Olimme juuri viikon Thaimaassa ja tarkoituksella uutispimennossa, mutta muutama mediajyvänen tarttui silmiini sekä paikan päällä että lentokoneessa, ja sen verran ne herättivät ajatuksia, että blogaustauko murtuu taas...
Vilvoittelutauolla hotellihuoneessa satuin näkemään Al-Jazeeralta videokuvaa Egyptistä. Ensimmäisessä videossa yksi mielenosoittaja noin parinkymmenen hengen joukosta ammuttiin ensin ja häntä auttamaan pysähtyneet pari muuta henkilöä ammuttiin heti perään niille sijoilleen. Ampujaa/ampujia ei tiedetty, mutta toimittajan mukaan mielenosoittajat syyttivät armeijaa. Toisessa pätkässä poliisi ampui paikallaan seisoneen yksinäisen mielenosoittajan, jonka kohtalosta ei toimittajan mukaan ollut enempää tietoa.
Tämän jälkeen sammutin tv:n, sillä poikani käveli sisään huoneeseen, eikä ohjelma ollut selvästikään lapsille sopivaa materiaalia. Mietin kuitenkin hiljaa ja haikeana mielessäni, vaikkakin Egyptin oppositiota sinänsä sympatisoiden, että milloinkahan ihmiset tajuaisivat hylätä esivallan kaipuunsa jonkin kumouksensa yhteydessä.
Vallankumoukset ovat nimittäin aina vain yhdenlaisia. Joka ainoa kerta niissä onnistutaan ainoastaan korvaamaan vanhat vallanpitäjät uusilla, vaihtuivat valtiomuoto tai hallintomalli sitten samalla tai ei. Esimerkiksi Ukrainan vuoden 2004 oranssin vallankumouksen valtaan nostama demokraattinen oppositio osoittautui käytännössä lähes yhtä mädäksi ja korruptoituneeksi kuin syrjäyttämänsä stalinistisen perinnön diktaattorikin, minkä seurauksena viimeisimmissä vaaleissa ukrainalaiset muutoksen haluisina valitsivat vanhat vallanpitäjät takaisin ja maa luisuukin jo kovaa vauhtia takaisin vanhoille urille.
Tunisian ja Egyptin tarinat voivat poiketa Ukrainasta kovastikin. Ehkä niistä jopa tulee oikeita demokratioita, mitä voinee kuitenkin syystä epäillä. Mutta ei demokratiakaan ole kuin erilainen valtiomuoto ja erilainen joukko vallanpitäjiä. Demokratiassakaan (ei edes suorassa) valta ei ole ihmisillä itsellään eivätkä he ole suojassa vallanpitäjien väärinkäytöksiltä, olivat ne sitten suuria tai pieniä. Onhan tämä ilmiselvää täällä Suomessakin!
Demokratia on siitä harmillinen hallintomalli, että siinä tavalliset ihmiset luulevat olevansa ohjaksissa, mutta ovat silti vain järjestelmän pelinappuloita matkalla kohti sen luisumista sen kaatumiseen ja taas uuden valtiomuodon käyttöönottoon. Koska demokratia on tehoton ja koska se mahdollistaa keskenään ristiriitaisten päätösten teon, se väistämättä johtaa jatkuvasti paisuvaan julkiseen sektoriin, sen seurauksena fataalisti rikkoutuvaan talouteen ja lukuisiin ongelmatilanteisiin, kuten massatyöttömyyteen, köyhyyteen, puutteeseen, nälkään, aseellisiin konflikteihin ja sotiin, joiden seurauksena ihmiset alkavat vaatia vahvoja johtajia "korjaamaan" tilanteen... Ja sitten vuosikymmenien päästä niistä vahvoista johtajista sortohallintoineen, korruptioineen ja muine omine ongelmineen on päästävä eroon ja kaivataan taas demokratiaa. Noidankehä on suorastaan pirullinen.
Toinen silmiini sattunut asia oli Ilta-Sanomissa ollut suomalaisen Kairossa asuvan naisen haastattelu, jossa hän mainitsi lähiöiden asukkaiden perustaneen omia kodinturvajoukkoja - aseinaan puukot, paistinpannut, vaahtosammuttimet ja "mikä tahansa aseeksi kelpaava". Nainen selvästi harmitteli varustuksen riittämättömyyttä verrattuna ryösteleviin joukkioihin ja korruptoituneeseen poliisiin, joilla oli aseinaan "kivääreitä ja pyssyjä [sic]".
Yksi varmimpia merkkejä siitä, että esivalta aikoo ryhtyä lähitulevaisuudessa entistä kovemmin kyykyttämään ja pamputtamaan omia kansalaisiaan onkin se, että se ottaa näiltä aseet pois. Kaikissa totalitaarisissa maissa kansalaiset on riisuttu aseista lähestulkoon uuden hallinnon ensi töinä tai hieman ennen totalitaariseen malliin siirtymistä.
Aseiden yksityisomistamisen kieltämistä perustellaan aina yleisellä ja kansalaisten omalla turvallisuudella, mutta joka ainoa kerta asiasta hyötyvät vain rikolliset ja kansalaistensa turvallisuudesta vähät välittävät viranomaiset (mutta minähän toistan itseäni), joiden tieltä on kansalaisten aseriisunnan myötä raivattu viimeinenkin este mielivallan laajentamiselta aivan uudelle tasolle. Kansalaiset eivät voi kuin hävitä aseriisunnassa, väittivät heidän demokraattiset tai totalitaristiset vallanpitäjänsä heille sitten mitä tahansa.
Aseomistuksen vastustajat tietysti jaksavat itkeä siitä, ettei aseita ole tarkoitettu muuhun kuin tappamiseen ja sotimiseen. Väite on tietysti väärä, sillä tavallisten ihmisten aseet on tarkoitettu heidän tappamisensa ja ryöstämisensä estämiseen, niin rikollisten kuin esivallankin (anteeksi taas toisto) taholta.
Aseisiin ja sotimiseen liittyy kuitenkin kolmas ja viimeinen bongaamani medianjyvä, sillä tänään lentokoneessa luin thaimaalaista The Nation -lehteä, jossa kolumnisti kaipasi rauhaa ja kyseli mitä hyötyä siitä sodasta (Kambodžan kanssa) muka olisi. Kysymys oli ilmeisesti aivan aiheellinen, sillä kolumnistin mukaan molemmin puolin rajaa on äänekkäitä poliitikkoja, jotka avoimesti julistavat haluavansa ratkaista rajakysymyksen sodalla. Tämä siis yleisesti - rajujakin mielenosoituksia lukuunottamatta - rauhallisena pidetyssä maassa!
Kolumnisti listasi koko joukon hyviä syitä olla sotimatta, joiden kanssa olin täysin samaa mieltä, mutta ei käsitellyt lainkaan minusta ilmeisintä syytä kaikkeen sotimiseen: valtioita. Vain valtiot (tai valtioiksi pyrkivät tahot) sotivat. Yhtään sotaa missään ei ole käyty yksityisten ihmisten kesken joitain mitättömiä ja verrattain lyhytaikaisia yksityisarmeijoiden tohinoita lukuunottamatta.
Syykin tähän on selvä: sota on kallista ja siitä ei ole koskaan enemmän hyötyä kuin haittaa ja kustannuksia, joten vain valtioilla on varaa niihin. Siis valtioilla, joiden ei tarvitse maksaa sitä itse, vaan jotka voivat verottaa kansalaisiaan ja jopa ottaa velkaa heidän tulevaisuuden veronmaksuaan vastaan. Demokratiat sotivat vähemmän kuin muut valtiomuodot, mutta vain siksi, että äänestäjät on yleisesti ottaen vaikeaa vakuuttaa sodan edullisuudesta, mutta demokratiatkin yhtä kaikki käyvät joskus sotia.
Satunnaisten ulkoisten sotien lisäksi kaikki valtiot - demokratiat mukaanluettuna - sotivat jatkuvasti omia kansalaisiaan vastaan. Paisuva julkinen sektori vaatii jatkuvasti lisää veroja ja velkaa, jotka on kansalaisten selkänahoista revittävä. Erilaiset eturyhmät vaativat jatkuvasti lisää sääntelyä, mikä pystyttää yksittäisen kansalaisen ympärille yhä uusia seiniä ja muureja.
Lopulta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa niin suureksi, että mukamas oman etunsa nimissä heiltä otetaan aseet pois - eli ennen kuin he keksivät käyttää niitä vallanpitäjiä vastaan. Sen jälkeen mikä tahansa on mahdollista.
En kannata aseiden tai muun väkivallan käyttöä vallanpitäjiä vastaan. Vastustan väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Sen sijaan toivoisin, että ymmärtäisimme joskus sanoa vallanpitäjille ja vallanpitäjiksi aikoville yksinkertaisesti ei, olivat he sitten enemmän tai vähemmän katteettomia vaalilupauksia antavia ehdokkaita tai totalitaristeja vastustavia sinänsä sankarillisia vallankumouksellisia.
Jos ei ole vallanpitäjiä, ei tarvita vallankumouksia. Jos ei ole valtioita, ei ole sotia. Vapaus, vauraus ja rauha ovat mahdollisia vain ilman vallanpitäjiä ja valtioita. Sen sijaan, että ajelehtisimme vallankumouksesta, rajaselkkauksesta ja sodasta toiseen, voisimme valita toisin ja sanoa ei kiitos.
No, toiveeni on tietenkin utopistinen, mutta saahan sitä haaveilla. Koska toiveeni ei ole ainakaan lähiaikoina toteutumassa, ennustan alkaneelle vuosikymmenelle lisää vallankumouksia, selkkauksia ja sotaa. Valitettavasti nämä tulevat tavalla tai toisella koskettamaan meitä kaikkia.
