Joskus pahaan on vastattava pahalla

Kerrankin jonkun kuolemasta oli hyötyä. Tajusin nimittäin vasta kenraali Augusto Pinochetin kuolemaa seuranneen keskustelun yhteydessä uskoneeni näihin päiviin asti siihen punaiseen valheeseen, että Chile oli presidentti Salvador Allenden johdolla demokraattinen ja onnellinen vapaa maa, kunnes CIA:n tukema Pinochet suoritti verisen vallankaappauksen ja perusti maahan sotilasjuntan. Näinhän asia ei tietenkään ollut, vaan Pinochet oli sankari, joka pelasti Chilen orastavan kommunistisen diktatuurin ikeestä.

Allende valittiin vuonna 1970 Chilen presidentiksi huikealla 36 prosentin äänipotilla. Wikipediassakin häntä hehkutetaan “maailman ensimmäiseksi demokraattisesti valitun vasemmistopresidentiksi” (Pinochet-artikkelissa, Allende-artikkelissa hän on vain Latinalaisen Amerikan ensimmäinen…). Heti valtaan noustuaan hän julkaisi tavoiteohjelmansa “Chileläinen tie sosialismiin,” ja koska presidenttikausi oli vain lyhyet kuusi vuotta, hän myös tarttui heti toimeen. Mittavat sosialisointitoimet ja muut reformit käynnistyivät. Näistä seurasi pian “jyrkät pudotukset tuotannossa, kulutustavaroiden puutteet sekä räjähtävä inflaatio.” (NY Times)

Jotain oli tehtävä, ja vuonna 1973 kenraali Pinochet käynnistikin sotilasvallankaappauksen, jonka yhteydessä mm. Allende kuoli. Näin tehdessään hän esti Chilen luisumisen kommunistiseen diktatuuriin. Pinochet toteutti amerikkalaisten ekonomistien avustuksella lukuisia talousuudistuksia (enemmän ja vähemmän onnistuneesti) ja luovutti valtansa vuonna 1990 demokraattisilla vaaleilla.

Kaiken kaikkiaan 17 vuoden diktaattorikauden saldo oli kommunismin estäminen, markkinatalouden ja demokratian perustaminen sekä kolme tuhatta kuollutta. Tietenkin vain nämä kuolleet muistetaan sosialidemokraattisessa mediassa ja Pinochetia pidetään yleisesti julmana diktaattorina, jonka kaudella katosi ihmisiä. Vasemmistodiktaattoreihin verrattuna 3000 uhria on kuitenkin mitättömän pieni määrä, eikä ainoastaan kaikkiin vasemmistodiktaattoreihin yhteensä verrattuna vaan kehen tahansa yksittäiseen verrattuna myös. Mainittakoon vaikka Stalin, Hitler, Pol Pot… Miljoonia ja taas miljoonia kuolleita, ja pääosin syyttömiä, kun taas Pinochetin kolme tuhatta olivat pääosin kommunisteja ja sosialisteja, jotka halusivat ja yrittivät saada Chileen vielä julmempaa kommunistista hallintoa.

Diktatuuri ei ole koskaan tavoiteltava hallintomuoto, mutta tällaisissa tietyissä harvinaisissa tilanteissa se voi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Joskus pahaan on vastattava pahalla, tietenkin mieluummin pienemmällä pahalla, niin kuin tässä Chilen tapauksessa. Levätköön Pinochet rauhassa.

Lisää kenraali Pinochetista, Allendesta ja Chilestä voit lukea vaikkapa professori emeritus George Reismanin kirjoituksista General Augusto Pinochet Is Dead ja More on Pinochet and Marxism: The Necessity of Evil Means to Achieve Socialism.

Aina sitä oppii jotain uutta. Se on hyvä. Jatkossa tulen olemaan entistäkin kriittisempi punaisia valheita kohtaan, ja tulen myös tarkastelemaan oman pääni sisältöä, josko siellä vielä olisi muita punaisia jäänteitä hyväksyttyinä mutta unohtuneina.

Poliittinen kompassi

politicalcompass.png

Täytin netissä testin, jonka mukaan olen 88% taloudellisesti oikealla (Economic Left/Right: 7.63) ja 62% sosiaalisesti liberaali/vasemmalla (Social Libertarian/Authoritarian: -2.46). Testistä syntyi myös oheinen kuva poliittisesta sijoittumisestani. Tulos on aika osuva ja melkolailla linjassa aiemmin tekemäni toisen testin kanssa. Tosin jotkin testin kysymykset olivat tälläkin kertaa kovin monitulkintaisia ja hieman epäselviä, mutta eipä kai kukaan täydellistä testiä osaa tehdä… Joka tapauksessa, kyseinen Poliittinen Kompassi -testi löytyy linkin takaa (vain englanniksi).

Heinäluoma torjuu keskustelun

Tulen vähän jälkijunassa tähän, mutta ei ole hirveästi ehtinyt kirjoitella… Viikko sitten julkaistiin talousneuvoston globalisaatioraportti, joka sai heti tuoreeltaan tylyn tuomion. Valtiovarainministerimme Eero Heinäluoma on nimittäin sen verran kova jannu, että lukaisi yli 600-sivuisen raportin julkaisua edeltävänä päivänä ja totesi varmasti perustellusti, että “tämä ei kelpaa minkäänlaisen keskustelun pohjaksi edes.”

Jopas on hienoa parlamentarismia, kun suurimman (tai toiseksi suurimman) puolueen puheenjohtaja tempaisee keskustelulta maton alta ennenkuin se ehtii alkaakaan. Onko niin, että SDP:n pitää saada päättää, mistä tässä maassa keskustellaan ja mistä ei? Sitähän sitä itänaapurissa yritettiin – ja yritetään ilmeisesti vieläkin – ja tulokset ovat kaikkien tiedossa.

Raportin sisältöä lienee hankala kommentoida tarkkaan, kun en itsekään ole siihen vielä ehtinyt paneutua. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella siinä kuitenkin tunnutaan esitettävän samoja asioita, joita minäkin olen tässä blogissa jauhanut jo kyllästymiseen asti. Varmastikin raportti on hyvä avaus keskustelulle – mikäli sellainen lopulta sallitaan – koska kyseisiä asioita on pakko ennen pitkää alkaa ratkaisemaan, ja vieläpä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Myöhemmin voi nimittäin olla myöhäistä ja sitten sattuu.

Maataloustuet “julkisia”

Maataloustuet ovat nyt enimmäkseen julkisia, mitä onkin tässä blogissa odoteltu pitkään ja hartaasti. Itse en omista minkäänlaista pätevyyttä maatalousasioiden suhteen, joten muut saavat hoitaa tilastojen analysoinnin. YLE on kuitenkin listannut sata suurinta tukien saajaa, ja Suo Oy:n löytyminen ykkössijalta onkin jo kerännyt palstatilaa.

Tässä vaiheessa kiinnostavinta on kuitenkin se, että tukien julkisuus on vieläkin hieman vajaata. Maatalousministeriö kieltäytyy julkaisemasta tietoja keskitetysti ja sälyttää vastuun kunnille. Kaikki kunnat eivät ole kuitenkaan yhteistyöhaluisia. YLE kirjoittaa:

Maataloustukitiedot kiven takana

Tietoja myönnetyistä maataloustuista on yhä vaikeaa saada, vaikka korkein hallinto-oikeus on linjannut, että tuet ovat julkista tietoa.

Maa- ja metsätalousministeriö ei ole antanut tietoja suoraan, vaan ministeriö on määrännyt kuntien virkamiehet toimittamaan tukipäätökset Yleisradiolle.

Määräyksestä huolimatta etenkään monet eteläpohjalaiset kunnat eivät suostu paljastamaan tukia. Lisäksi useat kunnat vaativat tietojen antamisesta suuria korvauksia.

[…]

– On muistettava, että maataloussihteereillä on paljon tekemistä, eivätkä he ole erityisen korkeita virkamiehiä ja voi olla, että joissain kunnissa valtuutetut ovat painostaneet heitä. Mutta he ovat virkamiehiä ja vastuussa siitä, että lakia noudatetaan, [Jacob] Söderman sanoo.

Eteläpohjalaiset kunnat tarkoittanee keskustaenemmistöisiä kuntia. Varsinkin presidentinvaalien jälkeen minulle jäi kepusta hyvä maku suuhun, ja muutenkin kehitys on ollut hyvää, mutta paikallistasolla on näköjään vielä ongelmia.

Aika erikoista tuollainen KHO:n päätösten noudattamatta jättäminen, saati sitten suurten korvausten vaatiminen julkisen informaation kertomisesta. Eikö tässä asianomaiset tulisi jo asettaa jonkinlaiseen tutkintaan, ellei peräti syytteeseen? Tietenkin maatalousministeriön tehtävähän noiden tietojen julkistaminen oikeasti olisi. Yhdestä paikasta samassa formaatissa saatavia tietoja olisi helpompi pundittien analysoidakin. Ehkäpä ministerin lupauksen mukaisesti ensi vaalikaudella tähän päästäänkin.

Asiasta melkein toiseen, hakusana maataloustuet teki eilisestä sivustoni kaikkien aikojen toiseksi suosituimman päivän, vaikka linkki onkin Googlen hakusivulla vasta kymmenes. Tämä voitaneen tulkita niin, että kyseinen haku on ollut erittäin suosittu eilen. (Ja muutenkin viime aikoina.) Tätä näyttäisi tukevan myös Google Trends, joka rekisteröi hakusanan juuri ensimmäistä kertaa eli hakuvolyymi kasvoi tarpeeksi suureksi.

Rikolliset Ruotsin ministerit

Eräitä ministereitä Ruotsin uudesta porvarihallituksesta on ryöpytetty viime päivinä kovalla kädellä niinkin suurista rikoksista kuin maksamattomista tv-lupamaksuista ja pimeästi palkatuista lapsenvahdeista. No, kauppaministeri Borelius kieltämättä syyllistyi pahempaankin veronkiertoon pitämällä perheensä kesäasunnon jerseyläisen yhtiön nimissä. Mutta mitä tulee noihin muihin “rikoksiin,” niin kylläpä on hakemalla haettu taas jauhettavaa.

Ruotsin verotus on maailman kärkeä kovuudessaan, siitä huolimatta että se on lieventynyt jonkun verran viime aikoina. Joten ajatellaanpa lapsenvahdin palkkaamista. Jos haluat Ruotsissa maksaa lapsenvahdille tehdystä työstä esimerkiksi tuhat kruunua nettona (reilut sata euroa), omia bruttotulojasi joudut käyttämään 6013 kruunua (noin 650 euroa)1. Tai sitten voit maksaa tuhat kruunua pimeästi ja käyttää viisi tuhatta säästynyttä kruunua vaikkapa lapsenvahdin palkkaamiseen useammin.

Tietysti tuossa skenaariossa valtiolta jää viisi tuhatta kruunua verotuloja saamatta. Mutta vaihtoehtoisesti lapsenvahdilta jää viisi tuhatta kruunua tuloja saamatta ja siten automaattisesti viisi tuhatta vähemmän kuluttamatta. Puhumattakaan siitä mitä lapsenvahtipalvelua ostava tekee sillä aikaa kun lapsenvahti on työssään: todennäköisesti kuluttaa rahaa johonkin muuhun, kuten esimerkiksi ravintolaan tai teatteriin. Onko sitten yksityinen kulutus parempi kuin julkinen tai kenties toisinpäin?

Ruotsissa neljä viidestä verokruunusta palautuu takaisin maksajalleen tukien ja palveluiden muodossa2. Käytännössä tämä johtuu siitä, että valtaosa veronmaksajista kuuluu myös verotuloista hyötyvään joukkoon, eli käyttävät julkista terveydenhuoltoa, saavat veronalaisia työttömyyskorvauksia sekä toimeentulo- ja muita tukia, jne. Yksi verokruunu viidestä menee tulonsiirtoihin ja byrokratiaan. Eli suoraviivaisesti voitaisiin tulkita, että mikäli oletetaan ihmisten osaavan ostaa terveyspalveluja yms. ilman valtion apua (eli sitä että valtio “tietää” kansalaisiaan paremmin kuinka paljon terveyspalveluja ihmiset tarvitsevat kulloinkin), niin Ruotsin verotuksessa on 80% turhaa ilmaa.

Mikäli verotus siis olisi oikeudenmukaisempi ja julkinen sektori tehokkaampi, niin ehkäpä lapsenvahdeillekaan ei tarvitsisi maksaa pimeästi. Sikäli kun valtio verojen muodossa näin ryöstää kansalaisiaan, niin en pidä kovin vakavana pimeiden lapsenvahtien käyttöä. Muutoinkin kotitalouksien palvelukulutusta tulisi pikemminkin rohkaista kuin ehkäistä, ainakin jos oikeasti halutaan vähentää työttömyyttä. Johan Norberg kirjoittikin taannoin aiheesta osuvasti blogissaan: Mitä ministereiden olisi pitänyt sanoa

TV-luvasta puolestaan olen pitkään aikonut kirjoittaa erillisen kirjoituksen, mutta pistetään nyt tähän samaan syssyyn. Maailmallakin naureskellaan yleisesti moiselle päättömälle verolle. Siis oikeasti, vuosittainen lupamaksu televisiovastaanottimen (tai sellaiseen rinnastettavan välineen) omistamisesta?!

Tv-maksu.fi: “Televisiomaksut kerätään valtion televisio- ja radiorahastoon ja niillä katetaan lähes 90 prosenttia Yleisradio Oy:n toiminnan kustannuksista.”

Näin siis meillä Suomessa. Käytännössähän tämä tarkoittaa nykymaailman termein sitä, että Yleisradio Oy on maksullinen tv- ja radioyhtiö, mutta sen palveluista on pakko maksaa, vaikkei niitä käyttäisikään. Siis asia olisi sama, jos kaikille TV:n omistajille määrättäisiin pakolliseksi esimerkiksi Canal+ -kanavan tilaaminen, vaikka mitään kiinnostavaa ohjelmaa sieltä ei tulisikaan.

TV-maksu on niin deedeeärrää kuin olla voi. Jos se olisi edes oikeasti tarkoitettu tv-maksuksi, sen tulot käytettäisiin tv:n käytön ja katselun haittojen kustannusten kattamiseen, kuten esimerkiksi alkoholiveron tulot käytetään vastaavasti. Jos siis televisioista voitaisiin edes osoittaa mitään konkreettisia haittoja käyttäjilleen tai ympäristölle. (No, ongelmajätettä ne kait ovat elinkaarensa päässä.) Mutta ei, se on vain YLE-maksukanavien pakollinen maksu.

Yleisradio Oy tulisi yksityistää ja pakollinen tv-maksu poistaa. Yleisradio Oy voisi sitten aivan vapaasti hankkia tulonsa rehellisesti oikealla tilausmaksulla tai vaikkapa mainostuloin. Tv-maksun maksamatta jättäminen ei ole mielestäni suuri rikos sekään, mitä useampi siitä kieltäytyy, niin sitä nopeammin siitä päästään eroon. Jos meillä olisi TV, en ole aivan varma viitsisinkö maksaa itsekään. Mutta onneksi nörtti pärjää läppärillä ja DVD-asemalla. 🙂

1. Vuoden 2001 tilasto, lähde: Johnny Munkhammar: European Dawn – After the social model. Stockholm, Timbro, 2005. (alkuperäinen lähde: Nils Karlson: Dignity and the Burden of the Welfare State. Stockholm, Ratioinstitutet, 2004)
2. Lähde hetkellisesti hukassa, todennäköisesti sama kirja kuin yllä, mutta en juuri nyt löydä oikeaa kohtaa. Täydennän myöhemmin.

Hallitukselle kenkää

Nyt kun eduskunnan uudistaminen saatiin alta pois, on aika siirtyä hallitukseen. Mielestäni poliittinen hallitus voitaisiin pistää viralta ja käyttää valtiovallan toimeenpanevana elimenä (eli eduskunnan/lainsäätäjien työkaluna) puhdasta asiantuntijahallitusta talouselämän tapaan. Toisin sanoen, jos Suomi olisi yhtiö, voisi eduskunta olla sen yhtiökokous ja hallitus sen hallitus (heh).

Tästä olisi useita selkeitä etuja. Ensinnäkin, hallitus olisi selkeästi vastuussa vain ja ainoastaan eduskunnalle ja sitä kautta kansalle. Huonosta johtajuudesta seuraisi siten nykyistä helpommin kengänkuvioita takapuoleen, myös yksittäisille hallituksen jäsenille. Hallituksella ei olisi automaattista enemmistö eduskunnassa eikä epäpätevillä hallituksen jäsenillä joutavia selkääntaputtelijoita. Vaalien tuloksen ei tarvitse välttämättä vaikuttaa hallituksen koostumukseen, sillä hallituksen tehtävä on toteuttaa eduskunnan tahto jälkimmäisen koostumuksesta riippumatta. Hallituksen jäsenten toimikausia ei välttämättä tarvitsisi määritellä, joskin hallituksen puheenjohtajan vaihto lienee välillä paikallaan, ettei käy göranperssoneita tai tonyblaireja.

Toisekseen, hallituksen jäsenet voisivat keskittyä oikeasti tehtäviensä hoitoon eikä oman asemansa ja ideologioidensa pönkittämiseen. Esimerkiksi sellaisilla henkilöillä kuin Tuula Haatainen, Tanja Saarela (ent. Karpela, os. Vienonen) ja Erkki Tuomioja ei olisi mitään asiaa päästä pätemään hallitukseen. Hallituksen jäsenillä on varmasti tähdellisempääkin tekemistä kuin kehittää leukalihaksiaan julkisuudessa.

Kolmanneksi sillä voisi olla tervehdyttävä vaikutus myös eduskunnan työhön, kun minkään ryhmittymän ei tarvitsisi nöyristellä ja tinkiä periaatteistaan vain siksi, että oman ryhmän kavereita on hallituksessa. Eduskuntaan olisi myös mahdollista saada aitoa keskustelua sen sijaan, että hallituspuolueet sanelevat ja oppositio vikisee milloin mistäkin. Nykyisinhän hallitus on liian helposti myös lakiasäätävä elin, kun hallituspuolueiden enemmistön turvin eduskunta toimii hallituksen lakiesitysten kumileimasimena.

Ja sitten miettimään minkä valtakuntamme politiikan epäkohdan korjaisin seuraavaksi… Presidentin? Heh heh…

Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin

Käytän käsitettä luova työ sellaisista työtehtävistä, joissa luodaan tai tehdään jotain uutta tai muutetaan jotain olemassaolevaa toisenlaiseksi. Käsite ei ota sinänsä kantaa siihen, onko saavutettu jotain faktisesti parempaa tai huonompaa kuin entinen, joskin positiivinen kehitys on jonkinlainen idealistinen perusoletus. Tässä artikkelissa pohdin luovan työn käsitettä ja sitä, miksi se käytännössä ei aina toteudu optimaalisesti.

Moni työ voi olla luovaa, mutta vielä useampi sitä ei voi olla. Esimerkiksi lannanluonti ei nimestään huolimatta ole tässä mielessä luovaa, eivätkä myöskään vaikkapa linja-autonkuljettaja, kassanhoitaja, ruohonleikkaaja, poliisi tai sihteeri ole luovia ammatteja. Tällaiset ovat pikemminkin rutiinitehtäviä, joskaan ei niitä pidä väheksyä, sillä niiden hoitaminen on käytännössä edellytys luovien töiden tekemiselle. Rutiinityöt eivät ole kovin mediaseksikkäitä ja sekä niiden arvostus että palkat eivät ehkä ole sieltä huikeimmasta päästä, mutta yhtä kaikki ne ovat tärkeitä tehdä, ja niiden tekijöille kuuluu täysi kunnioitus.

Yksi oleellinen osa luovaa työtä on vanhan tuhoaminen. Uusi tuote tai sovellus usein korvaa jotain vanhaa, vaikkakaan ei välttämättä tietoisesti. Ei varmaan höyrykoneenkaan keksijä tarkoittanut saattaa koko joukkoa vetojuhtia tarpeettomaksi, puhumattakaan lukemattomista työläisistä, jotka tehokas voimanlähde korvasi. Positiivinen tapa nähdä asia on se, että luovuuden tuloksena vanhat tehtävät tulevat hoidettua ja suuri joukko ihmisiä vapautuu tekemään jotain muuta.

Tähän asti homma toimiikin hyvin, sillä uusia keksintöjä ja niiden sovelluksia kehitetään jatkuvasti. Nykyisin ehkä liiankin hyvin, sillä muutosvauhti on joillekin jopa liian nopeaa, ja työttömäksi jääneet ihmiset syrjäytyvät eivätkä löydä helposti uusia töitä, varsinkin jos se edellyttäisi uutta koulutusta. Yhtenä suurena syynä tälle on se, että kaikki luovan työn tekijät eivät hoida hommiaan oikein.

Parhaimmillaan luova työ on nimittäin sellaista, jossa sen tekijä pääsee tekemään itsensä tai omaa työtään tarpeettomaksi. Esimerkiksi ohjelmoija voi tehdä ohjelman, joka tekee jotkin rutiininomaiset osat hänen töistään automaattisesti, jolloin ohjelmoija vapautuu tekemään jotain muuta. On kuitenkin olemassa eräs tärkeä ammatti, jota ei usein ajatella tällä tavoin luovana työnä. Työnimike on kansanedustaja.

Kansanedustajat ovat mitä parhaimmaissa asemassa tekemään muutoksia ja soveltamaan parhaita ideoita. Lisäksi he tuottavat joskus aivan uusiakin lakeja. Kuitenkin sen sijaan, että tekisivät omalla työllään itsensä tarpeettomiksi, kansanedustajilla on kova tarve tehdä itsensä tarpeellisiksi! Luvataan yhdelle sitä, toiselle tätä, säädetään lisää lakeja ja asetuksia, ja ennenkaikkea haalitaan itselle mahdollisimman paljon töitä ja vaikutusvaltaa jopa siinä määrin, että kansanedustajat tarvitsevat entistä enemmän avustajia, kun omat kädet eivät enää riitä kaikkeen.

Tämän toiminnan tuloksena valtio kasvaa ja ulottaa lonkeroitaan yhä laajemmalle. Byrokratia niin ikään lisääntyy, kun sille ja tälle eturyhmälle tulee olla poikkeus yhteen jos toiseenkin säännökseen. Ajan myötä kansanedustajat alkavat jopa luulla – ja epäilen että näin on jo käynyt – tietävänsä ihmisten asiat paremmin kuin ihmiset itse, mikä virheellisesti oikeuttaa yhä useampien päätösten tekemisten ihmisten puolesta.

Kansanedustajien itselleen keräämä lisätyö johtaa tietysti luontevasti työstä saatavan palkan korotuksiin. Ja tietenkin se lisää mahdollisuuksia medianäkyvyyteen ja sitä kautta uudelleenvalintaan. Ettei vaan työ jäisi kesken. Se vaan ei enää ole oikein luovaa työtä, mutta ei käy ihan rutiinitehtävistäkään. Mitä työtä se sitten on? Aivan oikein. Turhaa työtä.

Mikäli kansanedustajat tekisivät työnsä kunnolla, vapauttaisivat he mahdollisimman paljon sekä kansalaisten voimavaroja että omiaan muuhun tuottavaan käyttöön. Ideaalisesti lopputuloksena olisi lainsäädäntö, joka vapauttaisi ihmiset itse elämään omaa elämäänsä eikä tekisi yhä useammasta riippuvaista valtion almuista. Sellaista lainsäädäntöä voisi sitten valvoa ja päivittää yhteiskunnan ja toimintaympäristön muuttuessa pienenevä joukko kansanedustajia ja näiden avustajia.

Tämä hienolta kuulostava idea kaatuu tietysti kannustinongelmaan. Miksi kukaan kansanedustaja toimisi noin, sillä eihän se hyödytä heti suoraan välittömästi heitä itseään? Sen takiahan he toimivat niin kuin toimivat nykyisin, koska siitä on heille itselleen etua. Aivan kuten kuka tahansa.

Jos kohta onkin hankalaa keksiä, kuinka kannustaa kansanedustajia parempaan lainsäädäntötyöhön, on ainakin mahdollista poistaa kannustimet toiseen suuntaan: rajoitetaan edustajien toimikaudet kahteen ja valitaan edustajat antiikin Ateenan malliin arvalla. Kahteen kauteen vaadittaisiin jo melkoista tuuria, ja lisäksi edustajat tulisivat keskimäärin tasapuolisesti kaikista väestöryhmistä automaattisesti, ilman kiintiöitä. Arpaonnesta voisi kerran kieltäytyä. Tietenkin jatkuvuuden parantamiseksi vain puolet edustajista tulisi vaihtaa kerralla. Ja lopuksi edustajien palkka tulisi sitoa elinkustannusindeksiin ilman muita korotuksia.

Kun näin jokaisella edustajalla olisi neljän vuoden päästä hyvin todennäköisesti edessä paluu arkeen, olisi myös kannustinta tehdä siitä arjesta paras mahdollinen. Harvoinhan nykyisin nimittäin vaikutusvaltaisimmille edustajille käy ohraisesti vaaleissa ja valtakausi jatkuu omaan luopumiseen asti. Ehkäpä kuvaamassani mallissa edustajat saisivat oikeasti tehtyä luovaa työtä eivätkä vain turhaa työtä.

Maataloustuet julkisiksi

Korkeimman hallinto-oikeuden tuoreen päätöksen mukaan Maa- ja metsätalousministeriön on julkistettava maataloustukia koskevat päätökset, eli käytännössä maataloustukien saajat ja määrät. Näinhän sen tulee ollakin, kyllä veronmaksajilla on oikeus tietää miten heidän rahojaan käytetään.

Yhdysvalloissahan tuet ovat jo julkisia, ja löytyvät kokonaisuudessaan Environmental Working Groupin Farm Subsidy Databasesta. Yhdestätoista Euroopan maasta on olemassa täydelliset tai osittaiset tiedot, ja ne löytyvät FarmSubsidy.orgista. Voimme varmaankin odottaa Suomenkin tietojen ennen pitkää löytyvän kyseiseltä sivustolta.

Noilla tiedoilla onkin sitten hyvä lähteä vaatimaan kaikkein turhimpien tukien poistoa ja ennen kaikkea tukien väärinkäytösten lopettamista. Esimerkiksi ilmeisesti joillakin suomalaisilla vehnänviljelijöillä on tapana nostaa EU-tuet pelloistaan ja sitten polttaa vehnä lämmöksi, koska siitä ei suurta hintaa saa, ja säästyy vähän lämmitysöljyssä… Jos voisin virtuaalisesti blogissa pyöritellä silmiäni, tekisin sen nyt.

Neljä, kuusi ja kahdeksan

Olen jo jonkin aikaa aikonut kirjoittaa asevelvollisuuden uudistamisesta. Nyt kun amiraali Kaskeala ilmoitti oman “radikaalin” kantansa siviilipalvelusajan lyhentämisestä 12 kuukauteen, on ehkä sopiva aika esittää jotain muuta. Minun nähdäkseni eri tasoisten asepalvelusten kestot voisivat olla neljä, kuusi ja kahdeksan kuukautta, ja sekä siviilipalveluksen että totaalikieltäytyjien vankeustuomion kesto voisi olla kuusi kuukautta.

Koska kärsimättömimmät kaipaavat heti perusteluita, aloitetaan niistä ja vasta sitten käytännön toteutuksesta. Niitä on oikeastaan pääasiassa kaksi: 1) asevelvollisuusjärjestelmä on kansantaloudellisesti erittäin raskas, ja 2) asepalvelusajan viimeinen kuukausi (tai viimeiset kuukaudet) ovat palvelusajasta riippumatta usein varsin löysiä, minkä voi vahvistaa jokainen intin käynyt.

Asevelvollisuusarmeijaa kehutaan monesti halvaksi, ja pieniähän ne varusmiesten päivärahat ja rynnäkkökiväärin patruunat ovatkin. Mutta vaikka Frédéric Bastiatin kuolemastakin on jo yli 150 vuotta, nämä(kään) kehujat eivät ole vielä sisäistäneet näkymättömien kustannusten periaatetta: myös se maksaa, että jokaisesta ikäluokasta liki puolet on puolesta vuodesta vuoteen pois tuottavammista töistä tai opiskeluista. Asevelvollisuusaikojen lyhentäminen kolmanneksella (ja sivarin yli puolella) vapauttaa siis vastaavan määrän resursseja yhteiskunnan ja yritysten käyttöön. Lisäksi se säästää veronmaksajien rahoja, eikä laske reservin laatua mainittavasti, kun otetaan huomioon loppupalvelusajan rutiininomainen sluibailu.

Käytännössä muutos voitaisiin toteuttaa esimerkiksi siten, että vuoden X alusta lähtien palvelukseen astuu vuosittain kolme saapumiserää: tammikuussa, toukokuussa ja syyskuussa. Edellisen vuoden toisen saapumiserän palvelusaikoja muutettaisiin siten, että pisin palvelusaika olisi 10kk ja toiseksi pisin 8kk, lyhimmän 6kk palvelusajan säilyessä ennallaan. Tällöin siirtymästä tulee joustava ja kivuton. Lisäksi mallissa säilyisi nykyinen järjestelmä, jossa edellisessä saapumiserässä koulutetut johtajat toimivat seuraavan saapumiserän apukouluttajina alusta lähtien.

Ja koska palvelusajat ovat lyhyemmät, voidaan palvelusta tehostaa muunmuassa vähentämällä lomien osuutta palvelusajasta ilman suurempaa haittaa varusmiehille. Olisi myös mahdollista järjestää pidempiä ja suurempia harjoituksia ilman häiritseviä lomia, kuten palvelusaikainen esimieheni, sotilasmestarista luutnantiksi väkisin “ylennetty” yksikköupseeri erään harjoituksen aikana minulle kertoi omista kehittämisideoistaan. Saapumiserät myös pienenevät, mikä auttaa koulutuksen tehostamisessa sekä muunmuassa varuskuntien ylläpidossa aina ruoka- ja varushuollosta logistiikkaan. Samalla helpottuisi varusmiesten erityistarpeiden huomioiminen.

Kun uudistetusten tiellä kerran oltaisiin, voisi samalla purkaa mm. ahvenanmaalaisten ja Jehovan todistajien erityisasemat ja saattaa kaikki kansalaiset tasavertaisiksi lain edessä tässäkin suhteessa. Tasa-arvosta huolimatta naisten asepalvelus tulisi kuitenkin säilyttää vapaaehtoisena, sillä asepalveluksen määrää ei tule ainakaan tietoisesti lisätä.

Lisäksi siviilipalvelusta voisi kehittää enemmän siviilikriisinhallinnan suuntaan, jolloin useimmissa tapauksissa varusmiehet voisi vapauttaa virka-apuosastoista, ja käyttää niihin tehtäviin (kadonneiden marjastajien etsimiseen, metsäpalojen sammuttamiseen, yms.) siviilipalvelushenkilöitä. (Niin, miksei naisetkin voisi mennä vapaaehtoisina sivariin?)

Tämä siis asevelvollisuusarmeijan kehittämiseksi. Pidemmän aikavälin tavoitteena tulisi olla sotilaallinen liittoutuminen ja ammattiarmeijaan siirtyminen.

Ruotsin vaalit

Ruotsissa on tulevana viikonloppuna parlamenttivaalit, ja onpa siellä jo muikeat vaaliskandaalitkin kehitetty. Syyttäisin sikäläisiä demareita kaikesta, mutta koska en nyt jaksa väsyneenä alkaa perustelemaan, niin en syytä.

Mutta laitanpa linkin kuitenkin. The Economist -lehti nimittäin summaa varsin hyvin missä Ruotsissa on viime vuosikymmeninä menty metsään ja missä ei.

Linkitetään vielä varmuuden välttämiseksi Johan Norbergin sivuille. Hän on nimittäin viime aikoina kerännyt sivuilleen mukavan kokoelman sosialidemokraattien puheenjohtajan ja istuvan pääministerin Göran Perssonin valheellisia väitteitä sekä korjauksia niihin. Perssonilla tuntuu olevan tapa heittää tilastoja luontevasti hatusta, koska toimittajat eivät kuitenkaan kyseenalaista ja vastaväittelijät eivät kuitenkaan muista tilastoja ulkoa, joten eivät voi heti korjata. Myöhemmin on tietenkin myöhäistä, koska vahinko on jo tapahtunut.

Niin, ne linkit: 1, 2, 3 ja 4

Peukut pystyyn siis Ruotsin keskusta-oikeisto-vaalikoalitiolle!

Muuten, perjantaina mainostamassani kaiken kieltämiseen tähtäävässä adressissani on jo 45 aidoilta vaikuttavaa allekirjoitusta. Jotain puolenkymmentä “joo joota” ja vastaavaa olen poistanut. Tahti on siis aivan huikea. 😉