Mitali Suomelle? Ei, vaan mitali Peetulle!

Usarin otsikko Peetu teki sen: Mitali Suomelle! menee niin metsään kuin mennä voi. Ei Suomi voittanut mitään mitalia, vaan Peetu Piiroinen voitti. Ihan itse. Kaikki kunnia ja onnittelut siitä hänelle! On toki mukavaa tuntea mielihyvää siitä, että kanssani samaan ryhmään — tässä tapauksessa suomalaisiin — kuuluva henkilö pärjää tuolla tasolla, ja tunnen sitä toki itsekin, ja se varmasti kehittää ryhmäidentiteettiä ja niin edelleen. Mutta siltikään me emme voittaneet, vaan hän voitti (tai siis tuli toiseksi).

Lainaan tähän eilisestä blogistani Olympiamenestyksen puute on pelkkää plussaa (minkä puutteen Peetu meni sitten heti katkaisemaan!) pätkän nimimerkin Silurus kommentista, joka kyllä kannattaa lukea kokonaankin:

Toinen koulukunta saattaa katsoa urheilua siksi, että filosofisesti nämä vihaavat hyvää (muissa). Heille tärkeintä urheilussa on nöyryytys ja täydellinen tuho. Väittäisin, että tälle ryhmälle oleellisin asia on kollektivismin eri tasot, joista kansallistunne merkitsee ansaitsematonta ylpeyttä edustajan välityksellä. Tämä ei missään nimessä ole rauhaa rakentava ideologia, ei maiden välillä, eikä vaikkapa jalkapallojoukkueiden kannattajien välillä.

Loistavat urheilusuoritukset ovat loistavia urheilusuorituksia, teki ne kuka tahansa. Ihmisenä — joita me kaikki tosiaan olemme, kansallisuudesta riippumatta — on hyvä olla hyvillään kaikista omista ja muiden huippusuorituksista, sillä ne ovat osoituksia siitä, että ihmiset voivat ja saavat osata ja pärjätä ja yltää ja kehittyä ja niin edelleen. Toisin sanoen, huippusuoritukset osoittavat, että ihmiset voivat ja saavat tehdä huippusuorituksia. Tähän paikkaan kehäpäätelmä mielestäni jopa sopii. :) Lainaan lisää Silurusta:

Olen kyllä sitä mieltä, että urheilu on kannattavaa yksilölle ja että urheilun katsominen ja esikuvien arvostaminen, jopa jonkinlainen ’sankareiden palvonta’ on terveellistä. Kyse on siitä, mitä urheilu todellisuudessa on verrattuna vaikkapa lintujen bongaukseen (joka epäilemättä on myös jossain määrin virkistävää ja hyödyllistä, mutta paljon rajatummassa kontekstissa). Urheilu edustaa ja sisältää tavoitteiden saavuttamista. Urheilutapahtuma visualisoi lyhyessä ajassa abstraktin oppitunnin elämästä itsestään; urheilu nostaa jalustalle, siis arvostaa, erinomaisuutta, laadukkuutta, eikä ainoastaan suhteellista ”paremmuutta”. Menestyäkseen urheilussa on tehtävä pitkän aikavälin suunnitelmia ja *investointeja* (ei siis uhrauksia). Siksi urheilu on urheilua harrastavalle hyödyllistä.

Suuret urheilukilpailut todellakin edistävät maailmanrauhaa — se tapahtuu sen abstraktion kautta, että kilpailijoilla ja katsojilla on yhteiset arvot, jotka ovat nimenomaan menestyksen, suuruuden ja loistavuuden arvostaminen ja ihmisen näkeminen sankarillisena ja kyvykkäänä elämään. Nekin ihmiset, jotka arvostavat keskinkertaisuutta — siis suorastaan vihaavat keskinkertaista paremmin menestyviä ihmisiä lähipiirissään, todennäköisesti silti arvostavat urheilua, koska se antaa heille toivon pilkahduksen siitä, että ehkä ihmisellä silti on mahdollisuus ja kyky menestyä.

Olympiamenestyksen puute on pelkkää plussaa

Vancouverin kisojen alkaessa mediassa hehkutettiin tavalliseen tapaan sitä, kuinka paljon mikäkin kunta lupaa nannaa mahdollisille oman kunnan olympiamitalisteille. Esimerkiksi Jyväskylä on laatinut mitaleille oikein hinnaston, jonka mukaan olympiakulta toisi voittajalleen bonuksena 10000 euroa. Tämän rahanjaon oikeutusta ei luonnollisesti missään kyseenalaistettu, mutta ainakin itse jyväskyläläisenä veronmaksajana olen tältä pohjalta tyytyväinen, jos Jyväskylän mitalisaldo pysyy nollana. Sama koskee toki koko Suomen mitalimenestystä.

Huippu-urheilu on suurelta osin, varsinkin vähemmän seksikkäissä eli vähemmän yksityistä, rehellistä rahaa saavissa lajeissa, joka tapauksessa verovaroin kustannettua. Tavallisilta ihmisiltä, riippumatta heidän kiinnostuksestaan huippu-urheilua tai sen saavutuksia kohtaan, otetaan väkivallalla uhkaamalla rahaa pois ja kaadetaan sitä urheilijoiden elättämiseen ja harjoituttamiseen.

Erityisen räikeää mitalistien palkitsemisesta tekee se, että sen haluamattaan kustantavat ihmiset, jotka päivittäin tekevät parhaansa työssään, joko palkansaajina tai yrittäjinä. Nämä ihmiset saattavat omalla alallaan olla jopa maailman parhaita ja ansaitusti saavat siitä suurempaa palkkaa tai kasvavia liikevoittoja. Ja kuinka suomalainen yhteiskunta palkitsee nämä arjen sankarit? Rankaisemalla heitä! Mitä paremmin teet työsi, mitä enemmän tuotat tuotteita ja palveluita eli hyötyä muille, sitä enemmän sinulta otetaan aseella uhaten pois!

Ja sitten sinulta ja kohtalotovereiltasi otetusta rahasta lohkaistaan kymppitonni vaikkapa jollekin jääkiekon olympiavoittajalle, joka päivätyössään ansaitsee — ihan ansaitusti — moninkertaisesti enemmän kuin sinä, tai jonkin muun lajin voittajalle, jota muutenkin elätetään ja harjoitutetaan sinultakin otetuilla rahoilla. Urheilijoiden työ on toki varmasti raskasta, mutta kuten kaikissa muissakin ammateissa, oikeuden saada palkkaa tai korvausta pitäisi perustua yksinomaan siihen, että joku tai jotkut sitä haluavat maksaa itse omista rahoistaan, eikä suinkaan siihen, että jotkut haluavat maksaa sitä muiden rahoista.

On toki totta, ettei se mitalirahojen jääminen jakamatta menestyksen puutteen vuoksi niitä rahoja veronmaksajille palauta. Kerätty mitä kerätty, joten johonkin ne käytetään. Jos en voisi vaikuttaa verotuksen määrään (sitähän pitäisi laskea, ihmisten rahat kuuluvat heille itselleen), niin mielestäni verovarat tulisi ainakin ohjata niiden tärkeimpien perustelujen mukaisesti, kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Urheilun, kuten myös kulttuurin ja taiteen, tukeminen kuuluu kuitenkin yksiselitteisesti yksityisasioiden piiriin. Ne tukekoot ja maksakoot, joita kyseiset asiat riittävän paljon kiinnostavat, ihan oman vapaaehtoisuuden pohjalta.