Sosiaalivaltion tuho | Esitykseni Romahdus-seminaarissa

Pidin viime lauantaina lyhyen esityksen sosiaalivaltion sisäsyntyisestä ominaisuudesta johtaa lopulta kestämättömään rahoituskriisiin ja sitä kautta tuhoon. Esitykseni on nyt nähtävillä myös nettivideona.

sosiaalivaltion-tuho-video-pasi-matilainen.jpg

Esitykseni kalvot ovat myös saatavilla (valtio-maksaa.pdf), joskin ne ovat hyvin suppeat ja tarkoitettu lähinnä omaksi muistilapukseni (ja mitenkä sekin nyt meni, kun unohdin silti pari pointtia…).

Tilaisuuden muina esiintyjinä olivat Hopea.fi:n yrittäjä Risto Pietilä ja HY:n professori Timo Vihavainen sekä tilaisuuden puheenjohtajana Sampo Terho. Pietilän esityksen video tulee myöskin nettiin lähipäivinä. Se on ihan katsomisen arvoinen myöskin, joskin asiaan aiemmin perehtymättömälle voi olla hieman epäselvä. Kolmannesta esityksestä ei kuvattu videota ja kaikella kunnioituksella esiintyjäkollegaa kohtaan, ei niin väliksikään.

Lisäys 26.4.10: Nyt myös Pietilän esitys on saatavilla nettivideona täällä.

Onko matkailu ihmisoikeus?

Euroopan Unionin mielestä matkailu on ihmisoikeus. EU on käynnistämässä vuoteen 2013 jatkuvaa pilottiohjelmaa, jossa nuorille, eläkeläisille, vammaisille sekä vähävaraisille perheille maksetaan 30% lomamatkan kustannuksista. Näin kertoo EU:n teollisuudesta ja yrittäjyydestä vastaava komissaari, italialainen Antonio Tajani Ottawa Citizen -lehdessä. Vuosittain matkailua tuettaneen sadoilla miljoonilla euroilla.

Voin kertoa, että välillä turhauttaa. Itse yritän pitää esillä näkemystä, jonka mukaan tärkeimpiä ja periaatteessa ainoita yksilön oikeuksia ovat oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen, kuten esimerkiksi Frédéric Bastiat kirjoitti jo yli puolitoista vuosisataa sitten esseessään Laki, ja sitten joku oman maansa turismista huolestunut poliitikko julistaa lomamatkailun oikeudeksi.

Samalla Bastiat’n opetus siitä, että kaikki muut ”oikeudet” ovat mahdottomia toteuttaa yksilöiden elämää, vapautta ja/tai omaisuutta loukkaamatta, kaikuu kuuroille korville. On täysin selvää, että turismituki käytännössä tarkoittaa sitä, että EU pitää toisten oikeutta lomailla tärkeämpänä kuin toisten oikeutta pitää itse työnsä tulokset eli toisten oikeutta vapauteen ja omaisuuteen. Yhtä lailla on täysin selvää, että kun eurooppalaiset poliitikot puhuvat kannattavansa vapautta tai markkinataloutta, he puhuvat ihan täyttä tuubaa.

Surullisinta on se, että niin monet uskovat näiden poliitikkojen valheellista retoriikkaa ja sitten vastustavat vapautta ja markkintaloutta, kun eivät pidä EU:n tai oman maan politiikan seurauksista. Voi voi.

No, toivottavasti saan tämän blogin pitämisellä aina joskus jonkun ymmärtämään, ettei tämä ole aivan turhaa. No, eihän se ole, kirjoittaminen on ihan mukavaa sinänsä, saa jäsenneltyä omiakin ajatuksiaan samalla. Mutta jotain tarttis kyllä tehdä noiden poliitikoiden järjettömyydelle ja mielivallalle. Mitähän se voisi olla? Jos olet samaa mieltä, tykkää tästä Facebook-sivusta. Poliitikkoa minusta ei tulisi millään, vaikka eduskuntaan jollain ihmeen kaupalla pääsisinkin, mutta olisipahan siellä sitten ainakin joku, joka pistäisi hanttiin.

PS. Bastiatin Laki julkaistiin äskettäin suomeksi osana kokoelmaa Kirjoituksia taloudesta, jossa myös kaksi muuta Bastiat-klassikkoa, Vetoomus sekä Näkyvä ja näkymätön. Suosittelen.

PPS. Ai niin, ennustus unohtui. Tämähän tulee tarkoittamaan Etelä-Euroopan lomien hintojen nousua, koska kysyntä kasvaa, mutta todennäköisesti tarjonta ei juurikaan, koska tarjonta on muutenkin vaikeuksissa. Jos siis maksat verosi ja lomasi itse, varaudu siihen, että maksat jatkossa molemmista hiukan enemmän.

Yhden ratkaisun malli

Tänään näin ensi kertaa libertarismia kritisoitavan siitä, että siinä uskottaisiin yhden ratkaisun voimaan. Tämä on sikäli erikoinen väite, että omasta mielestäni yksi libertarismin vahvuuksista on juuri se, että toisin kuin kaikissa kollektivistisissa ideologioissa se mahdollistaa lukemattomia ratkaisumalleja niin yksilölähtöisesti kuin organisoidustikin.

Juurikin kaikki valtiojohtoiset suunnitelmat ovat yhden ratkaisun malleja, kun taas vapaassa yhteiskunnassa jokaisella on mahdollisuus itse harkita 1) onko jokin asia ylipäätään ongelma, 2) kannattaako siihen puuttua vai onko kannattavampaa etsiä vaihtoehtoinen lähestymistapa tai jopa tyytyä sietämään ongelmaa ja 3) kuinka ongelman voi ja/tai haluaa ratkaista.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa alkoholin käyttö ja sen seuraukset.
Valtion näkemyksen mukaan alkoholin käyttö on ongelma, koska 1) julkiselle terveydenhuollolle tulee liiallisen alkoholin käytön seurauksista kustannuksia ja 2) vakavat loukkaantumiset ja kuolemat vähentävät lisäksi verotuloja. Toisaalta valtio myös hyötyy alkoholin käytöstä verotulojen muodossa. Valtiojohtoinen ratkaisu on alkoholiverojen asettaminen jollekin mielikuvitukselliselle optimaaliselle tasolle, jonka ajatellaan minimoivan haitat ja maksimoivan hyödyt, sekä alkoholin myynnin jatkuvasti lisääntyvät rajoitukset ja säännöt.

Vapaassa yhteiskunnassa ei ole julkista terveydenhuoltoa, joka kantaisi alkoholin haittojen kustannukset, eikä sellaista verotusta, johon alkoholin käyttö merkittävästi vaikuttaisi. Tällöin alkoholin käyttö voi olla ongelma vain käyttäjälle itselleen, hänen läheisilleen tai hänen mahdollisesti humalassa haittaamilleen sivullisille. On siis kolme eri ryhmää eli alkoholin käyttäjät, heidän läheisensä ja kaikki muut; luonnollisesti ryhmät voivat olla voimakkaasti keskenään päällekkäisiä, mutta sillä ei ole tässä väliä.

Alkoholin käyttäjille itselleen asia voi olla ongelma tai sitten ei, riippumatta käytetystä määrästä. Todennäköisesti määrän lisääntyessä myös käyttäjä pitää sitä ongelmana, esimerkiksi joko haittojen tai kustannusten vuoksi. Tällöin hän voi pyrkiä vähentämään tai lopettamaan käyttöä itse tai hankkia tarvittaessa apua siihen. Erilaisia ratkaisumalleja on useita ja useampi kuin yksi voi olla toimiva.
Käyttäjien läheisille asia voi olla ongelma tai sitten ei, usein voimakkaasti riippuen käytetystä määrästä ja sen seurauksena mahdollisesti suoritetuista teoista. Jos käyttäjä kuluttaa runsaasti alkoholia ja vaikutuksen alaisena käyttäytyy itselleen tai muille tuhoisasti, on aika todennäköistä, että läheiset pitävät sitä ongelmana. Tällöin he voivat pyrkiä vaikuttamaan asianomaisen käytökseen tai alkoholin kulutukseen useilla keinoilla, esimerkiksi suostuttelemalla, vaatimalla tai rajoittamalla pääsyä alkoholituotteisiin tai maksuvälineisiin, tilanteesta riippuen. He voivat myös hyväksyä ongelman tai äärimmillään katkaista siteet asianomaiseen. Erilaisia ratkaisumalleja on jälleen kerran useita ja edelleenkin useampi kuin yksi voi olla toimiva.

Kaikille muille asia voi olla ongelma tai sitten ei, usein voimakkaasti riippuen käytetystä määrästä ja sen seurauksena mahdollisesti suoritetuista teoista sekä erityisen paljon riippuen sattumasta eli satunnaisesta fyysisestä läheisyydestä tuhoisaan alkoholin käyttäjään juuri silloin kun tämä käyttäytyy tuhoisasti. Riski tällaiseen on hyvin pieni ja lisäksi lähes mahdoton ennakoida, tiettyjä aikoja ja paikkoja lukuunottamatta, joina tapahtuman todennäköisyys on suurempi. Tämä tekijä oikeastaan jakaa tämän ryhmän alaryhmiin, kuten yöelämää usein harrastavat ja sitä hyvin harvoin tai ei koskaan harrastavat, jne. Joka tapauksessa, vaihtoehtoisia ratkaisumalleja on jälleen kerran lukuisia: organisoidut valistuskampanjat, tiettyjen aikojen ja paikkojen välttäminen tai kulkeminen ryhmässä, piittaamattomuus, jne. Edelleenkin useampi kuin yksi malli voi olla toimiva.

Kuten esimerkki osoittaa, ongelmiin voidaan niin haluttaessa puuttua yksityisesti ja tällöin ratkaisumalleja on saatavilla lukuisia. Valtiojohtoisesti pääsääntöisesti kaikkiin ongelmiin tarjotaan yhtä ratkaisumallia, riippumatta mahdollisista alueellisista tai demografisista eroista, puhumattakaan ihmisten subjektiivisesta kokemuksesta ongelman suhteen. Valtiojohtoinen yhden mallin ratkaisu tekee asiasta ongelman niillekin, joille se ei sitä ole, ja todennäköisesti epäonnistuu ongelman ratkaisemisessa niiden kohdalla, joille se on ongelma, koska kollektiivisen ”ratkaisun” täytyy väistämättä olla kompromissi ja pyrkiä mukautumaan kaikkien ryhmien tarpeisiin.

Lisäksi vaikka valtiojohtoinen yhden ratkaisun malli ei poistakaan yksityisiä ratkaisuyrityksiä, se tekee niistä usein kalliimpia ja vaikeampia. Esimerkiksi rahoituksen kerääminen raittiuskampanjalle voi olla vaikeampaa, kun moni ihminen virheellisesti uskoo verovaroilla kustannettujen valtion toimien olevan toimivia tai ainakin pitää niitä riittävänä panostuksena. Samasta syystä moni on valmis jättämään ongelmien hoidon kokonaan valtiolle eikä yksityisesti pyri tekemään mitään niiden korjaamiseksi. Tämä vähän poikkeaa jo aiheesta, mutta valtion suuri koko rappeuttaa kansalaisten oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta siinä missä lähimmäisenrakkauttakin (lue lisää: Vastuun ulkoistaminen valtiolle on tuhonnut lähimmäisenrakkauden).

Libertarismi on valtiojohtoisen yhden ratkaisun mallin vastakohta. Se ei varsinaisesti tarjoa vastauksia ongelmien ratkaisuun, vaan vastustaessaan valtiojohtoisuutta se kannustaa ja antaa mahdollisuuden ihmisille itselleen ratkaista ongelmat heille itselleen parhaalla tavalla. On totta, että kaikilla ei ole kykyjä tai mahdollisuuksia ratkaista eteen tulevia yllättäviä ongelmia, mutta sekään ei edellytä valtiojohtoista ongelman”ratkaisua” vaan mahdollisuuden muiden ihmisten ongelmista huolestuneille tai kiinnostuneille päästä toteuttamaan itseään ja tarjota apuaan esimerkiksi hyväntekeväisyyden muodossa.

Voidaan muuten ajatella niinkin, että suuriin mittasuhteisiin kasvanut valtio on tavallaan riippuvainen ihmisten ongelmista. Jotta kymmenet ja sadat tuhannet virkamiehet ja muut yhteiskunnan elätit saavat pitää työpaikkansa, ei olisi hyvä, jos ihmisten ongelmat nopeasti vähenisivät mitenkään merkittävästi. Siksi on aivan luonnollista, että vaikka valtiolla työskentelevät yksittäiset ihmiset pyrkivätkin parhaansa mukaan auttamaan ihmisiä ja tekemään työnsä, valtio-organisaatio synnyttää jatkuvasti lisää ongelmia, esimerkiksi tekemällä nuorten elämästä niin monimutkaista ja vaativaa, että näiden mielenterveysongelmat väkisinkin kasvavat.

Toisesta suunnasta painetta ongelmien lisääntymiseen luo se, että yhä useampi haluaa elää valtion (eli kaikkien muiden) kustannuksella kun havaitsee sen mahdolliseksi ja valitettavan usein jopa kannattavammaksi kuin oman työskentelyn.

Yhteenvetona toteaisin, että päinvastoin kuin eräs kriitikko väitti, libertarismi ei ole yhden vaan lukemattomien ratkaisujen malli, ja että yksityiset ratkaisumallit ovat toimivampia ja sopivampia kuin valtiojohtoiset kollektiiviset yhden ratkaisun mallit, jotka ovat väistämättä kompromisseja ja joiden ainoa konkreettinen ”hyöty” on elättää itse valtiota.

***

Tiedoksi paikallisille, torstaina 29.4.2010 klo 18:30 pidettävän Keski-Suomen Liberaalit ry:n vuosikokouksen jälkeen jatketaan klo 19:00 Liberaalimafian merkeissä Ravintola Ali Babassa. Liberaalimafiahan on puoluepoliittisesti sitoumaton kokoontuminen, mutta kokemus on osoittanut, että osallistujissa on usein monta Liberaalia, joten se selittää näiden tapahtumien läheisen ajankohdan. Tervetuloa!

Kapitalismia vastaan, solidaarisuuden puolesta?

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten Kumpulan vaihtopiiristä, jossa paikalliset asukkaat voivat ostaa toisiltaan tai vaihtaa keskenään palveluja kumpenni-nimistä valuuttaa hyväksi käyttäen. Rahan eli vaihdon välineen käyttäminen onkin järkevää, sillä se mahdollistaa epäsuoran vaihdannan ja helpottaa siten vaihtokumppaneiden löytämistä.

Varsinkin palvelujen osalta vaihto- ja vaihdantataloutta on ollut maailman sivu eikä se sinänsä ole mitään ihmeellistä. Veronkiertoahan se toki on, jos (ja kun) vaihtopiiriläiset eivät maksa asianmukaisia veroja palveluistaan. Kumpenni-vaihdossa mielenkiintoista ovatkin hankkeen perustelut. Hollannista kotoisin oleva perustajajäsen Ruby van der Wekken nimittäin kehuu vaihtopiiriä ”solidaariseksi tavaksi käydä kauppaa” ja ”vaihtoehdoksi kapitalistiselle markkinataloudelle”. Hän ei voisi olla enemmän väärässä!

Vaihtopiiri on todellisuudessa kapitalistista markkinataloutta puhtaimmillaan. Siinä ihmiset käyvät keskenään vapaaehtoisesti kauppaa itse hyväksymillään ehdoilla ja valuutalla, eikä kukaan ulkopuolinen pääse vaikuttamaan kaupan sisältöön tai muotoon. Ei ole työaikalainsäädäntöä, ei verotusta, ei yleissitovia työehtosopimuksia, ei kuluttajansuojalautakuntaa, ei siis kertakaikkiaan mitään ulkopuolista sääntelyä. Kauppa tapahtuu puhtaasti vain ja ainoastaan ostajan ja myyjän välillä. Se on kapitalistista markkinataloutta eikä mitään muuta.

Solidaarisuus on varsin häilyvä ja turhankin innokkaasti ja joustavasti viljelty termi. Wikipedian mukaan se tarkoittaa yhteisvastuuta muista ihmisistä, myös kansainvälisesti. Riippuu hyvin pitkälle tulkintatavasta onko vaihtopiiri solidaarista vai ei. Mitään perinteisiä yhteisvastuun tunnusmerkkejähän siitä ei löydy hakemallakaan, kuten vaikkapa verotuksella kustannettua terveydenhuoltoa varattomillekin. Jos taas solidaarisuus tai yhteisvastuu käsitetään niin, että toimitaan henkilökohtaisella tasolla niin, että se on hyväksi muillekin ihmisille (eli väkivallattomasti ja sopimuksia kunnioittaen), niin juuri sitähän kapitalistinen markkinatalous on, joten vaihtopiirikin voidaan nähdä solidaarisena.

Perinteistä solidaarisuutta, siis esimerkiksi julkisia terveys-, koulutus- ja sosiaalipalveluja, vaihtopiiri kuitenkin vastustaa mitä suurimmassa määrin, sillä siinähän ei todellakaan makseta veroja myydyistä palveluista saati saaduista tuloista. (Verottaja epäilemättä mielessään kiittää Hesarin toimittajaa tämän vaihtopiirin tuomisesta tietoon.) Tässä mielessä vaihtopiiri on hyvin epäsolidaarinen tapa käydä kauppaa, sillä siitä eivät pääse osallisiksi muut kuin kaupan osapuolet itse, niin kuin oikein onkin.

Laajemmassa asiayhteydessä erilaisten vaihtopiirien ja paikallisrahojen ilmeinen yleistyminen on selvä merkki siitä, että nykyinen verotuksen ja sääntelyn kuormitus rasittaa ihmisiä yhä enemmän ja siksi he etsivät keinoja kiertää niitä. Tällaisen toiminnan laajeneminen puolestaan vaikeuttaa entisestään sosiaalivaltion rahoitusongelmia, vaikka toistaiseksi puhuttaneenkin verrattain pienistä luvuista. Pienten piirien vaihtokauppa on kuitenkin sen verran tehotonta toimintaa, että niihin osallistuvatkin tekevät edelleen suurimman osan hankinnoistaan verotuksen ja sääntelyn alaisten kanavien kautta.

Jatkuvasti kasvava vaihdantatalous on myös eräänlaista varautumista tulevaan; siihen, että jonain päivänä verotus ja sääntely kasvavat niin raskaiksi, että kamelin selkä katkeaa ja sosiaalivaltio on lopultakin jo aivan liian pitkäksi venyneen elinkaarensa päässä. Kuollut ei ole enää elvytettävissä. Kehittynyt vaihdantatalous ja myös vaihtoehtoiset valuutat, sikäli kun valtiovalta ei niihin puutu kovalla kädellä niiden kasvaessa liian merkittäviksi, ovat ensiarvoisen tärkeitä välineitä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi romahduksen jälkeisissä olosuhteissa.

”Romahdus” — seminaari Suomen tulevaisuudesta

PÄIVITYS: Tilaisuuden video saatavilla nyt tästä linkistä!
Välitän edelleen oheisen ilmoituksen ”Ahvenryhmän” järjestämästä tapahtumasta. Huomatkaahan, että ilmoittautumisaikaa on jäljellä varsin niukalti!

“Romahdus”
- seminaari Suomen tulevaisuudesta

Tervetuloa keskustelemaan akateemisessa hengessä poliittisista kysymyksistä

Aika: la 17.4. klo 10.00-16.00
Paikka: Hotelli Arthur, Vuorikatu 19 Helsinki
Hinta: omakustannushinta 30 euroa sisältää lounaan ja kahvit

Seminaarin aiheet ovat:

1. Kansainvälisen finanssijärjestelmän romahdus
2. Hyvinvointivaltion romahduksen syyt ja seuraukset
3. Materialistisen elämäntavan romahdus
4. Kansanvallan romahdus?

Puhujina ovat mm:
prof. Timo Vihavainen (Helsingin yliopisto)
Sampo Terho (tutkija, MPKK)
Risto Pietilä (yksityisyrittäjä, www.hopea.fi)
Pasi J. Matilainen

Ilmoittautuminen: sähköpostitse osoitteeseen ahvenryhma@gmail.com torstaihin 8.4. mennessä. Osallistumismaksu maksetaan käteisellä paikan päällä.

Seminaari loppuu kello 16, sen jälkeen 16 – 18 pidetään kokous tulevasta toiminnasta.

Tilaisuuden jälkeen on eri maksusta mahdollisuus osallistua saunailtaan.

Tervetuloa!
Toivottaa puoluepoliittisesti sitoutumaton keskustelukerhomme.

Kohti kaunista, kukoistavaa kommunismia

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka paheksuvat poliittista takinkääntämistä. Kysehän on vain tilanteessa, jossa ihminen huomaa olleensa väärässä jossain asiassa ja muuttaa mielipidettään uusien tietojensa valossa. Näinhän juuri tulee tehdäkin, eikä epätoivoisesti takertua vanhoihin käsityksiinsä ja yrittää tulkita uusia todisteita niiden kannalta parhain päin. Olen viime aikoina ollut verrattain hiljainen blogissa, sillä olen alkanut oivaltaa jotain ja nyt tänään on lopultakin todettava, että minun on jälleen kerran käännettävä takkiani.

Käännöksen suunta saattaa olla monelle blogini lukijalle hieman yllättävä, sillä se tapahtuu usein parjaamieni Hannu Raineston, Markus Räsäsen ja muiden vastaavien suurten ajattelijoiden (Marx, Lenin, jne.) suuntaan. Kommunismi nimittäin todellakin on vastaus ja marksilainen dialektiikka kertoo erittäin tarkalleen kuinka sinne päästään! Pahoitteluni muuten Hannulle ja Markukselle siitä, etten ole aiemmin täysin ymmärtänyt heidän ajatuksiaan.

Koska kuitenkin olen ikuinen vastarannan kiiski, en voi täysin varauksetta hyväksyä esimerkiksi edellä mainittujen blogistitovereiden näkemyksiä siitä, mitä seuraavaksi on tehtävä, jotta pääsemme kohti kommunistista ihanneyhteiskuntaa. Opettaahan nimittäin dialektiikka meille sen, että yhteiskunta- ja talousjärjestelmien vääjäämätön kehitys kohti kommunismia kulkee vallankumousten kautta yhdestä järjestelmästä seuraavaan ja että viimeinen järjestelmä ennen kommunismia on kapitalismi.

Tovereiden analyysin ongelma onkin se, että emme ole vielä nähneet puhdasta kapitalismia, joten emme voi vielä realistisesti pyrkiä kohti kommunismiakaan. Paradoksaalisesti meidän kommunistien onkin ensin pyrittävä saamaan aikaan puhtaasti kapitalistinen yhteiskunta, jotta dialektiikan ennustama kehityskulku voi toteutua!

On nimittäin jokaisen kommunistinkin rehellisyyden nimissä myönnettävä, että nykyinen yhteiskunta ei ole puhtaasti kapitalistinen eli esimerkkinä tavaroiden, ihmisten ja pääomien liikkuvuus ei ole täysin vapaata, monista muista kapitalismin piirteistä puhumattakaan, eikä myöskään ole vielä koskaan historian aikana ollut. Tällöin pyrkimykset nykytilanteesta suoraan kohti kommunismia ovat tuomittuja epäonnistumaan, elleivät ne sisällä puhdasta, todellista kapitalismia välivaiheena.

No, se siitä, tällä kertaa ehdin käsitellä aihetta vain lyhyesti. Mutta odottakaahan vain, jatkossa blogissa on luvassa häpeämätöntä kommunismin ylistystä, kunhan ehdin seuraavan kerran taas kirjoittaa. Kotona on kesken keittiöremontti, joten se vie aikaa melkolailla. Jääkaapin, muiden keittiökalusteiden ja juoksevan veden puutteessa olen muuten näin kevään tullen huomannut, että kuravesi on vallan mainiota juotavaa. Suosittelen muillekin!

Kehitysavun lopettaminen

Päivän uutisessa Björn ”Nalle” Wahlroos ehdottaa kehitysavun lopettamista yhtenä keinona valtiontalouden tasapainottamiseksi (Suomen kuvalehti). Tämän vuoden valtion talousarviossa erilaisia kehitysapuja on yhteensä 995 miljoonaa euroa ja rapiat päälle, joten summa on todellakin merkittävä ja olisi esimerkiksi heti tuon verran vähemmän velanottoa. Vaikka se suomalaisten veronmaksajien ja Suomen talouden kannalta on varmaankin tärkein syy kehitysavun lopettamiseen, kokonaiskuvassa se ei kuitenkaan ole lähellekään tärkein näkökulma. Tärkeämpää on se, kuinka tuhoisaa kehitysapu on kehitysmaiden taloudelle ja ihmisille.

SK:n haastattelussa Nalle perustelee näkemystään sambialaissyntyisen naisekonomistin Dambisa Moyon kirjalla Dead Aid (Kuollut apu). Tuo täytyy laittaa varmaan lukulistalle itsekin, mutta toinen erittäin hyvä (lähes kokonaan) lukemani asiaa käsittelevä teos on kansainvälisen kehitysavun parissa lähes kaksi vuosikymmentä työskennelleen entisen Maailmanpankin ekonomistin, nykyisen professori William Easterlyn White Man’s Burden: Why the West’s Efforts to Aid the Rest Have Done So Much Ill and So Little Good (Valkoisen miehen taakka: Miksi Lännen pyrkimykset auttaa kehitysmaita ovat tehneet niin paljon pahaa ja niin vähän hyvää). Easterly on wikin mukaan tehnyt yhteistyötä Moyon kanssa.

Asiantuntijoiden näkemykset ovat selviä: kehitysapu on haitallista saajilleen. Syyt tähän ovat moninaiset, kuten kehitysavun muodotkin, mutta karkeasti kysymys on siitä, että kehitysapu lietsoo korruptiota sekä vahvistaa usein kansalaisiaan sortavien hallintojen asemaa ja pitkittää siten köyhyyden perimmäisiä syitä. Toisin sanoen kehitysapu ylläpitää tilannetta ja ehkäisee todellisten ratkaisujen syntymisen.

Yhtenä äärimmäisimmistä esimerkeistä voidaan pitää Pohjois-Korean tilannetta. P-K:n kommunistinen hallinto on onnistunut tuhoamaan maan talouden täysin ja maataloudenkin lähes kokonaan, eikä kansa pysyisi enää pitkään elossa ilman ulkomaiden, erityisesti Etelä-Korean, ruoka-apua. Ruoka- ja muun kehitysavun antaminen P-Korealle on toki inhimillinen ja ymmärrettävä teko, mutta sillä epäinhimillisellä seurauksella, että enää vain ja ainoastaan sen avun mahdollistamana sama meno voi P-Koreassa jatkua.

Tämä on tavallaan hyvin julma näkemys, mutta karu totuus on se, että vain avun lopettaminen pakottaa P-Korean hallinnon uudistuksiin ja/tai P-Korean kansan korjaamaan tilanteen itse. Niin surullista kuin se onkin, lyhyen aikavälin kärsimys tarkoittaisi pitkän aikavälin hyötyä, kun taas nykyinen avustaminen lievittää kärsimystä lyhyellä aikavälillä, mutta saa sitä aikaan lisää pitkällä aikavälillä.

Iltapäivälehtien kyselyjen mukaan hyvin moni kannattaa kehitysavun lopettamista (IS 80%, IL 91%), mutta on tärkeää muistaa, että sitä ei pidä tehdä pelkkien budjettisäästöjen vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, ettei kehitysavulla enää aiheutettaisi haittaa kehitysmaiden ihmisille. Sama tietysti koskee lukuisia muitakin länsimaiden instituutioita, kuten maataloustukia ja -tulleja sekä erityisesti maatalouden vientitukia, jotka ovat omiaan tuhoamaan kehittyvien maiden maatalouden ja sitä kautta kokonaisten maatalousvaltaisten kansantalouksien mahdollisuuksia.

***

PS. Vaikka Liberaalien nykyinen tavoiteohjelma ei esitäkään kehitysavun lopettamista, se tulee sisältymään omiin tavoiteohjelmaa koskeviin muutosehdotuksiini. Maataloustukia tavoiteohjelma vastustaa nähdäkseni jo nykyisin, tosin sen voisi tuoda nykyistä paremmin esille. Minun kannattamaani linjaa on mahdollista tukea liittymällä jäseneksi Liberaaleihin tai faniksi Facebook-vaalisivulleni. Koko uudistusmielistä puoluetta voi tukea helpoiten täyttämällä Liberaalien kannattajakortti osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Työttömyys kuriin, eikä mitään selityksiä!

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Oy Valtionsuklaa Ab | Anonyymi kirjoittaja

Olet karkkikaupassa ja tahdot suklaata. Voit valita haluamaasi merkiä, kuten Fazeria, Marabouta, Pandaa, Milkaa, Nestleä tai kallista Premium-suklaata. Voit myös valita ostatko tummaa vai vaaleaa suklaata, tahdotko rusinoita tai pähkinöitä vai onko ilman parempi. Entä ostaisitko 99 % kaakaota sisältävää suklaata vai tyydytkö vähempään. Tahdotko ostaa halvan suklaalevyn hintaan 0.80 € vai oletko valmis maksamaan paremmasta 3 €? Valintojen määrä on miltei loputon ja voit lähes aina löytää tarpeesi tyydyttävän vaihtoehdon.

Yhtäkkiä kuitenkin huomataan, että Suomesta löytyy ihmisiä, joilla ei ole varaa edes halvimpaan 0.80 € suklaalevyyn. Syyt tähän ovat monet, yleensä kyseiset henkilöt yksinkertaisesti tahtovat käyttää varansa toisella tavalla, mutta unohdetaan tämä hetkeksi ja pysytään siinä uskomattomassa tosiasiassa, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa edes kaikkein halvimpiin suklaapatukoihin.

Joidenkin ihmisten mielestä tämä on raivostuttavan epätasa-arvoista ja heidän vaatimuksestaan valtio puuttuu suklaantuotantoon ja perustaa Oy Valtionsuklaa Ab:n, joka huolehtii siitä, että kaikilla on varaa suklaaseen, jota myydään nyt 0.40 € pilkkahinnalla, huomattavasti halvemmalla, mitä halvinta suklaata aikaisemmin myytiin. Todellinen tuotantokustannus tällä valtion suklaalla raskaan byrokratian ja tehotoman tuotantokoneiston ansiosta on kuitenkin 5 €. Valtionsuklaan taso on keskiluokkaa ja kaikkia tyydyttävä valikoima on valkoista suklaata, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata ja tavallista maitosuklaata. Poliittisella päätöksellä nämä vaihtoehdot kattavat kaikki tarpeet ja muut vaihtoehdot ovat tarpeetonta ylellisyyttä.

Muutama kuukausi kuluu ja Valtionsuklaalla ja sen johtoon palkintoviran saaneilla poliitikoilla näyttää menevän hyvin, itse asiassa suklaan kulutus on kaikkien aikojen huipussa ja yhä useammat ovat siirtyneet ostamaan halpaa Valtionsuklaata.

Valitettavasti ilmiöllä on muutama haittavaikutus. Aikaisemmat halvat suklaat eivät enää pärjää markkinoilla ja miten ne voisivatkaan pärjätä, koska Valtionsuklaa on nyt puolet halvempaa ja ihmiset ovat nyt siirtyneet ostamaan sitä. Lisäksi osa ihmisistä on pakotettuja siirtymään Valtionsuklaan ostajiksi, koska Valtionsuklaan tuotantokulujen kattamiseksi veroja on nostettu ja käteenjäävä tulo ei enää riitä muiden suklaiden ostoon. Itse asiassa ainoastaan markkinoiden kallein suklaa pärjää Valtionsuklaalle, koska Valtionsuklaa ei pysty alkuunkaan kilpailemaan sen kanssa laadussa ja makuvaihtoehdoissa. Tätä herkkua pääsevät maistamaan kuitenkin vain kaikkein suurituloisimmat, joilla on vielä nousseiden verojenkin jälkeen siihen varaa. Tosin ei kalliilla Premium-suklaallakaan hyvin mene. Valtion budjetin alijäämä on suklaabisneksen ansiosta kasvanut 100 miljoonalla eurolla ja tätä paikatakseen on arvonlisäveroa ja muita liiketoimintaan kohdistuvia veroja korotettu niin, että entisen 3.00 € suklaalevyn hinta on nyt 5.00 €.

Pian ei Valtionsuklaallakaan mene hyvin. Aikaisemmin vain köyhille tarkoitettua suklaata syö nyt koko keskiluokka ja myös osa hyvätuloisista. Entistä enemmän verotuloja vaaditaan tämän kasvaneen tehottoman tuotannon kattamiseksi, joka tekee 4,60 € per suklaalevy. Koska verorasite on jo ylittänyt kipurajan eikä uusia verotuloja voida enää ohjata Valtionsuklaalle, se on joutunut karsimaan kustannuksiaan vähentämällä valikoimaansa niin, että ainoastaan halvin maitosuklaa säilyy markkinoilla. Eihän kukaan hullu muutenkaan pähkinöitä suklaaseensa tahdo, on sosialidemokraattisen hallintoneuvoston uusi motto. Ennen suklaabisnestä valtio oli luvannut veronkevennyksiä, nyt niitä ei kuitenkaan voida toteuttaa, koska valtio tarvitsee rahojasi suklaan tuotantoon. Nyt kun on ”ilmiselviä todisteita” siitä, etteivät vapaat markkinat pysty huolehtimaan edes suklaan tuottamisesta, niin tätä pidetään oikeutettuna.

Muistatko miten suuri valikoima karkkikaupassa alussa oli? Valtionsuklaan markkinoille tulon jälkeen jäljellä on enää kahta vaihtoehtoa: halpaa ja heikkotasoista Valtionsuklaata sekä sietämättömän kallista Premium-suklaata.

Korvaa nyt sana suklaa terveydenhuollolla, joukkoliikenteellä, kirjastolla, urheilupaikoilla, kulttuurilla, eläkevakuutuksella, koulutuksella jne. Mekanismi on täsmälleen sama.

(Tämä kirjoitus on lainattu anonyymiltä kirjoittajalta.)

Kreikan talouden pelastaminen ja Euron loppu | Philipp Bagus

Euron arvo on laskenut Yhdysvaltain dollarin suhteen viikkojen ajan. Finanssimarkkinoilla on herännyt epäilyksiä euroalueen niin kutsuttujen PIGS-maiden (Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja) julkisen talouden rahoituksesta. Kreikan kohdalla kriisi on pahin, kun sen kymmenvuotisten velkakirjojen korko lähenee 7 prosenttia. Kreikan hallitus arvioi valtion budjettialijäämäksi 12,7% BKT:sta vuonna 2009. Bruttovaltionvelka on 113% BKT:sta. Jos korko, jota Kreikka joutuu maksamaan veloistaan, jatkaa kasvuaan, maa saattaa joutua laiminlyömään sitoumuksensa.

Kreikan hallitus on pyrkinyt palauttamaan luottamusta valtion tulevaisuuseen julistamalla julkisen sektorin palkat jäädytetyiksi, virkamiesten määrää vähennettäväksi sekä korotuksia polttoaineiden, tupakan, alkoholin ja suurten kiinteistöjen verotukseen. Näiden toimenpiteiden avulla budjettialijäämä olisi tarkoitus kutistaa kahdeksaan prosenttiin vuonna 2010. Markkinat eivät tosin luota onnistumiseen.

Vaikka veronkorotukset voivat aiheuttaa kreikkalaisille uusia ongelmia, muihin ongelmiin ei edelleenkään saada ratkaisua: valtava julkinen sektori säästyy merkittäviltä leikkauksilta. Palkat pysyvät kilpailukyvyttöminä vahvojen ammattiliittojen ansiosta.

Lisäksi ei ole lainkaan selvää, että hallitus voi pitää näistä pienistä menonkevennyksistä kiinni, koska helmikuussa on odotettavissa yleislakko. Joulukuussa 2008 Kreikassa mellakoitiin verrattain pieniä poliittisia uudistuksia vastaan. Koska enemmistö kansalaisista vaikuttaa olevan menoleikkauksia vastaan, hallitus ei välttämättä kykene estämään valtion menemistä konkurssiin.

Vuosien ajan Kreikan hallitus on näyttänyt esimerkkiä melko hillittömästä julkisesta kulutuksesta. Tämä korostui entisestään, kun Kreikka liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon, minkä seurauksena sen valtionvelkakirjojen korko laski reilusti.

Kreikan alhaista korkotasoa tuki vahvojen euromaiden epäsuora takuu siitä, että nämä tulevat tukemaan heikompia maita vaikeina aikoina. Joten Euron ensimmäisten vuosien aikana kreikkalaisten velkakirjojen korot laskivat; ne lähestyivät Saksan velkakirjojen tasoa. Kreikan valtio kulutti villisti, mutta maksoi korkoa huomattavasti konservatiivisemman julkistalouden mukaan. Tänä aikana Kreikan talous ja äänestäjäkunta tottuivat alhaisen korkotason tukemiin kasvaviin julkisiin menoihin.

Kun maailmanlaajuinen talouskriisi puhkesi, sekä vahvojen että heikkojen euroalueen maiden budjettialijäämät kasvoivat. Vahvoilla mailla oli omat ongelmansa ja ihmiset alkoivat epäillä, josko vahvat sittenkään tukisivat heikkoja maita hätätilanteessa. Lisäksi Kreikan ja Saksan velkakirjojen korkoero alkoi kasvaa.

Tänä päivänä kysytään, pelastavatko muut euromaat Kreikan taloudellisesti? Heikkojen maiden päättäjät tapaavat korostaa unionin solidaarisuutta, kun taas vahvemmat maat tekevät selväksi, että pelastusta ei ole tulossa.

Silti koko keskustelu on harhaanjohtava: muu unioni on jo koko ajan pelastamassa Kreikkaa. Euroopan keskuspankki (EKP) hyväksyy Kreikan valtion velkakirjoja vakuutena lainoista. Eurooppalaiset pankit voivat ostaa Kreikan velkakirjoja (joista saatava korko on tällä hetkellä yli 3% suurempi kuin Saksan vastaavista) ja käyttää näitä vakuutena ottaakseen lainaa EKP:lta yhden prosentin korolta — erittäin kannattava kauppa siis.

Pankit ostavat Kreikan velkakirjoja, koska ne tietävät, että EKP hyväksyy ne vakuutena uusille lainoille. Koska EKP:lle maksettava korko on pienempi kuin Kreikan maksama korko, kreikkalaisille velkakirjoille on kysyntää. Jos EKP ei hyväksyisi niitä vakuutena, Kreikka joutuisi maksamaan paljon nykyistä korkeampaa korkoa niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että Kreikkaa pelastetaan jo.

Euroalueen muut maat maksavat laskun. Uusia euroja lasketaan käytännössä liikkeelle EKP:n hyväksyessä Kreikan velkakirjoja vakuuksina. Kreikan velat arvopaperistetaan ja setelirahoitetaan, ja Kreikan hallitus käyttää velkakirjoista saamansa rahat vahvistaakseen kannatustaan väestönsä keskuudessa.

Hinnat alkavat nousta Kreikassa ja raha virtaa muihinkin maihin, nostaen hintoja ympäri euroaluetta. Muissa maissa ihmiset kokevat hintojen nousevan tulojaan nopeammin. Tämä on tulonsiirtoa Kreikan hyväksi. Kreikan valtiota pelastetaan jatkuvalla ostovoiman siirrolla muualta Euroopasta.

Euron tulevaisuus on niin pimeä sen vuoksi, että holtittomalle talouspolitiikalle on näin kovat kannustimet, ei vain Kreikassa, vaan myös muissa maissa. Eräät muut maat ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Kreikka. Espanjassa virallinen työttömyysaste lähestyy 20 prosenttia ja julkinen alijäämä on 11,4% BKT:sta. Portugali julkisti suunnitelman yksityistää kansallista omaisuutta alijäämänsä ollessa 9,3% BKT:sta. Irlannin asuntokupla puhkesi ja alijäämä on 11,5% BKT:sta.

Kannustimet vastuuttomaan käyttäytymiseen näille ja muille maille ovat selvät. Miksi kattaa menoja korottamalla epäsuosittuja veroja? Miksi ei sen sijaan myisi velkakirjoja, jotka ostetaan luomalla uutta rahaa, vaikka se lopulta nostaisikin hintoja koko euroalueella? Miksi ei ulkoistaa poliittiselle vallalle tärkeän julkisen sektorin menojen kustannuksia muille?

Rahajärjestelmässämme itse rahan omistusoikeuksia ei ole riittävän tarkkaan määritelty eikä niitä riittävästi puolusteta, mikä kannustaa inflationääriseen luoton laajennukseen. Fiat-rahaan ja osittaiseen kassavarantoon perustuva pankkijärjestelmämme tuottaa yhteismaan ongelman, jollaisesta aina seuraa resurssien liikakäyttö.

Tyypillinen esimerkki yhteismaan ongelmasta on merien liikakalastus. Koska kalaparvet eivät ole kenenkään omaisuutta, kalastamisen kustannukset kalakannalle ulkoistuvat kaikille muille kalastajille. Jos et kalasta niin monta kalaa kuin mahdollista niin nopeasti kuin suinkin pystyt, kilpailijasi kalastaa ne.

Vastaavasti pankkitalletusten omistusoikeuksia ei ole tarkasti määritelty. Pankeilla on kannustin laajentaa luottoa ja ulkoistaa kustannukset yhteiskunnalle.

Euroalueen jäsenmaat voivat myös jossain määrin ulkoistaa hillittömän talouspolitiikan kustannukset. Mikä tahansa hallitus, jonka velkakirjat kelpaavat vakuutena EKP:lle voi käyttää tätä rahapainokonetta rahoittamaan menojaan. Tämän strategian kustannukset siirtyvät osittain muille maille, kun vastikään luotu uusi raha nostaa hintoja kautta rahaliiton alueen.

Jokaisella hallituksella on kannustin synnyttää suurempia alijäämiä kuin muualla euroalueella, koska sen kustannukset voidaan ulkoistaa. Tästä seuraa se, että eurojärjestelmässä on sisäänrakennettu taipumus jatkuvaan ostovoiman heikkenemiseen. Tämän liikakäyttö voi lopulta aiheuttaa euron romahduksen.

Mikä tahansa yhteismaan ongelma voidaan ratkaista yksityistämällä kyseinen resurssi. Mutta yksityistämisen sijasta hallitukset yleensä suosivat sääntelyä.

Myös Euroopan rahaliittoon (EMU) lisättiin sääntelyä, jota kutsutaan Vakaus- ja kasvusopimukseksi (Stability and Growth Pact), joka edellyttää, että jokaisen euromaan vuosittainen budjettialijäämä on alle 3% ja bruttovaltionvelka korkeintaan 60% BKT:sta. Näiden sääntöjen noudattamiseksi määriteltiin myös sanktioita.

Sanktioita ei ole koskaan kuitenkaan määrätty ja yleensäkin sopimuksesta ei välitetä. Vuonna 2010 yhtä lukuunottamatta kaikilla euromailla odotetaan olevan suurempi alijäämä kuin 3% ja keskimääräinen euromaan valtionvelka on 88% BKT:sta. Saksa, joka oli tärkein näitä rajoituksia vaatinut valtio, oli ensimmäisten joukossa jättämässä niitä noudattamatta.

Mikä on siis euron tulevaisuus? Kuten olemme nähneet, synnynnäiset kannustimet eurojärjestelmässä kannustavat valuutan tuhoamiseen, koska alijäämien kustannukset voi ulkoistaa. Tämän vuoksi tulevaisuudelle on kolme pääasiallista vaihtoehtoa.

  1. Vakaus- ja kasvusopimusta aletaan lopulta noudattaa sanktioiden voimalla. Valitettavasti vahva poliittinen vastarinta tekee tästä vaihtoehdosta epätodennäköisen.
  2. Konservatiivisemmat jäsenvaltiot kieltäytyvät holtittomampien maiden avustamisen jatkamisesta. Taloudellisesti vahvemmat maat pakottavat heikot maat konkurssiin ja ulos rahaliitosta.
  3. Valtiot jatkavat alijäämiensä kasvattamista, yrittäen ulkoistaa kustannukset. Ne taipuvat kannustimille ja osallistuvat kulutuskilpaan, joka johtaa hyperinflaatioon ja euron romahduksen lähestymiseen.

(Tämä kirjoitus on vapaa suomennos Philipp Bagusin artikkelista The Bailout of Greece and the End of the Euro. Bagus toimii apulaisprofessorina Universidad Rey Juan Carlos -yliopistossa Madridissa ja vierailevana professorina Prahan yliopistossa. Sekä alkuperäinen artikkeli että tämä käännös on julkaistu CC-BY-lisenssin alla.)