verotus – Pasi.fi

Ylimääräisten verojen maksaminen ei kiinnostakaan suomalaisia?

Reissumiehet Riku ja Tunna kaipailevat monien muiden tavoin korkeampia veroja ja korkeampaa veronmaksuhalua Suomeen. Hyvinvointivaltion kummit -sivustollaan kaverukset ohjeistavat ihmisiä lähettämään ylimääräisiä "veroja" suoraan Valtiokonttorille, mutta taitaa vielä olla varsin epäselvää, voiko Valtiokonttori moisia lahjoituksia edes ottaa vastaan lain puitteissa.

Tämän johdosta kaikkien lisäveronmaksuhaluisten auttamiseksi avasin eilen Lisäverokauppa-palvelun, jonka myynnistä todennäköisesti yli 80% päätyy erilaisten väliportaiden kautta verottajalle ja mahdollisesti enemmänkin.

Lisäverokauppa sai siinä mielessä hyvän vastaanoton, että vuorokaudessa sivulla on käynyt jo ainakin yli tuhat ihmistä. Luultavasti enemmänkin, sillä osa on linkittänyt suoraan verkkokauppaan, jonka statistiikkaa minulla ei ole saatavilla.

Tästä huolimatta Lisäverokaupan myynti on toistaiseksi tasan nolla. Eikö suomalaisia siis kiinnostakaan ylimääräisten verojen maksaminen? Mitä sanovat kaikki Puheenvuoron korkeampia veroja kaipailevat, täällähän teitä on riittämiin?

Henkilöverotuksesta luopumisesta hyötyä

Suoraan henkilöihin kohdistuva verotus ja pakolliset maksut ovat yllättävän pieni osa julkisen sektorin tuloista, mutta niistä luopumalla säästyttäisiin monelta työllistämisen ja työllistymisen esteeltä, isolta kasalta byrokratiaa ja kansalaisten vainoamiselta esimerkiksi pimeän työn suhteen.

Valtion tuloista ansio- ja pääomaverotus tuottaa tänä vuonna 8,7 miljardia euroa eli vain 16 % kaikista tuloista, nettolainanotto huomioiden. Perintö- ja lahjavero tuottaa 0,6 miljardia (n. 1 %) ja korkotulojen lähdevero 0,16 miljardia (n. 0,3 %). Kunnille kunnallisvero tuottaa noin 18 miljardia euroa eli n. 39 % kuntien tuloista. Lisäksi ansiotuloihin kohdistuu pakollisia maksuja, joista nimellisesti osan maksaa työntekijä ja osan työnantaja, mutta jotka kaikki ovat työllistämisen kuluja.

Näistä prosenttiosuuksista huolimatta lähes kaikki verotusta koskeva julkinen keskustelu koskee näitä veroja. Hyvänä kakkosena tietenkin tulee liikenteen verotus.

Jos näistä veroista ja maksuista luovuttaisiin, niin bruttopalkasta tulisi nettopalkka ja mitään työtä ei tarvitsisi yhteiskunnan taholta seurata. Kaikesta työstä tulisi pimeää eli mikään työ ei enää olisi pimeää.

Jos tarvitset apua esimerkiksi jossain hanttihommassa, voit tarjota ohikulkijalle avusta setelin, jonka hän saa pitää kokonaan eikä kummankaan tarvitse ilmoittaa asiasta mihinkään. (Siis kunhan muuta työlainsäädäntöä ja työehtosopimuksia noudatetaan, ja on kyllä sanottava, että niissäkin olisi rukkaamista työmarkkinoiden joustavoittamiseksi.) Sama toimisi myös suuremmassa mittakaavassa ja työllistäminen olisi kaikin puolin moninverroin yksinkertaisempaa ja kannattavampaa.

Verohallinnon "asiakkaina" olisivat enää vain yritykset ja yhteisöt eli kertaluokkaa nykyistä pienempi joukko. Sen johdosta pystyttäisiin varmaankin jonkin verran nipistämään verohallinnon 0,43 miljardin euron vuotuisista toimintamenoista, muusta byrokratiasta puhumattakaan.

Valtio pystyisi paikkaamaan henkilöverotuksen tulojen puutteen melko yksinkertaisesti muuttamalla verotuksen painopisteistä, esimerkiksi pienillä korotuksilla yhteisö- ja arvonlisäverotukseen. Toki ensisijaisesti kannattaisi säästää menoista ja säästöä syntyisi myös automaattisesti työllisyyden kohentumisen myötä. Kuntien kohdalla verotuksen painopistettä voisi siirtää reilusti kiinteistöveron puolelle, niiden sielläkin ihan aiheellisten säästöjen lisäksi.

Pakollisten maksujen osalta rahoituksen järjestäminen eri tavalla onnistuisi varmaan sekin jotenkin. Esimerkiksi eläkejärjestelmän yksityistäminen siirtäisi vastuun eläkkeistä ja niiden maksuista ihmisille itselleen. Jonkinlainen perustulomalli sopisi myös tämän kylkeen hyvin, esimerkiksi Liberan perustili.

Siinäpä ajatuksia keskustelun pohjaksi...

Kiristys elämäntapana

Ainakin Washington Times ja Iltalehti uutisoivat tapauksesta, jossa amerikkalaissenaattori on herännyt ihmettelemään, että ovatko vauvaa täyspäiväisesti roolipelaava 160-kiloinen aikuinen mies sekä hänen äitiään täyspäiväisesti roolipelaava kämppiksensä, vanhempi rouvashenkilö, oikeasti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Jätetään ne sinänsä aivan oikeutetut naamapalmut sikseen, sillä tilanteessa ei ole lainkaan huumoria, sillä asia on haudanvakava. Vakavaa ei suinkaan ole aikuisen vauvan lapsellinen uhkaus ("Ottakaa pois viimeinen asia [sosiaaliturvashekki], joka pitää minut täällä ja katsokaa mitä tapahtuu. Seuraavan kerran kun näette minut uutisissa, olen ruumispussissa.") vaan se, että viemällä sosiaaliturvan sen absurdiin mutta loogiseen ääripäähän, 160-kiloinen vauva tulee tahtomattaan - viimeistään naurettavalla uhkauksellaan, jonka bluffi tulisi ehdottomasti katsoa - osoittaneeksi julkisen sosiaaliturvan mielettömyyden.

Herra Vauvan viesti kaikessa lyhyydessään on se, että yhteiskunta on hänelle elannon velkaa, eikä hänen itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista. Itse asiassa kaikkien julkisen sosiaaliturvan kannattajien viesti on sama: kaikilla on oikeus vastikkeettomaan elantoon ilman mitään omaa panosta, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista.

Toisin sanoen, julkisen sosiaaliturvan kannattajien mielestä kiristäminen on hyväksyttävä elinkeino, kunhan se vain tapahtuu valtion välityksellä.

Jos valtio olemme me, eli valtio on meidän ihmisten yhdessä muodostama työkalu yhteisten asioidemme ajamiseksi, niin valtiolla ei voi olla mitään oikeuksia, joita sen yksittäiset kansalaiset eivät ole yhteistuumin sille myöntäneet. Jos siis valtiolla on oikeus kiristää osaa kansalaisista toisen osan elannon varmistamiseksi, se voi tarkoittaa sitä, että valtion kansalaisilla on tämä oikeus myös, muuten he eivät olisi sitä voineet valtiolle myöntää.

Jos meillä ihmisillä ei ole oikeutta kiristää yksiä toisten (kuten oman) elannon varmistamiseksi, emme ole voineet sellaista myöskään valtiolle myöntää. Tällöin ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että valtio ei saa oikeuksiaan kansalta, vaan päinvastoin kansa saa oikeutensa valtiolta. Jos asia on näin, valtio ei ole meidän yhteinen työkalumme yhteisten asioidemme ajamiseksi, vaan meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme.

Tämä kahtiajako on kuitenkin virheellinen. Valtio olemme me, mutta me olemme antaneet sille oikeuksia, joita meillä itsellämme ei ole. Valtio on meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme, mutta vain ja ainoastaan koska me annamme sen olla kaikkea tuota. Valtiolla on rahojen ottamiseksi taskuistamme ja niiden antamiseksi muille vain ne kädet, jotka itse sille annamme. Valtiolla on meidän seuraamiseksemme vain ne silmät, jotka itse sille annamme. Valtio ei ole mitään ilman meitä, ja silti annamme sen elättää aikuisia vauvoja omalla kustannuksellamme? Mitvit?!

Erinomaiden video sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä: Jyrkin tulee auttaa (4min, tekstitetty suomeksi). Erinomainen video oikeuksien luonteesta ja niiden delegoimisesta: Vapauden filosofia (8min, tekstitetty suomeksi).

Ihmissuhteet – Viimeinen Vapaa Markkina

Mietin viikonloppuna kirjoittavani joskus siitä, mitä kaikkea valtio nykyisin sääntelee, rajoittaa, kieltää ja verottaa. Aikani pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että on paaaaaljon helpompi listata asioita, joihin valtio ei millään tavalla puutu. Se on nimittäin erittäin lyhyt lista, koska siihen löytyy vain yksi asia, ja jopa sekin vain varauksin.

Oli vaikkapa seksuaalisesta markkina-arvoteoriasta mitä mieltä tahansa, niin ihmis- ja parisuhteet ovat viimeinen vapaa markkina, sillä ystävyys- ja kaverisuhteiden sekä parisuhteiden muodostus on ainoa asia, johon valtio ei puutu tai sekaannu.

Kaikenlaisia ihmissuhteita voi pyrkiä muodostamaan periaatteessa kenen kanssa tahansa ja jokainen on vapaa valitsemaan, kenen pyrkimyksiin vastaa myönteisesti ja kenen ei. Ihmissuhteet ovat kaikkien osapuolien kannalta vapaaehtoisia. Valtio ei niihin pakota ketään eikä myöskään estä ketään sellaisiin ryhtymästä.

Mutta varsinkin parisuhteissa sääntely toki astuu kuvaan varsin pian. Avioliitot ja rekisteröidyt parisuhteet ovat tietysti lailla säädettyjä, ja niiden solmimisella on muitakin sääntelyseuraamuksia. Lisäksi myös avoliiton sääntely on joidenkin poliitikkojen asialistalla, joskin myös sillä on jo nykyisin vaikutuksia muunmuassa sosiaalitukiin. Näistä johtuen parisuhteiden vapaat markkinat rajoittuvat niiden muodostamiseen.

On hyvä juttu, että saamme sentään valita kumppanimme ja ystävämme, vaikka kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin valtio sekaantuu enemmän tai vähemmän. On varsin mahdollista, että kaikissa maissa tilanne ei ole tältäkään osin yhtä onnellisesti kuin täällä, vaikka viralliset kastijärjestelmät ja muut vastaavat taitavatkin olla kaikissa maissa lakkautettuja. Silti hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään tuon "saamme" -sanan kohdalla.

Se, että saamme tehdä jotakin vapaasti, viittaa siihen, että valtio/hallitsija on suuressa armossaan moisen toiminnan meille sallinut. Aivan kuin valtiolla tai hallitsijalla olisi oikeus tai valta se meiltä edes kieltää! Ihmissuhteiden kohdalla asia onkin jokaiselle päivänselvä, paitsi ehkä niille, jotka vaativat lakisääteisiä oikeuksia ihmissuhteisiin vaikkapa alemman tason miehille tai naisille eli sääntelyä ihmissuhdemarkkinoille.

Jokainen kuitenkin ymmärtää, että kenelläkään ei ole oikeutta puuttua toisten ihmissuhteisiin eikä sitä oikeutta ole myöskään valtiolla. Ajatuskin on absurdi. Samoin kaikki ymmärtävät, että kenelläkään ei ole oikeutta puuttua toisten henkilöön, omaisuuteen, elinkeinoon tai muuhun yksityisasiaan. Silti useimmat eivät pidä mitenkään omituisena ajatusta, että valtiolla jostain kumman syystä sitten onkin valta puuttua toisten henkilöön, omaisuuteen, elinkeinoon ja moneen, moneen muuhun asiaan.

Se, jos mikä, on minusta varsin omituista.

Siksi onkin erityisen päräyttävää, kun kutakuinkin kaikista maailman ongelmista syytetään vapaita markkinoita, koska sellaisia ei ole missään. Paitsi niissä parisuhteissa tietenkin. Eiväthän parisuhteetkaan ole ongelmattomia eivätkä kaikki niistä kestä niin kauan kuin osapuolet alunperin aikoivat, joten pitäisikö niitäkin sitten oikeasti säädellä? Voisiko joku valtion virkamies löytää kaikille sopivat kumppanit ja ystävät, jotta ihmissuhteiden ongelmilta säästyttäisiin?

Ei tietenkään. Ihmis- ja parisuhteiden ongelmathan räjähtäisivät käsiin, jos ne suhteet annettaisiin ylhäältä eivätkä ihmiset olisivat niissä mukana vapaaehtoisesti. Eivät ihmiset silloin sitoutuisi niihin eivätkä kantaisi niistä vastuutakaan ja pelkästään se tuhoaisi useimmat suhteet hyvin varhain. Täysin sama pätee kaikkeen, mitä valtio sääntelee. Sääntely rapauttaa sitoutumisen ja vastuun suoraan suhteessa määräänsä. Muun muassa - sääntelyllä on toki muitakin haittoja - siksi säännellyt markkinat eivät toimi.

Haaste lukijoille: Nimeä ja perustele jokin asia, jota valtio ei mielestäsi sääntele jollain tavoin. Voi olla, etten ole vain miettinyt asiaa tarpeeksi, kun en ihmissuhteiden lisäksi muuta keksinyt. Lähetä ehdotuksesi kommentteihin, niin katsotaan, pääsenkö myöntämään erehtyneeni. :)

Kansallinen kateuspäivä

Tänään onkin sitten taas kansallinen kateuspäivä eli edellisvuoden verotustietojen julkaisu- ja revittelypäivä. Hankkikaa elämä!

Verotuksen hinta

"Veroaste (kokonaisveroaste) on yleisimmin käytetty verotuksen tason mittari eri maissa. Veroasteella tarkoitetaan julkisen sektorin keräämien pakollisten verojen ja veronluonteisten maksujen vuosikertymää suhteessa saman ajanjakson bruttokansantuotteeseen." -- Veronmaksajien keskusliitto

Tämän määritelmän mukainen veroaste ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi Suomen veroaste oli 43,1% viime vuonna, mikä ei ole lähellekään sitä määrää, minkä verran valtio (ja kunnat, mutta luen ne tässä kirjoituksessa valtion osiksi) todellisuudessa verottaa. Todellisen veroasteen laskeminen onkin sitten pari astetta työläämpää, mutta tässä kirjoituksessa esitän suuntaa antavan arvion siitä.

Kuinka paljon valtio kaiken kaikkiaan kerääkään veroja ja veroluonteisia maksuja siitä, että työntekijä tekee töitä ja ostaa antaisemillaan rahoilla tuotteita? Verokertymän purkaminen on itse asiassa yksinkertaisempaa aloittaa tuotantoprosessin alkupäästä.

Olen täältä löytyvään Google-taulukkoon (HTML-versio) laskenut geneerisen mielikuvitustuotteen (Gemitu) verokertymän aina raaka-ainetuottajasta lähtien, kuluttajan ostoskassiin saakka. Koska tuotteen valmistuksen jokaisessa vaiheessa kertyy muun muassa työhön liittyviä veroja ja yhteisöveroja, lopulliseen tuotteen myyntihintaan sisältyykin itse asiassa paljon enemmän veroja kuin pelkkä arvonlisävero. Gemitun hinnassa erilaisia veroja on melkein 43%, mikä pitää suuntaa antavasti paikkansa tavallisten tuotteiden kohdalla, paitsi ettei laskelmani ota huomioon kaikkia veroja, kuten erilaisia valmisteveroja. Tuotteiden keskimääräinen verorasitus on siis todellisuudessa vähintään 43%.

Jotta kuluttaja voi ostaa jonkin tuotteen, hänen on ensin ansaittava palkkaa tai muuta tuloa. Olettaen, että kuluttaja on jyväskyläläinen kirkkoon kuulumaton henkilö, jonka bruttopalkka on 2000 €/kk, hänen tuloveroprosenttinsa on 17. Tällöin hänen nettopalkkansa on 65% siitä summasta, jonka hänen työnantajansa maksaa palkkana, veroina ja sivukuluina hänen palkkaamisestaan. (Ks. Yrittäjät.fi:n Palkkalaskuri) Jotta kuluttajalle jäisi käteen Gemitun hinta 78,25 €, hänen työnantajansa on maksettava yhteensä 120,38 €.

Summa on naurettavan suuri siihen nähden, että Gemitun valmistaminen ja yrittäjien myyntikatteet yhteensä eli tuotteen täysin veroton hinta on 45,00 €. Kaiken kaikkiaan Gemitun valmistamisesta ja ostamisesta ostamiseen tarvittavat ansiot huomioiden valtio siis kerää veroja yhteensä 75,38 € eli noin 63% kuluttajan työnantajan maksamasta rahasta.

Jos verotusta ei olisi lainkaan, kuluttajan ostovoima olisi 1,5 - 2,7-kertainen nykyiseen nähden! Ja tämä on siis alaraja, todellinen veroaste on nykyisin vieläkin suurempi, kun kaikki erilaiset verot otetaan huomioon. Ostovoimakerroin riippuisi siitä, missä suhteessa säästyneet työnteon verot jakautuisivat työnantajan ja työntekijän kesken. Jos työnantaja pudottaisi palkan nykyisen nettopalkan tasolle, ostovoima olisi 1,5-kertainen, jos taas työnantaja maksaisi jo nykyisin maksamansa summan kokonaan työntekijälle palkkana, ostovoima olisi 2,7-kertainen.

Tällä kasvaneella ostovoimalla kuluttaja olisi verotuksen puuttuessa vapaa omien tarpeidensa, mieltymystensä ja harkintansa hankkimaan esimerkiksi niitä palveluita, joilla verotuksen tarpeellisuutta perustellaan.

Verotuksen poistamisella olisi lisäksi työllisyyttä voimakkaasti kehittävä vaikutus, sillä työnteettämisestä tulisi todellisen veroasteen poistumisen verran kannattavampaa. Jos kirvesmies nykyisin haluaa ostaa perheelleen sadalla eurolla ruokaa, hänen palkkaajansa on maksettava yhteensä noin 150 euroa, josta noin 50 euroa menee veroihin ja sivukuluihin. Ilman veroja saman ruokamäärän saisi noin 50 eurolla, jolloin kirvesmies voisi myydä työtään tuolla samalla 50 eurolla. Hänen palkkaamisensa olisi siis sata euroa halvempaa eli samalla rahalla saisi kolme kirvesmiestä, joista jokainen pystyisi ostamaan perheelleen saman verran ruokaa kuin mihin aiemmin vain yksi pystyi.

Lyhyesti sanottuna: Verotus nimenomaan luo juuri sitä työttömyyttä ja köyhyyttä, joilla sen tarpeellisuutta perustellaan. Verotus luo itseäänruokkivan kehän, joka synnyttää lisää työttömyyttä ja köyhyyttä ja sitä kautta tarvetta verottaa lisää, ja kun ei enää voida verottaa lisää, otetaan velkaa niin paljon ja kauan kuin mahdollista...

Verotuksen ja äänioikeuden suhde

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on Suomessa likipitäen pyhä asia ja tietyllä tapaa verrattain varhaisen käyttöönottonsa vuoksi myös ylpeyden aihe. Lähes yhtä pyhää ja ylpeyttä herättävää on kansainvälisesti vertailtuna toistaiseksi suhteellisen "toimiva" verotus. Kuten lukijani tietävät, en ole verotuksen ystävä, enkä oikeastaan demokratiankaan, mutta pohdin tässä niiden keskinäistä suhdetta ja niiden positiivista kehittämistä sillä oletuksella, että kummastakaan ei ole mahdollista päästä eroon.

Rajaan analyysin kahteen tärkeään verotuksen perusteluun. Ensimmäinen on se, että verotuksella voidaan rahoittaa tulonjako ja julkiset palvelut siten, että jokaisella on saatavilla perustoimeentulo ja laajat peruspalvelut periaatteessa kaikissa tilanteissa. Toinen on se, että verotuksella (erityisesti progressiivisella tuloverolla) rahoitetun tulonjaon katsotaan ehkäisevän äärimmäistä köyhyyttä ja siitä johtuvaa rikollisuutta, mikä nähdään kaikkien etuna.

Äänioikeuden suhteen vertailen kahta erilaista vaihtoehtoa: yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta (nykymalli, joskin mm. vaalipiirijako vähän kyseenalaistaa sitä yhtäläisyyttä) sekä varmasti useimpien taantumuksellisena pitämää maksettujen verojen määrään perustuvaa äänioikeutta.

Jos ajatellaan yhtiömuotoja, niin nykyvaltio ei vertaudu oikein sen paremmin osakeyhtiöön kuin osuuskuntaankaan. Osakeyhtiöissä on käytännössä käytössä ääni per äyri -periaate, eli yhtiöön sijoitettu pääoma eli omistettujen osakkeiden määrä määrittelee äänioikeuden määrän. Osuuskunnissa äänioikeus on puolestaan yhtäläinen, mutta niin on (useimmiten) myös osuuskuntalaisilta vaadittu panos, esimerkiksi osuuskuntamaksu. Nykyvaltiossa äänioikeus on yhtäläinen, mutta vaadittu panos on jopa progressiivisesti sitä suurempi, mitä suuremmat ovat kansalaisen tulot ja varallisuus.

Yhtäläisen äänioikeuden malli on siitä kohtalokkaasti haavoittuvainen, että jos yhden äänen valta (eli valtion menot jaettuna annettujen äänien määrällä) on enemmän kuin äänioikeutettujen enemmistöltä vaadittu henkilökohtainen panos (eli valtion verot jaettuna äänioikeutettujen määrällä), niin äänestäjillä on kannustin ja taipumus kannattaa politiikkaa, joka siirtää varallisuutta rikkaammilta köyhemmille. Samaan lopputulokseen päästään, jos enemmistö pystyy kannattamaan verotuksen lisäämistä siihen pisteeseen, että mainittu raja ylittyy. Vuoden 2010 talousarvion ja vuoden 2007 eduskuntavaalien tiedoilla yhden äänestäjän valta on 18203 euroa ja yhden keskimääräisen äänioikeutetun panos on 7650 euroa. Raja ylittyy siis nykyisin kirkkaasti.

Koska suurin osa äänestäjistä siis voi käyttää valtaa enemmän kuin joutuu vallankäyttöön panostamaan, tuloksena saadaan politiikkaa, joka ensisijaisesti pyrkii hyödyttämään vähemmän panostavia (eli vähävaraisempia) enemmän panostavien (eli varakkaampien) kustannuksella. Koska suuri osa äänestäjistä on lisäksi kokonaan tai lähes kokonaan yhteiskunnan tukien ja julkisten palveluiden varassa, he pyrkivät tuottamaan politiikkaa, joka laajentaa kyseisiä tukia ja palveluita.

Tämän välillisenä seurauksena sekä nettosaajien että täysin riippuvaisten määrät kasvavat jatkuvasti ja vastaavasti nettomaksajien määrä vähenee. Kehitys johtaa väistämättä siihen, että pienenevä maksajien joukko ei enää kykene ja/tai halua rahoittaa enemmistön ylläpitoa ja palveluita. Tällöin järjestelmä romahtaa.

Lisäaikaa ennen romahdusta järjestelmä voi ostaa leikkaamalla sekä veroja että menoja, mutta koska ongelma on äänioikeuden ja verotuksen suhteessa, leikkaukset kumotaan ennen pitkää ja sama meno jatkuu viiveellä, suoraan kohti romahdusta.

Jos sekä demokratia että verorahoitteinen valtio halutaan säilyttää ilman romahdusta, ainakin jomman kumman on muututtava. Äänioikeuden ja verotuksen suhteessa on siirryttävä joko osuuskuntamalliin (yhtäläinen ääni ja yhtäläinen panos, ks. esim. aiempi kirjoitukseni Millainen olisi minarkistinen Suomi?) tai osakeyhtiömalliin eli äänioikeus on suoraan verrannollinen panokseen eli valtion ja kuntien tapauksessa maksettuihin veroihin.

Osuuskuntamallissa verotus ei ole progressiivinen mutta ei myöskään suhteellinen, vaan absoluuttinen tasavero, eli jokainen maksaa saman summan. Koska käsittelin sitä em. aiemmassa kirjoituksessani, en puutu siihen sen enempää tässä.

Osakeyhtiömalli eli sijoitetun panoksen mukaisesti painotettu äänioikeus kuulostaa varmasti taantumukselliselta. Vastahan siitä päästiin eroon 1900-luvulla! Mielestäni se on kuitenkin yhtäläiseen äänioikeuteen verrattuna harkitsemisen arvoinen malli, sillä se käytännössä poistaa äänestäjän vallan ja panoksen välisen epäsuhdan. Tällöin äänestäjillä on kannustin säilyttää ja kehittää vaurautta eikä suinkaan kuluttaa ja tuhota sitä.

Mutta pystyykö painotettu äänioikeus vastaamaan kirjoituksen alussa mainittuihin kahteen verotuksen perusteluun eli toimeentulon ja peruspalveluiden takaamiseen sekä niiden johdosta vähentyneeseen köyhyyteen ja siihen liittyvään rikollisuuteen?

Progressiivisen verotuksen puolustajat ovat oikeassa siinä, että rikkaat ja varakkaat hyötyvät eniten alhaisesta rikollisuudesta, sillä heillä on eniten menetettävää. Painotetun äänioikeuden vallitessa tämä ilmenisi siten, että jos verovaroin tuotettu perustoimeentulo ja julkiset palvelut ovat kustannustehokkain tapa vähentää köyhyyttä ja siihen liittyvää rikollisuutta, niin silloin ne toteutettaisiin myös siinä järjestelmässä. Vastaus on siis todennäköisesti kyllä.

Toteutustapa olisi kuitenkin todennäköisesti nykyisestä poikkeava. Toisin kuin yhtäläisen äänioikeuden ja progressiivisen verotuksen mallissa, jossa äänestäjät käyttävät keskimäärin enemmän valtaa kuin joutuvat panostamaan, painotetun äänioikeuden mallissa maksajilla on enemmän kannustimia vaatia vastinetta rahoilleen. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että perusturvasta tulisi vastikkeellista, vaan todennäköisemmin sitä, että perusturva ja -palvelut toteutettaisiin tehokkaammin, vähemmällä byrokratialla ja tuottavammin.

Sivuvaikutuksena yhteiskunnasta kokonaisuudessaan tulisi vähemmän byrokraattinen ja vähemmän tuhlaileva eli käytännössä varakkaampi. Koska maksajat haluaisivat minimoida veronsa minimoimatta kuitenkaan valtaansa, kokonaisveroaste laskisi ja verovaroin tuotettaisiin vain välttämättömät ja oikeasti yhteiset asiat.

Lopputuloksena sekä rikkaat että köyhät vaurastuisivat, mutta koska samalla tuloerot voisivat mahdollisesti kasvaa, niin ei liene pelkoa, että tähän suuntaan mentäisiin... No, rommausta odotellessa siis.

Ei enää pakkotyötä!

Keskisuomalaisessa 12.9. tutkija Tero Toivanen ja opiskelija Joonatan Virtanen nostivat asevelvollisuuden vaihtoehdoksi yhteiskuntapalveluksen, joka koskisi sukupuoleen katsomatta koko ikäluokkaa ja sisältäisi joko asepalveluksen, siviilikriisinhallintaa tai "yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä julkisella tai kolmannella sektorilla". Vaikka Toivasen ja Virtasen ajatus ei ole kannatettava, olen heille kiitollinen yhteiskuntapalveluksen käsitteestä, sillä se tuo ajatuksen mielettömyyden paremmin esille kuin pelkkä asevelvollisuus.

Suoraan sanottunahan yhteiskuntapalveluksessa (kuten myös rajatummassa asevelvollisuudessa) kysymys on siitä, että osa väestöstä laitetaan "palvelemaan yhteiskuntaa" tekemällä pakkotyötä lähes mitätöntä korvausta vastaan. Tämä myös oli yksi Toivasen ja Virtasen perusteluista, sillä he näkivät ajatuksen "tukevan leikkauskierteessä olevia peruspalveluita". Toisin sanoen kirjoittajat esittävät, että koska verovaroin rahoitettavia palveluita ei enää pystytä rahoittamaan riittävästi verovaroin, pakotetaan nuoret tekemään osa siitä työstä ilman palkkaa tai merkittävää valinnanvapautta.

Todellisuudessa ihmiset parhaiten "palvelevat yhteiskuntaa" yrittämällä ja tekemällä töitä eli tuottamalla muiden käyttöön sellaisia hyödykkeitä ja palveluita, joita muut arvostavat niin paljon, että ovat valmiita niistä maksamaan. Näin saadusta tuotosta ja palkasta valtio verottaa suuren osan julkisen sektorin pyörittämiseen ja julkisten palveluiden tuottamiseen.

Verotukseen verrattuna yhteiskuntapalvelua voidaan ajatella paitsi pakkotyönä, myös sadan prosentin määräaikaisena verona. Sen sijaan, että valtio takavarikoisi vain suuren osan työsi tuloksesta, se takavarikoikin koko työpanoksesi tietyksi ajaksi. Asevelvollisuudessa on lopulta kysymys samasta asiasta, joskin se koskee ainoastaan vajaata puolta ikäluokasta.

Pakkotyö on moraalitonta ja siitä pitäisi pyrkiä eroon eikä suinkaan lisätä sitä. Eikö tämä olekaan maa, joka karkoitti orjuuden? Nuorten, koski se sitten koko ikäluokkaa tai sen osaa, pakottaminen työhön ilman korvausta ja valinnanvaraa on juuri sitä sortoa, jonka alle meidän ei pitänyt taipua.

Pelkästään moraalisista syistä asevelvollisuudesta on luovuttava ja ulkoisen turvallisuuden nimellä tunnettu julkinen palvelu on tuotettava palkkatyönä. Bonuksena kansantalous saa hyötyjä varhentuneina työelämään siirtymisinä, kun entistä pienempi osa ikäluokasta viivästyttää opintojaan tuottamattomassa pakkotyössä.

Toivasta ja Virtasta tosin huolestutti sekin, että mitä harvempi asekoulutetaan, sen suurempi on mielivallan riski, varsinkin jos konflikti syntyy kansan ja armeijan välille. Tämä ongelma poistuu sallimalla sodankäynnin välineet myös yksityisille tahoille, kuten esimerkiksi suojeluskunnille. Lisähyötynä tämä kasvattaisi myös maanpuolustuskykyä ja erityisesti sissisodan pelotetta.

Ei enää pakkotyötä!

Yhteisen kakun keräämisestä ja jakamisesta

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.