Huonoa ei kannata korvata huonommalla

Yksi viime aikoina hieman kannatustaan lisänneistä huuhaateorioista on talousdemokratia, jonka kannatus Suomessa on pitkälti Lars Östermanin blogin varassa. Koska tähän teoriaan törmää netissä yhä useammin, lienee aika hieman käsitellä sitä. Lyhyesti sanottuna talousdemokratian kannattajat haluavat korvata nykyisen velkapohjaiseen leikkirahaan perustuvan talousjärjestelmän kvasisosialistisella poliittiseen leikkirahaan perustuvalla järjestelmällä.

Talousdemokraatit aivan oikein tunnistavat, että nykyinen velkarahaan perustuva, jatkuvan talouskasvun nimeen vannova järjestelmä on huono ja kaiken lisäksi hyvin pian tiensä päässä. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on velkaa, koska se on kuin onkin pankkien ja keskuspankkien liikkeelle laskemaa lainaa, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa.

Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että pankeille on annettu oikeus lainata rahaa tietyssä suhteessa niiden saamiin talletuksiin nähden (sen sijaan, että ne voisivat lainata edelleen vain [määräaikais]talletusten verran rahaa), jolloin valtaosa annetuista luotoista on vain pankin tileille kirjattuja numeroita. Tätä kutsutaan osittaiskassavarannoksi (engl. fractional reserve banking). Toisekseen keskuspankit voivat mielivaltaisesti lisätä kierrossa olevan perusrahan määrää esimerkiksi tavallisille pankeille annettujen lainojen muodossa, mikä mahdollistaa pankkien yhä laajemman lainanannon.

Talousdemokraatit eivät sinänsä juurikaan vastusta valtioiden pankeille antamaa oikeutta petokseen (lainananto yli varojen), vaan sitä, että pankit ottavat näistä keksityistä lainoista korkoa. Tämä ”koronkiskonta” todistaa talousdemokraattien mielestä, että nykyisen talousjärjestelmän takana on juutalaisen pankkiirieliitin salaliitto, jonka päämääränä on maailman hallitseminen ja joka oli mm. syyskuun 11. päivän iskujen takana.

Koronkiskonnan vastustamisen ohella talousdemokraateille toinen pyhä opinkappale on hintavakauden tavoitteleminen. Heidän mielestään valtion keskeinen tehtävä on taata yleisen hintatason vakaus, mikä muuten ohimennen mainiten oli yksi tärkeä 1930-luvun Suureen Lamaan johtanut opinkappale. Hintojen pitäminen vakaana oli nimittäin tuolloin yksi Yhdysvaltain keskuspankin Fedin (sekä poliitikkojen) keskeisistä tavoitteista ja toisaalta se, että siinä onnistuttiin (käytännössä tuottavuuden huikeasta kasvusta johtuen) takasi sen, etteivät kenenkään hälytyskellot soineet Fedin ja pankkijärjestelmän kasvattaessa rahan tarjontaa yli 60% vuosina 1921-1929.

Talousdemokraattien tarjoama ratkaisumalli on valtion tuottama paperiraha, jolla korvattaisiin sekä keskuspankit että pankkien koronkiskonta. Valtio voisi painaa haluamansa määrän leikkirahaa kattaakseen kaikki julkiset menot, jolloin veroja ei periaatteessa tarvittaisi. Talousdemokraattinen valtio tosin verottaisi silti, tosin vain poistaakseen rahaa kierrosta ja siten vakauttaakseen hintatason, koska rahan määrän lisääminen johtaa muiden asioiden pysyessä samoina hintojen kasvamiseen.

Ajatus on kyllä kaunis, mutta vikaan se menee niin että heikompaa hirvittää. Ensinnäkin, hintavakauden takaaminen on jo periaatteessakin mahdoton yhtälö. Vaikka talousdemokraattisella valtiolla olisi Neuvostoliiton gosplaniakin suurempi keskussuunnittelukoneisto, se ei pysyisi kärryillä edes eri alojen eri kokoisista tuottavuuden parantumisista ja heikentymisistä, saati sitten muista hintoihin heijastuvista tekijöistä.

Tällöin hintavakausmekanismista muodostuisi väistämättä järjestelmä, joka suosisi yksiä aloja ja yrityksiä toisten alojen ja yritysten kustannuksella, todennäköisesti poliittisin perustein. Hintavakauden tavoittelu on myös haitallista ihan kaikille kuluttajille, jotka vapailla markkinoilla saisivat nauttia jatkuvasti hieman alentuvista hinnoista eli ostovoiman paranemisesta. Ja kuten 1920-luku todisti, hintavakaus ei ole edes mikään tae taloussyklin estämiseksi.

Toisekseen, talousdemokratia siirtäisi vielä ainakin näennäisesti itsenäisen rahavallan keskuspankilta valtiolle. Toisin sanoen, siinä missä keskuspankki yrittää (joskin valitettavasti virheellisiin teorioihin perustuen) pitää talouden vakaana ja samalla nyökkäillä riittävissä määrin poliitikoille, talousdemokraattisessa valtiossa raha olisi hyppyytettävissä suoraan poliitikkojen mielivallan mukaisesti.

Kun verottamiseen ja velkaantumiseen (eli lykättyyn verottamiseen) ei enää tarvitsisi turvautua poliittisten tarkoitusperien toteuttamisen rahoittamisessa, ei edes taivas olisi rajana poliitikkojen mielikuvitukselle ”kansalaisten palvelemisessa.” Oli jonkin mattivanhasen tai juttaurpilaisen projekti sitten kuinka älytön tahansa, se ei (muka) maksaisi mitään, kun valtio voisi aina vain painaa lisää rahaa. Vai pystyisikö joku luottamaan valtionvarainministeri jyrkikataisen jämäkkyyteen siinä, että rahapainokoneita pyöritettäisiin vain tiukkojen periaatteiden mukaisesti?

Niinpä, emme pystyisi. Yhtä hyvin voisimme alkaa käyttämään Zimbabwen dollareita rahana.

En todellakaan puolusta keskuspankki- ja velkarahajärjestelmää — päinvastoin — mutta on turha korvata huono järjestelmä vielä huonommalla. Siinä joutuu vain ojasta allikkoon.

Keskuspankit tulisi kyllä romuttaa, mutta rahavaltaa ei pitäisi siirtää kenellekään, vaan ihmisten tulisi saada päättää ihan itse, mitä he haluavat käyttää ja vastaanottaa rahana. Niin se raha alunperin on keksittykin, helpottamaan vaihtotalouden haasteita.

Lisäksi pankkien erivapaudet pitäisi poistaa, eikä niiden pitäisi lain edessä olla sen kummempia puljuja kuin minkään muidenkaan yritysten. Missään tapauksessa mikään yritys — ei edes pankki — ei saa pettää asiakkaitaan lainaamalla näille rahaa, jota sillä ei ole. Missään tapauksessa mikään yritys — ei edes pankki — ei voi olla niin tärkeä, että se pidettäisiin väkisin pystyssä ja sen tappiot sosialisoitaisiin veronmaksajille.

Miksi uutta Nokiaa on turha odottaa

Päivän uutisessa tutkimusyhtiö epäilee Nokian valta-aseman älypuhelinmarkkinoissa olevan pian ohi. On vähän siinä ja siinä, kannattaako tuollaisille tutkimuksille antaa paljon painoarvoa. Joka tapauksessa Nokian, sen alihankkijoiden sekä aivan liian pienen joukon muita yrityksiä — kuten metsäteollisuus — kansantaloudellinen merkitys on aivan liian suuri, muodostaen valtavan riskin yhteiskunnan vakaudelle, koska kyseiset yritykset tulevat jatkossa siirtymään entistä enemmän pois Suomesta.

Ongelma on kaksitahoinen. Ensinnäkin, liiketoiminnan jatkaminen Suomessa on päivä päivältä vähemmän kannattavaa, mistä kiitos kuuluu ainakin raskaalle verotukselle, alati laajenevalle sääntelylle sekä suuriin markkinoihin nähden syrjäiselle sijainnille. Kehityksen jatkuessa samanlaisena jonain päivänä syntyy tilanne, jolloin liiketoiminnan siirto sen kustannukset (sanan laajassa merkityksessä) huomioiden on kannattavampaa kuin jääminen.

Sijainnillemme emme voi mitään, se ei muutu — ei huonone eikä parane. Se on yksi tekijä, mutta ei tärkein. Taloudellisesti Suomi on historiallisesti ollut verrattain vapaa maa, ja on sitä edelleen, mutta se tilanne huonontuu jatkuvasti. Jokainen uusi liiketoimintaa sääntevä direktiivi, laki tai asetus on paitsi uusi rajoitus, myös uusi kustannus. Sääntelyn kanssa eläminen ja siihen mukautuminen nimittäin vaatii työtä ja se maksaa. Lisäksi jotkut uudet säännöt vaativat suoraan uusia investointejakin, joita ei välttämättä muuten tehtäisi ainakaan samalla aikataululla.

Toinen — ja tärkeämpi — ongelma syntyy samasta syystä. Siinä missä suurille, vakiintuneille yrityksille sääntely on vain lisäkustannus, uusille ja pienille yrittäjille se voi olla kynnyskysymys. (Itse asiassa suuret yritykset usein kannattavat lisäsääntelyä, joka esimerkiksi ”standardoi” heille sopivat käytännöt, kuten tietynlaiset tuotantovälineiden vaatimukset. Nämä voivat nimittäin luoda kilpailuetua muihin yrityksiin, erityisesti pieniin nähden.)

Moni yritys jää perustamatta sen vuoksi, että sääntely tekee liikeidean joko kannattamattomaksi, jopa mahdottomaksi tai siihen liittyvän riskin niin suureksi, että on parempi pysyä palkkatyössä tai tehdä jotain muuta. Tämän vuoksi Suomessa ei perusteta enää uusia nokioita, saati sitten facebookeja ja googleja tai vaikkapa nano- tai bioteknologian kasvuyrityksiä. Sellaisten perustajat voivat kyllä löytyä Suomesta, teknistä osaamista kyllä riittää, mutta todennäköisesti he perustavat yrityksensä johonkin muualle, kuten vaikkapa Yhdysvaltoihin, Irlantiin tai vaikka Dubaihin.

Asiantilan korjaamiseksi olisi ehdottomasti pikimmiten alennettava rajusti yritysten tuloverotusta sekä osinkojen pääomaverotusta (tai mieluiten poistettava molemmat), alennettava merkittävästi työntekijöiden palkkaamiskustannuksia (sivukulut, tes-yleissitovuus, yt-laki) sekä muutettava YEL-vakuutus vapaaehtoiseksi. Myös työntekijöiden verotusta tulisi leikata isolla kädellä. Lisäksi osakeyhtiöiden pakollisia muodollisuuksia tulisi vähentää tai vaihtoehtoisesti luotava mahdollisuus ”kevyiden osakeyhtiöiden” perustamiseen, joissa olisi pienemmät muodollisuudet ja mahdollisesti ei vaatimuksia vähimmäispääomalle, vaikka se ei olekaan enää nykyisin kovin iso ongelma.

Näiden toimenpiteiden jälkeen maassa syntyisi innovatiivista, riskejä ottavaa yritystoimintaa kuin sieniä sateella. Ja se on lupaus.

Verotus on varkautta, vaikka hyödyn saisi työtön

Ei ole varmasti ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kirjoitan verotuksesta tai sen rikollisesta luonteesta, mutta jälleen uutisointi sysää minut tähän taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Ennen varsinaiseen aiheeseen tarttumista otetaan kuitenkin lyhyt esimerkki.

Teattereita tuetaan tässä maassa monin tavoin, kuten verovaroista ja Veikkaus-varoista. Jälkimmäistä tukimuotoa vastaan minulla ei ole mitään, vaikka Veikkauksen monopolia vastaan onkin. Oletetaan kuitenkin esimerkin vuoksi, että jonkin tietyn teatteriesityksen lippujen hinta on 40 euroa, josta kunnan veronmaksajat maksavat puolet, jolloin teatterissa kävijälle jää maksettavaa 20 euroa.

Kunnan veronmaksajat siis tukevat jokaista teatterissa kävijää 20 eurolla, siis 0,001 eurolla per kuvitteellisen kunnan tasan 20000 veronmaksajaa. Jos teatterin asiakas haluaisi samanlaisen edun ilman kunnan väliintuloa, hänen olisi henkilökohtaisesti pakotettava jokainen veronmaksaja antamaan hänelle tuo 0,001 euroa. (”Käytännöllisyyden” vuoksi hän saattaisi vaatia sentin 2000 rikkaimmalta veronmaksajalta.)

On selvää, että pienenkin summan ryöstäminen muilta ihmisiltä on rikos. Tässä tapauksessa teatterin ystävät ovat vain ulkoistaneet rikoksen kunnalle. Kunnat ja valtiot tietysti mielellään käyttävät tätä ryöstömandaattia yhteen jos toiseenkin vastaavaan asiaan, kuten terveydenhuoltoon, perusopetukseen, teihin ja katuihin.

Yksi tällaisen rikollisen hyödyn kohde ovat tulonsiirrot työttömille. Verovaroista maksetaan peruspäivärahaa ja työttömiin kohdistuvia palveluita. Lisäksi kaikki työtätekevät ja työnantajat pakotetaan maksamaan työttömyysvakuutusmaksua, joka on korvamerkitty tasavero (paitsi työnantajien osalta kaksiportainen). Vaikka suurin osa maksusta onkin piilotettu kansalaisilta työnantajan puolelle, kohdistuu sen rasite työntekijän palkkaan yhtälailla kuin tämän omakin osuus.

Vaikka varsinaisia valtionveroja ei korotetakaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja vaalitappion pelossa, työttömyysvakuutusmaksu on nousemassa ensi vuonna ja varmaankin myös seuraavana. Työttömyysvakuutusrahaston toimitusjohtaja toivoo, ettei työntekijöiden maksua jouduta korottamaan yli 1,5 prosentin, kun ensi vuonna se on nousemassa 0,9 prosenttiin nykyisestä 0,2 prosentista.

Sen lisäksi, että työllisiltä varastetaan ensi vuonna hieman enemmän palkasta tulonsiirtoihin ansiosidonnaista saaville työttömille, työllistämisestä tulee korotuksista johtuen ensi vuonna hieman kalliimpaa, yrityksestä riippuen muutaman prosentin kymmenyksen tai enemmän. Se ei ole paljon sinänsä, mutta jos yrityksellä on muutenkin tiukkaa, niin se tarkoittaa, että jostain muusta on nipistettävä. Pahimmillaan se näkyy työttömyydessä itsessään.

Muuten, muistakaahan kuulua työttömyyskassaan. Muuten jää mahdollisten potkujen tullessa hyöty saamatta työttömyysvakuutusmaksuista, joita on siihen asti uskollisesti maksanut. Tämä se onkin kunnon ryöstöhuijaus, kun ryöstösaalista pääsee jakamaan vain maksamalla vapaaehtoisesti lisää.

Päivän Pekkarinen

Pekkarisen Mauri (kepu) on vaihteeksi avannut sanaisan arkkunsa. Olen hänestä kirjoittanut ennenkin, mutta menköön vielä kerran. Tällä kertaa Mauri haluaa valtion ottavan lisää velkaa (US) ja uskoo sen olevan jopa kannattavaa! Käydäänpäs Usarin juttu läpi juurta jaksain.

Elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen (kesk.) mielestä Suomen talouskasvu saattaa hidastua vielä ennakoitua enemmän. 

- Voi hyvinkin käydä niin, että kuusi prosenttia miinusta bruttokansantuotteessa ei riitä vaan menemme lähelle vuoden 1991 ennätystä, seitsemää prosenttia, Pekkarinen arvioi Turun Sanomissa

No shit, Sherlock! Talouskasvun hidastuminen on tosin hieman vähättelevä ilmaisu tilanteessa, joka saattaa vielä kulminoitua maailman taloushistorian pisimpänä ja syvimpänä lamana tai laajimpana hyperinflaationa.

Elinkeinoministeri olisi valmis nostamaan Suomen velkaantumisasteen 68 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä on yli viime laman tason. […]

- Nyt kannattaa ottaa riski ja velkaantua vähän enemmän, jotta estämme massatyöttömyyden. Suomi ei voi päästää sukellusta syvenemään, koska sen seurauksena reaalitalous alkaa murentua ja seuraa mittaamattomasti inhimillistä kärsimystä.

Pekkarinen sentään myöntää, että velkaantuminen on riski, kertomatta kuitenkaan mitä tapahtuu, jos riskit realisoituvat.

Velkaantuminen velkaantumisen aiheuttamien haittojen korjaamiseksi voi todellakin olla riski tai ihan muuten vain tyhmää. (Tuleeko kenellekään mieleen pikavippikierre?) Pahimmillaan — ja jopa varsin todennäköisesti — meillä on verrattain pian käsissämme sekä massatyöttömyys että historian suurin julkisen sektorin velka (niin, myös kunnat velkaantuvat). Tästä seuraa vähintään kaksin tai kolmin verroin mittaamattomasti inhimillistä kärsimystä.

Pekkarisen mukaan taantuma iskee Suomeen kovemmin kuin moneen muuhun, koska Suomessa tehdään kännyköitä, risteilijöitä ja muita kulutus- ja investointihyödykkeitä.

- Niiden menekki perustuu vahvaan kasvuun, Pekkarinen selvittää.

Pekkarinen haluaa sanoa, että Suomessa tehdään paljon korkeamman jalostusasteen tai pidemmän tuotantoketjun tuotteita. Tämä on toki itävaltalaisen koulukunnan täysin ennustama seuraus velkakuplaan perustuvan nousukauden aikana. Liian halvat korot ja liian löysät lainahanat kannustavat tuotantoketjujen pidentämiseen.

Suomessa ongelmaa pahentaa se, että jatkuvasti lisääntyvällä byrokratialla on haitattu lyhyemmän tuotantoketjun yrittäjyyttä, jossa katteet ovat pienemmät. Lisäksi tuotantoketjun piteneminen vie osaavaa työvoimaa sekä korottaa palkkatasoa, mikä entisestään heikentää näiden yritysten asemaa. Suurille yrityksillehän nämä eivät ole merkittäviä ongelmia, vaan tuovat kilpailuetua pienempiin ja uusiin yrityksiin nähden.

Pitkän tuotantoketjun hyödykkeiden ylisuuri menekki ei siis perustu vahvaan talouskasvuun sinänsä vaan velkavetoiseen talousjärjestelmään ylipäätään. Toki menekki vetää vain talouskasvuvaiheen aikana ja väistämättä sitä seuraava laskukausi paljastaa tehdyt virheinvestoinnit, kuten nyt on käynyt ja edelleen tulee käymään.

Lisävelkaantumisella ja kuplan puhaltamisella uudelleen (jota EKP ja Fed yrittävät kovasti tehdä) virheinvestointien ongelmia ei korjata, vaan niitä yritetään siirtää tulevaisuuteen, kuten viimeksi vuonna 2001 tehtiin. Vuosituhannen alun lähinnä yhdysvaltalaisen elvytyksen seuraukset tuntuvat nyt moninverroin, ja jos nykyinen suuremman kuplan puhkeaminen onnistutaan katkaisemaan, niin seuraava rysähdys 5-7 vuoden päästä tulee olemaan vieläkin suurempi.

Silloin sitä Pekkarisen himoitsemaa valtionvelkaa ei makseta pois reilustikaan korotetuilla veroilla, vaan sitä otetaan jälleen lisää. Mutta se ei kyllä enää sitten ole Pekkarisen itsensä ongelma.

Oikeaa politiikkaa nyt ja viimeisen vuoden aikana olisi jo ollut se, että kuplan annetaan puhjeta vapaasti, sekä valtion menojen ja verojen leikkaaminen reilusti. Talous olisi laskenut nopeasti, mutta siitä olisi myös noustu nopeasti, kun virheinvestoinnit olisi likvidoitu ja saatu parempaan käyttöön.

Nyt edessämme voi olla menetetty vuosikymmen, kun poliitikoilla ei riitä pallit tehdä mitään oikeasti hyödyllistä, vaan turvaudutaan vain velanottoon (eli ongelman pahentamiseen) ja vaikeiden ratkaisujen tekemisen jättämiseen seuraavalle hallitukselle.

Sääntelyn hinta

Tässäkin blogissa on usein puhuttu sääntelystä; lähinnä minä olen sitä vastustanut joidenkin kommentoijien tuella, toisten kommentoijien puolustaessa voimakkaasti sääntelyä. Sääntelyn kannattajien voisi ajatella olevan puoliksi sokeita, sillä he näkevät vain sääntelyn suorat vaikutukset, kuten esimerkiksi sen, että yritysten kirjanpito täyttää tietyt kriteerit ja sen, että viinaa myydään vain Alkoissa, jne. Sääntelijät eivät kuitenkaan ymmärrä sen päälle, mitä sääntelyllä menetetään, saati sitten mitä se maksaa.

Yleensä puolustan sääntelyn uhrien yksilönvapauksia, esimerkiksi yrittäjän vapautta päättää ihan itse, missä määrin kirjanpidosta on hänelle hyötyä, tai tupakoijan vapautta päättää ihan itse, missä määrin hän haluaa keuhkojaan ja terveyttään tuhota. Lienee hyvä välillä puhua myös niistä kustannuksista, sääntely ei nimittäin ole ilmaista toimintaa.

On tietysti ihan selvää, että sääntelyn tekeminen maksaa. Kansanedustajien, europarlamentaarikkojen ja muiden varsinaisten päättäjien lisäksi sääntelyn taustalla on oikea virkamiesten armeija. Eduskunnan täysistuntojen lisäksi on lukemattomia valiokuntien kokouksia, erilaisten komiteoiden kokouksia, alikomiteoita, aivoriihiä ja ties mitä, puhumattakaan mielivaltaisen suurista henkilötuntimääristä kirjoituspöydän takana suoritettua pähkäilyä ja valmistelua kaikkien osallistujien toimesta.

Toden teolla kustannukset kuitenkin karkaavat käsistä vasta sitten, kun sääntelyä aletaan panna täytäntöön. Yrityksille, yhdistyksille ja yksityishenkilöille muodostuu kustannuksia paitsi siitä, että ne joutuvat selvittämään mikä kaikki sääntely niitä kulloinkin koskee, myös erityisesti siitä, että ne ottavat ko. sääntelyn huomioon kaikessa toiminnassaan.

Yhdysvalloissa erilaisten säännösten määrä on kertakaikkiaan valtava. Sääntelyä koskevan tuoreen CEI-instituutin raportin nimi onkin kuvaavasti Ten Thousand Commandments eli Kymmenentuhatta käskyä. Raportin mukaan Yhdysvalloissa yritykset käyttivät viime vuonna noin 1,172 biljoonaa dollaria sääntelyn huomioimiseen ja siihen mukautumiseen. Siis 1.172.000.000.000,00 dollaria! Vertailun vuoksi voisi todeta, että viime vuonna USA:ssa liittovaltion menot olivat 2,98 biljoonaa dollaria ja arvion mukaan USA:n 2008 bruttokansantuote oli 14,29 biljoonaa dollaria.

Yrityksille sääntelystä koituvat kustannukset tietysti päätyvät kuluttajien maksettaviksi. Vaikka on tietysti niin, että sääntelyn poistaminen kokonaan ei poistaisi kaikkia näitä menoja, koska yritykset luonnollisesti edelleen esimerkiksi testaisivat tuotteensa niin, ettei niistä aiheudu kuluttajille haittaa, niin tällaisista summista puhuttaessa sääntely on valtava piilovero. Viime vuonna tätä piiloveroa maksettiin Yhdysvalloissa siis 39% liittovaltion menojen päälle.

Olisi aika mielenkiintoista kuulla, paljonko sääntely aiheuttaa kustannuksia täällä Suomessa. Todennäköisesti summa ei ole suhteessa niin merkittävä kuin ison rapakon takana, mutta suurista rahoista varmasti puhutaan.

[via Johan Norberg]