Yrittäminen – Pasi.fi

Työttömyys kuriin, eikä mitään selityksiä!

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Ihmisoikeuksien suuri puhallus

Yksi tehokkaimmista tavoista tuhota jonkin käsitteen merkitys on käsitteellisen inflaation prosessi: Ensin käsitettä laajennetaan koskemaan uusia, aiempiin nähden ristiriitaisia asioita. Toiseksi, ratkaistaan luodut ristiriidat vaatimalla, että mikään käsitteen osanen ei ole absoluuttinen ja että kaikkia osasia on voitava vertailla keskenään. Lopuksi järjestelmällisesti askel askeleelta suositaan käsitteen uusia osasia keskustelussa, kunnes käsitteen alkuperäinen tarkoitus on täysin kadonnut.

Tämä on juuri se mitä on tapahtunut ihmisoikeuksien käsitteelle syrjinnän vastaisen lainsäädännön aikakautena. On esitetty, että vapaus syrjinnästä on ihmisoikeus, ja sen seurauksena valtionhallinto ja erilaiset järjestöt ovat jo pitkään vähitellen vieneet pohjaa pois yksityiseltä omistusoikeudelta, joka toimii perustana vapaalle kaupankäynnille ja järjestäytymisenvapaudelle. Näin tekemällä kyseiset tahot käyttävät laajaa vaikutusvaltaa yksityisten päätösten yli.

On hyvin tunnettua, kuinka nämä tahot väärinkäyttävät ”ihmisoikeuksien” käsitettä ja yleensä tämä prosessi eteneekin ilman, että ihmiset sen kummemmin kiinnittävät siihen huomiota. Mutta aina silloin tällöin julkisuuteen nousee tapaus, jossa nämä ”oikeuksiemme” puolustajat venyttävät käsitettä täysin tunnistamattomaksi.

Ihmisoikeuksien käsitteellistä inflaatiota kuvaa hyvin äskettäinen syrjintäoikeudenkäynti. Matkaopas Melbournesta, Australiasta, yritti perustaa oman yrityksen, joka tarjosi ohjattuja ryhmämatkoja vain naisille. Neiti Erin Maitland aloitti yritystoiminnan palvellakseen markkinarakoa, joka koostuu naisista, jotka haluavat osallistua ”girls-only” -lomalle ruoanlaiton, shoppailun, henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja käsitöiden merkeissä. Hän sai liikeideansa juteltuaan naispuolisten kavereidensa kanssa ja kuultuaan, kuinka nämä vieroksuivat tavallisia ohjattuja lomamatkoja, joilla pääroolissa olivat seksuaaliset valloitukset ja bilettäminen.

Lain säätämänä vaatimuksena yritykselleen neiti Maitland haki Victorian osavaltion hallinto-oikeudesta poikkeuslupaa syrjintälainsäädännöstä, joka estää tarjoamasta ja mainostamasta palveluita vain toiselle sukupuolelle. Hänen tapauksensa oli tärkeä koetinkivi syrjinnänvastaisille tahoille ja Victorian osavaltion äskettäin käyttöönotetun Ihmisoikeuksien ja -velvollisuuksien peruskirjan lainvoimaisuudelle. Sitä pidettiin ennakkotapauksena osavaltion syrjinnänvastaiselle lainsäädännölle.

Epäilemättä innokkaina vahvistamaan laillista pohjaansa ja luomaan vahvan oikeuskäytännön oman valtansa tueksi, Victorian osavaltion Tasa-arvoisten mahdollisuuksien ja ihmisoikeuksien komissio osallistui oikeusistuntoon väittäen täysin vakavissaan, että neiti Maitlandin vaatimaton matkailuyritys rikkoisi miesten ihmisoikeuksia. Tässä oikeustapauksessa, josta tuli käsitteellisen inflaation koominen mallitapaus, kyseinen komissio pyyhki tieltään kaikki esteet, jotta sorretut miehet kaikkialla voivat huokaista helpotuksesta hyvänsuopien päättäjiensä suojeluksessa.

Komissio vaati oikeudessa, että oikeuden tulisi vaatia neiti Maitlandia näyttämään toteen selvä tarve vain naisille tarjottavalle palvelulle huomioiden esimerkiksi turvallisuusnäkökulmat. Komissio oli kuitenkin järkkymätön siinä, että pelkkä naisasiakkaiden toive saada sellaista palvelua ei olisi riittävä peruste — pelkkä joidenkin naisten mieltymys ei riittäisi poikkeuslupaan. Komission johtaja, tri Helen Szoke selitti liikeidean vastaisuuttaan näin:

On ymmärrettävä, että poikkeukset ja poikkeuslupakäytäntö [soveltuvissä syrjinnänvastaisissa laeissa] ovat olemassa tasa-arvon parantamiseksi. Jos siis huomataan, että epäsuotuisassa asemassa olevat tai syrjäytyneet ryhmät tarvitsevat erikoiskäsittelyä saavuttaakseen tasa-arvon, niin silloin tasa-arvon tulisi vallita. Tässä tapauksessa ei ole kysymys tästä, vaan todellisuudessa kyse on siitä, että ”poikkeuslupia ei pidä käyttää vain liiketoiminnan tai markkinaosuuden kehittämiseen.”

Yrittäessään vaatimusten mukaisesti osoittaa tarpeen palvelulleen neiti Maitland toi esiin useita syitä, miksi naisia voisi kiinnostaa vain naisille suunnattu lomapalvelu. Hänen mielestään porttikielto miehille antaisi naisille mahdollisuuden rentoutua sekä tarjoaisi lomailumahdollisuuden naisille, jotka eivät kulttuurisista tai uskonnollisista syistä tuntisi oloaan mukavaksi miesseurassa matkustaessaan. Joidenkin feministien närkästykseksi hän väitti myös matkojensa miehettömyyden tarjoavan mielenturvaa naismatkustajien miespuolisille kumppaneille sekä parantavan kumppaneiden tukea naisten lomasuunnitelmille.

Vaikka nämä kaikki ovat uskottavia ajatuksia, neiti Maitland voi olla yhtän hyvin oikeassa tai väärässä niiden suhteen. Vapaassa yhteiskunnassa hän olisi vapaa yrittämään liikeideaansa ja kokeilemaan yrittäjyystaitojaan. Hänen ideaansa koeteltaisiin markkinoilla ja hän joutuisi kantamaan riskin siitä, että hän olisi tulkinnut väärin potentiaalisten asiakkaidensa toiveet. Jos hän olisi väärässä, hänen ”vain naisille” -linjauksensa vieroksuttaisi asiakkaita, jolloin hän jäisi kilpailussa tappiolle.

Sen sijaan, että hän olisi hallinto-oikeuden päätösten armoilla, hänen yrityksensä kohtalosta päättäisivät tuhannet potentiaaliset asiakkaat, jotka — kuten Ludwig von Mises on painottanut — ovat todellisia pomoja vapailla markkinoilla ja juuri niitä, jotka päättävät mitä tuotteita ja palveluita lopulta tuotetaan. Kuka tahansa mies, joka mahdollisesti loukkaantuisi Maitlandin ”vain naisille” -linjauksesta, voisi etsiä matkapalveluita muualta, perustaa oman matkailuyrityksensä kilpailemaan tai jopa tuomita hänen linjauksensa ja yrittää rauhanomaisesti suostutella häntä muuttamaan linjaansa.

Valitettavasti sen sijaan, että hän olisi päässyt alistamaan arviointikykynsä testattavaksi markkinoilla lukuisten hänen palvelustaan mahdollisesti jopa hyötyvien naisten toimesta, syrjintälait ja muut ”ihmisoikeus”-lait edellyttivät, että neiti Maitland perustelee hakemuksensa vain yhdelle naiselle, tuomari Marilyn Harbisonille, eli hänen hakemuksensa käsittelevälle valtion toimihenkilölle.

Median suureksi huviksi tuomari Harbison hyväksyi tasa-arvokomission väitteen, että neiti Maitlandin linjaus rikkoisi miesten ihmisoikeuksia. Hän päätti, että linjaus olisi vastoin ihmisoikeuksien peruskirjan ”tasavertaista kohtelua lain edessä”, joka oikeuttaa ihmiset ”tasa-arvoiseen ja tehokkaaseen suojeluun syrjinnältä”. Päätöksensä perusteluissa tuomari selitti, että neiti Maitlandin vaatimaton vain naisia palveleva matkailuyritys ei ollut ”todistetusti perusteltu vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa, joka perustuu ihmisarvoon, tasa-arvoisuuteen ja vapauteen.”

Väitetty ”oikeus”, joka miehille koitui tässä tapauksessa, koostuu oikeudesta neiti Maitlandin tarjoamiin palveluihin, joita hän ei halua heille tarjota. On nähtävästi ihmisoikeus pakottaa hänet järjestämään lomamatkoja, joille pääsevät myös miehet, halusi hän sitä tai ei. Tällaista pakottamista siis tehdään ”vapauden” ja ”ihmisarvon” nimissä sellaisten valtion virastojen toimesta, jotka pitävät itseään ihmisoikeusjärjestöinä.

Nämä väärät ”ihmisoikeudet” eivät ole vain oikeuksien luonteen väärinymmärtämisen tulosta; niillä on oikeasti tarkoitus kumota todellisia oikeuksia. Väitetty oikeus vapauteen syrjinnästä on lähemmässä tarkastelussa vain väline käyttää voimaa estämään ihmisiä käyttämästä kaikkea saatavilla olevaa tietoa arvioidessaan muita ihmisiä.

Se on ”oikeus”, joka pakottaa ihmisiä toimimaan vastoin omia toiveitaan, ja monissa tapauksissa pakottaa heidät toimimaan epärationaalisesti. Itse asiassa, sen tarkoitus on puhaltaa pohja pois koko ihmisoikeuksien käsitteeltä käsitteellisen inflaation kautta, minkä lopullisena päämääränä on tuhota järjestäytymisvapaus (freedom of association, oikeus vapaasti päättää keiden kanssa toimii) ja pakottaa ”tasa-arvoinen” lopputulos kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen. Kuten Ayn Rand on kirjoittanut,

Kollektivistinen tyrannia ei rohkene orjuuttaa maata suinpäin kaappaamalla sen arvot… Asia täytyy hoitaa sisäisen korruption kautta. Aivan kuten materialistisessa todellisuudessa maan varallisuuden ryöstäminen onnistuu inflatoimalla sen valuutta — tänä päivänä voimme todistaa inflaation käyttämistä oikeuksiin. Prosessin seurauksena julistettujen ”oikeuksien” laajeneminen on niin suurta, että ihmiset eivät huomaa käsitteiden kääntyneen päälaelleen. Aivan kuten huono raha ajaa hyvän rahan pois markkinoilta, myös nämä ”painokoneoikeudet” kumoavat todelliset oikeudet.

Jotta näemme täysin, kuinka tämä käsitteellinen inflaatio tuhoaa oikeuskäsitykset, on huomattava, että tässä tapauksessa miesten väitettyjä ihmisoikeuksia on käytetty kumoamaan neiti Maitlandin todellisia oikeuksia. Hänen ei sallita käyttää omaisuuttaan kuten hän näkee itse parhaaksi tai käydä kauppaa ja järjestäytyä vapaasti itsevalitsemiensa tahojen kanssa. Sen sijaan hänet pakotetaan palvelemaan kaikkia, jotka hänen poliittiset johtajansa tuomitsevat hänen palveluidensa arvoisiksi, riippumatta siitä haluaako hän sitä itse.

Tällainen käsitys ihmisoikeuksista on ilmiselvästi naurettava, mutta se on ennustettava seuraus käsitteellisestä inflaatiosta, joka seuraa syrjinnänvastaisuuden laajamittaista hyväksyntää. Kun ihmiset hyväksyvät, että heillä on oikeus vapauteen syrjinnästä, ei tule olemaan loppua sille todellisten oikeuksien häirinnälle, jota he joutuvat sietämään.

Ainoa asia, joka tekee tästä tapauksesta merkittävän on se, että se on saanut osakseen mediahuomiota. Silti jokaisen lehdistön noteeraaman tapauksen lisäksi on lukuisia muita oikeustapauksia, jotka käsitellään syrjintätuomioistuimissa ympäri maailmaa kaikkien huomaamatta.

Pelkästään tänä vuonna [toim.huom. 2009] Victorian hallinto-oikeus on käsitellyt 26 oikeustapausta, jotka olivat joko syrjintäsyytteitä tai poikkeushakemuksia syrjintälaeista. Jokaisessa tapauksessa syytetyt ja poikkeusten hakijat pakotettiin käymään läpi oikeusistunnot kustannuksineen vain puolustaakseen omistusoikeuksiaan — useimmiten turhaan. Samankaltaiset tuomioistuimet muualla Australiassa ja ympäri maailmaa saavat eteensä tuhansia vastaavanlaisia tapauksia vuosittain ja niiden päätökset säännönmukaisesti rikkovat vapaata kaupankäyntioikeutta ja vapaata yhdistymisoikeutta vastaan.

Voidaan epäillä, että miehet eivät tunne kovin suurta ”arvokkuutta” oltuaan valtion virastojen tekosyynä aloittelevan naisyrittäjän liiketoiminnan vaikeuttamisessa.

Menneinä aikoina miehen ”ihmisarvoa” osoitettiin osittain hänen omalla ritarillisuudellaan naisia kohtaan, kuten pitämällä ovea auki naiselle tai tarjoamalla hänelle omaa takkiaan kylmänä päivänä. Nyt, syrjinnänvastaisena aikakautena ihmisoikeuksien nimissä miehille kerrotaan, että heidän ihmisarvonsa vuoksi on orjuutettava nainen, joka ei halua tarjota miehille lomamatkapalveluja. Arvokasta tosiaankin!

Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Ben O’Neillin kirjoituksesta Inflating Away Our Human Rights, joka julkaistiin alunperin Ludwig von Mises Instituten blogissa 14.12.2009. Sekä alkuperäisen kirjoituksen että tämän suomennoksen käyttö on vapaata CC-BY-lisenssin mukaisesti. Alkuperäisessä kirjoituksessa mukana viitteet lähteisiin.

Työllistäminen kannattavammaksi

Kotitalouksille ja ylipäätään yksittäisille ihmisille ulkopuolisten työllistäminen on nykyisin varsin raskasta. Vaikka muunmuassa ansioverotuksen kotitalousvähennys ja palkka.fi-palvelu lievittävät yksityisen työllistämisen ongelmia jonkin verran, tekevät työhön liittyvät verot ja maksut edelleen siitä kannattamatonta. Moni asia kannattaa tehdä mieluummin itse, vaikka joku muu olisi siinä parempi ja ulkopuolisen palkkaaminen vapauttaisi omaa aikaa parempaan käyttöön.

Käytännössä erilaiset verot ynnä muut pakolliset maksut aiheuttavat sen, että työntekijä tai yrittäjä saa työstä paljon vähemmän käteen, kuin mitä asiakas siitä joutuu maksamaan. Ansioverotuksen lisäksi on pakollisia eläkevakuutusmaksuja, työttömyysvakuutusmaksuja, sairausvakuutusmaksuja, arvonlisäveroa ja niin edelleen. Käytännössä nämä tekevät pieni- tai keskituloisille kotitalouksille, jotka itsekin elävät vastaavan verorasituksen alla, mahdottomaksi hankkia säännöllisesti ulkopuolista työvoimaa.

Verojen ja maksujen leikkaaminen on kuitenkin hyvin epätodennäköistä nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä. Kun vero on kerran saatu aikaan, siitä pidetään kiinni vaikka väkisin. Kaikkihan muistavat esimerkiksi väliaikaisen autoveron, joka taannoin täytti 50 vuotta. Myös jatkuvasti lisääntyvät energia- ja ilmastoverot tulevat olemaan ikuisia, vaikka osoittautuisivatkin myöhemmin aiheettomiksi.

Tästä syystä on keksittävä toinen lähestymistapa. Voidaankin ajatella, että verot ja maksut ovat jotain, mikä kuuluu valtiolle kaikesta tehdystä työstä. Lainsäätäjiltä on kuitenkin jäänyt huomiotta, että myös yksityisten ihmisten itselleen tekemä työ on kuin onkin työtä. Looginen askel olisi siis laittaa myös ihmisten omat kotityöt ja vastaavat verolle, aina tiskaamisesta ja siivoamisesta lähtien!

Tämä lopulta hyvin yksinkertainen toimenpide paitsi asettaisi kaiken työn tasavertaiseen asemaan, myös tekisi kannattavammaksi palkata ulkopuolisia tekijöitä. Olisihan oman työn ja ulkopuolisen työn kustannusero käytännössä enää vain se, minkä ulkopuolinen tekijä saa itse käteensä. Samalla siis vähentyisi huomattavasti se vastenmielisyys, jota ihminen tuntee, kun maksaa kovaa hintaa, mutta työntekijä saa siitä vain pienen osan.

Toki ratkaisuun sisältyy pieniä teknisiä ongelmia, mutta mihinpä valtion toimenpiteeseen ei sisältyisi.

Ensinnäkin, kuinka verot ja maksut määrätään itsetehdystä työstä, ihminen kun ei siitä palkkaa itselleen maksa, niin suhteellisia veroja on hankala määritellä. Valtion mittava tilastointitoimi tulee tässä luonnollisesti apuun ja itsetehtyä työtä voidaan verottaa vastaavan työn keskimääräisen ansion mukaan. Se kannustaisi myös kilpailuttamaan ulkopuolista palvelua, koska jokainen säästäisi hankkimalla keskimääräistä halvempaa palvelua.

Toinen ongelma on hieman suurempi. Ihmisethän yrittäisivät nimittäin tehdä kotitöitä ja vastaavia pimeästi, ilmoittamatta niitä viranomaisille. Nykyisinhän sellaista työtä voidaan pitää harmaan talouden suurimpana osana, kun se on vahingossa vielä jäänyt laittamatta verolle. Silti tähänkin ongelmaan on helppo ja, mikä tärkeintä, työllistävä ratkaisu, nimittäin valvonta.

Muiden muassa pian sivutyönsä menettävät tv-maksutarkastajat ja puolustusvoimista leikatut skapparit pääsisivät suorittamaan esimerkiksi käänteisiä TKS-tarkastuksia ovelta ovelle. Jos esimerkiksi pölyä ei löydy eikä kuittia siivouspalvelusta tai suoritetusta omatyöverosta, niin kansalainen on syyllistynyt kotinsa siivoukseen maksamatta asianmukaisia valtiolle kuuluvia veroja ja maksuja sekä työttömyyden aiheuttamiseen. Tällainen rikollisuus on tuomittava mitä kovimmin ja kyseiset verot on suoritettava vähintään kaksinkertaisina, eikä toistuvasta tai vakavasta toiminnasta voida sulkea vankeustuomiotakaan pois, mikä sekin muuten työllistäisi.

Yhteenvetona, tässä kirjoituksessa olen kuvannut joitakin rakenteellisen työttömyyden syitä sekä ratkaisuehdotusta, joka olisi loogisesti linjassa valtion nykyisen ja menneen toiminnan kanssa. Kaikki työ on työtä ja kaikesta työstä kuuluu osuus valtiolle. Työllistäminen muuttuu kannattavammaksi sekä eri töiden kohtelu muuttuu demokraattisemmaksi ja työttömyysongelma siten osittain ratkeaa, kun myös kansalaisten itse itselleen tekemä työ saatetaan verotuksen piiriin, varsinkin kun jo olemassaolevia veroja ja maksuja ei ole mahdollista leikata tai poistaa. Rohkeneeko joku olla eri mieltä? Keskustelua!