Ulkomaat – Pasi.fi

Oppitunteja Uudesta-Seelannista

Seuraava kirjoitus on vapaa suomennos Maurice P. McTiguen helmikuussa 2004 pitämästä puheesta. Se on jo hieman vanhentunut, mutta Uuden-Seelannin ollessa näinkin ajankohtainen meidän on hyvä huomata, että sieltäkin löytyy varteenotettavaa opittavaa. McTigue on toiminut tutkijana sekä Uuden-Seelannin kansanedustajana, suurlähettiläänä, työllisyys-, valtionyhtiö-, rautatie-, julkisten töiden, työ- ja maahanmuuttoministerinä. Copyright © 2011 Hillsdale College. Reprinted by permission from Imprimis, a publication of Hillsdale College. (Linkki alkuperäiseen.)

Valtion leikkaaminen: Oppitunteja Uudesta-Seelannista, Maurice P. McTigue

Jos katsomme historiassa taaksepäin, julkishallinnon kasvu on ollut varsin moderni ilmiö. Alkaen 1850-luvulta aina 1920-30-luvuille saakka julkisen sektorin osuus useimpien maailman teollistuneiden valtioiden bruttokansantuotteista oli noin kuusi prosenttia. Siitä eteenpäin - ja erityisesti 1950-luvulta alkaen - olemme todistaneet massiivisen räjähdyksen julkisen sektorin osuuden bruttokansantuotteesta kasvussa, joissakin maissa niinkin paljon kuin 35-45 prosenttiin. (Ruotsin tapauksessa se - tietenkin - saavutti 65 prosenttia, minkä seurauksena Ruotsi lähes tuhosi itsensä. Se on viime aikoina alkanut purkaa joitakin sosiaalisia ohjelmiaan pysyäkseen taloudellisesti toimivana.)

Onko tämä kehitys mahdollista pysäyttää tai jopa peruuttaa? Oma vastaukseni, henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuen, on kyllä. Mutta se edellyttää korkeaa läpinäkyvyyden astetta ja merkittäviä seurauksia huonoista päätöksistä - ja näitä ei ole helppo saada aikaiseksi.

Mitä parhaillaan näemme tapahtuvan maailmalla on jotain, jota kutsuisin hiljaiseksi vallankumoukseksi, heijastuen muutoksena siinä, kuinka ihmiset ajattelevat julkishallinnon vastuullisuudesta. Vanha vastuullisuuden idea edellytti valtiolta pelkästään sen kuluttavan määrärahoja ainoastaan sen verotulojen verran. Uusi vastuullisuus perustuu kysymykseen "mitä julkisia hyötyjä saimme vastineeksi rahankäytöstä?" Tätä kysymystä on aina kysytty liiketoiminnassa, mutta se ei ole ollut normi valtioiden kohdalla. Ja ne valtiot, jotka tänä päivänä kamppailevat urheasti tämän kysymyksen parissa osoittavat varin poikkeuksellisia tuloksia. Tämä oli varmasti syynä onnistuneille uudistuksille kotimaassani Uudessa-Seelannissa.

Uuden-Seelannin kansantulo henkeä kohden ennen 1950-lukua oli kolmen parhaan joukossa maailmassa, heti Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Mutta vuoteen 1984 mennessä se oli pudonnut 27. sijalle maailmassa, Portugalin ja Turkin joukkoon. Sen lisäksi työttömyysasteemme oli 11,6%, meillä oli ollut 23 perättäistä vuotta budjettivajetta (joinakin vuosina jopa 40% bruttokansantuotteesta), julkinen velkamme oli kasvanut 65 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja luottokelpoisuuttamme alennettiin jatkuvasti. Julkinen kulutuksemme oli täydet 44% BKT:stä, investointipääoma pakeni maasta suurissa määrin ja valtion sääntely sekä mikromanageeraus oli läpitunkevaa talouden kaikilla tasoilla.

Meillä oli valuuttakontrolleja, joiden seurauksena en voinut tilata The Economistia ilman valtionvarainministerin lupaa. En voinut ostaa ulkomaisten yhtiöiden osakkeita luopumatta kansalaisuudestani. Hintasääntely koski kaikkia hyödykkeitä ja palveluita, kaikissa kaupoissa ja kaikilla palvelualoilla. Oli palkkasääntelyä ja palkkojen jäädyttämisiä. En voinut maksaa työntekijöilleni enempää - tai maksaa heille bonuksia - vaikka olisin halunnut. Maahantuontia rajoitettiin raskaasti. Teollisuudenaloilla oli massiivisia tukiaisia niiden pitämiseksi elossa. Nuoret ihmiset poistuivat joukoittain maasta.

Kulutus ja verot

Kun uudistushallitus valittiin vuonna 1984, se tunnisti kolme ongelmaa: liian paljon kulutusta, liian paljon verotusta ja liikaa julkishallintoa. Kysymys kuului kuinka leikata sekä kulutusta että veroja ja vähentää valtion roolia taloudessa. Ensimmäinen kysymys tässä tilanteessa on tietenkin se, että mitä saamme kulutettua dollaria kohti. Tämän selvittämiseksi loimme uuden käytännön, jossa rahaa ei enää yksinkertaisesti budjetoitaisi valtion hallintoelimille; sen sijaan hallintoelinten ylemmän johdon kanssa tehtäisiin ostosopimus, jossa määriteltäisiin tarkkaan mitä rahan vastineeksi odotettiin.

Hallintoelinten johtajat alettiin valita maailmanlaajuisen haun perusteella määräaikaisiin työsuhteisiin - viideksi vuodeksi kolmen vuoden jatkosopimuksen optiolla. Heidän ainoa irtisanomisperusteensa olisi kyvyttömyys suoriutua tavoitteista, joten uudet hallitukset eivät voisi yksinkertaisesti vain heittää heitä ulos, kuten vanhassa järjestelmässä oli tapahtunut virkamiehille. Luonnollisesti tällaisilla kannustimilla hallintoelinten johtajat - kuten toimitusjohtajat yksityisellä sektorilla - varmistuivat siitä, että heidän alaisillaan oli erittäin selvät tavoitteet, jotka heidän myös odotettiin saavuttavan.

Ensimmäinen ostos, jonka hankimme jokaiselta hallintoelimeltä, oli neuvonpyyntö julkisen käytäntöjen suhteen. Tämän oli tarkoitus synnyttää napakka debatti valtion ja hallintoelinten johtajien välillä siitä, kuinka saavutettaisiin tavoitteita kuten nälän ja kodittomuuden vähentäminen. Tämä ei muuten tarkoittanut sitä, että kuinka valtio voisi ruokkia tai asuttaa enemmän ihmisiä - se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, kuinka paljon nälkä ja kodittomuus todellisuudessa vähenevät. Toisin sanoen, teimme selväksi että tärkeää ei ole se, kuinka moni ihminen saa sosiaalitukia, vaan se, kuinka monta ihmistä saamme pois sosiaalitukien varasta itsenäiseen elämään.

Kun aloimme tehdä työtä tämän prosessin kautta, kysyimme myös eräitä perustavanlaatuisia kysymyksiä hallintoelimistä. Ensimmäinen kysymys oli "Mitä te teette?" Toinen kysymys kuului "Mitä teidän pitäisi tehdä?" Vastauksiin perustuen sanoimme sitten "Lopettakaa se, mitä teidän ei pitäisikään tehdä." - eli jos teette jotain, mikä ei selvästi kuulu valtion tehtäviin, lopettakaa se. Sitten kysyimme viimeisen kysymyksen: "Kenen tulisi maksaa tästä - veronmaksajan, käyttäjän, kuluttajan vai teollisuuden?" Kysyimme tätä koska monissa tapauksissa veronmaksajat tukivat asioita, jotka eivät heitä itseään hyödyttäneet. Ja jos otamme palveluiden kustannukset pois niiden varsinaisilta kuluttajilta ja käyttäjiltä, kannustamme ylikäyttöä ja vähennämme tekemisemme arvoa, mikä se sitten onkaan.

Kun aloitimme tämän prosessin liikenneministeriöstä, sillä oli 5600 työntekijää. Kun olimme valmiit, jäljellä oli 53. Kun ryhdyimme toimeen metsätalousministeriön kanssa, sillä oli 17000 työntekijää. Valmistuttuamme heitä oli 17. Kun käytimme prosessia julkisten töiden ministeriöön, sillä oli 28000 työntekijää. Olin tuolloin julkisten töiden ministeri ja päädyin ministeriön ainoaksi työntekijäksi. Tässä tapauksessa suurin osa ministeriön tekemisistä oli rakennus- ja insinööritöitä, ja on paljon ihmisiä, jotka voivat tehdä niitä töitä ilman valtion sekaantumista.

Ja kun sanotte minulle "Mutta te tapoitte kaikki ne työpaikat!" - no, se ei vain ole totta. Valtio lopetti työllistämästä ihmisiä noihin töihin, mutta tarve niille töille ei loppunut. Vierailin joidenkin metsätyöläisten luona joitakin kuukausia sen jälkeen, kun he menettivät valtion virkansa, ja he olivat varsin onnellisia. He kertoivat minulle ansaitsevansa noin kolme kertaa sen mitä aiemmin - ja sen lisäksi he olivat olleet yllättyneitä huomatessaan saavansa aikaan 60% enemmän kuin aikaisemmin! Sama oppi pätee muihinkin mainitsemiini työpaikkoihin.

Jotkut asiat, joita julkishallinto teki, eivät yksinkertaisesti kuuluneet valtiolle. Joten myimme puhelinyhtiöt, lentoyhtiöt, kastelujärjestelmät, tietojenkäsittelypalvelut, painotoimistot, vakuutusyhtiöt, pankit, arvopaperit, asuntolainat, rautatiet, linja-autoyhtiöt, hotellit, rahtilaivat, maatalouden tukipalvelut, ja niin edelleen. Pääsääntöisesti myytyämme yhtiöt niiden tuottavuus kasvoi ja palveluiden hinta laski, tuottaen suuria hyötyjä taloudelle. Edelleen päätimme että muita laitoksia tulisi johtaa voittoa tavoittelevina ja veroa maksavina valtionyhtiöinä. Esimerkiksi lennonjohtojärjestelmä yhtiöitettiin ja sille annettiin tehtäväksi tehdä kelvollista tuottoa ja maksaa veroja, sekä varoitettiin ettei se saisi yhtään sijoituspääomaa omistajaltaan (valtiolta). Teimme saman 35 muun valtion laitoksen kanssa. Yhteensä ne olivat aiemmin maksaneet meille miljardi dollaria vuodessa; nyt ne tuottivat miljardi dollaria tuottona ja verotuloina.

Saavutimme kaikki huomioiden 66 prosentin vähennyksen julkisen sektorin koossa, työntekijöiden määrällä mitattuna. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta laski 44 prosentista 27 prosenttiin. Nyt julkinen taloutemme on ylijäämäinen ja päätimme olla koskaan jättämättä dollareita pöydälle: tiesimme, että jos emme hankkiutuisi eroon näistä rahoista, joku pelle kuluttaisi ne. Joten käytimme ylijäämät enimmäkseen velkojen maksuun, ja julkinen velka laskikin 63 prosentista 17 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Loput ylijäämästä käytimme verohelpotuksiin. Tuloveron leikkasimme puoleen ja poistimme valmisteverot. Näiden muutosten seurauksena verotulot kasvoivat 20 prosenttia. Kyllä, Ronald Reagan oli oikeassa: pienempi veroaste tuottaa enemmän verotuloja.

Tuet, koulutus ja kilpailukyky

...Entä valtion sekaantuminen tukien muodossa? Ensimmäiseksi meidän täytyy tunnistaa, että suurin ongelma tuissa on se, että ne tekevät ihmiset niistä riippuvaisiksi; ja kun teet ihmisistä riippuvaisia, he menettävät innovaatiokykynsä sekä luovuutensa ja muuttuvat entistä riippuvaisemmiksi.

Sallikaa minun antaa teille esimerkki: Vuoteen 1984 mennessä Uuden-Seelannin lampaankasvattajat saivan noin 44% tuloistaan valtion tuista. Heidän tärkein tuotteensa oli karitsanliha, jonka hinta maailmanmarkkinoilla oli 12,50 dollaria (valtion maksaessa heille toiset 12,50 dollaria) per ruho. No, me luovuimme lammasfarmareiden tuista yhdessä vuodessa, ja tietenkin he olivat tähän tyytymättömiä. Mutta kunhan he hyväksyivät sen tosiasian, että tuet eivät olleet tulossa takaisin, he pistivät pystyyn tiimin, jonka tehtävä oli keksiä kuinka he ansaitsisivat 30 dollaria ruholta. Tiimi raportoi, että se tulisi olemaan vaikeaa, muttei mahdotonta. Heidän täytyi vain tuottaa täysin erilaisia tuotteita, käsitellä ne eri tavoin ja myydä ne toisille markkinoille. Ja niin kahdessa vuodessa, vuoteen 1989 mennessä, he onnistuivat muuttamaan 12,50 dollarin arvoisen tuotteensa joksikin, jonka arvo oli 30 dollaria. Vuonna 1991 he ansaitsivat 42 dollaria; vuonna 1994 arvo oli 74 dollaria; ja vuonna 1999 jo 115 dollaria. Toisin sanoen, Uuden-Seelannin lammasteollisuus astui markkinoille ja löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan heidän tuotannostaan enemmän. Nyt voitte mennä parhaisiin ravintoloihin Yhdysvalloissa ja ostaa uusiseelantilaista karitsanlihaa; ja saatte maksaa siitä jotain 15 ja 30 dollarin väliltä per kilo.

Sanomattakin on selvää, että ottaessamme valtion pois teollisuudesta meille ennustettiin laajalti, että ihmiset poistuisivat alalta sankoin joukoin. Mutta niin ei käynyt. Antaakseni yhden esimerkin, me menetimme vain kolme yhden prosentin neljäsosaa lammasfarmeista - ja nämä olivat ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt olla alalla alunperinkään. Lisäksi, jotkut ennustivat alan siirtyvän entistä enemmän korporaatioiden haltuun perhefarmien sijasta. Sen sijaan olemme todistaneet juurikin päinvastaista. Perhefarmit laajentuivat yhtiöiden siirtyessä sivuun, todennäköisesti koska perheet ovat valmiita työskentelemään vähemmällä kuin osakeyhtiöt. Loppujen lopuksi se oli paras asia, mitä saattoi tapahtua. Lisäksi se osoitti, että jos et anna ihmisille muuta vaihtoehtoa kuin olla luovia ja innovatiivisia, he tulevat löytämään ratkaisut.

Uuden-Seelannin koulutusjärjestelmä oli myös epäonnistumassa. Se petti noin 30% lapsistaan - erityisesti taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommilla alueilla. Olimme käyttäneet yhä enemmän rahaa koulutukseen viimeisten 20 vuoden ajan ja saavuttaneet yhä huonompia tuloksia.

Meille maksoi kaksi kertaa enemmän saada huonompi tulos kuin mitä olimme saaneet 20 vuotta takaperin huomattavasti vähemmällä rahalla. Joten päätimme miettiä tekemisemme uudelleen myös tällä alueella. Ensimmäiseksi selvitimme mihin koulutukseen kaatamamme rahat oikein menivät. Palkkasimme kansainvälisiä konsultteja (koska emme luottaneet omien hallintoelimiimme tarpeeksi), ja he raportoivat, että jokaista koulutukseen käytettyä dollaria kohti 70 senttiä upposi hallintokuluihin.

Välittömästi kuultuamme tämän lakkautimme maan jokaisen opetuslautakunnan. Joka ainoa koulu laitettiin niiden oppilaiden vanhempien valitsemien johtokuntien hallintaan ja vain heidän. Annoimme kouluille niiden oppilasmäärään perustuvan rahasumman ilman mitään ehtoja. Samaan aikaan kerroimme vanhemmille, että heillä on täysi oikeus valita mihin kouluun heidän lapsensa menevät. Minusta on täysin vastenmielistä ajatella, että kukaan voisi sanoa vanhemmille, että heidän täytyy lähettää lapsensa huonoon kouluun. Siirsimme 4500 koulua tähän uuteen järjestelmään, kaikki samana päivänä.

Mutta menimme vielä pidemmälle: teimme mahdolliseksi yksityiskoulujen saada rahoituksensa täsmälleen samalla tavalla kuin julkisten koulujen, antaen vanhemmille mahdollisuuden käyttää koulutusdollarinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Jälleen kerran kaikki ennustivat, että syntyisi oppilaiden joukkopako julkisista kouluista yksityisiin, koska yksityiskoulujen oppimistulokset olivat 14-15 prosenttia paremmat. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä erot koulujen oppimistuloksissa katosivat 18-24 kuukaudessa. Miksi? Koska yht'äkkiä opettajat tajusivat, että jos he menettäisivät oppilaansa, he menettäisivät rahoituksensa; ja jos he menettäisivät rahoituksensa, he menettäisivät työnsä. Prosessin alussa 85% oppilaistamme kävivät julkisia kouluja. Osuus laski 84 prosenttiin ensimmäisen vuoden jälkeen uudessa järjestelmässä, mutta kolme vuotta myöhemmin julkisissa kouluissa oli 87% oppilaista. Mikä tärkeämpää, oltuamme aiemmin 14-15% jäljessä muita kansainvälisissä vertailuissa, nousimme noin 14-15 prosenttia kansainvälisiä vertailukohteitamme paremmiksi mitä tulee koulutuksellisiin saavutuksiin.

Ajatelkaa seuraavaksi verotusta ja kilpailukykyä: mitä monet julkisella sektorilla tänäkin päivänä eivät pysty ymmärtämään on se, että kilpailukykyhaaste on maailmanlaajuinen. Pääoma ja työvoima voivat liikkua niin vapaasti ja nopeasti paikasta paikkaan, että ainoa keino estää yritysten poistuminen on varmistaa se, että liiketoimintaympäristösi on parempi kuin kenelläkään muulla.

Tähän liittyen Irlannissa tapahtui erittäin mielenkiintoisia asioita vain pari vuotta sitten. Euroopan unioni, Ranska etunenässä, oli erittäin kriittinen Irlannin veropolitiikkaa kohtaan - erityisesti yritysverotuksen osalta - sillä irlantilaiset olivat laskeneet yritysveronsa 48 prosentista 12 prosenttiin ja yritykset muuttivat virtana Irlantiin. EU halusi sakottaa Irlantia yritysveron 17% korotuksen muodossa saadakseen irlantilaiset linjaan muiden Euroopan maiden kanssa. Ei liene tarvitse mainita, että irlantilaiset eivät asiasta innostuneet. Euroopan yhteisö vastasi sanomalla, että Irlannin toimet olivat epäreiluja ja epäkilpailullisia. Irlannin valtionvarainministeri olikin samaa mieltä: hän huomatti että Irlanti verotti yrityksiä 12 prosentin mukaan, kun kansalaiset selvisivät kymmenellä prosentilla. Joten Irlanti pudotti myös yritysveron 10 prosenttiin. Jälleen yksi tappio Ranskalle!

Kun me Uudessa-Seelannissa katsoimme verotulojen keräämistämme, huomasimme järjestelmän olevan erittäin monimutkainen ja aiheuttavan häiriöitä niin yritysten kuin kansalaistenkin päätöksentekoon. Joten kysyimme itseltämme muutaman kysymyksen: Oliko verotusjärjestelmämme kiinnostunut verotulojen keräämisestä? Vai oliko se kiinnostunut verotulojen keräämisestä ja myös sosiaalipalveluiden tuottamisesta? Vai oliko se kiinnostunut verottamisesta, sosiaalipalveluiden tuottamisesta sekä ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, siis kaikista kolmesta? Päätimme että sosiaalipalveluiden tuottaminen ja käytöksen muokkaaminen eivät kuuluneet mihinkään järjelliseen verotusjärjestelmään. Joten päädyimme siihen, että meillä olisi vain kaksi mekanismia verotulojen keräämiseksi - ansiotulovero ja kulutusvero - ja että yksinkertaistaisimme noita mekanismeja ja alentaisimme niiden asteita niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Leikkasimme korkeiden ansioiden tuloveron 66 prosentista 33 prosenttiin ja teimme siitä tasaveron paljon ansaitseville. Lisäksi leikkasimme vähän ansaitsevien veroasteen 38 prosentista 19 prosenttiin, josta tuli niinikään tasavero vähän ansaitseville. Sitten asetimme kulutusveroksi kymmenen prosenttia ja poistimme kaikki muut verot - pääomatuloverot, omaisuusverot, jne. Laskimme tarkkaan, että tämä järjestelmä tuottaisi tarkalleen saman verokertymän kuin aiemmin ja esitimme sen kansalaisille nollasummapelinä. Mutta itseasiassa verokertymä kasvoikin 20 prosenttia. Miksi? Emme olleet ottaneet huomioon vapaaehtoisen verotuksen noudattamisen lisääntymistä. Jos veroaste on pieni, veronmaksajat eivät palkkaa kalliita lakimiehiä ja kirjanpitäjiä porsaanreikien löytämiseksi. Tosiaankin, jokainen dramaattisesti verotustaan yksinkertaistanut ja alentanut valtio, johon olen tutustunut, on päätynyt saamaan entistä enemmän verotuloja, ei vähemmän.

Entäs sitten sääntely? Sääntelyvalta on perinteisesti delegoitu vaaleilla valitsemattomille virkamiehille, jotka sitten rajoittavat ihmisten vapauksia ilman sen kummoisempaa vastuuta. Tällaiset säännökset on erittäin vaikea poistaa sen jälkeen kun ne on luotu. Mutta me löysimme keinon: me yksinkertaisesti kirjoitimme uudelleen lainsäädännön, johon säännökset perustuivat. Esimerkiksi kirjoitimme ympäristölainsäädännön uusiksi, muuttaen sen luonnonvarojenhallintolaiksi, supistaen yli puoli metriä paksun lainsäädännön 348 sivuun. Kirjoitimme uusiksi verokoodin, kaikki maanviljelyslait, ja kaikki työturvallisuus- ja terveyslait. Tämän tehdäksemme toimme yhteen parhaat ajattelijamme ja pyysimme heitä kuvittelemaan, ettei lakeja olisi ennestään lainkaan ja heidän tulisi luoda meille paras mahdollinen ympäristö yrityksille kukoistaa. Markkinoimme sen sitten sillä, kuinka paljon se säästäisi verovaroja. Nämä uudet lait käytännössä kumosivat vanhat, mikä tarkoitti kaikkien vanhojen säännösten kuolemista - joka ainoan.

Ajattele uudella tavalla valtiosta

Mistä olen puhunut yllä on oikeasti vain uusi tapa ajatella valtiosta. Antakaas minun kertoa, kuinka ratkaisimme peuraongelmamme: maassamme ei alunperin ollut suuria eläimiä, kunnes englantilaiset toivat maahan peuroja metsästettäviksi. Nämä peurat pakenivat luontoon ja niistä tuli häiritseviä tuholaisia. Yritimme sitten 120 vuoden ajan päästä niistä eroon, kunnes eräänä päivän joku ehdotti, että voisimme vain sallia ihmisten tarhata niitä. Joten sanoimme maatalousihmisille, että he voisivat ottaa peurat kiinni ja tarhata niitä, kunhan he vain pitäisivät ne kahden ja puolen metrin korkuisten aitojen sisäpuolella. Eikä meidän ole tarvinnut käyttää dollariakaan peurojen hävittämiseen tuon päivän jälkeen. Ei ainuttakaan. Nykyään Uusi-Seelanti tuottaakin 40 prosenttia maailman peuranlihasta. Käyttämällä hieman tervettä järkeä muutimme haitan hyödyksi.

Ja antakaa minun kertoa vielä yksi viimeinen tarina: Liikennelaitos tuli luoksemme eräänä päivänä ja halusi nostaa ajokorttien maksuja. Kun kysyimme miksi, he vastasivat että nykyiset maksut eivät kattaneet ajokorttien uusimiskuluja täysin. Sitten kysyimme miksi meidän täytyy tehdä lainkaan tällaisia asioita. Liikennelaitoksen ihmiset pitivät selvästi tätä tyhmänä kysymyksenä: Kaikki tarvitsevat ajokortin, he sanoivat. Huomautin sitten saaneeni oman ajokorttini 15-vuotiaana ja kysyin heiltä: "Mikä ajokortin uusimisessa tarkalleen ottaen millään tavalla testaa kuljettajan kykyjä?" Annoimme heille kymmenen päivää aikaa miettiä asiaa. Kerrankin he ehdottivat, että poliisi tarvitsee ajokortteja kuljettajien tunnistamiseen. Vastasimme, että tuo on henkilöllisyyskortin tarkoitus, ei ajokortin. Viimein he myönsivät, etteivät he keksineet hyvää syytä uusimisprosessin olemassaololle - joten me lakkautimme sen! Nyt ajokortit ovat voimassa kunnes kuljettaja täyttää 74 vuotta, jonka jälkeen hänen on toimitettava vuosittain lääkärintodistus todisteeksi ajokyvystään. Joten sen lisäksi, ettemme tarvinneet uusia maksuja, lakkautimme kokonaisen osaston. Tätä tarkoitan erilaisella ajattelulla.

* * *

Tässä joitakin kysymyksiä ylläolevasta kirjoituksesta keskustelun ja ajattelun pohjaksi:

Olisiko kirjoituksessa esitetty kehitys mielestäsi toivottavaa myös Suomessa? Voisiko kuvattua ajattelutapaa soveltaa mielestäsi vielä pidemmälle?
Mitä esitetyn kaltaisen kehityksen toteutuminen Suomessa edellyttäisi? Olisiko se ylipäätään mahdollista?
Uusimpien tilastojen (2011) valossa kirjoituksessa kehuttu kehitys näyttää kääntyneen ainakin osittain takaisin alkuperäiseen huonoon suuntaansa Uudessa-Seelannissa, vaikkakin julkinen velka suhteessa BKT:een on säilynyt vielä verrattain alhaisena: vuonna 2011 julkisen sektorin koko (julkinen kulutus) suhteessa BKT:een oli jälleen 44%, budjettivaje oli 8% ja julkinen velka oli 34%. Mistä ajattelet negatiivisen muutoksen johtuvan?

Satoa korjaamassa

Olen viime päivinä surullisena ajatellut Norjan äskettäisiä tapahtumia aika paljon. Pahimpien haaskalintujen rynnätessä ajamaan murhenäytelmän varjolla omia poliittisia tavoitteitaan ennen ruumiiden edes kylmettyä kunnolla, olen itse yrittänyt rauhassa miettiä, mikä oikein ajaa ihmisen tällaisiin kammottaviin tekoihin.

Nyt pölyn jo hieman laskeutuessa uskaltaudun käsittelemään asian valossa omia poliittisia (tai pikemminkin epäpoliittisia) tavoitteitani, sillä syitä ei välttämättä tarvitse etsiä kovin kaukaa.

Kun olemme lapsia, vanhempamme (sekä opettajamme) opettavat meille sekä tarkoituksella että tahtomattaan paljon elämästä, maailmasta sekä oikeasta ja väärästä. Lähes kaikkien vanhempien opetussuunnitelmaan kuuluu muun muassa se, että toisia lapsia ja ihmisiä kohtaan ei saa tehdä tiettyjä asioita, kuten lyödä, potkia, varastaa, huijata tai komennella. Me kaikki osaamme jatkaa tuota listaa. Uskon, että myös Anders Behring Breivikin vanhemmat (tai ainakin äiti) ovat opettaneet hänelle näitä asioita lapsena.

Sen sijaan, kun kasvamme isommiksi ja meistä tulee nuoria ja aikuisia, opetukset alkavat muuttua. Meille opetetaan, ettemme saa tehdä monia muitakaan asioita. Ei aina siksi, että niistä olisi muille haittaa, vaan koska joidenkin muiden mielestä sellaisten asioiden tekeminen ei ole hyväksi tekijälle itselleen, jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tunteille tai jopa jonkun mielikuvitusolennon mielipiteelle meistä. Meille opetetaan, että tietyissä asioissa emme saa päättää itse, mikä meille itsellemme on hyväksi ja mikä ei. Meille opetetaan, että jos emme tottele näitä rajoituksia, meidät voidaan ottaa kiinni ja omaisuuttamme saatetaan takavarikoida tai meidät voidaan jopa vangita.

Meille myös opetetaan, että kaikki, mitä omistamme ja mitä työllämme ansaitsemme, kuuluu meille, paitsi tietenkin se osuus, joka meiltä otetaan pois käytettäväksi julkisiin palveluihin ja annettavaksi muille; täysin riippumatta siitä käytämmekö tai tarvitsemmeko niitä palveluita tai tunnemmeko edes niitä, joille osa ansioistamme annetaan. Lisäksi meille opetetaan, että ostaessamme mitä tahansa tuolla jäljelle jäävällä omalla omaisuudellamme, osa tuotteen tai palvelun hinnasta otetaan niin ikään tuohon samaan yhteiseen kassaan. Ystävällisesti meille opetetaan, että jos emme halua osallistua yhteiseen kassaan ja yritämme jotenkin estää tai kiertää tuon kolehdin toimitusta osaltamme, niin meidät voidaan ottaa kiinni ja omaisuuttamme saatetaan takavarikoida tai meidät voidaan jopa vangita. Vaihtoehtoisesti meitä vähemmän ystävällisesti neuvotaan muuttamaan muualle, osallistumaan johonkin toiseen yhteiseen kassaan.

Lapsina meille opetettiin, että väkivalta ja varastaminen on väärin, eikä sitä saa tehdä. Nuorina ja aikuisina meille sitten opetetaankin, että väkivalta ja varastaminen on oikein, kunhan se tapahtuu yhteisen hyvän nimissä.

Yhteinen hyvä on kuitenkin perinteisesti rajattu valtioiden - usein kansallisvaltioiden - sisälle. Yhteinen hyvä vallitsee vain valtion kansalaisten kesken, olivat he itse sitä mieltä tai eivät. Yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolelta lähtien varsinkin Euroopan maissa onkin nostatettu kansallistunnetta ja luotu yhteenkuuluvuuden tunnetta eriasteisten nationalismin tulkintojen kautta. Vasta viime aikoina yhteisvastuuta on yritetty ulottaa kunnolla koskemaan muiden maiden kansalaisia, mutta sitäkin lähinnä silloin, kun he pakenevat omasta maastaan. Silti, rajoista välittämättä, me kaikki olemme ihan samanlaisia ihmisiä.

Anders Behring Breivik uskoi toimivansa yhteisen hyvän nimissä. Ei kaikkien ihmisten yhteisen hyvän, vaan Norjan kristityn kansan ja muiden Euroopan kristittyjen kansojen yhteisen hyvän. Vaikka mikään ei poista vastuuta näistä hirmuteoista Breivikiltä itseltään, niin hänen reaktionsa hänen itse tulkitsemaansa yhteiseen hyvään kohdistuvaan uhkaan on luonnollinen seuraus hänen lähes koko ikänsä yhteiskunnalta saamistaan opetuksista.

Meidän kaikkien vanhemmat olivat oikeassa opettaessaan meille, että väkivalta (ja varastaminen, jne.) on väärin. Ei poikkeuksia. Miksi me vanhemmiten luovumme tästä elämää kunnioittavasta ohjenuorasta?

Anders Behring Breivik teki väärin, siitä ei ole epäilystäkään. Muserrun ajatellessani hänen nuoria uhrejaan ja heidän läheistensä tuskaa. Mikään mahti maailmassa ei korjaa sitä vääryyttä, johon hän syyllistyi.

Mutta myös me kaikki muut teemme väärin, joka ainoa päivä. Me hyväksymme sen - ja monet meistä jopa kannustavat siihen - että toistemme elämää rajoitetaan aiheettomasti, että otamme toisiltamme rahaa antaaksemme sitä johonkin omasta mielestämme tärkeämpään tarkoitukseen, ja että teemme kaiken tämän uhkaamalla toisiamme väkivallalla, lisäryöstämisellä ja vangitsemisella, jos he eivät alistu tahtoomme. Joka päivä me näytämme toisillemme ja koko maailmalle, myös lapsillemme, että toisia saakin lyödä, hakata, varastaa, huijata ja komennella, kunhan jokin mielivaltainen ehto täyttyy.

Se, jos mikä, saa minut surulliseksi. On sinänsä ironista, joskaan ei mitenkään oikeuttavaa, että Breivikin kohteikseen valitsemat sosialidemokraatit ovat tämän periaatteen suurimpia puolestapuhujia. Erityisesti sosialidemokraattien, joita Suomessa edustaa jo mainitsemani Erkki Tuomiojan lisäksi kaikki eduskuntapuolueet näiden väristä välittämättä, mielestä on oikein ottaa yksiltä toisille annettavaksi, rajoittaa muiden valintoja ja uhata kaikkia väkivallalla, elleivät alistu sääntöihin vapaaehtoisesti. Nytkin Tuomioja muiden muassa käyttää Breivikin tekoja perusteluna erinäisille muiden ihmisten valintojen lisärajoituksille.

Silti Breivikin tekojen jälkeen tapahtuman toiseksi (jos kohta hyvin suurella marginaalilla) hirvittävin yksityiskohta oli se, että Utöyan saarella ylipäätään järjestettiin lasten ja nuorten sosialidemokraattinen leiri. Siis jo lapsille opetettiin oikean ja väärän valheellista subjektiivista luonnetta! Se ei enää paljon eroa palestiinalaisten harjoittamasta lasten aivopesusta uskomaan, että Israel on pieni saatana ja Yhdysvallat suuri sellainen, ja joita vastaan on oikein hyökätä. Kuka lähettää lapsensa tuollaiselle leirille?

Meidän kaikkien väkivaltaisen pakkovallan ilmentymä on valtio. Jotkut saattavat väittää, että Breivik hyökkäsi valtiota vastaan, mutta ei hän niin tehnyt. Valtio on ajatus, idea. Sitä ajavat ihmiset tai sen nimissä olevat rakennukset eivät ole valtio, eikä niitä vastaan hyökkääminen tee valtiolle mitään muuta kuin korkeintaan vahvistaa sitä.

Nykyisellä kurssillamme tämä teko oli odotettavissa ja niitä tulee tulemaan lisää. Enkä tarkoita poliittista suuntaa, vaan sitä, että poliittisesta suunnastamme riippumatta hyväksymme yhteisen hyvän nimissä tapahtuvan väkivallan joka päivä toimiessamme itse siten valtion kautta. Riittää, että joku kokee yhteisen hyvän eri tavalla kuin me muut.

Emme voi estää näitä tekoja, ellemme luovu väkivallasta kokonaan. Meidän on luovuttava toistemme kurittamisesta siksi, että he eivät vastaa jotain mielivaltaista mielikuvaamme oikeasta ihmisyydestä, ja toistemme ryöstämisestä siksi, että heillä sattuu menemään paremmin kuin jollain muulla. Meidän on luovuttava valtiosta, joka on työkalumme tämän yhteisen hyvän sorron toteuttamiseen ja opettamiseen.

En pidätä hengitystäni sitä odotellessa. Sen sijaan suren Breivikin uhrien ohella kaikkia valtioiden sodissaan ja sorroissaan aikaansaamia uhreja sekä seuraavienkin hirmutekojen uhreja. Hirmutekojen, jotka olisivat estettävissä, jos vain ihan aikuisten oikeasti ottaisimme opiksemme lapsuutemme opetuksista. Ja teillä, rakkaat sosialidemokraatit, on kätenne näiden uhrien veressä. Nämä tekijät toteuttavat teidän oppejanne. Nukkukaa hyvin.

Kuinka edes kehtaamme opettaa lapsillemme, että väkivalta ja varastaminen on väärin, kun teemme niitä itse joka päivä?

Vallankumouksista ja sodista

Olimme juuri viikon Thaimaassa ja tarkoituksella uutispimennossa, mutta muutama mediajyvänen tarttui silmiini sekä paikan päällä että lentokoneessa, ja sen verran ne herättivät ajatuksia, että blogaustauko murtuu taas...

Vilvoittelutauolla hotellihuoneessa satuin näkemään Al-Jazeeralta videokuvaa Egyptistä. Ensimmäisessä videossa yksi mielenosoittaja noin parinkymmenen hengen joukosta ammuttiin ensin ja häntä auttamaan pysähtyneet pari muuta henkilöä ammuttiin heti perään niille sijoilleen. Ampujaa/ampujia ei tiedetty, mutta toimittajan mukaan mielenosoittajat syyttivät armeijaa. Toisessa pätkässä poliisi ampui paikallaan seisoneen yksinäisen mielenosoittajan, jonka kohtalosta ei toimittajan mukaan ollut enempää tietoa.

Tämän jälkeen sammutin tv:n, sillä poikani käveli sisään huoneeseen, eikä ohjelma ollut selvästikään lapsille sopivaa materiaalia. Mietin kuitenkin hiljaa ja haikeana mielessäni, vaikkakin Egyptin oppositiota sinänsä sympatisoiden, että milloinkahan ihmiset tajuaisivat hylätä esivallan kaipuunsa jonkin kumouksensa yhteydessä.

Vallankumoukset ovat nimittäin aina vain yhdenlaisia. Joka ainoa kerta niissä onnistutaan ainoastaan korvaamaan vanhat vallanpitäjät uusilla, vaihtuivat valtiomuoto tai hallintomalli sitten samalla tai ei. Esimerkiksi Ukrainan vuoden 2004 oranssin vallankumouksen valtaan nostama demokraattinen oppositio osoittautui käytännössä lähes yhtä mädäksi ja korruptoituneeksi kuin syrjäyttämänsä stalinistisen perinnön diktaattorikin, minkä seurauksena viimeisimmissä vaaleissa ukrainalaiset muutoksen haluisina valitsivat vanhat vallanpitäjät takaisin ja maa luisuukin jo kovaa vauhtia takaisin vanhoille urille.

Tunisian ja Egyptin tarinat voivat poiketa Ukrainasta kovastikin. Ehkä niistä jopa tulee oikeita demokratioita, mitä voinee kuitenkin syystä epäillä. Mutta ei demokratiakaan ole kuin erilainen valtiomuoto ja erilainen joukko vallanpitäjiä. Demokratiassakaan (ei edes suorassa) valta ei ole ihmisillä itsellään eivätkä he ole suojassa vallanpitäjien väärinkäytöksiltä, olivat ne sitten suuria tai pieniä. Onhan tämä ilmiselvää täällä Suomessakin!

Demokratia on siitä harmillinen hallintomalli, että siinä tavalliset ihmiset luulevat olevansa ohjaksissa, mutta ovat silti vain järjestelmän pelinappuloita matkalla kohti sen luisumista sen kaatumiseen ja taas uuden valtiomuodon käyttöönottoon. Koska demokratia on tehoton ja koska se mahdollistaa keskenään ristiriitaisten päätösten teon, se väistämättä johtaa jatkuvasti paisuvaan julkiseen sektoriin, sen seurauksena fataalisti rikkoutuvaan talouteen ja lukuisiin ongelmatilanteisiin, kuten massatyöttömyyteen, köyhyyteen, puutteeseen, nälkään, aseellisiin konflikteihin ja sotiin, joiden seurauksena ihmiset alkavat vaatia vahvoja johtajia "korjaamaan" tilanteen... Ja sitten vuosikymmenien päästä niistä vahvoista johtajista sortohallintoineen, korruptioineen ja muine omine ongelmineen on päästävä eroon ja kaivataan taas demokratiaa. Noidankehä on suorastaan pirullinen.

Toinen silmiini sattunut asia oli Ilta-Sanomissa ollut suomalaisen Kairossa asuvan naisen haastattelu, jossa hän mainitsi lähiöiden asukkaiden perustaneen omia kodinturvajoukkoja - aseinaan puukot, paistinpannut, vaahtosammuttimet ja "mikä tahansa aseeksi kelpaava". Nainen selvästi harmitteli varustuksen riittämättömyyttä verrattuna ryösteleviin joukkioihin ja korruptoituneeseen poliisiin, joilla oli aseinaan "kivääreitä ja pyssyjä [sic]".

Yksi varmimpia merkkejä siitä, että esivalta aikoo ryhtyä lähitulevaisuudessa entistä kovemmin kyykyttämään ja pamputtamaan omia kansalaisiaan onkin se, että se ottaa näiltä aseet pois. Kaikissa totalitaarisissa maissa kansalaiset on riisuttu aseista lähestulkoon uuden hallinnon ensi töinä tai hieman ennen totalitaariseen malliin siirtymistä.

Aseiden yksityisomistamisen kieltämistä perustellaan aina yleisellä ja kansalaisten omalla turvallisuudella, mutta joka ainoa kerta asiasta hyötyvät vain rikolliset ja kansalaistensa turvallisuudesta vähät välittävät viranomaiset (mutta minähän toistan itseäni), joiden tieltä on kansalaisten aseriisunnan myötä raivattu viimeinenkin este mielivallan laajentamiselta aivan uudelle tasolle. Kansalaiset eivät voi kuin hävitä aseriisunnassa, väittivät heidän demokraattiset tai totalitaristiset vallanpitäjänsä heille sitten mitä tahansa.

Aseomistuksen vastustajat tietysti jaksavat itkeä siitä, ettei aseita ole tarkoitettu muuhun kuin tappamiseen ja sotimiseen. Väite on tietysti väärä, sillä tavallisten ihmisten aseet on tarkoitettu heidän tappamisensa ja ryöstämisensä estämiseen, niin rikollisten kuin esivallankin (anteeksi taas toisto) taholta.

Aseisiin ja sotimiseen liittyy kuitenkin kolmas ja viimeinen bongaamani medianjyvä, sillä tänään lentokoneessa luin thaimaalaista The Nation -lehteä, jossa kolumnisti kaipasi rauhaa ja kyseli mitä hyötyä siitä sodasta (Kambodžan kanssa) muka olisi. Kysymys oli ilmeisesti aivan aiheellinen, sillä kolumnistin mukaan molemmin puolin rajaa on äänekkäitä poliitikkoja, jotka avoimesti julistavat haluavansa ratkaista rajakysymyksen sodalla. Tämä siis yleisesti - rajujakin mielenosoituksia lukuunottamatta - rauhallisena pidetyssä maassa!

Kolumnisti listasi koko joukon hyviä syitä olla sotimatta, joiden kanssa olin täysin samaa mieltä, mutta ei käsitellyt lainkaan minusta ilmeisintä syytä kaikkeen sotimiseen: valtioita. Vain valtiot (tai valtioiksi pyrkivät tahot) sotivat. Yhtään sotaa missään ei ole käyty yksityisten ihmisten kesken joitain mitättömiä ja verrattain lyhytaikaisia yksityisarmeijoiden tohinoita lukuunottamatta.

Syykin tähän on selvä: sota on kallista ja siitä ei ole koskaan enemmän hyötyä kuin haittaa ja kustannuksia, joten vain valtioilla on varaa niihin. Siis valtioilla, joiden ei tarvitse maksaa sitä itse, vaan jotka voivat verottaa kansalaisiaan ja jopa ottaa velkaa heidän tulevaisuuden veronmaksuaan vastaan. Demokratiat sotivat vähemmän kuin muut valtiomuodot, mutta vain siksi, että äänestäjät on yleisesti ottaen vaikeaa vakuuttaa sodan edullisuudesta, mutta demokratiatkin yhtä kaikki käyvät joskus sotia.

Satunnaisten ulkoisten sotien lisäksi kaikki valtiot - demokratiat mukaanluettuna - sotivat jatkuvasti omia kansalaisiaan vastaan. Paisuva julkinen sektori vaatii jatkuvasti lisää veroja ja velkaa, jotka on kansalaisten selkänahoista revittävä. Erilaiset eturyhmät vaativat jatkuvasti lisää sääntelyä, mikä pystyttää yksittäisen kansalaisen ympärille yhä uusia seiniä ja muureja.

Lopulta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa niin suureksi, että mukamas oman etunsa nimissä heiltä otetaan aseet pois - eli ennen kuin he keksivät käyttää niitä vallanpitäjiä vastaan. Sen jälkeen mikä tahansa on mahdollista.

En kannata aseiden tai muun väkivallan käyttöä vallanpitäjiä vastaan. Vastustan väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Sen sijaan toivoisin, että ymmärtäisimme joskus sanoa vallanpitäjille ja vallanpitäjiksi aikoville yksinkertaisesti ei, olivat he sitten enemmän tai vähemmän katteettomia vaalilupauksia antavia ehdokkaita tai totalitaristeja vastustavia sinänsä sankarillisia vallankumouksellisia.

Jos ei ole vallanpitäjiä, ei tarvita vallankumouksia. Jos ei ole valtioita, ei ole sotia. Vapaus, vauraus ja rauha ovat mahdollisia vain ilman vallanpitäjiä ja valtioita. Sen sijaan, että ajelehtisimme vallankumouksesta, rajaselkkauksesta ja sodasta toiseen, voisimme valita toisin ja sanoa ei kiitos.

No, toiveeni on tietenkin utopistinen, mutta saahan sitä haaveilla. Koska toiveeni ei ole ainakaan lähiaikoina toteutumassa, ennustan alkaneelle vuosikymmenelle lisää vallankumouksia, selkkauksia ja sotaa. Valitettavasti nämä tulevat tavalla tai toisella koskettamaan meitä kaikkia.