Raha – Pasi.fi

Kuka tosiaankaan elää ja kenen kustannuksella?

Ylen syrjäytymisteemaillasta koko kansan tajuntaan pamahtanut blogisti ja poliittisen oikeiston suosikkityttö Emilia Kukkala kyselee blogissaan, että kuka elää ja kenen kustannuksella. Oikeiston suosikki hän on siksi, että sekä hänen tv-esiintymisensä että blogaamisensa tuntuvat herättävän oikeiston keskuudessa melkoista hilpeyttä sen jo suunnattomaan naamapalmuun hukkuneen raivon lisäksi.

Emilia on tietenkin (duh!) väärässä ja se väärässä oleminen tiivistyy yhteen lauseeseen hänen kirjoituksessaan: "Jokainen työnantaja nettoaa työntekijän työpanoksella."

Jos tämä pitäisi paikkansa, niin miksei Emilia itse ryhtyisi työnantajaksi ja jakaisi sitten kaikkia voittoja työntekijöilleen? Näin hän saisi houkuteltua kaikki työntekijät itselleen paremmilla ja oikeudenmukaisilla palkoilla, jolloin riistäjille ei jäisi enää ketään töihin. Mikäs sen parempi tapa luoda uusi parempi maailma, sen sijaan että itkisi televisiossa sen suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta?

Vai saattaisiko olla, että työnantajuuteen liittyy myös riskejä ja todellakaan jokainen työnantaja/yrittäjä ei nettoa työntekijän työpanoksella, ellei myös persnettoa lasketa?

Lyhyt oppimäärä yrittäjyyteen:

Yrittäjä keksii liikeidean ja päättää toteuttaa sen
Yrittäjä hioo ideaansa ja tekee tarvittavat suunnitelmat sen toteuttamiseksi
Yrittäjä hankkii rahoitusta - usein, varsinkin alussa enemmänkin velkaa kuin pääomasijoituksia
Yrittäjä hankkii toimitilat, koneita ja muita työvälineitä sekä palkkaa henkilöstöä
Yrittäjä käynnistää tuotannon ja alkaa kerryttää varastoa
Yrittäjä yrittää löytää asiakkaita palveluilleen tai tuotteilleen
Yrittäjä tekee voittoa, jos palvelut tai tuotteet käyvät kaupaksi tuotantokustannuksia ja veroja korkeampaan hintaan, tai tappiota, jos eivät käy

Emiliankin olisi hyvä huomata, että yrittäjä eli työnantaja nettoaa - jos nettoaa - vasta vaiheessa seitsemän. Työntekijät sen sijaan saavat palkkaa jo vaiheesta neljä lähtien, täysin riippumatta siitä, onnistuuko yrittäjä lopulta hankkeessaan ja voiton tekemisessä vai ei.

Jos yrittäjä ei jostain syystä onnistukaan, kuten usein käy, niin työntekijät pitävät jo saamansa palkat, mutta yrittäjä menettää kaiken ja todennäköisesti jää vielä suuriin velkoihin.

Tätä kutsutaan yrittämisen riskiksi, josta tavallaan korvauksena yrittäjällä on mahdollisuus netota huomattavasti enemmän kuin työntekijöillä, jotka eivät tuota riskiä ota.

Vapaamatkustajuuden epäongelma

Vapaamatkustajuus on kuulemma ongelma, kuten tämänkin blogin kommenttiketjuissa usein nostetaan esille, itse asiassa viimeksi eilen illalla. Vuosien ajan olen lyhyesti perustellen väittänyt, että ei se oikeasti ole, joten lienee viimeinkin aika perustella väittämääni hieman pidemmin.

Vapaamatkustajan ongelmalla tarkoitetaan tilannetta, jossa osa ihmisistä pääsee nauttimaan hyödykkeen tai palvelun ulkoishyödyistä osallistumatta itse sen kustannuksiin eli periaatteessa toisten kustannuksella. Ilmeisin ja yleisin esimerkki tästä on maanpuolustus, koska sen vaikutus on vahvasti alueellinen ja kyseisellä alueella asuvat ihmiset pääsevät nauttimaan sen eduista, maksoivat sen kustannuksia tai eivät. Vapaamatkustajan ongelmaan tosin viitataan monessa muussakin asiassa, jopa niinkin lähtökohtaisesti vapaaehtoistoiminnassa kuin avoimen lähdekoodin projekteissa.

Tämä niin kutsuttu ongelma on myös yksi keskeisimmistä valtion olemassaolon perusteluista, koska valtio nähdään ainoana ratkaisuna pakottaa vapaamatkustajat maksamaan nauttimistaan ulkoishyödyistä. Tällöin esimerkkeinä käytetään yleensä maanpuolustusta, poliisitointa ja oikeusjärjestelmää, joista voimme aivan oikein päätellä, että vapaamatkustajan ongelma kuuluu myös muuten valtion ihmisten asioihin sekaantumista enimmäkseen vastustavien ns. yövartijavaltion kannattajien sanavarastoon.

Jos esimerkiksi maanpuolustus hoidetaan vapaaehtoisesti, niin puolustetulla alueella asuvien, mutta sen kustannuksiin syystä tai toisesta osallistumattomien sanotaan olevan vapaamatkustajia. Ongelmana tätä pidetään, koska ajatellaan, että vapaamatkustajien olemassaolo vähentää kustannuksiin osallistuvien osallistumishaluja, jolloin palvelua saatettaisiinkin hankkia liian vähän tai ei lainkaan.

Mutta ajatellaanpa tarkemmin. Miksi henkilö A tai yritys X haluaisi ylipäätään ostaa puolustus-tai yleisemmin turvallisuuspalveluja? Koska hänellä (tai sillä) on jotain suojattavaa, kuten henki, perhe, työntekijät, omaisuus, ja niin edelleen, ja koska hän pitää palvelun hintaa käypänä arvona näiden suojaamisesta. Palvelun ostamiselle on kaksi vaihtoehtoa; suojaaminen voidaan hoitaa itse tai se voidaan jättää hoitamatta, ottaen riski siitä, että mitään ei tapahdu. Suojaamisen hoitaminen itse aiheuttaa myös kustannuksia, niin ajassa kuin rahassakin mitattuna, jolloin sitä voidaan verrata suoraan ostettavaan palveluun: todennäköisesti hinta-laatu-suhteeltaan parempi tulee valituksi, sikäli kun kustannukset ja laatu osataan arvioida oikein. Suojaamisen jättäminen hoitamatta tulee hyvin edulliseksi, mutta vain siinä tilanteessa, että riski ei realisoidu, minkä kustannukset olisivat todennäköisesti hyvin korkeat.

On huomattavaa, että turvallisuuspalvelujen tarvitsijan päätökseen ei suoraan vaikuta se, että hankkiiko hänen naapurinsakin kyseisiä palveluita vai ei. Välillistä vaikutusta toki voi olla skaalaetujen kautta eli turvallisuuspalvelujen suurempi kysyntä alentanee niiden hintaa, mutta silti lähtökohtaisesti harkinnassa on oma tarve turvallisuuspalveluille eikä se, saako joku muu samalla saman hyödyn ilmaiseksi. Lisäksi suurempi vaikutus turvallisuuspalveluiden hintaan olisi varmasti sillä, kuinka suuriksi uhat koetaan, eli kuinka mittavan koneiston turvallisuusyhtiö tarvitsee ollakseen uskottava ja pystyäkseen olemassaolollaan ehkäisemään uhkien toteutumisen tai niiden toteutuessa torjumaan ne. Suuremmat uhat todennäköisesti myös lisäävät turvallisuuspalveluiden kysyntää ja päinvastoin. Toisaalta vapailla markkinoilla turvallisuusyhtiöiden välinen kilpailu pyrkii laskemaan palvelujen hintaa ja lisäämään niiden laatua.

Lisäksi osa turvallisuuspalveluista saattaa tulla vakuutusten kautta, eli vakuutusyhtiö saattaa ostaa turvallisuuspalveluita asiakkaidensa puolesta, jotta vakuutuskorvausten tarve ja määrä olisivat pienemmät.

Toisin sanoen, mitä suurempi on turvallisuuspalvelujen tarve, joka on karkeasti suojattavan hengen ja omaisuuden koetun arvon sekä niihin mahdollisesti kohdistuvan uhan funktio, sitä enemmän turvallisuuspalveluista ollaan valmiita maksamaan joko suoraan tai vakuutusten kautta, riippumatta siitä maksavatko niistä aivan kaikki niistä hyötyjä saavat vai eivät. Hyödykkeen tai palvelun hankkimisesta mahdollisesti syntyvät ulkoishyödyt eivät vähennä sen arvoa sen hankkijalle. Tällöin vapaamatkustajan ongelma on merkityksetön tai olematon.

Kun tätä vapaan yhteiskunnan mallia verrataan nykyjärjestelmään, jossa maanpuolustuksesta maksavat kaikki veronmaksajat, niin nähdään, että nykyjärjestelmässä hyötyä saavat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa joutuisivat maksamaan (ehkä!, hinta voisi olla edullisempikin) enemmän turvallisuuspalveluistaan (eli rikkaat ihmiset ja suuret yritykset) ja suhteellista haittaa kokevat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa olisivat mieluummin vapaamatkustajia, mutta nykyisin joutuvat maksamaan maanpuolustuksesta.

Potentiaalisten vapaamatkustajien sekä mahdollisesti koko yhteiskunnan kannalta väitetyn vapaamatkustajan ongelman taklaaminen valtion avulla pakottamalla kaikki osallistumaan kustannuksiin on todellinen ongelma. Jos vapaamatkustajuus olisi mahdollista, vapaamatkustajien resurssit jäisivät siltä osin käytettäväksi johonkin muuhun, heidän kannaltaan tai mielestään oleellisempaan. Oletetaan esimerkin vuoksi, mitään vastakkainasettelua tarkoittamatta, että tämä asia olisi ympäristönsuojelu (tai vaikka yksityinen sosiaaliturva tai hyväntekeväisyys), jolla on niinikään ulkoishyötyjä.

Nykyjärjestelmässä kaikki pakotetaan osallistumaan niin maanpuolustuksen kuin ympäristönsuojelunkin kustannuksiin, riippumatta ihmisten omista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista. Tämä itse asiassa aiheuttaa mielenkiinnon vähentymistä kyseisiä asioita kohtaan, koska helposti ajatellaan, että asia on jo valtion taholta hoidossa eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin maksaa verot. Tällöin ei kiinnitetä niin paljon huomiota siihen, että kuinka hyvin asia itse asiassa hoidetaan, kunhan joku sitä nyt vaan hoitaa.

Vapaassa yhteiskunnassa palveluiden hankkijoiden kannalta olisi oleellista, että maksetusta palvelusta myös saadaan hyötyä, jolloin olisi heidän intressissään ottaa selvää ja tarkkailla, että palvelun tuottaja saa aikaan tuloksia mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoisesti palveluiden tarvitsijat voisivat tilata palvelun toiselta tuottajalta tai hoitaa sen itse, jos kokevat nykyisen tuottajansa hinta-laatu-suhteen huonoksi.

Tämän seurauksena yhden asian vapaamatkustajat voisivat auttaa tuottamaan suurempia ulkoishyötyjä toisessa asiassa. Esimerkiksi maanpuolustuksen tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan maanpuolustuksen laatua, kun taas ympäristönsuojelun tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan ympäristönsuojelun laatua.

Toisin sanoen, sen lisäksi, että vapaamatkustajan ongelma ei oikeasti ole ongelma, sen pitäminen ja käsitteleminen ongelmana voi itsessään olla haittoja aiheuttava ongelma.

Mielenkiintoista onkin, että suuri osa (ellei lähes kaikki) asioista, joissa nykyisin viitataan vapaamatkustajan ongelmaan poliittisessa keskustelussa, ovat valtion itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi kommenteissakin mainittu asevelvollisuus: osa asevelvollisista voi kokea uskonnollisista, maantieteellisistä tai sukupuolellisista syistä asepalveluksesta vapautettujen olevan vapaamatkustajia ja näin ollen olla itse heikommin motivoinut palvelukseen. Tätä vääryyden kokemusta ei voi kuitenkaan edes esiintyä vapaassa yhteiskunnassa, jossa ketään ei pakoteta asepalvelukseen. Samaan kategoriaan uppoaa mm. julkinen terveydenhuolto, jossa muiden kustannuksella hoidetaan sellaisetkin tapaukset, joissa sairaus tai vamma johtuu yksilön omasta tietoisesta käytöksestä.

Vapaamatkustajan ongelma tiivistyykin monessa tapauksessa siihen, että joku kokee epäoikeudenmukaisuutta valtion asettamasta pakosta, jota toiset (vapaamatkustajat) kiertävät tai hyväksikäyttävät. Myös vapaassa yhteiskunnassa joku voi kokea, että eräät toiset ovat vapaamatkustajia, joskin valtion asettamien pakkojen puuttuessa tilaisuudet tällaiseen kokemukseen ovat huomattavasti vähäisemmät. Silti, jos jollekin tulee paha mieli siitä, että hän ostaa palvelun ja siitä koituu ulkoishyötyjä muille, jotka eivät palvelusta maksa, niin kysymyksessä on kuitenkin vain paha mieli. Yhteiskuntaa ei voida rakentaa sen varaan, ettei kenellekään missään tapauksessa tule paha mieli, sillä se olisi kaltevista pinnoista kaikkein kaltevin. Edelleenkään ulkoishyöty ei vähennä ostetun palvelun arvoa sen ostajalle, joten mahdollisen pahan mielen syitä kannattaa etsiä omasta päästään. Myönteisemmin asioihin suhtautuva saattaisi puolestaan kokea hyvää mieltä siitä, että saamansa palvelun lisäksi tulee auttaneeksi muita ilman minkäänlaista ylimääräistä panostusta.

Sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä

Kun pari kokoomusnuorta antoi epäsovinnaisia lausuntoja lapsilisistä ja sosiaaliturvasta, useimpien reaktio oli torjuva. Jotkut harvat sen sijaan saattoivat jopa aidosti kiinnostua siitä, kuinka lasten, köyhien ja vähäväkisten toimeentulo muka voitaisiin taata ilman julkisen sektorin osallistumista. Tämä kirjoitus on heille.

Lyhyt vastaus on tietenkin se, että ei sitä voisi ehdottomasti taata, kuten ei tiukasti tulkiten voi julkinen sektorikaan. Uskallan kuitenkin väittää, että siitä huolimatta kaikkien oikeasti tarvitsevien toimeentulo olisi kuitenkin taattu niin kutsutun yksityisen sosiaaliturvan keinoin.

Lähtökohta on tietenkin se, että jokainen huolehtii itse toimeentulostaan myös poikkeustilanteissa, joihin on mahdollista varautua esimerkiksi säästämällä tai ottamalla vakuutuksia, tai lainaamalla rahaa tarvittaessa. Sosiaaliturvasta puhuttaessa itsestään huolehtimaan pystyvät eivät ole kuitenkaan kovin kiinnostavia, muuten kuin korkeintaan maksajan roolissa itsestään huolehtimaan kykenemättömien toimeentulon osalta.

Jos siis ihminen ei kykene hankkimaan toimeentuloa, eikä ole pystynyt, osannut tai halunnut hankkia säästöjä ja/tai vakuutuksia kyseisen tilanteen varalle, eikä jostain syystä saa lainaa, niin hänen toimeentulonsa on hyväntekeväisyyden varassa. Nykyjärjestelmässä tätä kutsutaan sosiaaliturvaksi, koska varast-, köh, siis veroina kannetut varat eivät ole hyväntekeväisyyttä, sillä hyväntekeväisyys on aina sekä antajalle että vastaanottajalle vapaaehtoista.

Julkisen sosiaaliturvan puuttuessa olisi siis jäljellä vain yksityinen hyväntekeväisyys, jota voi tulla niin sukulaisten, ystävien, järjestöjen, yritysten kuin täysin ventovieraidenkin taholta.

Monet vastustavat hyväntekeväisyyteen nojaamista sillä perusteella, että sitä joko ei esiintyisi tai se olisi täysin riittämätöntä, koska ihmiset ovat niin itsekkäitä ja ahneita.

Hyväntekeväisyyden olemattomuus on helppo kumota, sillä sitä esiintyy nykyisinkin. Vaikka julkisista menoista 43,1% (v. 2010) käytetään sosiaaliturvaan (ml. eläkkeet), silti meillä on nenäpäiviä, nälkäpäiviä, movembereita, veteraanikeräyksiä, talkoita yhden jos toisen asian edestä, ja niin edelleen. Itse asiassa (v. 2011) suomalaisista 49% lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja 30% lahjoittaa aikaansa eli osallistuu talkoisiin, keräyksiin, yms. (Eniten hyväntekeväisyyttä esiintyy muuten Yhdysvalloissa, jossa 65% lahjoittaa rahaa ja 43% aikaa. Amerikkalaiset antavat hyväntekeväisyyteen vuosittain n. 300 miljardia dollaria. Suomesta en löytänyt rahatilastoja, mutta esimerkiksi pelkästään Nenäpäivä keräsi äskettäin 2,24 miljoonaa euroa.)

Ei ole mitään syytä olettaa, että julkisen sosiaaliturvan lakkauttaminen lopettaisi tai edes vähentäisi hyväntekeväisyyttä nykyisestä, varsinkaan jos verotusta leikattaisiin sosiaaliturvan verran eli 43,1 prosentilla... Verotuksen leikkaaminen ei ainoastaan lisäisi käteen jääviä eli myös hyväntekeväisyyteen käytettävissä olevia tuloja, vaan myös alentaisi tuotteiden ja palveluiden hintoja kautta linjan eli vähentäisi ulkopuolisen avun tarvetta, kun vähemmälläkin tulisi toimeen. Esimerkiksi pelkän arvonlisäveron lakkauttamisen jälkeenkin julkinen talous olisi vielä reilusti ylijäämäinen.

Yhdysvalloissa ihmisten hyväntekeväisyyskäyttäytyminen on tutkimusten valossa muuttunut sen mukaan, mikä on ihmisten mielikuva julkisen sosiaaliturvan tasosta. Jos ihmisten mielestä julkisen sosiaaliturvan taso on joinakin vuosina ollut liian alhainen, he ovat antaneet silloin enemmän hyväntekeväisyyteen, ja päinvastoin. Jos ja kun saman voi olettaa pätevän missä tahansa sivistyneessä yhteiskunnassa, myös Suomessa, niin tällöin on pääteltävä, että julkisen sosiaaliturvan lakkauttaminen johtaisi yksityisen hyväntekeväisyyden lisääntymiseen.

On silti huomattavasti vaikeampi vastata kysymykseen siitä, olisiko yksityinen hyväntekeväisyys silti varmasti riittävää tuottamaan riittävän toimeentulon kaikille oikeasti sitä tarvitseville. Uskon vakaasti, että olisi, mutta en pysty todistamaan sitä. On kuitenkin koko joukko seikkoja, jotka puoltavat uskomustani.

Kuten jo mainitsinkin, sosiaaliturvan verran alemman verotuksen Suomessa avun tarve olisi vähäisempi, koska alentuneiden verojen vuoksi hinnat olisivat alhaisemmat, jolloin vähemmälläkin pärjäisi. Lisäksi samasta syystä työllistäminen olisi edullisempaa eli kannattavampaa, jolloin työllisyys kehittyisi ja avuntarvitsijoiden määrä vähenisi. Työllisyyden kasvu ja sitä kautta kulutuksen kasvu lisäisi myös tuotannon ja kaupan volyymejä eli lisäisi entisestään työvoiman tarvetta ja auttaisi entisestään alentamaan hintoja, joskaan ei tietenkään ad infinitum.

Lisäksi sosiaaliturvan päällekkäisyys - eli se, että osa sosiaaliturvan saajista on myös sen maksajia - sekä sen kustannukset, kuten luonnostaan tehoton byrokratia, poistuisivat, säästäen varoja parempiin tarkoituksiin, kuten itse toimeentuloon. Yksityiseen hyväntekeväisyyteen saattavat myös julkista sosiaaliturvaa herkemmin liittyä henkilökohtaisen ylpeyden ja kunnian kysymykset, eli moni voisi löytää itsestään suuremmat kannustimet hankkiutua pois hyväntekeväisyyden varasta kuin sosiaaliturvan varasta, mikä auttaisi kohdentamaan hyväntekeväisyyspottia niille, joilla ei ole esimerkiksi sairauden tai vammaisuuden vuoksi mahdollista irroittautua muiden avunvaraisuudesta.

Ilman julkista sosiaaliturvaa sen tarvitsijoita olisi siis vähemmän ja he tarvitsisivat vähemmän. Sen lisäksi hyväntekeväisyyttä olisi tarjolla enemmän. Kuten jo sanottua, verotuksen ja hintojen keventyminen jättäisi suuremman osan tuloista käytettäväksi myös hyväntekeväisyyteen. Avuntarvitsijoiden vähentyminen tarkoittaisi myös lähes vastaavaa lisäystä mahdollisten hyväntekijöiden määrässä. Mahdollisuus valita itse hyväntekeväisyytensä kohteet, toisin kuin julkisessa sosiaaliturvassa, olisi myös suuri kannustin antaa hyväntekeväisyyteen, ja toisaalta voisi osaltaan myös vähentää turhaa avun pyytämistä, koska varmaankin harva haluaisi antaa sellaisille, jotka eivät oikeasti ole sen tarpeessa, vaan halutessaan voisivat huolehtia itsestään. Julkisen sosiaaliturvan "puute" myös kannustaisi ihmisiä ottamaan asian omiin käsiinsä eli lisäämään panostustaan hyväntekeväisyyteen, niin rahassa kuin ajassakin mitattuna.

Jos sitten hyväksytäänkin se, että yksityinen hyväntekeväisyys voi olla paitsi riittävää, myös tehokkaampaa ja kannustavampaa julkiseen sosiaaliturvaan nähden, niin moni sen vastustaja vetää esiin tasa-arvokortin. Heidän mielestään se nyt vaan ei ole oikein, että jotkut ihmiset voisivat olla antamatta mitään hyväntekeväisyyteen, kun toiset antavat verrattain paljon pienistäkin tuloista ja tekevät selkä vääränä talkootyötä.

Ensinnäkään, jos moraalisiin argumentteihin kerran lähdetään, niin se nyt vaan ei ole oikein, että ihmisiltä varast-, köh, siis otetaan pois pakkokeinoin eli verotetaan rahaa ja annetaan se toisille ihmisille. Toisekseen, koska aidossa hyväntekeväisyydessä on kyse molemmin puolin vapaaehtoisuudesta, sen antamattomuus ei voi olla sen enempää väärin kuin sen vastaanottamisesta kieltäytyminenkään.

Kolmanneksi, kuten missään muussakaan asiassa, vapaamatkustajuus ei ole oikeasti mikään ongelma hyväntekeväisyydessäkään. Kuten nykyisinkin, jotkut ihmiset antaisivat hyväntekeväisyyteen ja toiset eivät. Luultavasti antajia olisi toki enemmän ja antamattomia vähemmän kuin nykyisin, koska edellä mainitut syyt. Se, ettei joku antaisi siksi, että joku muukaan ei anna, on vain tekosyy, eikä siinä sitä paitsi mitään: yhtä hyvin rehellisesti kuin tekosyynkin varjolla hyväntekeväisyyteen antamaton kantaa kortensa kekoon muilla keinoin, kuten tekemällä työtä, tuottamalla tuotteita ja palveluita sekä ostamalla niitä, eli lisäten sekä kysyntää että tarjontaa omalta osaltaan, hyödyttäen siten kaikkia muita, myös niin hyväntekeväisyyden antajia kuin saajiakin.

Viimeinen merkittävä hyväntekeväisyyteen nojaamisen vastustajien ryhmä on se, joiden mielestä on väärin pakottaa ihmiset turvautumaan hyväntekeväisyyteen eli siihen, että joku toinen suostuu antamaan apua sitä tarvitsevalle. He menevät vikaan siinä, että ihmisen tarve saada ravintoa, vettä ja suojaa ei ole ihmisen asettama pakko vaan johtuu ihan biologisista seikoista. Biologisista tarpeista ei voi seurata muiden ihmisten velvollisuutta niiden täyttämiseen, eikä myöskään ole oikein pakottaa muita ihmisiä täyttämään niitä. Sitä paitsi, jos kaikki ihmiset päättäisivät heittäytyä muiden avun varaan, kenen velvollisuus se sitten olisi ruokkia ja suojata heidät? Karhujenko?

TL;DR: Paitsi että yksityinen hyväntekeväisyys olisi tehokkaampi ja kannustavampi tapa järjestää välttämätön perustoimeentulo apua tarvitseville ihmisille, se myös vähentäisi avuntarvitsijoita ja avun tarpeen määrää, koska sosiaaliturvan lakkauttamisen ja sitä seuraavan verotuksen ja hintojen keventymisen myötä nykyisillä avuntarvitsijoilla olisi paremmat mahdollisuudet elättää itse itsensä ja perheensä. Lisäksi se olisi ylivoimaisesti moraalisesti kestävämpi järjestelmä.

Valuvirhe eurossa vai suunniteltu kriisi? | Kirja-arvio

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro.

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Perustulo olisi askel väärään suuntaan

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia. Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Rahajärjestelmää ei tulisi jälleen kytkeä kultaan

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä.

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

Velka on myös moraalinen kysymys

Helsingin Sanomiin oikein kolumnin kirjoittanut Elina Grundström on sitä mieltä, että velka ei ole moraalikysymys. Kreikan hallituskaan ei Elinan mukaan mahtanut oikein mitään sille, että ulkomainen lainaraha vyörymällä vyöryi maahan, mitä nyt muun muassa vähän vääristeli tilastoja suurten amerikkalaisten investointipankkien paitsi päästäkseen mukaan euroon, myös ottamaan lisää velkaa.

Elina on luonnollisesti tässäkin väärässä. Velka ei ole tietenkään ole pelkästään moraalikysymys, mutta kyllä se sitäkin on.

Moraali ei sinänsä liity velan ottamiseen tai antamiseen, eikä välttämättä suoraan edes maksamatta jättämiseen, jos maksukyvyttömyys on suunnittelematonta, sillä velanantajahan ottaa aina riskin luottotappioista; osittain juuri siksihän velasta maksetaan korkoa, siis sen lisäksi, että ylipäätään saataisiin velanantaja antamaan velkaa eikä sijoittamaan rahojaan johonkin tuottavampaan.

Jos sen sijaan maksukyvyttömäksi hakeudutaan tarkoituksella, jotta velkaa ei voisi eikä tarvitsisi maksaa pois, tai alunpitäenkin haettiin velkaa antamalla vääriä tietoja tulevasta maksukyvystä tai luottokelpoisuudesta, niin kyseessähän on puhdas petos. Jos petos ei ole Elinan mielestä moraalikysymys, niin johan on kumma. Ja kuten alussa todettiin, juuri tätähän Kreikka on harjoittanut alusta lähtien, siis aloitettuaan pyrkimisen mukaan euroon. Kreikan tilikirjojahan keiteltiin Goldman Sachsinkin tuella niin, että vanhan vitsin venäläistä yrittäjääkin hirvittäisi.

Toinen velan moraalikysymys liittyy Elinankin kolumnissaan hehkuttamaan virhepäätelmään, että valtioiden ei koskaan tarvitsisi maksaa velkojaan pois. Tältä asia toki voikin näyttää valtioiden velkaantumishistoriaa seuratessa, kun vuosikymmeniä ja joissain tapauksessa vuosisatoja velkaa on vain otettu ja otettu sekä vanhat maksettu pois uudella velalla tai "järjestelty". Tämä on kuitenkin ollut mahdollista vain siksi, että valtioiden takaisinmaksukyvyn on kuviteltu kasvavan vähintään käsi kädessä velkamäärien kanssa.

Mutta mietitäänpäs vaikkapa satunnaista rahastosijoittajaa nimeltä Ella. Ella on varovainen sijoittaja ja pelkää pörssikurssien heilahtelujen vievän rahansa. Toisaalta, ei se pankkitilin mitätön korkokaan Ellan mieltä lämmitä. Siispä Ella pistää rahansa varmoina mainostettuihin korkorahastoihin, jotka sijoittavat Ellan ja muiden rahat AAA-luokiteltujen valtioiden velkakirjoihin.

Kun sitten tulee se päivä, jolloin osan tai kaikkien kyseisistä AAA-valtioista luotettavuus niiden kuvitellusta takaisinmaksukyvystä katoaa eikä pelastuspaketteja enää tule, on myös yksityisten sijoittajien vuoro kantaa kortensa kekoon. Tällöin Ellakaan ei saa sitä huikeaa kahden tai kolmen prosentin vuosittaista korkotuloa, vaan menettää suuren osan, ehkä yli puoletkin pääomastaan; jopa kaiken, jos pahasti käy.

Koska valtiot eivät oikeasti voi velkaantua loputtomasti, tämä tilanne tulee vastaan kaikkien valtioiden kohdalla, jos ne eivät lopeta velkaantumistaan. Koska valtiot eivät aio lopettaa velkaantumistaan, vaan johtavat kansantaloustieteilijätkin, puhumattakaan satunnaisista kolumnisteista, kilvan hehkuttavat virhehokemaa, ettei velkoja koskaan tarvitse maksaa pois, niin tällaisten roskapaperivelkakirjojen markkinoiminen varmoina sijoituskohteina on kaikkea muuta kuin moraalista toimintaa, niin välittäjiltä kuin poliitikoiltakin.

Valtioiden velkaantumisen kolmas ja pahin moraalinen dilemma liittyy kuitenkin siihen, miksi valtiot ylipäätään ottavat velkaa. Ne nimittäin tekevät sitä siksi, että äänestäjille luvataan ja annetaan yhtä ja toista, jos nyt ei ihan kuuta taivaalta, mutta verorahat riittävät vain niin valitettavan lyhyen matkaa, eikä verojen kiristäminen loputtomasti äänestäjiä suuresti miellytä. Velka ei puolestaan maksa juuri mitään, sitä on saatavilla näennäisen loputtomasti tai ainakin olennaisimpien lupausten verran ja kaikki tietävät ettei sitä tarvitse koskaan maksaa pois, tai ei ainakaan itse tarvitse olla enää siitä päättämässä, vaan sen tekee joku muu; joten, miksipä poliitikot - Kreikan sellaiset mukaanlukien - eivät ottaisi velkaa?

Mutta aivan kuten yksityistenkin, myös valtioiden (mehän olemme valtio, eikö?) on maksettava velkansa joskus pois. Ja niinhän ne tekevätkin jatkuvasti, mutta nykyisin se tehdään ottamalla uutta velkaa velanmaksuun. Jonain vähemmän kauniina päivänä kuitenkin käy niin, että säästöt on syöty ja kukaan ei enää luota kenenkään velanmaksukykyyn eikä uutta velkaa enää tule. Tällöin velat on maksettava kiristämällä verotusta tai säästämällä muista kuluista hirmuisesti, todennäköisesti sekä että.

Valtion velkaantuminen on siis tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Se on poliitikoille helppoa, sillä maksupäivä on ollut aina vuosikymmenien päästä. Eivät he enää itse ole niitä veronkiristyksiä ja leikkauksia tekemässä. Se on myös äänestäjille, varsinkin vanhemmalle väelle helppoa. Eivät he ole enää niitä veroja maksamassa tai palveluita menettämässä.

He - sekä poliitikot että äänestäjät - ovat ottamalla velkaa valtiolle eläneet lastenlastensa tai lastenlastenlastensa kustannuksella.

Ja jos se on Elinan mielestä moraalista toimintaa, niin toivonpa vaan, ettei hänellä ole lapsia. Sitä kun ei tiedä, mitä tuollaisesta moraalikasvatuksesta seuraisi.

Kuten jo mainittu, valtio pääsee eroon veloistaan myös järjestelemällä ne eli jättämällä ne maksamatta, tarvittaessa osoitellen innokkaimpia velkojia velaksi hankituilla panssarivaunuilla ja sotalaivoilla. Tällöin lapsenlapset toki säästyvät, mutta velkojia on tullut petettyä oikein olan takaa.

Toinen perinteinen keino on pistää painokoneet pyörimään ja maksaa velat pois monopolirahalla. Tällöin velkojat kyllä nimellisesti saavat rahansa, mutta jokaisen pennin tai sentin arvo onkin vähemmän kuin velkaa annettaessa. Samalla myös ne veroja muutenkin maksavat lapsenlapset joutuvat taas kärsimään ja maksamaan isiensä synneistä, sillä myös inflaatio on vero, se ei vain näy palkkalaskelmassa eriteltynä, mutta jokainen palkaksi saatu euro muuttuu rahanpainamisen ja inflaation myötä aiempaa arvottomammaksi.

Kuten jo sanottua, tavalliseen velan ottamiseen ja antamiseen moraalikysymykset eivät sinänsä liity, mutta valtion velkaantumiseen todellakin liittyy, ja moraali on siitä kaukana.

Talouden madonluvut

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.

Kun on pakko syödä, niin vaihtoehdot ovat vähissä

Aina toisinaan meidän vapaaehtoisuuteen pohjaavan yhteiskunnan kannattajien vastustaessa pakottamista joku kommentoi, että pakkohan sitä on syödäkin ja täyttää muita perustarpeita, minkä seurauksena on pakko tehdä työtä, mistä ilmeisesti väistämättä seuraa vähintään palkkaorjuus tai muu kammottava työläisen riisto.

Pakottamisen puolustajien mielestä tästä luonnon asettamasta pakosta seuraa oikeus - tai jopa velvollisuus - pakottaa yhdet maksamaan veroja, jotta toisten kohdalla palkkaorjuuden vaihtoehdoksi voidaan nostaa julkinen sosiaaliturva. Kuten aina, jätän tähän eriävän mielipiteen, mutta tässä artikkelissa myös perustelen sen normikommenttiketjua syvällisemmin.

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, voidaan puhua esimerkiksi ylellisyyksistä.

Perustarpeiden (sekä niiden jälkeen muiden tarpeiden) tyydyttämiseen on olemassa oikeastaan kaksi lähestymistapaa. Yksi vaihtoehto on tehdä kaikki, siis ihan kaikki, itse. Esimerkiksi nesteen ja ravinnon hankkiminen lähtee tällöin perustekijöistä, kuten syömäkelpoisten marjojen, juurten ja sienien tunnistamisesta ja keräämisestä, tai vaikkapa kalastus- ja metsästysvälineiden valmistamisesta. Taitojen ja ruokavarastojen karttuessa kyvykkäimmät voivat päästä kehittelemään pitkäaikaisempiakin projekteja, kuten pienimuotoista maanviljelystä omiin tarpeisiin tai jopa jotain laavua kehittyneempien asumusten rakentamista säiden varalle, mielellään jo ennen talven tuloa, jos kohta sekin edellyttää koko joukkoa työkalujen ja muiden tarvikkeiden valmistusta.

Tämän ensimmäisen lähestymistavan kauneus voi joidenkin mielestä olla siinä, ettei ainakaan ole pakko tehdä töitä kenellekään tai kenenkään kanssa, mutta siihenpä se sitten kauneus sitten jääkin. Piintyneimpiä palkkaorjuuden vastustajia lukuunottamatta useimmista nykyihmisistä valinnevat toisen lähestymistavan, joka on pyrkiminen tarpeiden tyydyttämiseen yhteistyössä toisten ihmisten kanssa.

Yhteistyömalli eroaa edellisestä keskeisesti siinä, että lähestulkoonkaan kaikkea ei tehdä itse, vaan jokainen tekee vain yhtä tai korkeintaan muutamaa asiaa, joissa on itse parhaimmillaan. Kaikkia oman työn tuloksia ei useinkaan voida käyttää eikä myöskään käytetä omien perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan niitä vaihdetaan muiden kanssa itsekullekin kulloinkin tarpeellisiin hyödykkeisiin ja palveluihin. Tällaista tuotannon, palveluiden ja vaihdannan kokonaisuutta kutsutaan taloudeksi.

On huomattavaa, että mikäli ei halua tehdä kaikkea itse eikä silti halua kuolla eli mikäli tähän yhteistyömalliin eli talouteen haluaa osallistua, niin tähän yhteistyömalliin eli talouteen on pakko osallistua. Tätä pakkoa ei kuitenkaan kenellekään aseta kukaan muu ihminen vaan luonto itse. Kysymyksessä onkin biologinen pakko, mutta vain seurauksena siitä harvinaisen yleisestä henkilökohtaisesta valinnasta, että 1) ei halua tehdä kaikkea itse eikä 2) halua kuolla.

Tämä talous voidaan sitten järjestää hyvin monella tavalla. Esimerkiksi hyödykkeiden ja palveluiden vaihdanta voi olla perustua ihan suoraan vaihtokauppaan, joskin ennen pitkää epäsuoran vaihdannan eli rahatalouden edut käyvät varmasti kaikille ilmeisiksi.

Vai mitähän tuumisi suorasta vaihtokaupasta vaikkapa levyseppähitsaaja, jonka tarvitsisi saada päivittäin leipää ja maitoa? Ruokakauppiaiden tarpeet hänen palveluilleen kun saattavat olla varsin rajalliset. Jos taas hänen palveluitaan tarvitseva työnantaja antaa hänelle päivittäin palkaksi leipää ja maitoa, niin se on jo alkeellista rahataloutta, jossa ravintoaineet ovat vaihdonvälineitä: työnantaja on ostanut niitä ei nauttiakseen ne itse, vaan käyttääkseen niitä vaihtokaupan välineenä työsuoritusta vastaan.

Ajan myötä rahatalous kehittyy ja liikkuu kohti sellaisia vaihdonvälineitä, jotka ovat mahdollisimman yleisesti hyväksyttyjä eli kelpaavat ainakin lähes kaikille eli jotka lähes jokainen ajattelee pystyvänsä vaihtamaan johonkin oikeasti tarvitsemaansa. Suosituimpia tai universaaleja vaihdonvälineitä aletaan kutsua rahoiksi. Tällaisten rahojen muita tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä säilyvyys, hyvä kestävyys ja mahdollisuus jakaa ne eri kokoisiin osiin.

Samalla sellaisia vaihtokauppoja, joissa vaihdetaan näitä rahoja työsuorituksiin, ryhdytään kutsumaan työsuhteiksi ja työsuorituksista saatavaa rahaa palkaksi. Aluksi useimmat työsuhteet solmitaan suoraan tekijän ja tarvitsijan välillä - esimerkiksi asumuksensa korjaamista kaipaava saattaa palkata kyvykkään korjaajan suoraan, mutta ajan myötä jotkut ihmiset ryhtyvät kehittämään ja organisoimaan työtä siten, että he perustavat yrityksiä, johin palkkaavat työntekijöitä ja ostavat työvälineitä ja -koneita, tarkoituksenaan pystyä tarjoamaan tuotteita tai palveluita entistä tehokkaammin, joustavammin ja/tai edullisemmin.

Tässä vaiheessa talous alkaa muuttumaan entistä monimutkaisemmaksi, ja hyvä niin, sillä talouden kehittyminen on se asia, joka on tuonut meille muun muassa kännykät, tietokoneet, Internetin, blogit, ja niin edelleen.

Mutta joka tapauksessa, palatakseni itse asiaan, on ihmisiä, joille tämä yhteistyömalli eli taloudellinen yhteistoiminta ei siis kelpaa, koska he näkevät sekä nykypäivästä että historiasta, että joidenkin ihmisten elintaso ei tällaisessa taloudessa vastaa heidän omaa subjektiivista käsitystään sopivasta ja ihmisarvoisesta tasosta. Tämän vuoksi he vaativat, että on yhteisesti pakotettava paremmin pärjäävät kustantamaan perustarpeet, peruselintaso ja jonkinlainen turvaverkko heikommin pärjääville.

Ongelmat tästä pakottamisesta ovat kuitenkin moninaiset, sekä käytännöllisesti että moraalisesti. Joitakin näistä ongelmia olenkin käsitellyt muissa kirjoituksissani useammankin kerran, joten tällä kertaa käsittelen sitä puolta vain lyhyesti.

Saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät maksimoimaan itselleen tulevan hyödyn. Jos se maksimointi tapahtuu toisten oikeuksia kunnioittaen eli vapaaehtoisen kanssakäymisen eikä pakottamisen pohjalta, niin määritelmällisesti myös kaikki muut tähän toimintaan osallistuvat hyötyvät toistensa pyrkimyksistä maksimoida oma hyötynsä. Vapaaehtoisestihan ei tehdä sellaista kauppaa, jossa itse hävitään. Tällöin talous - eli tuotanto, palvelut ja vaihdanta, eivät välttämättä niiden rahamääräiset mittarit - kasvavat ja kaikkien - myös vähäisimpien - elintaso nousee.

Tästä päästäänkin pakottamisen perusongelmaan. Jos ihmisiä pakotetaan tekemään tietynlaisia kauppoja tai luovuttamaan osa hyödyistään muille, niin silloin kauppojen kokonaishyöty laskee osan joutuessa tekemään vastentahtoisia kauppoja tai kannustin pyrkiä maksimoimaan oma hyötynsä talouden keinoin laskee, kun koko hyötyä ei saa pitää itse, jolloin niin ikään taloudessa syntyvä kokonaishyöty laskee. Tuotanto, palvelut ja vaihdanta kasvavat vähemmän tai jopa pienevät siitä, mitä ne olisivat kaikkien pystyessä vapaasti pyrkimään oman hyötynsä maksimoimiseen. Tällöin kaikkien elintaso laskee ja kaikki kärsivät suhteessa vapaaseen talouteen. Lisäksi pakottamisella on omat kustannuksensa, byrokratia, poliisi, jne., jotka ovat automaattisesti pois talouden kokonaishyödystä.

Surullisinta pakottamisessa on kuitenkin se, että koska pakottamiseen tarvitaan jonkinlainen pakottava yhteistyöelin ja koska sellaisen tekemistä toimenpiteistä päättävät väistämättä viime kädessä varsin rajattu joukko ihmisiä, niin osa oman hyötynsä maksimoiseen pyrkivistä tahoista keksii todennäköisesti varsin pian käyttää tätä pakottavaa yhteistyöelintä omaksi hyödykseen.

Kysymys kuuluukin, millä ihmisryhmillä on parhaat mahdollisuudet valjastaa tämä pakottava yhteistyöelin - sanotaanko nyt sitten vaikka valtio - palvelemaan eniten omaa etuaan? Keillä on eniten resursseja ja kannustimia pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön? Köyhillä vai rikkailla?

Jos siis nyt ymmärrämme, että pakottaminen talouden osana väistämättä syö osan siitä taloudesta eli aiheuttaa kaikille ihmisille haittaa, ja että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pyrkivät ohjaamaan pakottamisen haittoja vähemmän itselleen, enemmän kaikille muille ja jopa omaksi hyödykseen, niin näemme selvästi, mihin ihmisryhmään pakottamisen haitat kohdistuvat eniten. Juurikin niin, nimenomaan niihin vähäosaisimpiin, joiden edulla koko järjestelmää perustellaan.

Pohdintoja taloudesta – heinäkuu 2011

On vaikeaa muodostaa tarkkaa kokonaiskuvaa Euroopan ja maailman talouskriisin nykyvaiheesta, sillä julkisesti saatavilla oleva tieto on erittäin värittynyttä eikä mikään suola riitä suodattamaan objektiivista tietoa ulos kaikesta subjektiivisesta vauhkoamisesta.

Esimerkiksi medialla on tunnetusti motiivi tehdä kärpäsestä härkänen, sillä suuret ongelmat myyvät enemmän lehtiä ja saavat ihmiset katsomaan enemmän uutisia. Vielä kun keskimääräisellä toimittajalla ja jopa joillakin taloustoimittajilla on heikommat tiedot talouden toiminnasta kuin jollain sunnuntaibloggaajalla, niin median hypetystä tulevasta taloustuhosta on sinänsä vaikea ottaa vakavasti, vaikka kuinka olisikin itse samoilla linjoilla.

Toisaalta poliitikoilla ja johtavilla virkamiehillä on ehkä vähemmän tunnetusti, mutta vähintään yhtä varmasti motiivi yrittää vähätellä talousongelmia sekä sen epäonnistuessa tietenkin syyttää niistä kaikkia muita paitsi itseään. Tämä johtuu toki siitä, että heidän ainoat apukeinonsa ovat niitä samoja kikkakolmosia, joilla tähän hätään alunpitäenkin päästiin, joten eihän niitä sovi epäillä.

Politiikan ja byrokratian arsenaalin suhteen avainsana on todellakin luottamus, kuten heikäläiset jaksavat alati muistuttaa. Ne täysin todellisuudesta irralliset keinot kun lakkaavat toimimasta sen vähänkin verran aivan heti, kun ihmiset menettävät irrationaalisen uskonsa niihin. Jos ongelma saadaan näyttämään pienemmältä kuin se on, voodookin saattaa vaikuttaa riittävältä ratkaisulta.

Taloustieteilijät ovatkin sitten oma lukunsa. Maailman suurimmat ja halutuimmat taloustieteilijöiden työllistäjät ovat valtioiden keskuspankit. Suuri osa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä on, on ollut tai haluaa olla keskuspankkien - erityisesti yhdysvaltalaisen Federal Reserven eli Fedin - palkkalistoilla. Kun nyt on niin, että erityisesti Fedin, jos kohta muidenkin keskuspankkien, toimet ovat olleet erittäin suurena lusikkana siinä sopassa, joka nykyisin on maailman talous, niin tarvinneeko ihmetellä, jos valtaosa merkittävistä ja tunnetuista taloustieteilijöistä suoltaa keskuspankkien keinovalikoimaa ylistäviä lausuntoja ja jopa tutkimuksia?

Mutta kai sentään voimme luottaa luottoluokituslaitoksiin, jotka sentään ovat ainakin tekevinään bisnestä luokitustensa tarkkuudella ja joita vastaan nuo epäluotettaviksi aiheellisesti epäiltävät poliitikot ovat nyttemmin hyökänneet? No, emme oikeastaan kovinkaan paljon, sillä luottoluokitustoiminta on usein luvanvaraista ja/tai vahvasti säänneltyä eli poliitikkojen ja virkamiesten suopeudesta paljolti riippuvaista.

Lisäksi luottoluokitukset itse ovat mukana komponentteina monenlaisessa sääntelyssä, esimerkiksi Yhdysvalloissa eläkerahastot ja monet muut instituonaaliset sijoittajat eivät saa sijoittaa kuin korkealle luokiteltuihin papereihin, mistä itsestään löytyy jo yksi motiivi luottoluokitusten manipuloimiseksi tavalla tai toisella.

Onkin kuvaavaa, että näinä aikoina roskalainaluokkaan putoavien valtioiden velkakirjojen olisi pitänyt olla tuossa samaisessa roskalainaluokassa jo vuosikausia sitten, jos luottoluokituslaitokset olisivat tehneet työnsä kunnolla. Mutta kaiketi parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Netistä puolestaan löytyy kaiken kirjava joukko erilaisia enemmän tai vähemmän ammattilaisia kommentoimassa taloutta ja ennustamassa vaihtelevasti täystuhoa, orastavaa uutta nousukautta tai kaikkea siltä väliltä. Riippumattomien kommentaattoreiden pulma on toki se, että vaikka tilasto- ja muuta tietoa on paljon saatavilla, osa tärkeimmistä tiedoista on vain luottoluokittajien, pankkien ja/tai poliitikkojen ja virkamiesten saatavilla. Nettikirjoittajien uskottavuutta on myös vaikea arvioida, koska jokaiselta äärilaidaltakin löytyy omat cheerleaderinsa, jotka äänekkäästi kailottavat oman suuntansa oikeellisuutta.

Lienee siis tyydyttävä ajattelemaan itse, toki suuremmilta, luotettavaksi koetuilta ajattelijoilta oppia ottaen. Ajattelen nyt sitten hieman ääneen, joten mahdolliset lukijat saavat ottaa sen edellisessä kappaleessa mainituin varauksin, päteväthän nuo yhtä lailla minuunkin.

Jokainen tietää varmaksi yksityisestä taloudenpidostaan, että jatkuva velkaantuminen ei ole pidemmän päälle kestävä ratkaisu, velka kun pitää aina maksaa pois eikä todellakaan ole järkevää maksaa saati hoitaa velkaa velalla. (Tai no, pikavippikierteiset eivät varmaan tiedä, mutta useimmat meistä tietävät.)

Vaikka monet poliitikot ja taloustieteilijät jättävätkin asiaan eriävän mielipiteen, tämä ihan sama pikkuinen tosiasia pätee ihan aikuisten oikeasti myös valtioihin. Valtioiden ja yksityisten ihmisten välillä on eroavaisuuksiakin, mutta tämä ei todellakaan lukeudu niihin.

Velka on semmoinen juttu, jota käytetään investoinnin tai kulutuksen aikaistamiseen. Se on siis periaatteessa vaihtoehto säästämiselle, sillä sen sijaan että säästäisit esimerkiksi 15 vuotta, voitkin ostaa talon velaksi jo nyt ja maksaa velan pois vaikkapa 20 vuodessa. Velan maksaminen kestää säästämistä kauemmin, koska velkaa ei voi saada, ellei joku muu pidättäydy investoinnista tai kuluttamisesta ja mieluummin myönnä lainaa, jolloin tämä joku tekee sen yleensä vain siksi, että saa siitä tuottoa enemmän tai riskittömämmin kuin jostain muusta investoinnista. Tämä tuotto on se velallisen maksama korko.

Velan antajan pidättäytyminen jostain muusta investoinnista velan antamiseksi on kuitenkin oleellinen huomio. Täysin saman asian nimittäin tekee säästäjä, joka pidättäytyy muusta kulutuksesta säästääkseen esimerkiksi ostaakseen talon käteisellä. Ja ihan saman asian tekee velallinen, joskin vain käänteisessä järjestyksessä, kun hän pidättäytyy muusta kulutuksesta maksaakseen velan pois. Toisin sanoen, ottamalla velkaa jotain hankintaa varten siirretään pidättäytyminen muusta kulutuksesta hankintaa edeltävästä ajasta sen jälkeiseen aikaan.

Velan ottaminen on siis aina kalliimpaa kuin vastaava säästäminen, sillä muutoin kenenkään ei kannattaisi säästää antaakseen velkaa. Siksi velkaa yleensä otetaan isommin vain silloin, kun tehtävästä investoinnista saatavat hyödyt tai säästöt koetaan suuremmiksi kuin velasta maksettava hinta. Esimerkiksi se talo saattaa täyttää helpostikin tämän kriteerin, jos se tulee halvemmaksi kuin vuokralla asumisen ja/tai sen seurauksena käteen jää se edelleen arvokas talo.

Sen sijaan mitään merkittävää määrää velkaa ei oteta esimerkiksi ruoan, vaatteiden tai muun kulutuksen kattamiseksi, koska niiden ostaminen velalla on aina kalliimpaa kuin käteisellä, sillä niistä ei synny tuottoja saati säästöjä. Tämä niin kutsuttu syömävelka ei siis koskaan maksa itseään pois.

Valtiot eivät tee juurikaan investointeja (ainakaan missään suhteessa muihin menoihinsa) ja silloinkin kuin tekevät, ne ovat usein huonosti tai jopa väärin kohdistuneita, koska niistä päättävillä tahoilla ei ole riittävää kannustinta panostaa päätösten oikeellisuuteen. Valtioiden menot, kuten sosiaali-, terveys-, koulutus-, maanpuolustus-, kehitysapu- ja muut vastaavat suuret erät, ovat siis pääasiassa kulutusta. Infrastruktuurin rakentamisen ja ylläpidon voisi laskea investoinniksi, mutta sekin on usein tehotonta ja pientä suhteessa muihin menoihin, esimerkiksi liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalan osuus Suomen valtion vuoden 2011 talousarvion määrärahoista on vain noin 4% ja itse asiassa aika lähelle sama kuin valtionvelan korot samassa budjetissa.

Kun siis Suomen valtion tämän vuoden talousarviossa (ennen lisätalousarvioita) tulopuolesta jopa noin 16% oli uutta velkaa, niin voitaneen sanoa, että se on suurelta osin kulutukseen suuntautuvaa syömävelkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valtio siirtää tänä vuonna tämän verran pidättäytymistä kulutuksesta tulevaisuuteen. Jos tänä vuonna otettu velka haluttaisiin maksaa ensi vuonna pois kokonaismenojen pysyessä samoina, enemmän kuin 16% ensi vuoden menoarviosta menisi siihen, plus se noin 4% aiemman velan korkoihin. Tämä katettaisiin pistämällä esimerkiksi opetusministeriön ja maatalousministeriön hallinnonalat kiinni koko ensi vuodeksi, ja silti tulojen pysyessä samoina uutta velkaa pitäisi ottaa saman verran!

Kun tätä oikein järjellä ajattelee, niin eihän tuo kovin viisaalta kuulosta. Ja kun tietää, että täällä Suomessa tilanne on vielä olevinaan jotenkin hyvillä kantimilla, varsinkin verrattuna Kreikkaan, Portugaliin, Irlantiin, Italiaan ja Espanjaan, niin voi vain kuvitella, että millaisessa sopassa nuo muut maat ovat. Nämä PIIGS-maathan ovat tunnettuja löysästä taloudenpidostaan, eikä tilannetta parantanut yhtään se, että euron myötä niiden lainaraha halpeni reilusti.

Mutta kuten sanottua, valtioiden ja kotitalouksien välillä on joitakin eroja. Yksi on esimerkiksi se, että yksityinen kotitalous ei voi mielivaltaisesti päättää ottaa rahaa toisten kotitalouksien kassoista kattaakseen omia menojaan. Valtiolla ei tunnetusti tätä poliitikkojen ja virkamiesten mielestä varmasti vähäpätöiseltä kuulostavaa rajoitusta ole.

Valtiot voivat siis kiristää verotustaan velkojensa lyhentämiseksi. Ongelma on kuitenkin se, että monien valtioiden velka on sitä luokkaa, että vaikka koko kansantulo verotettaisiin ja käytettäisiin velkojen maksamiseen, ne lyhenisivät silti tuskallisen hitaasti vuosien ja vuosikymmenien ajan. Hieman nopeampiin maksuaikatauluihin päästäisiin, jos tämän lisäksi muista julkisista menoista luovuttaisiin, mutta se voisi olla liikaa kansalaisille 100% verotuksen päälle.

Julkisissa menoissa on valitettavasti sekin harmillinen pikkuongelma, että Euroopan maiden väestön ikääntyessä ja eläköityessä sosiaali-, terveys- ja eläkemenot kasvavat entisestään, mikä sekin aiheuttaa paineita kiristää verotusta ja myös ottaa lisää velkaa.

Ongelma on siis lyhykäisyydessään se, että Euroopan valtiot (ja oikeastaan koko maailman, Yhdysvallat mukaanlukien) ovat jo useiden vuosikymmenien ajan ottaneet aina vain lisää syömävelkaa ja samalla kasvattaneet sekä nykyisiä julkisia menoja että tehneet kansoilleen lupauksia, jotka kasvattavat julkisia menoja tulevaisuudessa huomattavasti. Velan määrä on kasvanut kerrassaan massiiviseksi, mutta missään vaiheessa ei vain olla varauduttu siihen, että velan avulla aikaistettu kulutus tarkoittaa kulutuksesta pidättäytymistä tulevaisuudessa.

Osa ongelmaa on myös se, että ennen kuin homma alkoi levitä käsiin, tämä kuvio näytti jopa hetken toimivan. Sotien jälkeen väestö lisääntyi nopeasti ja teknologisen kehityksen myötä tuottavuuskin parantui huimasti. Syömävelka siis jonkun aikaa vaikutti maksavan itsensä pois, kun sillä ylläpidettiin kasvavaa julkista sektoria, joka lahjoi kasvavaa ja tuottavampaa väestöä. Nykyisin tilanne on vain toinen, kun väestö ikääntyy nopeammin kuin kasvaa ja tuottavuuskin kasvaa lähinnä Aasian varassa.

Vaikuttaa siis näin itse ajateltuna siltä, että ei tämä ainakaan hyvä homma ole. Luottoluokituslaitoksille maksetaan siitä, että niiden olisi pitänyt nähdä tilanne jo aiemmin. Media taas hypettää ihan vaan mistä kulloinkin saa repivimmät lööpit irti.

Ulospääsyjä kuitenkin vaikuttaisi olevan niukalti, eivätkä mitkään niistä ole varmasti suosittuja.

Ensinnäkin, nykyinen lähestymistapa eli velkaongelman korjaaminen lisävelalla on jo syntyessään tuhoon tuomittu ajatus. Sitähän tässä on jo tehty kymmeniä ellei satoja vuosia ja mihin se johti? Tällä mallilla onnistutaan ainoastaan siirtämään osa ensimmäisten ongelmamaiden veloista myöhempien ongelmamaiden veronmaksajien kontolle, minkä ei pitäisi ainakaan jälkimmäisten kansalaisia hirveästi naurattaa. Toki maksupäivää saadaan lykättyä jonkin verran, mutta kahta kauheampanahan se sieltä sitten vastaan tulee. Kysykää vaikka niiltä pikavippikierteisiltä.

Toinen keino olisi alkaa ihan oikeasti tekemään niitä säästöjä ja jopa leikkaamaan niitä annettuja tulevaisuuden lupauksia. Joka tapauksessa tulemme päätymään esimerkiksi siihen, että esimerkiksi meidän nykypäivän kolmekymppisten julkiset eläkkeet ovat aikanaan ostovoimaltaan murto-osa siitä, mitä meille nykyisin luvataan. Olisi reilumpaa kertoa se meikäläisille jo nyt eikä sitten ensimmäisenä eläkkeen maksupäivänä, mutta voisihan siinä tietysti nykypoliitikkojen äänisaalis kärsiä seuraavissa vaaleissa.

Samaten muun muassa maataloustuet, perusturva ja julkiset palvelut tulevat kokemaan seuraavan vuosikymmenen kuluessa mullistuksia, jotka eivät lainkaan miellytä niiden saajia ja käyttäjiä. Esimerkiksi tukien summat saattavat olla toki suurempia, mutta ostovoima reilusti pienempi. Olisi reilumpaa, jos tätä tehtäisiin jo vähitellen etukenossa eikä sitten kertarysäyksellä, kun on lopulta pakko.

Veronkiristyksiä ja inflaatiota tullaan epäilemättä käyttämään keinoina, mutta niillä saadaan ainoastaan syvennettyä ongelmia (ja veronkiristyksillä ehkä jopa pahennettua, jos kiristykset ovat tuntuvia) ja lykättyä entistä suurempi osa kärsimyksestä kaikista vähäosaisimmille, mikä ei ole sitten lainkaan reilua.

Ihan parasta olisi, jos tähän tilanteeseen ei olisi tultu, mutta myöhäistähän se on murehtia, kun haiseva biomassa on jo housussa. Mutta ehkäpä voisimme ottaa tästä opiksi? Mitäpä jos emme antaisi päättäjiemme esimerkiksi enää koskaan ottaa yhtään velkaa? Oisko kova? Tietysti voisimme rajoittaa heidän toimintaansa muutenkin, kuten heidän pääsyään taskuillemme, mutta tuosta velkaestosta voisi olla hyvä aloittaa.

On todella vaikeaa arvioida, milloin tämä soppa kiehuu yli kattilan laitojen, koska asia on niin monimutkainen ja erillisiä tekijöitä on niin paljon. Yksi keskeisimpiä tekijöitä on kuitenkin se jo mainittu luottamus. Koska valtioiden velat eivät ole pitkiin aikoihin olleet missään realistisessa suhteessa niiden velanmaksukykyyn, vaan lisävelkaantuminen on perustunut luottamukseen siitä, että valtiot voivat joka tapauksessa viimeistään verokarjaa lypsämällä hoitaa sitoumuksensa, niin velkakriisi voi päättyä vain sen luottamuksen lopulliseen katoamiseen.

Kuten edellä todettua, tuolle luottamukselle ei ole enää mitään pohjaa. Luottamus voisi siis yhtä hyvin loppua jo vaikka tänään tai ensi viikolla. Todennäköisempää on kuitenkin se, että kriisiä onnistutaan vielä pitkittämään jonkin aikaa, ehkä jopa useamman vuoden, erilaisilla tempuilla, mutta ongelma ei korjaannu oireita hoitamalla, vaan vain parantamalla itse sairaus. Se taas ei ole lähelläkään poliittista horisonttia.