sosiaaliturva – Pasi.fi

Vapaamatkustajuuden epäongelma

Vapaamatkustajuus on kuulemma ongelma, kuten tämänkin blogin kommenttiketjuissa usein nostetaan esille, itse asiassa viimeksi eilen illalla. Vuosien ajan olen lyhyesti perustellen väittänyt, että ei se oikeasti ole, joten lienee viimeinkin aika perustella väittämääni hieman pidemmin.

Vapaamatkustajan ongelmalla tarkoitetaan tilannetta, jossa osa ihmisistä pääsee nauttimaan hyödykkeen tai palvelun ulkoishyödyistä osallistumatta itse sen kustannuksiin eli periaatteessa toisten kustannuksella. Ilmeisin ja yleisin esimerkki tästä on maanpuolustus, koska sen vaikutus on vahvasti alueellinen ja kyseisellä alueella asuvat ihmiset pääsevät nauttimaan sen eduista, maksoivat sen kustannuksia tai eivät. Vapaamatkustajan ongelmaan tosin viitataan monessa muussakin asiassa, jopa niinkin lähtökohtaisesti vapaaehtoistoiminnassa kuin avoimen lähdekoodin projekteissa.

Tämä niin kutsuttu ongelma on myös yksi keskeisimmistä valtion olemassaolon perusteluista, koska valtio nähdään ainoana ratkaisuna pakottaa vapaamatkustajat maksamaan nauttimistaan ulkoishyödyistä. Tällöin esimerkkeinä käytetään yleensä maanpuolustusta, poliisitointa ja oikeusjärjestelmää, joista voimme aivan oikein päätellä, että vapaamatkustajan ongelma kuuluu myös muuten valtion ihmisten asioihin sekaantumista enimmäkseen vastustavien ns. yövartijavaltion kannattajien sanavarastoon.

Jos esimerkiksi maanpuolustus hoidetaan vapaaehtoisesti, niin puolustetulla alueella asuvien, mutta sen kustannuksiin syystä tai toisesta osallistumattomien sanotaan olevan vapaamatkustajia. Ongelmana tätä pidetään, koska ajatellaan, että vapaamatkustajien olemassaolo vähentää kustannuksiin osallistuvien osallistumishaluja, jolloin palvelua saatettaisiinkin hankkia liian vähän tai ei lainkaan.

Mutta ajatellaanpa tarkemmin. Miksi henkilö A tai yritys X haluaisi ylipäätään ostaa puolustus-tai yleisemmin turvallisuuspalveluja? Koska hänellä (tai sillä) on jotain suojattavaa, kuten henki, perhe, työntekijät, omaisuus, ja niin edelleen, ja koska hän pitää palvelun hintaa käypänä arvona näiden suojaamisesta. Palvelun ostamiselle on kaksi vaihtoehtoa; suojaaminen voidaan hoitaa itse tai se voidaan jättää hoitamatta, ottaen riski siitä, että mitään ei tapahdu. Suojaamisen hoitaminen itse aiheuttaa myös kustannuksia, niin ajassa kuin rahassakin mitattuna, jolloin sitä voidaan verrata suoraan ostettavaan palveluun: todennäköisesti hinta-laatu-suhteeltaan parempi tulee valituksi, sikäli kun kustannukset ja laatu osataan arvioida oikein. Suojaamisen jättäminen hoitamatta tulee hyvin edulliseksi, mutta vain siinä tilanteessa, että riski ei realisoidu, minkä kustannukset olisivat todennäköisesti hyvin korkeat.

On huomattavaa, että turvallisuuspalvelujen tarvitsijan päätökseen ei suoraan vaikuta se, että hankkiiko hänen naapurinsakin kyseisiä palveluita vai ei. Välillistä vaikutusta toki voi olla skaalaetujen kautta eli turvallisuuspalvelujen suurempi kysyntä alentanee niiden hintaa, mutta silti lähtökohtaisesti harkinnassa on oma tarve turvallisuuspalveluille eikä se, saako joku muu samalla saman hyödyn ilmaiseksi. Lisäksi suurempi vaikutus turvallisuuspalveluiden hintaan olisi varmasti sillä, kuinka suuriksi uhat koetaan, eli kuinka mittavan koneiston turvallisuusyhtiö tarvitsee ollakseen uskottava ja pystyäkseen olemassaolollaan ehkäisemään uhkien toteutumisen tai niiden toteutuessa torjumaan ne. Suuremmat uhat todennäköisesti myös lisäävät turvallisuuspalveluiden kysyntää ja päinvastoin. Toisaalta vapailla markkinoilla turvallisuusyhtiöiden välinen kilpailu pyrkii laskemaan palvelujen hintaa ja lisäämään niiden laatua.

Lisäksi osa turvallisuuspalveluista saattaa tulla vakuutusten kautta, eli vakuutusyhtiö saattaa ostaa turvallisuuspalveluita asiakkaidensa puolesta, jotta vakuutuskorvausten tarve ja määrä olisivat pienemmät.

Toisin sanoen, mitä suurempi on turvallisuuspalvelujen tarve, joka on karkeasti suojattavan hengen ja omaisuuden koetun arvon sekä niihin mahdollisesti kohdistuvan uhan funktio, sitä enemmän turvallisuuspalveluista ollaan valmiita maksamaan joko suoraan tai vakuutusten kautta, riippumatta siitä maksavatko niistä aivan kaikki niistä hyötyjä saavat vai eivät. Hyödykkeen tai palvelun hankkimisesta mahdollisesti syntyvät ulkoishyödyt eivät vähennä sen arvoa sen hankkijalle. Tällöin vapaamatkustajan ongelma on merkityksetön tai olematon.

Kun tätä vapaan yhteiskunnan mallia verrataan nykyjärjestelmään, jossa maanpuolustuksesta maksavat kaikki veronmaksajat, niin nähdään, että nykyjärjestelmässä hyötyä saavat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa joutuisivat maksamaan (ehkä!, hinta voisi olla edullisempikin) enemmän turvallisuuspalveluistaan (eli rikkaat ihmiset ja suuret yritykset) ja suhteellista haittaa kokevat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa olisivat mieluummin vapaamatkustajia, mutta nykyisin joutuvat maksamaan maanpuolustuksesta.

Potentiaalisten vapaamatkustajien sekä mahdollisesti koko yhteiskunnan kannalta väitetyn vapaamatkustajan ongelman taklaaminen valtion avulla pakottamalla kaikki osallistumaan kustannuksiin on todellinen ongelma. Jos vapaamatkustajuus olisi mahdollista, vapaamatkustajien resurssit jäisivät siltä osin käytettäväksi johonkin muuhun, heidän kannaltaan tai mielestään oleellisempaan. Oletetaan esimerkin vuoksi, mitään vastakkainasettelua tarkoittamatta, että tämä asia olisi ympäristönsuojelu (tai vaikka yksityinen sosiaaliturva tai hyväntekeväisyys), jolla on niinikään ulkoishyötyjä.

Nykyjärjestelmässä kaikki pakotetaan osallistumaan niin maanpuolustuksen kuin ympäristönsuojelunkin kustannuksiin, riippumatta ihmisten omista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista. Tämä itse asiassa aiheuttaa mielenkiinnon vähentymistä kyseisiä asioita kohtaan, koska helposti ajatellaan, että asia on jo valtion taholta hoidossa eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin maksaa verot. Tällöin ei kiinnitetä niin paljon huomiota siihen, että kuinka hyvin asia itse asiassa hoidetaan, kunhan joku sitä nyt vaan hoitaa.

Vapaassa yhteiskunnassa palveluiden hankkijoiden kannalta olisi oleellista, että maksetusta palvelusta myös saadaan hyötyä, jolloin olisi heidän intressissään ottaa selvää ja tarkkailla, että palvelun tuottaja saa aikaan tuloksia mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoisesti palveluiden tarvitsijat voisivat tilata palvelun toiselta tuottajalta tai hoitaa sen itse, jos kokevat nykyisen tuottajansa hinta-laatu-suhteen huonoksi.

Tämän seurauksena yhden asian vapaamatkustajat voisivat auttaa tuottamaan suurempia ulkoishyötyjä toisessa asiassa. Esimerkiksi maanpuolustuksen tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan maanpuolustuksen laatua, kun taas ympäristönsuojelun tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan ympäristönsuojelun laatua.

Toisin sanoen, sen lisäksi, että vapaamatkustajan ongelma ei oikeasti ole ongelma, sen pitäminen ja käsitteleminen ongelmana voi itsessään olla haittoja aiheuttava ongelma.

Mielenkiintoista onkin, että suuri osa (ellei lähes kaikki) asioista, joissa nykyisin viitataan vapaamatkustajan ongelmaan poliittisessa keskustelussa, ovat valtion itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi kommenteissakin mainittu asevelvollisuus: osa asevelvollisista voi kokea uskonnollisista, maantieteellisistä tai sukupuolellisista syistä asepalveluksesta vapautettujen olevan vapaamatkustajia ja näin ollen olla itse heikommin motivoinut palvelukseen. Tätä vääryyden kokemusta ei voi kuitenkaan edes esiintyä vapaassa yhteiskunnassa, jossa ketään ei pakoteta asepalvelukseen. Samaan kategoriaan uppoaa mm. julkinen terveydenhuolto, jossa muiden kustannuksella hoidetaan sellaisetkin tapaukset, joissa sairaus tai vamma johtuu yksilön omasta tietoisesta käytöksestä.

Vapaamatkustajan ongelma tiivistyykin monessa tapauksessa siihen, että joku kokee epäoikeudenmukaisuutta valtion asettamasta pakosta, jota toiset (vapaamatkustajat) kiertävät tai hyväksikäyttävät. Myös vapaassa yhteiskunnassa joku voi kokea, että eräät toiset ovat vapaamatkustajia, joskin valtion asettamien pakkojen puuttuessa tilaisuudet tällaiseen kokemukseen ovat huomattavasti vähäisemmät. Silti, jos jollekin tulee paha mieli siitä, että hän ostaa palvelun ja siitä koituu ulkoishyötyjä muille, jotka eivät palvelusta maksa, niin kysymyksessä on kuitenkin vain paha mieli. Yhteiskuntaa ei voida rakentaa sen varaan, ettei kenellekään missään tapauksessa tule paha mieli, sillä se olisi kaltevista pinnoista kaikkein kaltevin. Edelleenkään ulkoishyöty ei vähennä ostetun palvelun arvoa sen ostajalle, joten mahdollisen pahan mielen syitä kannattaa etsiä omasta päästään. Myönteisemmin asioihin suhtautuva saattaisi puolestaan kokea hyvää mieltä siitä, että saamansa palvelun lisäksi tulee auttaneeksi muita ilman minkäänlaista ylimääräistä panostusta.

Sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä

Kun pari kokoomusnuorta antoi epäsovinnaisia lausuntoja lapsilisistä ja sosiaaliturvasta, useimpien reaktio oli torjuva. Jotkut harvat sen sijaan saattoivat jopa aidosti kiinnostua siitä, kuinka lasten, köyhien ja vähäväkisten toimeentulo muka voitaisiin taata ilman julkisen sektorin osallistumista. Tämä kirjoitus on heille.

Lyhyt vastaus on tietenkin se, että ei sitä voisi ehdottomasti taata, kuten ei tiukasti tulkiten voi julkinen sektorikaan. Uskallan kuitenkin väittää, että siitä huolimatta kaikkien oikeasti tarvitsevien toimeentulo olisi kuitenkin taattu niin kutsutun yksityisen sosiaaliturvan keinoin.

Lähtökohta on tietenkin se, että jokainen huolehtii itse toimeentulostaan myös poikkeustilanteissa, joihin on mahdollista varautua esimerkiksi säästämällä tai ottamalla vakuutuksia, tai lainaamalla rahaa tarvittaessa. Sosiaaliturvasta puhuttaessa itsestään huolehtimaan pystyvät eivät ole kuitenkaan kovin kiinnostavia, muuten kuin korkeintaan maksajan roolissa itsestään huolehtimaan kykenemättömien toimeentulon osalta.

Jos siis ihminen ei kykene hankkimaan toimeentuloa, eikä ole pystynyt, osannut tai halunnut hankkia säästöjä ja/tai vakuutuksia kyseisen tilanteen varalle, eikä jostain syystä saa lainaa, niin hänen toimeentulonsa on hyväntekeväisyyden varassa. Nykyjärjestelmässä tätä kutsutaan sosiaaliturvaksi, koska varast-, köh, siis veroina kannetut varat eivät ole hyväntekeväisyyttä, sillä hyväntekeväisyys on aina sekä antajalle että vastaanottajalle vapaaehtoista.

Julkisen sosiaaliturvan puuttuessa olisi siis jäljellä vain yksityinen hyväntekeväisyys, jota voi tulla niin sukulaisten, ystävien, järjestöjen, yritysten kuin täysin ventovieraidenkin taholta.

Monet vastustavat hyväntekeväisyyteen nojaamista sillä perusteella, että sitä joko ei esiintyisi tai se olisi täysin riittämätöntä, koska ihmiset ovat niin itsekkäitä ja ahneita.

Hyväntekeväisyyden olemattomuus on helppo kumota, sillä sitä esiintyy nykyisinkin. Vaikka julkisista menoista 43,1% (v. 2010) käytetään sosiaaliturvaan (ml. eläkkeet), silti meillä on nenäpäiviä, nälkäpäiviä, movembereita, veteraanikeräyksiä, talkoita yhden jos toisen asian edestä, ja niin edelleen. Itse asiassa (v. 2011) suomalaisista 49% lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja 30% lahjoittaa aikaansa eli osallistuu talkoisiin, keräyksiin, yms. (Eniten hyväntekeväisyyttä esiintyy muuten Yhdysvalloissa, jossa 65% lahjoittaa rahaa ja 43% aikaa. Amerikkalaiset antavat hyväntekeväisyyteen vuosittain n. 300 miljardia dollaria. Suomesta en löytänyt rahatilastoja, mutta esimerkiksi pelkästään Nenäpäivä keräsi äskettäin 2,24 miljoonaa euroa.)

Ei ole mitään syytä olettaa, että julkisen sosiaaliturvan lakkauttaminen lopettaisi tai edes vähentäisi hyväntekeväisyyttä nykyisestä, varsinkaan jos verotusta leikattaisiin sosiaaliturvan verran eli 43,1 prosentilla... Verotuksen leikkaaminen ei ainoastaan lisäisi käteen jääviä eli myös hyväntekeväisyyteen käytettävissä olevia tuloja, vaan myös alentaisi tuotteiden ja palveluiden hintoja kautta linjan eli vähentäisi ulkopuolisen avun tarvetta, kun vähemmälläkin tulisi toimeen. Esimerkiksi pelkän arvonlisäveron lakkauttamisen jälkeenkin julkinen talous olisi vielä reilusti ylijäämäinen.

Yhdysvalloissa ihmisten hyväntekeväisyyskäyttäytyminen on tutkimusten valossa muuttunut sen mukaan, mikä on ihmisten mielikuva julkisen sosiaaliturvan tasosta. Jos ihmisten mielestä julkisen sosiaaliturvan taso on joinakin vuosina ollut liian alhainen, he ovat antaneet silloin enemmän hyväntekeväisyyteen, ja päinvastoin. Jos ja kun saman voi olettaa pätevän missä tahansa sivistyneessä yhteiskunnassa, myös Suomessa, niin tällöin on pääteltävä, että julkisen sosiaaliturvan lakkauttaminen johtaisi yksityisen hyväntekeväisyyden lisääntymiseen.

On silti huomattavasti vaikeampi vastata kysymykseen siitä, olisiko yksityinen hyväntekeväisyys silti varmasti riittävää tuottamaan riittävän toimeentulon kaikille oikeasti sitä tarvitseville. Uskon vakaasti, että olisi, mutta en pysty todistamaan sitä. On kuitenkin koko joukko seikkoja, jotka puoltavat uskomustani.

Kuten jo mainitsinkin, sosiaaliturvan verran alemman verotuksen Suomessa avun tarve olisi vähäisempi, koska alentuneiden verojen vuoksi hinnat olisivat alhaisemmat, jolloin vähemmälläkin pärjäisi. Lisäksi samasta syystä työllistäminen olisi edullisempaa eli kannattavampaa, jolloin työllisyys kehittyisi ja avuntarvitsijoiden määrä vähenisi. Työllisyyden kasvu ja sitä kautta kulutuksen kasvu lisäisi myös tuotannon ja kaupan volyymejä eli lisäisi entisestään työvoiman tarvetta ja auttaisi entisestään alentamaan hintoja, joskaan ei tietenkään ad infinitum.

Lisäksi sosiaaliturvan päällekkäisyys - eli se, että osa sosiaaliturvan saajista on myös sen maksajia - sekä sen kustannukset, kuten luonnostaan tehoton byrokratia, poistuisivat, säästäen varoja parempiin tarkoituksiin, kuten itse toimeentuloon. Yksityiseen hyväntekeväisyyteen saattavat myös julkista sosiaaliturvaa herkemmin liittyä henkilökohtaisen ylpeyden ja kunnian kysymykset, eli moni voisi löytää itsestään suuremmat kannustimet hankkiutua pois hyväntekeväisyyden varasta kuin sosiaaliturvan varasta, mikä auttaisi kohdentamaan hyväntekeväisyyspottia niille, joilla ei ole esimerkiksi sairauden tai vammaisuuden vuoksi mahdollista irroittautua muiden avunvaraisuudesta.

Ilman julkista sosiaaliturvaa sen tarvitsijoita olisi siis vähemmän ja he tarvitsisivat vähemmän. Sen lisäksi hyväntekeväisyyttä olisi tarjolla enemmän. Kuten jo sanottua, verotuksen ja hintojen keventyminen jättäisi suuremman osan tuloista käytettäväksi myös hyväntekeväisyyteen. Avuntarvitsijoiden vähentyminen tarkoittaisi myös lähes vastaavaa lisäystä mahdollisten hyväntekijöiden määrässä. Mahdollisuus valita itse hyväntekeväisyytensä kohteet, toisin kuin julkisessa sosiaaliturvassa, olisi myös suuri kannustin antaa hyväntekeväisyyteen, ja toisaalta voisi osaltaan myös vähentää turhaa avun pyytämistä, koska varmaankin harva haluaisi antaa sellaisille, jotka eivät oikeasti ole sen tarpeessa, vaan halutessaan voisivat huolehtia itsestään. Julkisen sosiaaliturvan "puute" myös kannustaisi ihmisiä ottamaan asian omiin käsiinsä eli lisäämään panostustaan hyväntekeväisyyteen, niin rahassa kuin ajassakin mitattuna.

Jos sitten hyväksytäänkin se, että yksityinen hyväntekeväisyys voi olla paitsi riittävää, myös tehokkaampaa ja kannustavampaa julkiseen sosiaaliturvaan nähden, niin moni sen vastustaja vetää esiin tasa-arvokortin. Heidän mielestään se nyt vaan ei ole oikein, että jotkut ihmiset voisivat olla antamatta mitään hyväntekeväisyyteen, kun toiset antavat verrattain paljon pienistäkin tuloista ja tekevät selkä vääränä talkootyötä.

Ensinnäkään, jos moraalisiin argumentteihin kerran lähdetään, niin se nyt vaan ei ole oikein, että ihmisiltä varast-, köh, siis otetaan pois pakkokeinoin eli verotetaan rahaa ja annetaan se toisille ihmisille. Toisekseen, koska aidossa hyväntekeväisyydessä on kyse molemmin puolin vapaaehtoisuudesta, sen antamattomuus ei voi olla sen enempää väärin kuin sen vastaanottamisesta kieltäytyminenkään.

Kolmanneksi, kuten missään muussakaan asiassa, vapaamatkustajuus ei ole oikeasti mikään ongelma hyväntekeväisyydessäkään. Kuten nykyisinkin, jotkut ihmiset antaisivat hyväntekeväisyyteen ja toiset eivät. Luultavasti antajia olisi toki enemmän ja antamattomia vähemmän kuin nykyisin, koska edellä mainitut syyt. Se, ettei joku antaisi siksi, että joku muukaan ei anna, on vain tekosyy, eikä siinä sitä paitsi mitään: yhtä hyvin rehellisesti kuin tekosyynkin varjolla hyväntekeväisyyteen antamaton kantaa kortensa kekoon muilla keinoin, kuten tekemällä työtä, tuottamalla tuotteita ja palveluita sekä ostamalla niitä, eli lisäten sekä kysyntää että tarjontaa omalta osaltaan, hyödyttäen siten kaikkia muita, myös niin hyväntekeväisyyden antajia kuin saajiakin.

Viimeinen merkittävä hyväntekeväisyyteen nojaamisen vastustajien ryhmä on se, joiden mielestä on väärin pakottaa ihmiset turvautumaan hyväntekeväisyyteen eli siihen, että joku toinen suostuu antamaan apua sitä tarvitsevalle. He menevät vikaan siinä, että ihmisen tarve saada ravintoa, vettä ja suojaa ei ole ihmisen asettama pakko vaan johtuu ihan biologisista seikoista. Biologisista tarpeista ei voi seurata muiden ihmisten velvollisuutta niiden täyttämiseen, eikä myöskään ole oikein pakottaa muita ihmisiä täyttämään niitä. Sitä paitsi, jos kaikki ihmiset päättäisivät heittäytyä muiden avun varaan, kenen velvollisuus se sitten olisi ruokkia ja suojata heidät? Karhujenko?

TL;DR: Paitsi että yksityinen hyväntekeväisyys olisi tehokkaampi ja kannustavampi tapa järjestää välttämätön perustoimeentulo apua tarvitseville ihmisille, se myös vähentäisi avuntarvitsijoita ja avun tarpeen määrää, koska sosiaaliturvan lakkauttamisen ja sitä seuraavan verotuksen ja hintojen keventymisen myötä nykyisillä avuntarvitsijoilla olisi paremmat mahdollisuudet elättää itse itsensä ja perheensä. Lisäksi se olisi ylivoimaisesti moraalisesti kestävämpi järjestelmä.

Perustulo olisi askel väärään suuntaan

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia. Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Sosiaaliturva ei ole pyramidihuijaus!

Kuten kaikki tietävät, pyramidihuijauksessa ihmisille luvataan suuria tuottoja sijoitusta tai osallistumismaksua vastaan, mutta todellisuudessa ensimmäisten sijoittajien tuotot maksetaan myöhempien sijoittajien maksuista, huijauksen pyörittäjän vetäessä päältä oman muhkean siivunsa. Huijaus päättyy viimeistään kun uusia huijattavia ei enää liity mukaan riittävästi kattamaan aiemmille luvattuja tuottoja, jolloin huijarit pyrkivät pikimmiten siirtymään voittoineen nauttimaan etelän hetelmiä.

Viime aikojen tunnetuimpia pyramidihuijauksia - tai Ponzi-juonia, kuten ilmiö tunnetaan maailmalla ensimmäisen suuren pyramidihuijarin Charles Ponzin mukaan - ovat Hannu Kailajärven WinCapita-valuuttakauppahuijaus ja Bernie Madoffin sijoitusrahastohuijaus.

Joskus poliittisten irtopisteiden kalastelijat kuitenkin viittaavat huomattavasti mittavampaan pyramidijuoneen nimeltä sosiaaliturvajärjestelmä. Päällisin puolin sosiaaliturva - julkinen eläkejärjestelmä mukaanlukien - kieltämättä näyttääkin pyramidihuijaukselta, jossa nuoret sukupolvet maksavat suurten ikäluokkien sosiaaliturvan ja eläkkeet jääden kuitenkin itse aikanaan nuolemaan näppejään ikäluokkien pienentyessä. Samalla poliittinen luokka ja virkamiesarmeija hankkivat oman elantonsa kuorien järjestelmästä kermat päältä.

Tämä rinnastus on todellisuudessa virheellinen ja oikeasti varsinainen loukkaus pyramidihuijauksia kohtaan.

Pyramidipelien oleellinen piirre sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna on se, että niiden osallistujat ovat vapaaehtoisia. Kenties ahneutensa sokaisemia ja varmasti huijareiden huijaamia, mutta yhtäkaikki mukana täysin omasta vapaasta tahdostaan.

Lisäksi pyramidihuijattavat voivat sijoittaa peliin vain omaa omaisuuttaan tai velkarahaa. He eivät voi sijoittaa muiden varoja saati pantata lastensa tai lastenlastensa tulevaisuutta mukaan huijaukseen.

Sosiaaliturvassa tämä on täysin toisin. Sosiaaliturvajärjestelmän kustannuksiin on jokaisen pakko osallistua, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin. Palkasta pidätetään sosiaaliturvamaksut automaattisesti ja tavallaan piilotettuna osuutena työnantajien on maksettava työllistämisen sivukuluina lisää rahaa sosiaaliturvajärjestelmään. Ken tältä yrittää välttyä harmaan talouden kautta verot ja maksut kiertämällä, on pian kohtaava lain pitkän kouran.

Sama lain pitkä koura takaa sen, että lapsemme ja lastenlapsemme omine jälkipolvineen tullaan pakottamaan osallistumaan järjestelmän kustannuksiin tahtoivat he sitä tai eivät. Ikäluokkien pienentyessä tulevien polvien taakka tulee vain kasvamaan yhä suuremman osan väestöstä jäädessä saavalle puolelle maksavan puolen sijaan.

Vertailtavina on siis vapaaehtoisesti huijatuksi tuleminen ja pakottaminen mukaan suureen huijaukseen, viime kädessä lain pitkän kouran kantamalla aseella uhattuna. On todellakin loukkaus Hannu Kailajärveä, Bernie Madoffia, Charles Ponzia ja muita huijareita kohtaan tulla verratuksi moiseen vääryyteen!

Vaikka he ovatkin pahimmanlaatuisia huijareita, he ovat moninverroin eettisempiä kuin sosiaaliturvajärjestelmä. Ajatelkaa kuinka mahtavaa olisikaan, jos sosiaaliturva voitaisiin nostaa edes yhtä eettiselle tasolle kuin pyramidihuijaukset! Jos siitä vain tehtäisiinkin vapaaehtoinen eikä ihmisiä pakotettaisi mukaan saati jälkipolviemme tulevaisuutta uhrattaisi sen alttarilla!

Kauheudessaan kaunis ajatus, mutta toiveeksi taitaa jäädä poliittiset päättäjämme tuntien. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan he kyllä muistavat tuomita nämä pienemmät ja eettisemmät huijarit, mutta itse ovat tietenkin perinteiseen tapaan lakien yläpuolella.

[h/t Stefan Molyneux: Social Security is not a Ponzi Scheme!]

Vastuun ulkoistaminen yhteiskunnalle on tuhonnut lähimmäisenrakkauden [repost]

Suomalainen yhteiskunta on sairas. Sadat tuhannet, elleivät jopa miljoonat, kansalaiset kärsivät jonkin asteisesta henkisestä pahoinvoinnista tai jopa mielenterveysongelmista. Elämä kohtelee kurjasti, mikään ei onnistu, ei ole ystäviä, olo on irrallinen ja syrjäytynyt, ja niin edelleen. Ongelmat kasautuvat, kunnes pato murtuu ja paha olo tulee ulos tavalla tai toisella. Liian usein seuraa murhenäytelmä.

Syitä asialle on varmasti lukemattomia, mutta mielestäni yksi merkittävä tekijä on jätetty täysin huomiotta. Tai ei oikeastaan, vaan sitä itse asiassa tarjotaan ratkaisuna ongelmaan.

Suomessa on valtion ja kuntien järjestämä turvaverkko. Jos jollakulla menee huonosti, hän saa - ainakin teoriassa - apua ainakin kyseisestä turvaverkosta. Järjestelmää pidetään niin tärkeänä kansalaisten hyvinvoinnille, että aina kun jonkun paha olo manifestoituu sillä kauheimmalla tavalla, poliitikot vaativat kilpaa lisää resursseja (verovaroja) turvaverkkoon. Sama vaatimus esitetään, kun uudet tutkimukset osoittavat kansalaisten hädän jälleen kerran kasvaneen ja lisääntyneen.

Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi kuitenkin huomata, että mikään lisäpanostus turvaverkkoon ei ole vähentänyt kansalaisten pahoinvointia. Päinvastoin, ongelmat ovat lisääntyneet jatkuvasti. Voisiko ongelmiin olla jotain muita ratkaisuja? Hoitaako turvaverkko ongelmien oikeita syitä, vain niiden oireita vai voisiko turvaverkko jollain tavoin jopa edesauttaa ongelmien syntymistä?

Minä en tiedä, mutta epäilen, että nykyinen lähestymistapa ei ole oikea, vaan pikemminkin täysin väärä.

Ennen julkisen turvaverkon luomista ihmisten ongelmat hoidettiin lähiyhteisöissä. Suhteet perheenjäseniin, sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin, naapureihin ja jopa kyläläisiin olivat sen verran nykyistä vankemmat, että he muodostivat jokaiselle oman yksityisen ja kestävän turvaverkon. Turvaverkosta on kuitenkin haluttu tehdä julkinen, jotta se olisi kaikille yhtäläinen ja tasapuolinen. Olisihan se kovin epä(sosiali)demokraattista, jos yksillä olisi parempi turvaverkko kuin toisilla, ja kolmannet joutuisivat jopa - hui kauhistus! - turvautumaan hyväntekeväisyyteen.

Julkisella turvaverkolla on kuitenkin sellainen ennakoimaton ja epätoivottu, joskin luonnollinen seuraus, että myös vastuu lähimmäisistä on vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnalle. Kun naapurin huomataan painivan ongelmiensa kanssa, enää ei kysytä mikä hätänä ja kuinka voitaisiin olla avuksi, vaan käännetään katse muualle ja ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa. Moni ei ole enää kiinnostunut edes ystäviensä tai sukulaistensakaan hädästä, vaan yrittää olla ajattelematta asiaa ja toivoo asioiden järjestyvän, kyllähän yhteiskuntakin tarjoaa apua.

Yhteiskunnan apu kuitenkin on mitä on. Hyvässä lykyssä pahoinvoiva pääsee terapiaan puolen vuoden jonotuksen jälkeen tai keksii itse keinon pärjätä omillaan. Jonossa voi kestää kauemminkin. Hoitosuhteen sijasta käteen saatetaan kuitenkin lyödä vain psyykelääkkeitä ja lupaus palata asiaan, jos napit eivät auta. Pahimmassa tapauksessa sivullisiinkin sattuu.

Se on surullista, varsinkin jos varhaisessa vaiheessa sekin olisi riittänyt, että joku olisi kuunnellut, jutellut, halannut, välittänyt... Mutta ei, yhteiskunta on ottanut sen omaksi tehtäväkseen ja opettanut kaikille, että niin sen tulee ollakin.

Saanen olla eri mieltä. Minusta holhoaminen ja hyysääminen eivät ole yhteiskunnan tehtäviä. Aikuiset ihmiset eivät tarvitse yhteiskuntaa ottoäidikseen. Aikuisten ihmisten pitää osata ja voida tukeutua lähimmäisiinsä, tai jos heistä tai heitä ei siihen ole, niin sitten on uskallettava tukeutua yksityisen tai kolmannen sektorin apuun. Yhteiskunnan tukiverkko vain passivoi ihmisiä ja synnyttää lisää ongelmia.

[Artikkeli on uudelleenjulkaistu 23.10.2008 päivätystä alkuperäisestä.]

Kiristys elämäntapana

Ainakin Washington Times ja Iltalehti uutisoivat tapauksesta, jossa amerikkalaissenaattori on herännyt ihmettelemään, että ovatko vauvaa täyspäiväisesti roolipelaava 160-kiloinen aikuinen mies sekä hänen äitiään täyspäiväisesti roolipelaava kämppiksensä, vanhempi rouvashenkilö, oikeasti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Jätetään ne sinänsä aivan oikeutetut naamapalmut sikseen, sillä tilanteessa ei ole lainkaan huumoria, sillä asia on haudanvakava. Vakavaa ei suinkaan ole aikuisen vauvan lapsellinen uhkaus ("Ottakaa pois viimeinen asia [sosiaaliturvashekki], joka pitää minut täällä ja katsokaa mitä tapahtuu. Seuraavan kerran kun näette minut uutisissa, olen ruumispussissa.") vaan se, että viemällä sosiaaliturvan sen absurdiin mutta loogiseen ääripäähän, 160-kiloinen vauva tulee tahtomattaan - viimeistään naurettavalla uhkauksellaan, jonka bluffi tulisi ehdottomasti katsoa - osoittaneeksi julkisen sosiaaliturvan mielettömyyden.

Herra Vauvan viesti kaikessa lyhyydessään on se, että yhteiskunta on hänelle elannon velkaa, eikä hänen itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista. Itse asiassa kaikkien julkisen sosiaaliturvan kannattajien viesti on sama: kaikilla on oikeus vastikkeettomaan elantoon ilman mitään omaa panosta, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista.

Toisin sanoen, julkisen sosiaaliturvan kannattajien mielestä kiristäminen on hyväksyttävä elinkeino, kunhan se vain tapahtuu valtion välityksellä.

Jos valtio olemme me, eli valtio on meidän ihmisten yhdessä muodostama työkalu yhteisten asioidemme ajamiseksi, niin valtiolla ei voi olla mitään oikeuksia, joita sen yksittäiset kansalaiset eivät ole yhteistuumin sille myöntäneet. Jos siis valtiolla on oikeus kiristää osaa kansalaisista toisen osan elannon varmistamiseksi, se voi tarkoittaa sitä, että valtion kansalaisilla on tämä oikeus myös, muuten he eivät olisi sitä voineet valtiolle myöntää.

Jos meillä ihmisillä ei ole oikeutta kiristää yksiä toisten (kuten oman) elannon varmistamiseksi, emme ole voineet sellaista myöskään valtiolle myöntää. Tällöin ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että valtio ei saa oikeuksiaan kansalta, vaan päinvastoin kansa saa oikeutensa valtiolta. Jos asia on näin, valtio ei ole meidän yhteinen työkalumme yhteisten asioidemme ajamiseksi, vaan meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme.

Tämä kahtiajako on kuitenkin virheellinen. Valtio olemme me, mutta me olemme antaneet sille oikeuksia, joita meillä itsellämme ei ole. Valtio on meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme, mutta vain ja ainoastaan koska me annamme sen olla kaikkea tuota. Valtiolla on rahojen ottamiseksi taskuistamme ja niiden antamiseksi muille vain ne kädet, jotka itse sille annamme. Valtiolla on meidän seuraamiseksemme vain ne silmät, jotka itse sille annamme. Valtio ei ole mitään ilman meitä, ja silti annamme sen elättää aikuisia vauvoja omalla kustannuksellamme? Mitvit?!

Erinomaiden video sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä: Jyrkin tulee auttaa (4min, tekstitetty suomeksi). Erinomainen video oikeuksien luonteesta ja niiden delegoimisesta: Vapauden filosofia (8min, tekstitetty suomeksi).

Sanonko minä mitä pitäisi laittaa täysremonttiin

“Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä (kesk.) kannattaa sosiaaliturvajärjestelmän kattavaa uudistusta,” kertoo YLE. Varsinaiset muutosesitykset – sikäli kun niitä on – ovat kuitenkin lähinnä kosmeettisia, kuten vähimmäisturvan indeksisuojan vahvistaminen. (Mikä tietenkin sinänsä on ihan selviö, ei sosiaaliturvan heikentymisessä vuosi vuodelta inflaation tahdissa ole järkeä.) Seuraava kohta on kuitenkin mielenkiintoisempi.

Hyssälä ihmettelee myös sitä, että sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta vieläkään työn vastaan ottamiseen. Kelan pääjohtajan Jorma Huuhtasen esittämä uudistus olisi Hyssälän mukaan jo paikallaan.

Hyssälä ihmettelee hyvin, tuo nimittäin on yksi nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän suurimpia epäkohtia. Tuloloukut ja muut yksityiskohdat tekevät monesti työttömyyskortissa laiskottelun kannattavammaksi ja vieläkin useammin ainakin houkuttelevammaksi kuin työnteon. Siksi meillä on pieni mutta kasvava vapaaehtoisesti syrjäytyvien joukko. Esimerkiksi moni nuori ei varmasti osaa sitä niin ajatella, mutta jos joskus haluaisikin työllistyä vuosien vapaaehtoisen lekottelun jälkeen, niin ei se sapattikausi välttämättä hirveän hyvältä ansioluettelossa näytä. Toisinsanoen, kylläpäs alkoi kiinnostamaan tämä Huuhtasen uudistusesitys. Millainenhan se mahtaa olla…

Huuhtanen ehdotti sunnuntaina sosiaaliturvajärjestelmän uudistushanketta. Uudistushankkeessa pitää Huuhtasen mielestä ottaa huomioon myös eri toimenpiteiden yhteensopivuus, verotus sekä kannustus työntekoon sen sijaan, että tarkasteltaisiin pelkästään sosiaaliturvan tasoa.

Hyvältä näyttää, kyllä järjestelmän pitäisi nykyistä paremmin kannustaa työntekoon… Vai sunnuntaina tätä on ehdotettu, siksi taisinkin sen missata, kun olin viettämässä vuodenajalle ominaisia juhlapäiviä.

Kelan pääjohtajan mukaan seuraavan hallituksen tulisi varata 500 miljoonaa euroa kiireellisimpiin muutoksiin, joita ovat työmarkkinatuen nostaminen ja toimeentuloetuuksien verotuksen keventäminen.

Tähän väliin sopisikin sitten se ääniefekti, joka tulee kun olet peliautomaatilla tuplaamassa, jännitys tiivistyy ja sitten kosahtaa. Siis Jorma hei?! Kop kop! Työmarkkinatuen nostaminen ja toimeentuloetuuksien verotuksen keventäminen eivät kannusta työntekoon vaan päinvastoin korottavat ja laajentavat tuloloukkuja sekä tekevät työttömyyden entistäkin houkuttelevammaksi ja kannattavammaksi kuin pienipalkkaisen työn!

Jos otetaan lähtökohdaksi vaikkapa tuo 500 miljoonaa euroa ja kannustaminen työntekoon, niin paljon tärkeämpi ja kiireellisempi toimenpide olisi keventää alimpien tuloluokkien tuloverotusta mokomalla puolella miljardilla. Toinen mokoma siihen tarkoitukseen saataisiin, kun leikattaisiin työmarkkinatukea ja toimeentuloetuuksia saman verran. Tuloksena pienipalkkaisista töistä jäisi (hiukan) enemmän käteen ja kortistossa hieman vähemmän. Joku voisi silläkin olla työntekoon kannustavan vaikutuksen.

Ongelmana tässä tietysti on se, että nykyisen hyvinvointivaltion rahoittavat hyvin pitkälle alimmat ja keskimmäiset tuloluokat siitä yksinkertaisesta syystä, että he muodostavat suurimman osan verotettavasta väestöstä. Tästä syystä alimpien tuloluokkien verotuksen keventäminen muuten kuin marginaalisesti on poliittisesti vaikeaa, koska sen pelätään alentavan verotuloja liikaa, jolloin palveluista jouduttaisiin karsimaan entistä kovemmalla kädellä. Kirjoitan toiste miksi tämä pelko on aiheeton.