verotus – Page 3

Kehitysavun lopettaminen

Päivän uutisessa Björn ”Nalle” Wahlroos ehdottaa kehitysavun lopettamista yhtenä keinona valtiontalouden tasapainottamiseksi (Suomen kuvalehti). Tämän vuoden valtion talousarviossa erilaisia kehitysapuja on yhteensä 995 miljoonaa euroa ja rapiat päälle, joten summa on todellakin merkittävä ja olisi esimerkiksi heti tuon verran vähemmän velanottoa. Vaikka se suomalaisten veronmaksajien ja Suomen talouden kannalta on varmaankin tärkein syy kehitysavun lopettamiseen, kokonaiskuvassa se ei kuitenkaan ole lähellekään tärkein näkökulma. Tärkeämpää on se, kuinka tuhoisaa kehitysapu on kehitysmaiden taloudelle ja ihmisille.

SK:n haastattelussa Nalle perustelee näkemystään sambialaissyntyisen naisekonomistin Dambisa Moyon kirjalla Dead Aid (Kuollut apu). Tuo täytyy laittaa varmaan lukulistalle itsekin, mutta toinen erittäin hyvä (lähes kokonaan) lukemani asiaa käsittelevä teos on kansainvälisen kehitysavun parissa lähes kaksi vuosikymmentä työskennelleen entisen Maailmanpankin ekonomistin, nykyisen professori William Easterlyn White Man’s Burden: Why the West’s Efforts to Aid the Rest Have Done So Much Ill and So Little Good (Valkoisen miehen taakka: Miksi Lännen pyrkimykset auttaa kehitysmaita ovat tehneet niin paljon pahaa ja niin vähän hyvää). Easterly on wikin mukaan tehnyt yhteistyötä Moyon kanssa.

Asiantuntijoiden näkemykset ovat selviä: kehitysapu on haitallista saajilleen. Syyt tähän ovat moninaiset, kuten kehitysavun muodotkin, mutta karkeasti kysymys on siitä, että kehitysapu lietsoo korruptiota sekä vahvistaa usein kansalaisiaan sortavien hallintojen asemaa ja pitkittää siten köyhyyden perimmäisiä syitä. Toisin sanoen kehitysapu ylläpitää tilannetta ja ehkäisee todellisten ratkaisujen syntymisen.

Yhtenä äärimmäisimmistä esimerkeistä voidaan pitää Pohjois-Korean tilannetta. P-K:n kommunistinen hallinto on onnistunut tuhoamaan maan talouden täysin ja maataloudenkin lähes kokonaan, eikä kansa pysyisi enää pitkään elossa ilman ulkomaiden, erityisesti Etelä-Korean, ruoka-apua. Ruoka- ja muun kehitysavun antaminen P-Korealle on toki inhimillinen ja ymmärrettävä teko, mutta sillä epäinhimillisellä seurauksella, että enää vain ja ainoastaan sen avun mahdollistamana sama meno voi P-Koreassa jatkua.

Tämä on tavallaan hyvin julma näkemys, mutta karu totuus on se, että vain avun lopettaminen pakottaa P-Korean hallinnon uudistuksiin ja/tai P-Korean kansan korjaamaan tilanteen itse. Niin surullista kuin se onkin, lyhyen aikavälin kärsimys tarkoittaisi pitkän aikavälin hyötyä, kun taas nykyinen avustaminen lievittää kärsimystä lyhyellä aikavälillä, mutta saa sitä aikaan lisää pitkällä aikavälillä.

Iltapäivälehtien kyselyjen mukaan hyvin moni kannattaa kehitysavun lopettamista (IS 80%, IL 91%), mutta on tärkeää muistaa, että sitä ei pidä tehdä pelkkien budjettisäästöjen vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, ettei kehitysavulla enää aiheutettaisi haittaa kehitysmaiden ihmisille. Sama tietysti koskee lukuisia muitakin länsimaiden instituutioita, kuten maataloustukia ja -tulleja sekä erityisesti maatalouden vientitukia, jotka ovat omiaan tuhoamaan kehittyvien maiden maatalouden ja sitä kautta kokonaisten maatalousvaltaisten kansantalouksien mahdollisuuksia.

***

PS. Vaikka Liberaalien nykyinen tavoiteohjelma ei esitäkään kehitysavun lopettamista, se tulee sisältymään omiin tavoiteohjelmaa koskeviin muutosehdotuksiini. Maataloustukia tavoiteohjelma vastustaa nähdäkseni jo nykyisin, tosin sen voisi tuoda nykyistä paremmin esille. Minun kannattamaani linjaa on mahdollista tukea liittymällä jäseneksi Liberaaleihin tai faniksi Facebook-vaalisivulleni. Koko uudistusmielistä puoluetta voi tukea helpoiten täyttämällä Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Omistusasumisen verottamisesta — ei ”asuntotulon” verottamiselle

Pyrkimys omistusasumisen verotuksen kiristämiseen on ilmeisen kova, sillä nyt alivaltiosihteeri Hetemäen verotyöryhmän lisäksi jo toinen taho eli Valtion taloudellinen tutkimuslaitos esittää niin sanotun asuntotulon verottamista, pitäen sitä asuntoverotuksen kehittämisen ideaalimallina. Asuntotulolla siis tarkoitetaan sitä ”säästöä”, jonka ihminen saa asuessaan omassa asunnossa vuokra-asunnon sijasta.

”Asuntotulon” verottamisen mielettömyys tulee ilmiselväksi, kun verrataan sitä sen johdonmukaisiin vastineisiin. Ihminen saa ”säästöä” esimerkiksi syömällä kotona ravintoloiden sijasta, siivoamalla itse kotinsa palkatun siivoojan sijasta, hoitamalla itse lapsiaan perhepäivähoitajan tai päiväkodin sijasta, ja niin edelleen. Pitäisikö nämä kaikki ja muut vastaavat johdonmukaisesti saattaa verolle? No ei todellakaan, eikä pidä ”asuntotuloakaan”.

Itse asiassa joskus ajattelin kirjoittaa parodian siitä, kuinka työttömyys ratkaistaisiin verottamalla kaikkea ihmisten omatoimista tekemistä. Luulin jo sen kirjoittaneenikin, mutta en ainakaan nyt löydä sellaista kirjoitusta blogistani. Ideana kuitenkin oli se, että esimerkiksi kodin siivoamisesta itse pitäisi maksaa valtiolle ne vastaavat työn sivukulut, jotka siivoojan palkkaamisesta olisi pitänyt maksaa. Nehän ovat tietyllä tavalla ajateltuna valtion täysin ansaittuja (heh heh) tuloja, joita tavallisella ihmisellä ei ole oikeutta kiertää tekemällä asioita itse työvoiman palkkaamisen sijasta.

Tällä kertaa vastaavaa ideaa ajavat siis ihan oikeat tutkijat ja virkamiehet, joten parodiahorisontti on ylitetty. Taisin tarkemmin ajatellen pitää tuota parodiaani liian vaarallisena julkisesti esitettäväksi, jokuhan saattaisi ottaa sen tosissaan. Nyt siitä ei enää ole pelkoa.

On muuten huomattava, että ”asuntotulolla” on oikeasti myös kustannuksia, nimittäin vaihtoehtoiskustannuksia: asumalla omistusasunnossaan ihminen ”menettää” ne tulot, jotka hän saisi asuntonsa antamisesta vuokralle. Yleisen tukipolitiikan ja asuntotulologiikan johdannaisena olisi varmaankin asianmukaista korvata omistusasujille nämä menetetyt tulot…

Asumisen verotuksessa on toki kehitettävää, siitä ei päästä mihinkään. Esimerkiksi edellä mainittujen tutkijoiden toinen vaihtoehtomalli heidän ideaalimallilleen sisältää asuntolainojen korkovähennyksen poiston. Tämä olisi ihan asiallinen muutos, sillä vaikka verovähennykset ovat lähtökohtaisesti hyvä juttu, korkovähennyksessä on kysymys omistusasumisen tukemisesta, joka paitsi siirtyi omistusasuntojen hintoihin hyvin nopeasti, myös vääristää markkinoita ja kannustaa omistusasumiseen niissäkin tilanteissa, joissa vuokralla asuminen olisi muuten järkevämpää. Sama tietysti koskee muitakin vastaavia tukia, mutta korkovähennyksen poistaminen olisi varmaankin helpointa ja nopeimmin toteutettavissa. Verotusta kokonaisuudessaan on toki leikattava, eli korkovähennyksen poistaminen ei saa olla keino kiristää kokonaisveroastetta.

Järkevintä verotus- ja asumispolitiikkaa ajaa Suomen poliittisista liikkeistä Liberaalit ry. Lue Liberaalien tavoiteohjelma ja täytä kannattajakortti verkossa, jotta Liberaalit voivat asettaa ehdokkaita seuraavissa eduskuntavaaleissa ja ajaa ohjelmansa mukaista edistyksellistä politiikkaa.

[Päivitys 14:34: Yllä viittaamani aiempi kirjoitukseni oli tietenkin Työllistäminen kannattavammaksi. Kiitokset sen löytäneelle Juusolle! Jokohan sitä on tullut blogattua liikaa, kun ei enää löydä omia kirjoituksiaan…]

Työttömyys kuriin, eikä mitään selityksiä!

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Olympiamenestyksen puute on pelkkää plussaa

Vancouverin kisojen alkaessa mediassa hehkutettiin tavalliseen tapaan sitä, kuinka paljon mikäkin kunta lupaa nannaa mahdollisille oman kunnan olympiamitalisteille. Esimerkiksi Jyväskylä on laatinut mitaleille oikein hinnaston, jonka mukaan olympiakulta toisi voittajalleen bonuksena 10000 euroa. Tämän rahanjaon oikeutusta ei luonnollisesti missään kyseenalaistettu, mutta ainakin itse jyväskyläläisenä veronmaksajana olen tältä pohjalta tyytyväinen, jos Jyväskylän mitalisaldo pysyy nollana. Sama koskee toki koko Suomen mitalimenestystä.

Huippu-urheilu on suurelta osin, varsinkin vähemmän seksikkäissä eli vähemmän yksityistä, rehellistä rahaa saavissa lajeissa, joka tapauksessa verovaroin kustannettua. Tavallisilta ihmisiltä, riippumatta heidän kiinnostuksestaan huippu-urheilua tai sen saavutuksia kohtaan, otetaan väkivallalla uhkaamalla rahaa pois ja kaadetaan sitä urheilijoiden elättämiseen ja harjoituttamiseen.

Erityisen räikeää mitalistien palkitsemisesta tekee se, että sen haluamattaan kustantavat ihmiset, jotka päivittäin tekevät parhaansa työssään, joko palkansaajina tai yrittäjinä. Nämä ihmiset saattavat omalla alallaan olla jopa maailman parhaita ja ansaitusti saavat siitä suurempaa palkkaa tai kasvavia liikevoittoja. Ja kuinka suomalainen yhteiskunta palkitsee nämä arjen sankarit? Rankaisemalla heitä! Mitä paremmin teet työsi, mitä enemmän tuotat tuotteita ja palveluita eli hyötyä muille, sitä enemmän sinulta otetaan aseella uhaten pois!

Ja sitten sinulta ja kohtalotovereiltasi otetusta rahasta lohkaistaan kymppitonni vaikkapa jollekin jääkiekon olympiavoittajalle, joka päivätyössään ansaitsee — ihan ansaitusti — moninkertaisesti enemmän kuin sinä, tai jonkin muun lajin voittajalle, jota muutenkin elätetään ja harjoitutetaan sinultakin otetuilla rahoilla. Urheilijoiden työ on toki varmasti raskasta, mutta kuten kaikissa muissakin ammateissa, oikeuden saada palkkaa tai korvausta pitäisi perustua yksinomaan siihen, että joku tai jotkut sitä haluavat maksaa itse omista rahoistaan, eikä suinkaan siihen, että jotkut haluavat maksaa sitä muiden rahoista.

On toki totta, ettei se mitalirahojen jääminen jakamatta menestyksen puutteen vuoksi niitä rahoja veronmaksajille palauta. Kerätty mitä kerätty, joten johonkin ne käytetään. Jos en voisi vaikuttaa verotuksen määrään (sitähän pitäisi laskea, ihmisten rahat kuuluvat heille itselleen), niin mielestäni verovarat tulisi ainakin ohjata niiden tärkeimpien perustelujen mukaisesti, kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Urheilun, kuten myös kulttuurin ja taiteen, tukeminen kuuluu kuitenkin yksiselitteisesti yksityisasioiden piiriin. Ne tukekoot ja maksakoot, joita kyseiset asiat riittävän paljon kiinnostavat, ihan oman vapaaehtoisuuden pohjalta.

Oy Valtionsuklaa Ab | Anonyymi kirjoittaja

Olet karkkikaupassa ja tahdot suklaata. Voit valita haluamaasi merkiä, kuten Fazeria, Marabouta, Pandaa, Milkaa, Nestleä tai kallista Premium-suklaata. Voit myös valita ostatko tummaa vai vaaleaa suklaata, tahdotko rusinoita tai pähkinöitä vai onko ilman parempi. Entä ostaisitko 99 % kaakaota sisältävää suklaata vai tyydytkö vähempään. Tahdotko ostaa halvan suklaalevyn hintaan 0.80 € vai oletko valmis maksamaan paremmasta 3 €? Valintojen määrä on miltei loputon ja voit lähes aina löytää tarpeesi tyydyttävän vaihtoehdon.

Yhtäkkiä kuitenkin huomataan, että Suomesta löytyy ihmisiä, joilla ei ole varaa edes halvimpaan 0.80 € suklaalevyyn. Syyt tähän ovat monet, yleensä kyseiset henkilöt yksinkertaisesti tahtovat käyttää varansa toisella tavalla, mutta unohdetaan tämä hetkeksi ja pysytään siinä uskomattomassa tosiasiassa, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa edes kaikkein halvimpiin suklaapatukoihin.

Joidenkin ihmisten mielestä tämä on raivostuttavan epätasa-arvoista ja heidän vaatimuksestaan valtio puuttuu suklaantuotantoon ja perustaa Oy Valtionsuklaa Ab:n, joka huolehtii siitä, että kaikilla on varaa suklaaseen, jota myydään nyt 0.40 € pilkkahinnalla, huomattavasti halvemmalla, mitä halvinta suklaata aikaisemmin myytiin. Todellinen tuotantokustannus tällä valtion suklaalla raskaan byrokratian ja tehotoman tuotantokoneiston ansiosta on kuitenkin 5 €. Valtionsuklaan taso on keskiluokkaa ja kaikkia tyydyttävä valikoima on valkoista suklaata, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata ja tavallista maitosuklaata. Poliittisella päätöksellä nämä vaihtoehdot kattavat kaikki tarpeet ja muut vaihtoehdot ovat tarpeetonta ylellisyyttä.

Muutama kuukausi kuluu ja Valtionsuklaalla ja sen johtoon palkintoviran saaneilla poliitikoilla näyttää menevän hyvin, itse asiassa suklaan kulutus on kaikkien aikojen huipussa ja yhä useammat ovat siirtyneet ostamaan halpaa Valtionsuklaata.

Valitettavasti ilmiöllä on muutama haittavaikutus. Aikaisemmat halvat suklaat eivät enää pärjää markkinoilla ja miten ne voisivatkaan pärjätä, koska Valtionsuklaa on nyt puolet halvempaa ja ihmiset ovat nyt siirtyneet ostamaan sitä. Lisäksi osa ihmisistä on pakotettuja siirtymään Valtionsuklaan ostajiksi, koska Valtionsuklaan tuotantokulujen kattamiseksi veroja on nostettu ja käteenjäävä tulo ei enää riitä muiden suklaiden ostoon. Itse asiassa ainoastaan markkinoiden kallein suklaa pärjää Valtionsuklaalle, koska Valtionsuklaa ei pysty alkuunkaan kilpailemaan sen kanssa laadussa ja makuvaihtoehdoissa. Tätä herkkua pääsevät maistamaan kuitenkin vain kaikkein suurituloisimmat, joilla on vielä nousseiden verojenkin jälkeen siihen varaa. Tosin ei kalliilla Premium-suklaallakaan hyvin mene. Valtion budjetin alijäämä on suklaabisneksen ansiosta kasvanut 100 miljoonalla eurolla ja tätä paikatakseen on arvonlisäveroa ja muita liiketoimintaan kohdistuvia veroja korotettu niin, että entisen 3.00 € suklaalevyn hinta on nyt 5.00 €.

Pian ei Valtionsuklaallakaan mene hyvin. Aikaisemmin vain köyhille tarkoitettua suklaata syö nyt koko keskiluokka ja myös osa hyvätuloisista. Entistä enemmän verotuloja vaaditaan tämän kasvaneen tehottoman tuotannon kattamiseksi, joka tekee 4,60 € per suklaalevy. Koska verorasite on jo ylittänyt kipurajan eikä uusia verotuloja voida enää ohjata Valtionsuklaalle, se on joutunut karsimaan kustannuksiaan vähentämällä valikoimaansa niin, että ainoastaan halvin maitosuklaa säilyy markkinoilla. Eihän kukaan hullu muutenkaan pähkinöitä suklaaseensa tahdo, on sosialidemokraattisen hallintoneuvoston uusi motto. Ennen suklaabisnestä valtio oli luvannut veronkevennyksiä, nyt niitä ei kuitenkaan voida toteuttaa, koska valtio tarvitsee rahojasi suklaan tuotantoon. Nyt kun on ”ilmiselviä todisteita” siitä, etteivät vapaat markkinat pysty huolehtimaan edes suklaan tuottamisesta, niin tätä pidetään oikeutettuna.

Muistatko miten suuri valikoima karkkikaupassa alussa oli? Valtionsuklaan markkinoille tulon jälkeen jäljellä on enää kahta vaihtoehtoa: halpaa ja heikkotasoista Valtionsuklaata sekä sietämättömän kallista Premium-suklaata.

Korvaa nyt sana suklaa terveydenhuollolla, joukkoliikenteellä, kirjastolla, urheilupaikoilla, kulttuurilla, eläkevakuutuksella, koulutuksella jne. Mekanismi on täsmälleen sama.

(Tämä kirjoitus on lainattu anonyymiltä kirjoittajalta.)

Kreikan talouden pelastaminen ja Euron loppu | Philipp Bagus

Euron arvo on laskenut Yhdysvaltain dollarin suhteen viikkojen ajan. Finanssimarkkinoilla on herännyt epäilyksiä euroalueen niin kutsuttujen PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) julkisen talouden rahoituksesta. Kreikan kohdalla kriisi on pahin, kun sen kymmenvuotisten velkakirjojen korko lähenee 7 prosenttia. Kreikan hallitus arvioi valtion budjettialijäämäksi 12,7% BKT:sta vuonna 2009. Bruttovaltionvelka on 113% BKT:sta. Jos korko, jota Kreikka joutuu maksamaan veloistaan, jatkaa kasvuaan, maa saattaa joutua laiminlyömään sitoumuksensa.

Kreikan hallitus on pyrkinyt palauttamaan luottamusta valtion tulevaisuuseen julistamalla julkisen sektorin palkat jäädytetyiksi, virkamiesten määrää vähennettäväksi sekä korotuksia polttoaineiden, tupakan, alkoholin ja suurten kiinteistöjen verotukseen. Näiden toimenpiteiden avulla budjettialijäämä olisi tarkoitus kutistaa kahdeksaan prosenttiin vuonna 2010. Markkinat eivät tosin luota onnistumiseen.

Vaikka veronkorotukset voivat aiheuttaa kreikkalaisille uusia ongelmia, muihin ongelmiin ei edelleenkään saada ratkaisua: valtava julkinen sektori säästyy merkittäviltä leikkauksilta. Palkat pysyvät kilpailukyvyttöminä vahvojen ammattiliittojen ansiosta.

Lisäksi ei ole lainkaan selvää, että hallitus voi pitää näistä pienistä menonkevennyksistä kiinni, koska helmikuussa on odotettavissa yleislakko. Joulukuussa 2008 Kreikassa mellakoitiin verrattain pieniä poliittisia uudistuksia vastaan. Koska enemmistö kansalaisista vaikuttaa olevan menoleikkauksia vastaan, hallitus ei välttämättä kykene estämään valtion menemistä konkurssiin.

Vuosien ajan Kreikan hallitus on näyttänyt esimerkkiä melko hillittömästä julkisesta kulutuksesta. Tämä korostui entisestään, kun Kreikka liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon, minkä seurauksena sen valtionvelkakirjojen korko laski reilusti.

Kreikan alhaista korkotasoa tuki vahvojen euromaiden epäsuora takuu siitä, että nämä tulevat tukemaan heikompia maita vaikeina aikoina. Joten Euron ensimmäisten vuosien aikana kreikkalaisten velkakirjojen korot laskivat; ne lähestyivät Saksan velkakirjojen tasoa. Kreikan valtio kulutti villisti, mutta maksoi korkoa huomattavasti konservatiivisemman julkistalouden mukaan. Tänä aikana Kreikan talous ja äänestäjäkunta tottuivat alhaisen korkotason tukemiin kasvaviin julkisiin menoihin.

Kun maailmanlaajuinen talouskriisi puhkesi, sekä vahvojen että heikkojen euroalueen maiden budjettialijäämät kasvoivat. Vahvoilla mailla oli omat ongelmansa ja ihmiset alkoivat epäillä, josko vahvat sittenkään tukisivat heikkoja maita hätätilanteessa. Lisäksi Kreikan ja Saksan velkakirjojen korkoero alkoi kasvaa.

Tänä päivänä kysytään, pelastavatko muut euromaat Kreikan taloudellisesti? Heikkojen maiden päättäjät tapaavat korostaa unionin solidaarisuutta, kun taas vahvemmat maat tekevät selväksi, että pelastusta ei ole tulossa.

Silti koko keskustelu on harhaanjohtava: muu unioni on jo koko ajan pelastamassa Kreikkaa. Euroopan keskuspankki (EKP) hyväksyy Kreikan valtion velkakirjoja vakuutena lainoista. Eurooppalaiset pankit voivat ostaa Kreikan velkakirjoja (joista saatava korko on tällä hetkellä yli 3% suurempi kuin Saksan vastaavista) ja käyttää näitä vakuutena ottaakseen lainaa EKP:lta yhden prosentin korolta — erittäin kannattava kauppa siis.

Pankit ostavat Kreikan velkakirjoja, koska ne tietävät, että EKP hyväksyy ne vakuutena uusille lainoille. Koska EKP:lle maksettava korko on pienempi kuin Kreikan maksama korko, kreikkalaisille velkakirjoille on kysyntää. Jos EKP ei hyväksyisi niitä vakuutena, Kreikka joutuisi maksamaan paljon nykyistä korkeampaa korkoa niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että Kreikkaa pelastetaan jo.

Euroalueen muut maat maksavat laskun. Uusia euroja lasketaan käytännössä liikkeelle EKP:n hyväksyessä Kreikan velkakirjoja vakuuksina. Kreikan velat arvopaperistetaan ja setelirahoitetaan, ja Kreikan hallitus käyttää velkakirjoista saamansa rahat vahvistaakseen kannatustaan väestönsä keskuudessa.

Hinnat alkavat nousta Kreikassa ja raha virtaa muihinkin maihin, nostaen hintoja ympäri euroaluetta. Muissa maissa ihmiset kokevat hintojen nousevan tulojaan nopeammin. Tämä on tulonsiirtoa Kreikan hyväksi. Kreikan valtiota pelastetaan jatkuvalla ostovoiman siirrolla muualta Euroopasta.

Euron tulevaisuus on niin pimeä sen vuoksi, että holtittomalle talouspolitiikalle on näin kovat kannustimet, ei vain Kreikassa, vaan myös muissa maissa. Eräät muut maat ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Kreikka. Espanjassa virallinen työttömyysaste lähestyy 20 prosenttia ja julkinen alijäämä on 11,4% BKT:sta. Portugali julkisti suunnitelman yksityistää kansallista omaisuutta alijäämänsä ollessa 9,3% BKT:sta. Irlannin asuntokupla puhkesi ja alijäämä on 11,5% BKT:sta.

Kannustimet vastuuttomaan käyttäytymiseen näille ja muille maille ovat selvät. Miksi kattaa menoja korottamalla epäsuosittuja veroja? Miksi ei sen sijaan myisi velkakirjoja, jotka ostetaan luomalla uutta rahaa, vaikka se lopulta nostaisikin hintoja koko euroalueella? Miksi ei ulkoistaa poliittiselle vallalle tärkeän julkisen sektorin menojen kustannuksia muille?

Rahajärjestelmässämme itse rahan omistusoikeuksia ei ole riittävän tarkkaan määritelty eikä niitä riittävästi puolusteta, mikä kannustaa inflationääriseen luoton laajennukseen. Fiat-rahaan ja osittaiseen kassavarantoon perustuva pankkijärjestelmämme tuottaa yhteismaan ongelman, jollaisesta aina seuraa resurssien liikakäyttö.

Tyypillinen esimerkki yhteismaan ongelmasta on merien liikakalastus. Koska kalaparvet eivät ole kenenkään omaisuutta, kalastamisen kustannukset kalakannalle ulkoistuvat kaikille muille kalastajille. Jos et kalasta niin monta kalaa kuin mahdollista niin nopeasti kuin suinkin pystyt, kilpailijasi kalastaa ne.

Vastaavasti pankkitalletusten omistusoikeuksia ei ole tarkasti määritelty. Pankeilla on kannustin laajentaa luottoa ja ulkoistaa kustannukset yhteiskunnalle.

Euroalueen jäsenmaat voivat myös jossain määrin ulkoistaa hillittömän talouspolitiikan kustannukset. Mikä tahansa hallitus, jonka velkakirjat kelpaavat vakuutena EKP:lle voi käyttää tätä rahapainokonetta rahoittamaan menojaan. Tämän strategian kustannukset siirtyvät osittain muille maille, kun vastikään luotu uusi raha nostaa hintoja kautta rahaliiton alueen.

Jokaisella hallituksella on kannustin synnyttää suurempia alijäämiä kuin muualla euroalueella, koska sen kustannukset voidaan ulkoistaa. Tästä seuraa se, että eurojärjestelmässä on sisäänrakennettu taipumus jatkuvaan ostovoiman heikkenemiseen. Tämän liikakäyttö voi lopulta aiheuttaa euron romahduksen.

Mikä tahansa yhteismaan ongelma voidaan ratkaista yksityistämällä kyseinen resurssi. Mutta yksityistämisen sijasta hallitukset yleensä suosivat sääntelyä.

Myös Euroopan rahaliittoon (EMU) lisättiin sääntelyä, jota kutsutaan Vakaus- ja kasvusopimukseksi (Stability and Growth Pact), joka edellyttää, että jokaisen euromaan vuosittainen budjettialijäämä on alle 3% ja bruttovaltionvelka korkeintaan 60% BKT:sta. Näiden sääntöjen noudattamiseksi määriteltiin myös sanktioita.

Sanktioita ei ole koskaan kuitenkaan määrätty ja yleensäkin sopimuksesta ei välitetä. Vuonna 2010 yhtä lukuunottamatta kaikilla euromailla odotetaan olevan suurempi alijäämä kuin 3% ja keskimääräinen euromaan valtionvelka on 88% BKT:sta. Saksa, joka oli tärkein näitä rajoituksia vaatinut valtio, oli ensimmäisten joukossa jättämässä niitä noudattamatta.

Mikä on siis euron tulevaisuus? Kuten olemme nähneet, synnynnäiset kannustimet eurojärjestelmässä kannustavat valuutan tuhoamiseen, koska alijäämien kustannukset voi ulkoistaa. Tämän vuoksi tulevaisuudelle on kolme pääasiallista vaihtoehtoa.

Vakaus- ja kasvusopimusta aletaan lopulta noudattaa sanktioiden voimalla. Valitettavasti vahva poliittinen vastarinta tekee tästä vaihtoehdosta epätodennäköisen.
Konservatiivisemmat jäsenvaltiot kieltäytyvät holtittomampien maiden avustamisen jatkamisesta. Taloudellisesti vahvemmat maat pakottavat heikot maat konkurssiin ja ulos rahaliitosta.
Valtiot jatkavat alijäämiensä kasvattamista, yrittäen ulkoistaa kustannukset. Ne taipuvat kannustimille ja osallistuvat kulutuskilpaan, joka johtaa hyperinflaatioon ja euron romahduksen lähestymiseen.

(Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Philipp Bagusin artikkelista The Bailout of Greece and the End of the Euro. Bagus toimii apulaisprofessorina Universidad Rey Juan Carlos -yliopistossa Madridissa ja vierailevana professorina Prahan yliopistossa. Sekä alkuperäinen artikkeli että tämä käännös on julkaistu CC-BY-lisenssin alla.)

Täydennystä — se mitä jäi sanomatta

Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin asioita, joita yritin viime viikon A-talk-ohjelmassa (videolinkki) sanoa, mutta välillä en osannut ja välillä en saanut puheenvuoroa.

Alussa Ilmatieteenlaitoksen Alestalo totesi, että nyt IPCC:n raporteista löydetyt ”muutamat lipsahdukset” ovat vaikutustutkimuksen (AR4 WG2) puolella, joka ei ole hänen mukaansa yhtä edistyksellistä kuin ”peruskova ilmakehän fysiikka-, meteorologia- ja kemiapuoli” (AR4 WG1). Ensinnäkin ”lipsahduksia”, joka on varsin vähättelevä ilmaisu varsinkin joidenkin paljastuneiden virheiden kohdalla, on huomattavasti enemmän kuin muutama. Pelkästään Greenpeacen julkaisuja on käytetty lähteenä kymmenkunta kertaa, puhumattakaan muiden järjestöjen ja yritysten julkaisuista sekä jopa graduista ja lehtiartikkeleista.

Toisekseen virheitä on osoitettu myös WG1:n puolella käytetyistä tutkimuksista ja prosesseista, mutta ne ovat sitä ”peruskovaa” tiedettä, josta ei suuria otsikoita saa revittyä kirveelläkään — esimerkiksi joidenkin tilastollisten menetelmien epäsopivuus puulustotutkimuksiin, lähdeaineistojen piilottaminen kriitikoilta tai IPCC:n raportin hyvinkin teknisten vertaisarviointikommenttien perusteeton hylkääminen eivät nyt vain kiinnosta suurta yleisöä — joten ne eivät ole saaneet tuulta alleen eikä niitä ole siten tarvinnut käsitelläkään.

Ensimmäistä kertaa ääneen päästyään ministeri Lehtomäki toisti hyvin opittua mantraa, jonka mukaan ilmastonmuutosta tapahtuu ja ihmisellä on siinä rooli. Sama mantra toistui ministerin toisessa puheenvuorossa, jossa hän salli kuitenkin pienen epäilyksen häivän, jolla sitten perusteli sitä, että kaikista ilmastonmuutoksen vastaisista toimista on joka tapauksessa hyötyä ympäristön kannalta, vaikka ilmastonmuutos ei olisikaan totta, ja että ehdoton valtaosa niistä on joka tapauksessa järkeviä.

Tämä ei pidä paikkaansa. Onko järkevää polttaa Indonesian sademetsiä öljypalmuviljelmien eli biopolttoaineiden tieltä? Onko järkevää aiheuttaa ruoan hinnan nousua polttamalla ruokaa polttoaineena, jolloin maailman kaikkein köyhimmät näkevät nälkää? Onko järkevää pakottaa ihmiset siirtymään kalliimpiin, huonompiin, ympäristölle haitallisempiin elohopeaa sisältäviin ja joissain tapauksissa enemmän energiaa kuluttaviin (!!!) energiansäästölamppuihin? Onko järkevää tuhota kotimaisen ja eurooppalaisen teollisuuden toimintaedellytyksiä ja aiheuttaa tuotannon siirtymistä vähemmän ympäristöystävällisiin olosuhteisiin kehittyviin maihin? Onko järkevää tukea verovaroista joitakin erityisaloja ja siten aiheuttaa työttömyyttä muille aloille? Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja niin tehdessä käy selväksi, että ehdoton valtaosa tehdyistä ja suunnitelluista ilmastotoimista on haitallisia ihmisille ja/tai ympäristölle sekä hyödyttömiä ilmastolle ja kaikelle muullekin. Missä ne joka tapauksessa hyödylliset toimet viipyvät?

Luonnonvarojen ylikulutuksesta Lehtomäki hätäili pariinkin otteeseen ja piti sitä ilmastonmuutokseen läheisesti linkittyvänä asiana. Epäselväksi jäi mitä luonnonvaroja Lehtomäki ajatteli säästää ilmastonmuutoksen vastaisilla toimilla, sillä kyseiset toimet keskittyvät kuitenkin lähinnä fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseen ja lopulta lopettamiseen. Miksi esimerkiksi kivihiiltä pitäisi säästää? Ilmastonäkökulmat poislukien, mitä haittaa on kivihiilen ylikulutuksesta? Jos kivihiili on niin kamala aine, niin emmehän halua tulevienkaan sukupolvien sitä käyttävän, joten sen säästäminen tuntuu aika turhalta.

On huomattava, että kaikkien muiden luonnonvarojen kulutusta ilmastonsuojelu vähentää vain ja ainoastaan yhdellä tavoin eli aiheuttamalla haittaa ihmisten taloudelliselle toiminnalle. Mitä vähemmän ihmisillä on varaa kuluttaa, sitä vähemmän luonnonvaroja kuluu. Esimerkiksi hiilivero ei siis suoraan vähennä esimerkiksi raudan, nikkelin tai veden kulutusta. Ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin ja elintason laskeminen vähentää. Paljastaako tämä ilmastonsuojelun todellisen tavoitteen eli YK:n ympäristöohjelman UNEP:n perustajan Maurice Strongin sanoin ”teollisten yhteiskuntien alasajon”? Mene ja tiedä, se lähentelisi jo salaliittoteoriaa, joita vahvasti epäilen, mutta joka tapauksessa, se on ainoa keino saada ilmastotoimilla vähennettyä luonnonvarojen kulutusta. Toinen keino on vähentää väestöä, mutta sitä eivät poliitikot ole ehdottaneet.

Monille aiheutti epäselvyyttä se, mitä tarkoitin suorilla ja epäsuorilla toimilla. Esimerkkinä käynee asia, jolla ainakin aiemmin usein perusteltiin ilmastotoimia, eli trooppisten tautien kuten malarian leviäminen. Sen sijaan, että toivottaisiin hiilidioksidin leikkaamisen vähentävän tai rajoittavan malariaa, on huomattavasti halvempaa puuttua malariaan suoraan, eli ostaa hyttysverkkoja sekä erityisesti kasvattaa asumisväljyyttä. Lena Huldénin väitöstutkimuksen mukaan nimenomaan asumisväljyys ja kotitalouksien koko on ratkaisevaa malarian leviämisen suhteen, ei keskilämpötila, sillä malariaa levittäviä hyttysiä esiintyy kylmissäkin maissa ja malariaepidemioita on aiemmin esiintynyt Jäämeren rannikkoa myöten. Samoin on monia muita ympäristöongelmia, joihin ilmastotoimet eivät vaikuta yhtään, kuten vesistöjen kuormittuminen maatalouden päästöistä tai Tyynenmeren jättimäinen jätelautta.

Myöhemmin kritisoituani sitä, että uusiutuvan energian alalle synnytetään verovaroin ja muiden tukitoimien avulla (esim. suunnitellut syöttötariffit) työpaikkoja, jotka kuitenkin synnytetään vain ja ainoastaan muiden kustannuksella, Lehtomäki vastasi, että ”clean tech” on kasvava ala ja että sieltä voi jotain merkittävää syntyä. Ympäristöministeri todisti tässä aika hyvin sen, ettei ymmärrä taloudesta mitään, ja karkeasti tiivistettynä vastasi väitteeseeni tuetun työllistämisen muuta työllisyyttä tuhoavasta vaikutuksesta, että tuettu työllistäminen työllistää. Duh?

Kuten sanoin, tukityöllistäminen tapahtuu vain ja ainoastaan toisten alojen kustannuksella. Kun puhtaisiin teknologioihin, oli se sitten tuulivoimaa, jätehuoltoa tai mitä vain, kaadetaan veroeuroja tai syöttötariffeja, tottahan toki ne alat kasvavat ja työllistävät lisää. Jokainen tukieuro on kuitenkin väistämättä muualta pois, joko veroina tai valtionvelkana eli tulevana verotuksena. Espanjassa kokemus ja tutkimus (PDF) on osoittanut, että jokaista luotua uusiutuvan energian (ei siis vain tuulivoiman, kuten ohjelmassa väitin) työpaikkaa kohti menetetään 2,2 työpaikkaa muualla, tai jokaista neljää luotua työpaikkaa kohti menetetään yhdeksän muuta työpaikkaa. Jokainen espanjalainen ”vihreä työpaikka” on maksanut veronmaksajille keskimäärin 571 tuhatta euroa ja jokainen tuulivoimatyöpaikka yli miljoona euroa. Valtiolla ei ole mitään taianomaista rahahanaa, josta valuu ilmaista rahaa, vaan kaikki tämä on pois tavallisten ihmisten ja yritysten toiminnasta.

Tätä on tietysti turha kertoa poliitikolle. Kaikki poliitikot ovat sairaalloisen innostuneita työllistämisestä ja kun pakkaan lisätään ilmastoinnostus, niin on ihan varmaa, että jos joku riittävän uskottava taho väittäisi, että kuoppien ja ojien kaivaminen hillitsee ilmastonmuutosta, niin poliitikot olisivat juoksujalkaa palkkaamassa työttömiä kaivuutöihin. Kaikki hekumoisivat siitä, kuinka kuoppatalkoilla ehkäistään ilmastonmuutosta ja työllistetään valtavat määrät ihmisiä, mutta kukaan ei muistaisi sitä, että jonkun täytyy niiden kaivajienkin palkat maksaa, eikä se raha edelleenkään valu mistään valtion taikahanasta ilmaiseksi. Sitten meillä olisi täystyöllisyys, kuoppia ja ojia kaikkialla ja jatkuvasti kasvava kaivamisteollisuus sekä tietenkin jatkuvasti vähemmän julkista rahoitusta kaikkeen muuhun, kuten peruspalveluihin. Ja maailma pelastuu…

Katastrofeillakin Lehtomäki muisti pelotella, kuten asiaan kuuluu. Miljoonakaupungit ja suuret väestömäärät kun ovat mahdollisesti jäämässä nousevan meriveden alle, tulvia ja myrskyjä tulee lisää ja niin edelleen. Ei havaintoakaan esimerkiksi toimittajan alussa viittaamasta tutkimuksesta, jota IPCC:n raportissa oli ennenaikaisesti siteerattu väärin, ja jonka mukaan ilmastonmuutoksen ja luonnonkatastrofien aiheuttamien tuhojen välillä ei ole havaittu yhteyttä. Ei havaintoakaan tutkimuksista, joiden mukaan ihmisten tuottaman hiilidioksidin ja luonnonkatastrofien välillä ei ole havaittu yhteyttä.

Alestalo tuki tätä näkökulmaa toisessa kohtaa vertaamalla ilmastotoimia kotivakuutukseen. Kumpikin kun maksaa rahaa ja kumpikin on epävarman tapahtuman varalle. Tämä on eräs versio varovaisuusperiaatteesta, jonka mukaan toimia tulee tehdä riippumatta ongelman epävarmuudesta, koska tuhot voivat olla niin suuret.

Kotivakuutuksen ottamisesta jokainen voi kuitenkin päättää itse ja mahdollisiin kotia ja irtaimistoa koskeviin tuhoihin voi varautua muutenkin, esimerkiksi panostamalla omaan huolellisuuteen, palovaroittimiin ja niin edelleen tai vaikkapa sopeutumalla mahdollisiin ongelmiin etu- ja jälkikäteen. Ilmastotoimissa vaihtoehtoja ei anneta, vaan jokaisen on osallistuttava ilmastonmuutoksen torjuntaan, halusi tai ei. Samalla kannustetaan sopeutumattomuuteen, vaikka ilmasto muuttuu aina, ja ehkäistään mahdollisuuksia sopeutumiseen. Esimerkiksi verottamalla köyhää tehdään hänelle vaikeammaksi muuttaa turvallisemmalle alueelle. Tai tukemalla tulva-alttiiden alueiden vakuutuksia tai tuhokorjauksia verovaroista kannustetaan ihmisiä edelleenkin asumaan alueella riskeistä huolimatta.

Samalla näitä riskejä, joita voi tapahtua ihan ilman ihmisen vaikutustakin, pidetään välittöminä uhkina ja unohdetaan pitkät aikavälit. IPCC:n parhaan arvion mukaan merenpinnat nousevat puolisen metriä vuoteen 2100 mennessä. On tutkimuksia ja ympäristölobbareita, joiden mukaan tämä arvio on liian pieni, ja monet puhuvat metristä tai useista metreistä vuoteen 2100 mennessä. Oli miten oli, 90 vuotta on pitkä aika. Merenpinnan nousu metritolkulla tuskin tapahtuu kertarytinällä vaan vähitellen ajanmittaan. Vaikkapa kaksi metriä vuoteen 2100 mennessä tarkoittaa keskimäärin 2,2 senttimetriä vuodessa. Tällainen nousuvauhti epäilemättä olisi riittävän suuri, jotta kaikki sen voisivat havaita. (Sellaista ei ole ainakaan toistaiseksi havaittu.) Tällöin 90 vuotta (tai vaikka vain 50 tai 30 vuotta) riittää siihen, että kaikki maailman merenranta-asutus siirtyy muutaman sata metriä (paikallisista olosuhteista riippuen ehkä enemmänkin) sisämaahan päin. Korallisaarilla tämä ei toki riitä, mutta nepä eivät jääkään veden alle, vaan ”kelluvat” sen pinnalla niin kauan kuin korallit elävät ja kasvavat. Tämä ”ratkaisu” tapahtuisi ihan itsekseen, jos sille on tarvetta, kunhan lopetetaan verovarojen käyttö riskialueilla asumisen tukemiseen. Jännintä tässä on se, että sama homma toimii, oli ilmastonmuutos ihmisen aiheuttamaa tai ei, ja jos sille ei ole tarvetta, niin sitä ei edes tehdä! Ajatella, paikalliset ihmiset ihan itse päättämässä omasta elämästään, onhan se aika mielikuvituksellista ja rohkeaa toki, ainakin poliitikon näkökulmasta.

Päätän tämän sekavan ja polveilevan kirjoitukseni tähän, pituuttakin sillä kun on jo liikaakin. Ohjelmassa taisi vielä jotain muutakin jäädä sanomatta, mutta tuossa olivat varmaan ne tärkeimmät. Ohjelman jälkeen asia on muuten kehittynyt edelleen, ja monet keskeiset ilmastotutkijat (kuten professori Mike Hulme) ja muut asiantuntijat (kuten professori Atte Korhola) ovat puhuneet IPCC:n hajottamisen puolesta. Ehkä Lehtomäki voisi yrittää palauttaa uskottavuutensa (saamani palautteen mukaan se koki kovia kolauksia A-talkissa) rippeitä osoittamalla aloitteellisuutta asian suhteen ja ottamalla vaatimuksen pöydälle ensimmäisenä ministeritason poliitikkona? Selvää on, että IPCC ei voi jatkaa nykyisellään, politisoituneena mukatiedekoneistona. Toivottavasti IPCC:n kaatuminen tervehdyttää ilmastotiedettä enemmänkin, eikä uusien organisaatioiden luomisen jälkeen homma jatku aivan entisellään. Poliitikkojen on pidettävä näppinsä erossa tieteestä!

Maahanmuuttopolitiikka vs. sosiaalipolitiikka

Maahanmuuttokriitikoiden päämäärä on nähdäkseni — joskin karkeasti yksinkertaistettuna — se, että rajoitetaan tai valikoidaan maahanmuuttoa, jotta maahanmuuttajista koituvat sosiaalimenot eivät käy liian kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Maahanmuuttokriitikot tosin tunnistavat analyysissään maahanmuutosta aiheutuvan muitakin menoja ja vaikutuksia kuin sosiaalimenot, mutta ne lienevät kansantaloudellisesti vähemmän merkityksellisiä.

Mainittu päämäärä on kuitenkin virheellinen, koska ongelma ei ole maahanmuutossa vaan siinä sosiaaliturvassa. Vanha talouden nyrkkisääntö — vieläpä siitä harvinainen, että taloustieteen eri koulukunnat eivät siitä taida juuri riidellä — sanoo, että jos tuet jotain, saat sitä lisää. Nyrkkisääntö pätee erityisen näkyvästi sosiaaliturvassa, sillä kun tuemme taloudellisesti toimettomuutta, niin saamme lisää toimettomia. Ilmiössä on tunnistettavissa sekä suora että epäsuora vaikutus.

Yhtäältä liian laaja sosiaaliturva suoraan kannustaa pienituloisia pyrkimään sosiaaliturvan piiriin, varsinkin jos siitä seuraa vapaa-ajan lisääntyminen tulojen pysyessä lähes ennallaan. Toisaalta laajan sosiaaliturvan rahoittaminen nostaa verotuksen tarvetta, mikä puolestaan paitsi heikentää työnteon kannattavuutta varsinkin alemmissa tuloluokissa, myös heikentää työnantamisen kannattavuutta, kun pienempiä hommia ei kannata enää teettää muilla vaan tehdä itse.

Laaja sosiaaliturva yhdistettynä sinänsä hyvään rajat auki -politiikkaan tarkoittaa sitä, että sosiaalitukemme kannustaa nk. elintasopakolaisuuteen, jopa siinä määrin, että maahanmuuton järjestämisestä on jo muodostunut ammattimaista liiketoimintaa. Kaikki maahanmuuttajat eivät toki ole elintasopakolaisia, sillä on mm. paljon niitä työperäisiä (esimerkiksi omalla alallani on hyvin paljon ulkomailta tulleita työntekijöitä) sekä ihan oikeitakin pakolaisia. Kuitenkin nimenomaan elintasopakolaisten ryhmä on tukien kannustamana se nopeimmin kasvava maahantulijoiden joukko, mihin ymmärtääkseni myös maahanmuuttopolitiikan vastainen kritiikki perustuu.

Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan korjaa ongelmaa, koska se ei ole se varsinainen ongelma. Vaikka laittaisimme rajat täysin kiinni ja ympäröisimme maamme korkealla muurilla, sosiaaliturvajärjestelmän ongelmat eivät poistu. Itse asiassa ne vain pahenevat jatkuvasti, kun turvaa yhä vain laajennetaan. Elintasopakolaisten sijasta saisimme vain lisää rakenteellista toimettomuutta omasta takaa. Elintasopakolaisten puuttuminen toki hidastaisi järjestelmän vääjäämätöntä kaatumista omaan mahdottomuuteensa, mutta ei se sitä ehkäisisi.

Rajoittamaton maahanmuutto (ja maastamuutto!) on liberaali ratkaisu ja siihen on pyrittävä. Julkinen sosiaaliturva sen sijaan on hyvin epäliberaali järjestelmä, jonka purkamisen tulisi olla realistisen maahanmuuttopolitiikankin ytimessä. Sosiaaliturva kun voidaan hoitaa yksityisestikin (lue tämä!), niin miksi sen edes pitäisi olla julkista? Julkisen sosiaaliturvan purkaminen poistaisi myös maahanmuuttokriitikoiden esiin nostamat lähinnä elintasopakolaisuudesta aiheutuvat sekä kansantaloudelliset että sosiaaliset ongelmat. Maahanmuuttopolitiikan väitetyt kustannukset ovat todellisuudessa sosiaalipolitiikan kustannuksia.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Mutta jos vapaa maahanmuutto ei ole varsinaisesti ongelma, vaan julkinen sosiaaliturva, joka kaiken muun pahan ohella ruokkii elintasopakolaisuutta ja sen lieveilmiöitä, niin kohtaamme poliittisesti hyvin vaikean kysymyksen. Kuinka nimittäin sosiaaliturva voi sellaiseen johtaa, eikös se ole vain turvaverkko hätää kärsiville, jonka moraalisesta ihanuudesta ei voida edes keskustella? Ei se ole, ja pitäisi keskustella.

Tavalliset kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että julkiset tuet lisäävät tuettavan asian tarjontaa. He ymmärtävät myös, että tukirahojen täytyy tulla jostain muualta. Väännän silti seuraavaksi tämän rautalangasta, koska tämän blogipalvelun lukijoihin lukeutuu paljon poliitikkoja ja sellaisiksi pyrkiviä, ja usein heidän ymmärryksensä näiden asioiden suhteen tuntuu olevan huomattavasti keskimääräistä heikompi.

Oletetaan, että yhteiskunta koostuu kymmenestä henkilöstä, jotka yhtä lukuunottamatta ovat kaikki tuottavassa työssä. Yhteiskunnassa vallitsee myös sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa työttömille toimeentulon työssä olevilta kerättyjen verovarojen turvin. Oletetaan, että jokainen työssäoleva saa 10 kolikkoa palkkaa, josta verotetaan puoli kolikkoa yhden työttömän tukemiseksi. Tällöin työtön saa 4,5 kolikkoa tukea ja työlliset saavat pitää 9,5 kolikkoa palkastaan. Haitta työllisille ei tunnu kovin kohtuuttomalta ja työtönkin pärjää jotenkin, vaikka elintaso ei olekaan työllisiin verrattava.

Sitten yhteiskunnan väkiluku kasvaa syystä tai toisesta yhdellä. Syynä voi olla vaikkapa syntyvyys tai maahanmuutto. Yhteiskunnan uusi jäsen ei myös syystä tai toisesta työllisty, vaan jää sosiaaliturvan varaan. Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: korotetaan veroja tai leikataan etuja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sekä vanha työtön että uusi työtön saisivat 2,25 kolikkoa. Alkaa kuulostamaan jo aika pieneltä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taataan molemmille työttömille sama 4,5 kolikkoa, jolloin työllisten verot nousevat jo yhteen kolikkoon ja käteen jää yhdeksän kolikkoa. (Tietysti välimuotojakin voi olla, lisääntynyt julkinen meno voidaan kattaa esimerkiksi 50-50 veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tämän esimerkin kannalta.)

Työlliset tulevat edelleen hyvin toimeen ja työttömät jotenkin, joten järjestelmä vaikuttaa toimivan. Yhteiskunnan ulkopuolella, muissa yhteiskunnissa, on kuitenkin satoja henkilöitä, jotka ovat joko täysin tulottomia tai jotka saavat hankittua korkeintaan yhden tai kaksi kolikkoa tuloa. Kun he kuulevat, että tässä yhteiskunnassa työtönkin saa 4,5 kolikkoa tekemättä mitään, niin eikö heille vain synnykin houkutus muuttaa yhteiskuntaan? He voivat tulla hakemaan töitä, mutta niiden saannilla ei ole niin väliksi, kun joka tapauksessa tulot ja elintaso moninkertaistuvat.

Tällöin ei tarvitakaan kuin yhdeksän uutta työtöntä yhteiskuntaan, joko maahanmuuton tai väestön lisääntymisen kautta, kun työllisten ja työttömien tulot kohtaavat, olettaen että työttömien tukitasosta ei edelleenkään tingitä. Yhteiskunnassa on sitten siis 9 työllistä ja yksitoista (alkuperäinen, ensimmäinen uusi ja 9 uutta) työtöntä. Tällöin jokainen ansaitsee 4,5 kolikkoa, riippumatta siitä onko töissä vai ei. Eikö viimeistään tällöin — ellei jo silloin, kun tulot ovat pudonneet 5-7 kolikkoon — jokainen työllinen omalla tahollaan mieti, että kannattaako viettää päivät töissä, kun voisi hankkiutua työttömäksi ja saada samat (tai lähes samat) tulot sekä valtavasti vapaa-aikaa? Tällöin soppa on viimeistään valmis.

Toki on niin, että yhteiskunnan väkimäärän kasvaessa myös työt lisääntyvät. Kuitenkin jos työllisten määrä kasvaa hitaammin kuin työttömien, niin tuomiopäivän saapuminen kestää vain hieman kauemmin. Toisaalta, jos työllisten määrä kasvaa julkisella sektorilla, esimerkiksi byrokraateiksi hallinnoimaan kasvanutta väkimäärää tai opastamaan uusia työttömiä tukien hakemisessa, niin veronmaksajan ja siten koko yhteiskunnan kannalta tuomiopäivä saapuu vain nopeammin, sillä oletettavasti julkisella sektorilla maksetaan palkkaa enemmän kuin työttömälle korvauksia, jolloin tuottavaa työtä tekevien verotaakka kasvaa enemmän.

Todellisessa maailmassa kuva on tietysti paljon monimutkaisempi. Kannustinloukkuja on jo valtavasti, kaikkea työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä, koska tuilla pärjää paremmin tai ainakin lähes yhtä hyvin. Työehtosopimuksen omaavilla aloilla työntekijä ei voi hinnoitella työtään tessiä halvemmaksi, jolloin työllistyminen voi erityisesti kieli- ja/tai ammattitaidottoman kohdalla epäonnistua siitäkin syystä.

Hyvin pitkälle nämä asiat korjautuisivat itsestään, kun löydettäisiin rohkeus luopua julkisesta sosiaaliturvasta ja voitaisiin siten alentaa verotaakkaa merkittävästi. On edelleenkin huomattava, että julkisesta sosiaaliturvasta luopuminen ei todellakaan tarkoittaisi sosiaaliturvasta luopumista. Jokaisella ihmisellä on monia mahdollisuuksia saada apua yksityisesti vaikeissa tilanteissa.

Lähes kaikilla on perhettä ja sukulaisia, lähes kaikilla on ystäviä ja tuttavia, kaikilla on mahdollisuus säästää ja ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia, kaikilla on mahdollisuus liittyä ammattiliittoon tai työttömyyskassaan, pankeista saa lainaa, kun hoitaa asiansa hyvin, ja viime kädessä kuka tahansa saa apua hyväntekeväisyysjärjestöiltä, seurakunnilta, pelastusarmeijalta, yms. Avun hankkiminen itse kannustaisi myös entistä kovemmin korjaamaan tilannettaan itse, sen sijaan että odottaisi vuosikausia tilanteen korjautumista itsekseen, kuten jotkut tekevät.

Suuri ongelma sosiaaliturvan rukkaamisen kannalta on lähinnä se, että jo niin valtava määrä ihmisiä on tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvaa ei voida lopettaa kerralla, koska kaikki sen varassa elävät ihmiset eivät voisi samanaikaisesti löytää itse parannusta tilanteeseensa tai turvaa muualta. Tämä asia on erittäin tärkeä huomioida, sillä siinä vaiheessa kun sosiaaliturvajärjestelmä vääjäämättömästi romahtaa omaan mahdottomuuteensa, vieläkin useampi ihminen tulee olemaan siitä riippuvainen, ja silloin se romahtaa kerralla eikä hallitusti. Inhimillinen ratkaisu olisikin luopua julkisesta sosiaaliturvasta vähitellen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin helvetti pääsee irti.

(Kuten pitkäaikaisimmat lukijani varmasti huomasivat, tämä kirjoitus oli hieman muokattu uusinta kahdesta aiemmasta [1, 2] kirjoituksestani. Lisää maahanmuuton merkityksestä voi lukea vaikkapa CIEL:n sivuilta: Courage, Fear and Immigration:The Significance of Welcoming Newcomers in a Free Economy.)

Lasten kasvatus ja aikuisuus

Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.

Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.

Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.

Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.

Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.

Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.

On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.

Neljännes suomalaisista kannattaa tasaveroa – puolueista vain Liberaalit

Keskisuomalaisen teettämän kyselytutkimuksen mukaan (Ksml 9.1.2010) suhteellista verotusta eli tasaveroa kannattaa neljännes suomalaisista, nuorista jopa yli 40%. Silti puolueista Liberaalit on ainoa, jonka tavoiteohjelmaan kuuluu tasaveromalli. Jos siis verotusmalli olisi vaalien ainoa kiistakysymys ja äänestäjät tekisivät valintansa puhtaasti asiapohjalta, tämä tarkoittaisi Liberaalien nousua Suomen suurimmaksi puolueeksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, muiden puolueiden jakaessa progressiivisen verotuksen kannattajien äänet.

Lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan tasavero olisi edullisempi köyhille ja rikkaille, kun taas keskiluokalle se tulisi nykyistä kalliimmaksi. Tämä pitää paikkansa, jos tasaverolla pyrittäisiin keräämään yhtä paljon verotuloja kuin nykyisin. Näin asia ei kuitenkaan voi olla, vaan valtion menoja on laskettava, jolloin verojakin tarvitaan vähemmän. Palvelujen kustannuksista on siirrettävä nykyistä suurempi osa niiden käyttäjille ja veronmaksajien taakkaa on kevennettävä.

Reilusti nykyistä alempi verokuorma kannustaa paremmin myös yrittäjyyteen ja työllistämiseen, mikä auttaa myös valtion ja kuntien sosiaalimenojen laskemisessa. Sosiaalimenoja voitaisiin laskea entisestään siirtymällä Liberaalien esittämään negatiivisen tuloveron perustulomalliin, joka tosin tekisi tasaverotuksesta lievästi progressiivista asteikon alkupäästä siten, että pelkästään perustuloa saavien tuloveroaste olisi pyöreä nolla.

Toinen lehden asiantuntija puolestaan kertoi suunnan olevan joka tapauksessa kohti tasaveroa verotuksen painopisteen siirtyessä kunnallis- ja kulutusveroihin. Tämä on sinänsä totta, mutta tällaisia tutkimustuloksia ei saa käyttää perusteluina näidenkin verojen muuttamiselle progressiivisiksi. Suunta kohti tasaveroa on oikea ja myös valtion tuloverotus on sellaiseksi muutettava.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

***

Jos Liberaalien tasavero- ja/tai perustulomallit kolahtavat, tule ihmeessä mukaan. Myös kannattajakortin täyttäminen (vastaanottaja maksaa postimaksun) auttaa asiaa!

Liberaalimafian merkeissä tavataan jälleen epämuodollisesti torstaina 14.1.2010 klo 18 alkaen Helsingissä Olutravintola Kaislassa (Facebook-event) ja Jyväskylässä Gastropub Jalossa (Facebook-event). Tapaamiset eivät ole virallisia Liberaalien tapahtumia, mutta paikalla on myös kannattajakortteja halukkaille.