Julkinen talous – Pasi.fi

Yhteisen kakun keräämisestä ja jakamisesta

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.

Poliitikkojen arkkityypit, osa 3: Ojasta allikkoon

Tämä on poliitikkotrilogiani kolmas ja viimeinen osa. Kahdessa aiemmassa osassa käsittelin kahta tärkeintä poliitikkotyyppiä, hyväntekijöitä ja heimopäälliköitä. Kuten muistamme, hyväntekijäpoliitikot ovat mukana politiikassa pääasiassa tehdäkseen hyvää omille eturyhmilleen, koko kansalle ja/tai itse järjestelmälle. Heimopäälliköt puolestaan haluavat yksinomaan tehdä hyvää itselleen, hinnalla millä hyvänsä, joskin mielellään he esiintyvät hyväntekijäpoliitikkoina sikäli kun se edistää heidän asiaansa. Muun tyyppisiä poliitikkoja on verrattain vähän eivätkä he ole tämän analyysin kannalta merkityksellisiä.

Koko nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu myytille ”yhteisistä asioista” ja niiden ”hoitamisesta yhteisesti”, edustuksellisen tai suoran demokratian tai näiden välimuodon kautta. Täysin puhdasta suoraa demokratiaa lukuunottamatta järjestelmään kuuluu aina joukko ihmisiä, jotka valitaan säännöllisesti vaaleilla edustamaan kansaa ja käyttämään valtaa kansan puolesta. Päinvastoin kuin menneiden aikojen yksinvaltiailla, despooteilla ja monarkeilla, näiden kansanedustajien tai parlamentaarikkojen tehtävä on hoitaa yhteiset asiat parhain päin koko kansan kannalta — siis tehdä hyvää kansalle.

Luonnollisesti siitä, mikä on koko kansan parhaaksi, esiintyy suunnatonta erimielisyyttä. Yksien mielestä riittävä uskonnollisuus ja uskonnollisten lakien noudattaminen on onnen tae, toiset pitävät yrittäjien hyvää asemaa kaikkien etuna, kolmansille työväestön hyöty on kansan voitto, neljänsille lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kaiken a ja o, viidensille on tärkeää laki, järjestys ja turvallisuus, kuudensille infrastruktuuri, ja niin edelleen. (Ryhmät voivat toki olla monilta osin päällekkäisiäkin.)

Kaikille — siis aivan kaikille — poliitikoille, yhteisten asioiden hoitajille, on kuitenkin yhteistä se käsitys, että yhteisten asioiden hoitaminen edellyttää yhteistä kassaa. Yhteinen kassa täyttyy veroilla sekä lainoilla, joiden vakuudeksi kelpaavat tulevaisuuden verot. Ilman veroja ei heidän mielestään voi rakentaa teitä ja katuja, järjestää poliisitointa ja maanpuolustusta, ylläpitää lakia ja oikeutta, hoitaa sairaita, kouluttaa lapsia ja nuoria eikä tietenkään rakentaa ja ylläpitää valtiokoneistoa, joka tätä kaikkea hallinnoi.

Hyväntekijäpoliitikot ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä rakennettaessa valtiokoneistoa ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Hyväntekijäpoliitikot löytävät nimittäin aina uusia ongelmia ratkaistavaksi sekä uusia kärsijöitä ja vähäosaisia autettaviksi, varsinkin kun suuri osa kyseisistä uusista ongelmista ja vähäosaisuudesta on heidän itsensä aiemmin aiheuttamaa. Tällöin valtio kasvaa ja kaiken lisäksi tämä hyväksytään kansan keskuudessa suuremmitta mukinoitta, tapahtuuhan se heidän itsensä ja kaiken hyvän nimissä.

Itse asiassa ilman hyväntekijäpoliitikkoja monarkioita ja muita diktatuureja ei olisi koskaan korvattu eri asteisilla demokratioilla. Jos kaikki vallantavoittelijat olisivat aina olleet heimopäälliköitä, ihmiset olisivat hylänneet diktaattorit kaadettuaan koko ajatuksen valtiosta. Sen sijaan juurikin hyväntekijäpoliitikot, aiempien hallintojen kaatamisen etujoukoissa, myivät ihmisille ajatuksen yhteisistä asioista, joita pitäisi yhteisesti hoitaa.

Hyväntekijäpoliitikot ovatkin niin vaarallisia juuri siksi, että he saavat ihmiset uskomaan valtioon ja myyttiin yhteisistä asioista. Tästä seuraa kaksi suurta riskiä, joista toinen tai molemmat lopulta toteutuvat yhteisten asioiden hoitamisen väistämättömänä seurauksena.

Ensinnäkin, sinänsä hyvää tarkoittava politiikka on paitsi lähtökohtaisestikin tuhoisaa, tulee se myös johtamaan kestämättömään tilanteeseen. Puhun tietenkin verotuksesta ja sääntelystä. Demokraattisten valtioiden alkutaipaleella verot ja säännöt olivat pieniä ja vähäisiä, mutta niistä ajoista ne ovat — luonnolliseen tapaansa — moninkertaistuneet. Kuten kirjoitin, aina löytyy uusia ongelmia ratkottaviksi ja uusia jollain tapaa vähäosaisia autettaviksi. Järjestelmästä tulee ajan myötä niin monimutkainen ja niin kallis, että ihmisten — yhteiset asiansa ”hoidattaneen” kansan — käy yhä vaikeammaksi elää, tehdä työtä, yrittää ja menestyä kyseisessä yhteiskunnassa. Ihmiset passivoituvat, jäävät sosiaaliturvan varaan, kiertävät veroja ja/tai muuttavat pois, jolloin yhteisten asioiden hoitamisen rahoitusvaikeudet käyvät entistä ilmeisimmiksi. Lopulta tällainen yhteiskunta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Toisekseen, hieman ennen tai viimeistään heti kyseisen romahduksen jälkeen heimopäälliköt huomaavat tilaisuutensa tulleen. Siihen asti he ovat tyytyneet ”hoitamaan yhteisiä asioita” ja nostamaan kelpo korvausta siitä hyvästä, ehkä hieman mahdollisuuksien mukaan pelaten etuja omille sukulaisilleen ja kavereilleen. Huonojen aikojen — ja niitähän yhteisten asioiden hoitamisella saadaan tehokkaasti ja toistuvasti aikaan — koittaessa heimopäälliköt voivat vedota jonkinlaiseen hätätilaan, joko aitoon tai tekaistuun, ja kaapata vallan itselleen, käyttäen hyväntekijöiden rakentamaa valtiokoneistoa hyväkseen.

Ilman olemassaolevaa laajaa valtiota heimopäälliköiden on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, rakentaa tyhjästä mittavaa valtiokoneistoa kansan hallitsemiseen mielivaltaisesti, diktaattorin ottein. Tilanne on vielä pahempi vallanhimoisille heimopäälliköille, jos hyväntekijät eivät ole riisuneet kansaa aseista hyvän nimissä tai vähintäänkin rakentaneet voimakkaita poliisi- ja puolustusvoimia, jotka tarvittaessa pystyvät torjumaan myös ”sisäiset uhat” ja riisumaan kansan aseista väkisin.

Vaikka heimopäälliköt, jotka nimensä mukaisesti mielivät heimopäälliköiksi, ovat varmasti huonompia ja pahempia ihmisiä, juuri hyväntahtoisten, vilpittömien hyväntekijäpoliitikoiden sekä heidän tukijoidensa ja kannattajiensa joukko ovat vaarallisimpia kaikista. Heidän ”ansiostaan” ihmiset uskovat valtioon ja sen kykyyn ratkaista asiat kaikkien kannalta parhain päin, kaikista valtioiden epäonnistumisista, suoranaista virheistä ja vertaansa vailla olevista hirmuteoista huolimatta. Ilman tätä aiheetonta uskoa olisimme huomattavan paljon lähempänä yhteiskuntaa, joka ei perustuisi väkivaltaan.

Amerikka-kortti

Jos sait nettikeskustelussa juuri linkin tälle sivulle, on todennäköistä, että yritit käyttää Amerikan Yhdysvaltoja eli nk. Amerikka-korttia vasta-argumenttina liberalismille, libertarismille tai kapitalismille. Godwinin lakia mukaillen todennäköisyys sille, että verkossa käytävän liberalismi-, libertarismi- tai kapitalismikeskustelun pitkittyessä joku käyttää Yhdysvaltoja vasta-argumenttina lähenee arvoa 1. Kanssakeskustelijasi lähetti sinulle tämän linkin siinä toivossa, että ottaisit opiksesi. Muussa tapauksessa saatat juuri olla häviämässä väittelynne.

Lyhyesti sanottuna, Amerikan Yhdysvallat, USA tai tuttavallisesti Amerikka ei ole esimerkki liberaalista, libertaristisesta tai kapitalistisesta yhteiskunnasta. Tämän tosiasian eli faktan voi havaita muun muassa seuraavista yksityiskohdista, jos kohta monista muistakin. Jatkossa liberaaliin, libertaristiseen tai kapitalistiseen yhteiskuntaan viitataan lyhyesti vapaana yhteiskuntana.

Yhdysvalloissa on käytössä fiat-raha sekä keskuspankki The Federal Reserve (Fed), joka mm. säätelee korkomarkkinoita. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset saavat itse päättää mitä hyväksyvät rahaksi ja korot määräytyvät vapaasti markkinoilla kulloisenkin säästöasteen mukaisesti. Jos taloudessa ei ole vapaata rahaa tai vapaita korkoja, kyseessä ei ole ilmaisun missään mielekkäässä merkityksessä vapaa markkinatalous, minkä tahansa laidan poliitikkojen muunlaisesta retoriikasta huolimatta. (Lisätietoja.)
Yhdysvalloissa liittovaltio omistaa leijonanosan talouden asuntolainoista. Vuoden 2008 talouskriisin seurauksena USA:ssa kansallistettiin (kuulostaako kapitalistiselta sanalta?) jo ennestäänkin puolivaltiolliset asuntolainoittajat Freddie Mac ja Fannie Mae, joiden salkuissa oli merkittävä osa amerikkalaisten asuntolainoista. Vapaassa yhteiskunnassa valtio ei puutu millään tavoin asuntomarkkinoihin.
Liittovaltion Medicare- ja Medicaid-ohjelmien yms. puitteissa lähes jokainen kansalainen on pakollisen sairausvakuutuksen piirissä. Vapaassa yhteiskunnassa valtio ei puutu kansalaisten yksityisasioihin, kuten heidän terveydenhuoltovalintoihinsa.
Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia ja -joukkoja yli 150 maassa, kuten Irakissa, Afganistanissa, Japanissa ja Saksassa. Kaikkiaan ulkomailla palvelee yli 369 tuhatta sotilasta. Vapaa yhteiskunta ei välttämättä edes ylläpidä lainkaan vakinaista armeijaa (aktiivisessa palveluksessa on jopa 1,5 miljoonaa yhdysvaltalaissotilasta), saati että se harjoittaisi hyökkäyssotia tai imperialismia.
Yhdysvallat ei ole vapaa markkinatalous. The Heritage Foundationin ja The Wall Street Journalin viimeisimmän taloudellisen vapauden indeksin (The 2010 Index of Economic Freedom) mukaan Yhdysvallat on maailman kahdeksanneksi vapain talous ja ansaitsee arvosanan ”enimmäkseen vapaa” (mostly free). Edes listan pitkäaikainen kärkimaa Hong Kong ei ole kuitenkaan puhtaasti vapaa markkinatalous, sillä indeksi ei esimerkiksi laske keskuspankkijärjestelmää vapauden vastaiseksi. (Suomi on sijalla 17, heti Viron perässä.)

Riittikö? Listaa toki saatetaan kehittää ajan myötä (ehdotuksia otetaan vastaan!), jos ei nyt riittänytkään. Toivottavasti kuitenkin opit jotain siitä, mitä liberaalit ja libertaarit tarkoittavat vapaalla yhteiskunnalla tai vapaalla markkinataloudella.

Yhteiskunnan tukien hyväksikäyttö on oikein!

Björn Wahlroosin äskettäisen täysin väärinymmärretyn lausunnon seurauksena Nallea on kritisoitu kovasti muun muassa suurten maataloustukien nostamisesta. Kriitikot huomauttavat mielestään varmaan hyvinkin oivaltavasti, ettei Nallella ole oikeutta vastustaa muiden saamia tukia, kun itsekin on jopa hyvin huomattava tuensaaja. Argumentti on kuitenkin virheellinen ja päinvastoin, Wahlroosille tulisi pikemminkin myöntää mitali hänen toiminnastaan, niin tukien kritisoinnista kuin niiden nostamisestakin!

Parin viikon takaisessa artikkelissani ”Sananvapaus ei riitä!” argumentoin sen puolesta, että oikeus olla eri mieltä on lähes yhtä tyhjän kanssa, jos erimielisyyttään ei saa toteuttaa, sikäli kun se ei suoranaisesti vahingoita muita ihmisiä. Yhteiskunnan tukiviidakon hyväksikäyttäminen onkin ainoa laillinen keino toteuttaa sitä mielipidettä, että valtio verottaa liikaa ja käyttää verovaroja liikaa sekalaisten asioiden tukemiseen.

Jos Wahlroos tukien nostamisen sijasta kieltäytyisi maksamasta veroja (joita hän varmasti maksaa enemmän kuin saa maataloustukia) kokonaan tai edes kritisoimiinsa tukiin menevän osuuden verran, hän joutuisi vankilaan.

Jos hän taas jättäisi tuet nostamatta, hän itseasiassa tukisi järjestelmää, jota hän kritisoi. Tällöin hän jättäisi kyseiset varat valtiolle käytettäväksi johonkin muuhun, kuten esimerkiksi kritisoimaansa köyhyyden tukemiseen. Juuri tällöin hänen sanansa ja tekonsa olisivat ristiriidassa. Vain nostamalla kaikki mahdolliset tuet hän (ja kuka tahansa muu tukien vastustaja tai kriitikko) voi käytännössä lain asettamissa rajoissa paitsi vastustaa tukia, myös osoittaa niiden todellisen mielettömyyden, sillä todellakin, miksi ihmeessä valtion pitäisi tukea varakkaita tai hyvin toimeentulevia ihmisiä, saati sitten ketään?

Mistä pääsemmekin kätevästi siihen Wahlroosin väärinymmärrettyyn lausuntoon. Alkuperäisessä Financial Timesin artikkelissa Wahlroosia lainattiin seuraavasti:

“We need to think about our social economic model. We can’t keep taxing people the way we do and we can’t go on subsidising poverty and broken families.”

”Meidän täytyy harkita sosiaaliekonomista malliamme. Emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyiseen tapaan emmekä voi jatkaa köyhyyden ja rikkinäisten perheiden tukemista.” (minun käännökseni)

Vaikka sensaatiohakuinen media muuta haluaakin uskoa, näin sanoessaan Wahlroosilla ei ollut mitään köyhiä tai rikkinäisiä perheitä vastaan, vaan nimenomaan verottamista ja julkista, vastikkeetonta tukemista vastaan. Verotuksessa sekä julkisissa, vastikkeettomissa tuissa on nimittäin se ongelma, että ne aiheuttavat köyhyyttä ja rikkonaisia perheitä luomalla kieroutuneita kannustimia jäädä elämään tukien varaan tai hankkia niitä lisää esimerkiksi ”rikkomalla” perheitä paperilla.

Englannin kielen sana ”subsidy” toimii tässä yhteydessä paremmin kuin suomen kielen ”tuki”, sillä ”subsidyillä” on perinteisesti ohjattu markkinoiden toimintaa. Jos esimerkiksi on haluttu lisää joukkoliikennettä, sen tuottajille on myönnetty ”subsidy”, jolloin vähemmän kannattavasta tai kannattomattomasta toiminnasta tulee kannattavaa ja sitä saadaan lisää. Sama juttu tietysti maataloustukien kanssa. Sitä mitä tuetaan, saadaan lisää. Ja valitettavasti tämä pätee myös köyhyyteen ja rikkonaisiin perheisiin.

Siksi esimerkiksi köyhyyden tukemista pitää vastustaa, jotta ei syntyisi lisää köyhyyttä. Köyhyyden tukemisen vastustaminen ei ole köyhien vastustamista vaan köyhien kannustamista ryysyistä rikkauksiin. Köyhyyden tukeminen on köyhien vastustamista, sillä juuri se pitää köyhät köyhinä ja tekee entistä useammasta köyhän. (Yksityinen vastikkeellinen ja väliaikainen köyhien avustaminen, siis hyväntekeväisyys, ei pääsääntöisesti aiheuta samaa, koska se ei ole köyhiltä itseltään pois eikä salli tukiriippuvuuden muodostumista.)

Kuten vakituiset lukijat tietävätkin, minäkin vastustan verotusta ja yhteiskunnan tukia, jopa huomattavasti enemmän kuin Björn Wahlroos. En ainakaan usko, että hän vastustaisi niitä kaikkia eikä niin ehdottomasti kuten allekirjoittanut. Ja kriitikoiden, kuten nimimerkki Vanhan demarin, harmiksi minäkin nostan yhteiskunnan tukia mahdollisimman paljon vastustaakseni niitä ja osoittaakseni niiden mielettömyyden. (Tai no, todennäköisesti en nosta niitä mahdollisimman paljon, koska en jaksa ottaa selvää mitä kaikkia hullunkurisia tukia voisin saada.)

Poikkeuksellisesti kerron esimerkin omasta elämästäni, sillä viimeisin saamani tukipäätös on kyllä älyttömyyden huippu. Jään nimittäin juhannukselta kesälomalle, jonka jälkeen käytän isäkuukauden. Samalla vaimoni menee kesken vanhempainrahakauden kesätöihin. Kun vaimoni kysyi Kelasta vanhempainrahan ja kesätyön yhteensovittamisesta, Kelan virkailija suositteli, että loput vanhempainrahakaudesta — siis jo ennen isäkuukautta — kannattaisi siirtää tässä tilanteessa allekirjoittaneelle parempien tukien vuoksi. Vaimoni joutuikin sitten kotona selittämään tukijärjestelmän hienouksia minulle aika monta kertaa, ennen kuin pystyin asian ymmärtämään sen järjettömyydeltä.

Tilanne on siis se, että kesälomallani, jolloin siis palkka juoksee normaalisti, saan lisäksi bruttona 102,94 euroa päivässä vanhempainrahaa. Tässä ei ole mielestäni järjen hiventäkään, ja voin hyvin kuvitella kuinka kohtuuttomalta tuo voi monistakin ihmisistä tuntua. Minustakin se on kohtuutonta. Tämä tuki ei edes tässä tapauksessa kannustanut isää jäämää kotiin hoitamaan lapsia, sillä näin oli sovittu ja järjestelty jo aiemmin, ennen tietoa tukijärjestelmän nyansseista. Minun ei tarvinne alkaa toistamaan itseäni siitä, että verotus on varkautta, osoittaakseni tällaisten tukien mielettömyyden.

Niin, lopuksi siis vinkki muille kesälomalaisille: ei ole mitään syytä jättää siirtämättä vanhempainrahaa kesäloman ajaksi äidiltä isälle, sikäli kun isän tuki useimmiten on korkeampi kuin äidin.

Pahempaa kuin lama | ”Monty Pelerin”

(Tämä on blogistin vapaa käännös pseudonyymi Monty Pelerinin artikkelista ”Worse than a Depression”.)

Talouskriisin lähestyessä kahden vuoden merkkipaaluaan on selvää, että ”tällä kertaa se on erilaista”. Harva analyytikko uskoo, että tulemme toipumaan tästä Suuresta Taantumasta tavalla, joka muistuttaa aiempia toipumisia. Useimmat kiistelevät siitä, kuinka kauan toipumisessa kestää (Japanin toipuminen on kestänyt nyt kaksi vuosikymmentä) ja siitä, onko seurauksena inflaatio vai deflaatio. Kahden vuoden jälkeenkin nämä kysymykset ovat edelleen epäselviä.

On ymmärrettävää, miksi toipumisen kesto voi olla kyseenalainen. Vähemmän selvää on se, miksi ekonomistit eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, onko tulossa deflaatio vai inflaatio. Ovathan nämä lopputulemat toistensa täysiä vastakohtia ja ensiarvoisen tärkeää tietoa:

”Uskon inflaatio/deflaatio-asian ennakoimisen oikein olevan tärkeimmän yksittäisen sijoituspäätöksen, joka täytyy tehdä. Se tulee ratkaisemaan sijoitussalkkujen tuloksen seuraavan vuosikymmenen aikana.” –Jim Puplava, FinancialSenseOnline, 24.7.2009

Sekä inflaation että deflaation ennustajilla on älykkäitä, perusteltuja argumentteja. Molempien takana on joitakin ihmisiä, jotka eivät ”yllättyneet” vuoden 2008 tapahtumista. Kuinka on mahdollista, että älykkäät ihmiset voivat ennustaa niin vastakkaisia seurauksia? Eroavaisuudet johtuvat mielestäni kahdesta tärkeästä lähteestä:

Itse taloustieteen koulukunnista
Aikahorisontista

Taloustieteen koulukunnat

Kukin koulukunta on monimutkainen, eikä niin yksinkertaisesti pelkistettävissä kuin tämä lyhyt käsittely antaa ymmärtää, mutta tässä ovat perusteet:

Keynesiläinen koulukunta uskoo, että kokonaiskysyntä on talouden veturi. Jos kokonaiskysyntä on liian alhainen, syntyy ”tuotantovaje” (nykyisen kokonaiskysynnän ero siihen kokonaiskysyntään, joka takaisi täystyöllisyyden). Ja koska kysyntä on ”riittämätöntä”, hintojen nousupaineiden väitetään olevan mahdottomia.

Monetaristit ja itävaltalaiset puolestaan uskovat, kuten Milton Friedman mielellään totesi, että ”inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö”. Vaikka nämä kaksi koulukuntaa muuten eroavat toisistaan suunnattomasti, molemmat ymmärtävät rahan olevan inflaation veturin.

Käytännössä kaikki keynesiläiset uskovat tuotantovajeen vuoksi, että nykyisestä tilanteesta seuraa todennäköisesti deflaatio. Keynesiläiset eivät uskoneet 1970-luvun lopun stagflaation olevan mahdollisen: kyseisellä ajanjaksolla oli ”riittämätön kysyntä” mutta korkea inflaatio, mikä on teoriassa ristiriitainen käsite keynesiläisyydessä. Heidän jatkuva lisäelvytyksen vaatimisensa viitannee siihen, että ”tuotantovaje” on heille edelleenkin keskeinen käsite.

Monetaristit ja itävaltalaiset ovat käytännössä kaikesta eri mieltä keynesiläisten kanssa ja hyvin usein eri mieltä keskenäänkin — lukuunottamatta rahan kriittisestä roolista taloudessa. Heidän metodologiansa ja rahaprosessinsa eroavat toisistaan, mutta sekä monetaristit ja itävaltalaiset tunnistavat sen mahdollisuuden, että ”tuotantovaje” voi esiintyä yhtä aikaa inflaation kanssa.

Aikahorisontti

Nykyinen tieto tukee deflaation ennustajia. Rahamäärä supistuu eikä inflaatiota ole juuri havaittavissa, ainakaan valtion kuluttajahintaindeksin mittaamana. Talouden toipumisesta on niukasti merkkejä huolimatta valtion ja median hehkuttamista hyvistä merkeistä.

Monetaristit ja itävaltalaiset myöntävät sen, että yleinen hintojen nousu deflatoituvassa ympäristössä on mahdotonta. (Alunperin inflaatio ja deflaatio tarkoittivat rahan määrän kasvattamista tai supistamista.) Näin ollen ne, jotka odottavat inflaatiota, odottavat myös rahamäärän kasvua jossain vaiheessa.

Näiden kahden näkemyksen yhteensovittamisesta tuleekin mahdollista, kun sallitaan erilaiset aikahorisontit. Itse asiassa väitänkin kiistan molempien puolten olevan oikeassa — toisin sanoen, saamme ensin deflaation ja sitten inflaation.

Deflaation perustelut

Financial Armageddon kuvaa valtion toimenpiteitä näin:

”Koko talouskriisin ajan poliitikot ovat keskittyneet asioiden pitämiseen pinnalla kunnes myrsky on ohi. He ovat käyttäneet valtavasti veronmaksajien rahoja yrittääkseen käynnistää kasvua kunnes talous on takaisin raiteillaan. He ovat kannustaneet ihmisiä pitämään uskoa yllä kunnes yritykset alkavat jälleen palkata työntekijöitä.”

Olemassaolevan velan hoitaminen on mahdotonta, koska tulot eivät ole tarpeeksi korkeat siihen. Talous ei voi kasvaa tarpeeksi suureksi tarpeeksi nopeasti, jotta tämä ongelma ratkeaisi. Velat hoidetaan jättämällä ne maksamatta (default) tai saamalla ne anteeksi.

Valtio on ollut haluton hyväksymään laskusuhdannetta, lisäten velkaa toivoen synnyttävänsä ihmeen, jota ei voi tulla. Vaarana on se, kuten Financial Armageddon esittää, että oletetut ”kunnekset” eivät toteudu:

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun jokainen ”kunnes” osoittautuu osuneen hehtaaritykillä maalista ohi? Entä jos näkemämme talouden myllerrys ei olekaan syklistä vaan rakenteellista? Jos asia on näin, niin amerikkalaiset tulevat huomaamaan, että odotettujen parempien aikojen sijasta he huomaavat olevansa huonommassa jamassa kuin olivat — tai ovat.

Lisävelasta on häviävän vähän hyötyä. Velan rajahyöty, suhteessa BKT:n kasvun luomiseen, on jo negatiivinen. Valtio on ampunut kaikki panoksensa. Sillä ei ole mitään keinoja jäljellä, jotka vaikuttaisivat todelliseen tuotantoon mitenkään kestävästi.

Kun talous jatkaa devalvoitumistaan, deflaatiovoimat kasvavat suuremmiksi. Yksityinen sektori jatkaa velkojen karistamista niskoiltaan. Julkinen sektori pyrkii kumoamaan tämän entistä suuremmalla kassavajekulutuksella ja uusilla elvytyspaketeilla. Yksityinen sektori kutistuu nopeammin kuin julkinen kykenee laajentumaan.

Kuinka saamme inflaation

Valtiomme [Yhdysvallat] on moninkertaisesti konkurssikypsä (ks. Spiraling to Bankruptcy), kuten ovat myös Euroopan demokraattiset sosialistivaltiot (ks. Welfare States - R.I.P.). Poliittisista syistä yksikään näistä valtioista ei ole valmis joko leikkaamaan menojaan tai hyväksymään taantumaa. Mish tarjosi kuvauksen sekä USA:sta että Euroopasta (minun korostukseni):

”Euroopalle tuhat miljardia dollaria ei ole tarpeeksi, edes kymmenen tuhatta miljardia ei riittäisi. Ei ole olemassa suunnitelmaa, joka voisi toimia. Mutta se ei estä poliitikkoja yrittämästä. Poliitikot eivät välitä matematiikasta tai logiikasta, tai siitä tosiasiasta, että lisävelan kerääminen ei millään voi olla ratkaisu siihen ongelmaan, että velkaa on jo niin paljon liikaa, ettei sitä voida millään maksaa takaisin.”

Olemme todistamassa demokraattisen sosialismin kuolemaa. Yksikään poliitikko ei halua sen tapahtuvan, mutta kukaan ei pysty sitä estämään. Olemme siinä pisteessä, missä Ponzi-huijauksen (suom.huom. pyramidihuijaus) käsite ”laajenna ja teeskentele” on jo laajennettu sosiaalivastuiden ja pankkijärjestelmien yli koskemaan kokonaisia talouksia. Olemme lähestymässä sitä tilannetta, jota Ludwig von Mises kutsui nimellä ”tuhon nousukausi”:

”Ei ole olemassa mitään keinoja estää lopullista, luottolaajennuksen synnyttämää nousukautta seuraavaa romahdusta. Vaihtoehtoina on vain se, loppuuko kriisi aiemmin seurauksena vapaaehtoisesta luottolaajennuksen lopettamisesta, vai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä kyseisen valuuttajärjestelmän tuhoavana katastrofina.”

Poliittiset pelkurit kautta maailman ovat valinneet Misesin toisen lopputuleman — ”lopullisen ja täydellisen valuuttajärjestelmän tuhoavan katastrofin”.

Yksikään valtio ei omaa resursseja jatkaa nykyisten menojen rahoittamista. Kun niiden taloudet surkastuvat, ne tulevat ”painamaan rahaa” kattaakseen sitoumuksensa ja elvyttääkseen. Jossain vaiheessa rahamäärä tulee räjähtämään suhteessa saatavilla oleviin hyödykkeisiin.

Olemme nähneet viimeisinä parina vuotena monta ”mahdotonta”. Valmistaudu seuraavaan — hyperinflationääriseen lamaan. Se ei ole mahdoton, se ei ole oksymoroni, eikä sen pitäisi yllättää ketään ajattelevaa ekonomista. Se on jo likimain täällä.

Elämäntapasi riippuu siitä, kuinka valmistautunut olet kohtaamaan tämän uusimman, suurimman ja hirvittävimmän Mustan Joutsenen. Tämä peto tulee tuhoamaan kokonaisia talouksia, kaatamaan joitakin hallituksia ja muuttamaan maailmaa.

Herätkää, ihmiset! Poliitikoillanne ei ole mitään aikomuksia estää tätä.

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Viime päivinä on osoiteltu milloin henkilöitä, milloin puolueita sormella siitä, että kuka sitä lainaa Kreikkaan nyt on oikein antamassa ja velkaannuttamassa Suomea muutenkin lisää. Totuus lienee kuitenkin se, että nämä ”isot asiat” menisivät aivan samalla tavalla, vaikka hallituksessa istuisivat demarit, persut ja vasurit. Syyllisiä eivät olekaan nykyiset vallanpitäjät, vaan itse järjestelmä.

En millään tavoin halua puolustella Kataista, Vanhasta tai Kreikka-lainan puolesta äänestäneitä kansanedustajia, päinvastoin, mutta vaikka jotkut muut olisivat ottaneet heidän paikkansa, tulos olisi ollut perusteluita myöten sama. Isompaa kriisiä pelätään ja sen vuoksi ollaan valmiita mihin tahansa päättömyksiin, muutenkin jo lähes olemattomista aate-eroista välittämättä.

Valtiot, niin Kreikka kuin Suomikin, velkaantuvat, koska niiden poliittinen järjestelmä on mätä. Ehdokkaat ja puolueet voivat ostaa kannatusta lupaamalla kansalaisille lähes kuun taivaalta ja sitten kattaa menoista verotuksella sen minkä kehtaavat ja loput velkarahalla, koska velkojen hoito jää kuitenkin tulevien vallanpitäjien huoleksi. Asiaa ei auta se, että monet johtavat taloustieteilijät kannustavat valtioita velkaantumaan väittäen, ettei velkoja tarvitse koskaan maksaa pois.

Todellisuudessa velat on maksettava pois ja valtionvelka on tällöin tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Jos yksi hallitus katsoo oikeudekseen ottaa velkaa kattaakseen kasvavia menoja, jonkun tulevan hallituksen on kiristettävä veroja, leikattava menoja tai todennäköisesti tehtävä molempia hoitaakseen velat. Luonnollisesti yksikään hallitus ei noita asioita halua tehdä, vaan ottaa vain lisää velkaa ja toivoo parasta.

Kulloisetkin vallanpitäjät ovat syyllisiä paitsi siihen, että he jatkavat tätä velkaantumisen kierrettä, myös siihen, että he eivät korjaa tätä varmaan tuhoon johtavaa järjestelmää. Mitä kauemmin kierrettä jatketaan, sitä korkeammalta tulemme putoamaan. On aika ryhtyä elämään suu säkkiä myöten mitä pikimmiten, jotta tulevista ongelmista edes osa voidaan välttää, vaikka se olisikin tuskallista. Valtion ja kuntien velkaantuminen on estettävä ja tehtävät rajattava perustuslaissa.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu yleisönosastokirjoitukseksi Keskisuomalaiseen. Ei toistaiseksi julkaistu lehdessä.)

Luottamus talouteen

Kun jotain asiaa taloudessa perustetaan luottamukseen, ollaan rakentamassa maailman epävakainta räjähdysainetta. Pelkästään luottamukseen perustuvat asiat ovat paineen alla herkempiä kuin dynamiitista hikoillut nitroglyseriini. Joskus pieninkin epäilys riittää haihduttamaan luottamuksen ja siihen perustuneen asian savuna ilmaan. Kun jonkin asian taloudessa sanotaan perustuvan luottamukseen, se on todellisuudessa tyhjän päällä.

Nykyisin raha, esimerkiksi tämä yhteinen euromme, perustuu luottamukseen. Me joudumme luottamaan siihen, että rahalla on arvoa vielä tulevaisuudessakin. Jos tuo luottamus menee, myös se arvo menee siinä mukana, puff! Siksi EU:n päättäjät tekevät niin vimmaisesti töitä eurojärjestelmän uskottavuuden eteen, koska se luottamus on todellakin hiuskarvan varassa.

Luottamuksen merkitys nykyisessä rahajärjestelmässä käy paremmin ilmi, kun ajattelemme rahajärjestelmää, joka ei perustu luottamukseen. Mikä tahansa hyödykeraha on nimittäin sellainen. Hyödykeraha toimii hyvin rahana, koska sillä on muutakin arvoa kuin sen käyttöarvo rahana.

Historian aikana esimerkiksi voi on toiminut rahana. Kun siitä aikanaan siirryttiin eteenpäin parempiin, vähemmän pilaantuviin vaihdonvälineisiin, voita omistavat ihmiset eivät jääneet tyhjin käsin: heillä oli edelleen voita, jota pystyi käyttämään vaikkapa leivontaan. Jos voita oli käsissä paljon, sen saattoi myydä edelleen uutta rahayksikköä vastaan.

Suosituimpia historiallisia hyödykerahoja ovat olleet kulta ja hopea. Niilläkin on arvoa rahaominaisuutensa ulkopuolella: niitä voidaan käyttää koruihin, elektroniikkaan, teollisuuden prosesseihin, lääketieteessä, jne. Jos käyttäisimme kultaa rahana ja se yht’äkkiä menettäisi jostain syystä käyttökelpoisuutensa rahana — esimerkiksi hopean osoittautuessa yksikkökooltaan sopivammaksi — kultarahat taskuissamme eivät muuttuisi välittömästi arvottomiksi, vaan niille takuuvarmasti löytyisi muita käyttöjä.

Sen sijaan mikä tahansa paperiraha, oli se sitten euro, dollari tai vanha Suomen markka, on täysin tyhjän päällä. Vaikka omistaisit kuinka paljon paperirahaa tahansa, sen menettäessä luottamuksensa sinulla on jäljellä vain kasa lähes täysin arvotonta paperia (sytykkeinä niitä voinee käyttää), tai mikä vielä pahempaa, sarja täysin arvottomia bittejä pankkitililläsi.

Tyhjän päällä seisovalle paperirahajärjestelmälle on toki syynsä, ei siihen sattumalta ole päädytty. Historian aikana nimittäin parhaimmatkin hyödykerahat lopulta aina kaatuivat, sillä ruhtinaat ja valtiaat eivät koskaan olleet tyytyväisiä rahoittamaan menojaan pelkillä verotuloilla. Eivät todellakaan, vaan aina lopulta he alkoivat huijaamaan. Menetelmiä oli useita, joku saattoi esimerkiksi sekoittaa jalometallien sekaan halvempaa metallia tai leikata jokaisen kolikon reunasta hyvin ohuen siivun irti ja sulattaa näistä siivuista uusia kolikoita.

Hyödykerahan väärentäminen on hankalaa ja vaivalloista hallitsijoillekin, ja mikä pahinta, siitä jää aina kiinni. Aina lopulta kansa huomaa, että kolikot painavat vähemmän kuin ennen tai että liikkeellä on eri kokoisia kolikoita, joihin on lyöty sama arvo. Rahan arvo on tällöin muuttunut, sillä esimerkiksi tinansekaisen hopean käyttöarvo ei ole sama kuin puhtaan hopean, eikä 0,9 unssia kultaa ole sama asia kuin yksi unssi kultaa. Ei hyvää voipullaakaan voi tehdä käyttäen voita, josta puolet on sahanpurua. Kun hallitsijat jäivät kiinni tällaisesta rahan raiskaamisesta, vallankumous oli jo lähellä.

Paperiraha on tässä suhteessa ylivertainen hallitsijoiden kannalta, sillä sen väärentämisestä ei voi jäädä suoraan kiinni. Yksikään kierrossa oleva vanha seteli ei siitä muutu, kun uusia seteleitä lasketaan liikkeelle. Kansalaiset voivat saada vihiä rahamäärän muutoksista ainoastaan niiden epäsuorista seurauksista eli lähinnä yleisen hintatason vastaavista muutoksista. Myös hyödykerahojen väärentäminen sai aikaan inflaatiota, mutta se oli pienempää ja lyhytikäisempää kuin paperirahasta seurannut inflaatio, johtuen tietenkin siitä hyödykerahojen väärennysten pikaisesta paljastumisesta.

Paperirahaa kontrolloivien hallitsijoiden tilannetta parantaa entisestään se, että inflaation syyksi on saatu kansalle selitettyä jotain aivan muuta kuin rahamäärän muutokset. Milloin inflaatio johtuu öljynhinnan noususta, milloin ylisuurista palkankorotuksista, milloin mistäkin. Koskaan se ei mukamas johdu rahan määrästä — päinvastoin, rahan lisääminen talouteen on kuulemma perusteltua, sen riittävyys kun pitää hallitsijoiden mukaan varmistaa. Ja inflaatiota vastaanhan taistellaan muun muassa korkopolitiikalla! Hah hah.

Monet pitävät nykyistä raha- ja pankkijärjestelmää kaiken pahan alkuna ja muuten sinänsä hyvän poliittisen järjestelmän korruption lähteenä. Totuus on kuitenkin se, että sekä raha- että pankkijärjestelmä ovat vallanpitäjien työkaluja. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani, rahoitus on valtioiden ikuinen ongelma, ja rahan sekä pankkien hallinta on tehokas väline rahoituksen järjestämiseen.

Euro on jo kuollut, mutta elää vielä lisäajalla. Viime yönä päättäjät saivat rahalleen ostettua jälleen kerran lisää aikaa, luottamus on jälleen palautettu ja huijaus voi jatkua. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) julistikin kansanvallan ottaneen niskalenkin markkinavoimista. Jos joku tuon jälkeen vielä kehtaa väittää Kokoomuksen olevan markkinatalousmyönteinen puolue, niin hävetköön. Kataisen puoluetoverin, opetusministeri Henna Virkkusen aamulla Twitterissä antama lausunto sen sijaan osuu niin nappiin kuin osua voi: (korostus minun)

”750 mrd megalomaaninen paketti talouden vakauttamiseksi.”

Wikipedian mukaan megalomania on psykopatologinen tila, joka ilmenee harhaisina fantasioina vauraudesta, vallasta ja kaikkivaltiudesta, tai pakkomielle mahtaileviin tai pröystäileviin asioihin ja tekoihin. En olisi itse voinut keksiä parempaa sanaa kuvaamaan poliitikkojen asenteita näinä päivinä.

Mutta mitä tulee siihen vakauttamiseen, niin voihan hukkuvakin vaikuttaa vakaalta, jos ulkopuolinen tarkkailija sattuu näkemään hänet juuri silloin, kun hän on saanut ponnistettua päänsä hetkeksi takaisin pinnalle ennen lopullista vajoamistaan syvyyksiin.

”Kreikan tauti” – taudin todellinen luonne ja sen lääkkeet

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Kreikan meri, meri Kreikan…

Kreikka on siis jälleen askeleen lähempänä päätepysäkkiä. S&P luokitteli Kreikan roskalainat roskalainaluokkaan eikä Kreikka enää kykene ottamaan uutta markkinahintaista velkaa. Tämä ei ollut tietysti yllätys (lue tämä, skenaario #3), mutta aina jaksaa yllättää, kuinka yllättyneitä päättäjät tästä kaikesta ovat. Otetaanpa vaikka Taloussanomien juttu ”Kreikan valtion rahoituskriisi pelättyä pahempi” ja siitä seuraavat katkelmat:

”Eurojohtajat uskoivat ensin pelkän lainalupauksen riittävän palauttamaan rahoitusmarkkinoiden luottamuksen Kreikan valtioon. Odotuksen mukaan Kreikan valtiolta vaadittavien markkinakorkojen piti painua niin alas, että valtio olisi voinut jatkaa alijäämänsä rahoittamista markkinarahoituksella.”

Jo tällöin oli selvää, että lainalupaus voi ainoastaan pahentaa tilannetta: Kreikan ei tarvitse ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin, vaan sama pelleily saa jatkua.

”Seuraavaksi viranomaiset toivoivat, että markkinat rauhoittuisivat Kreikan esittämästä avunpyynnöstä.”

Totta kai Kreikka ottaa tarjolla olevaa halvempaa rahaa kun vaihtoehtona on kaksinumeroinen korko markkinoilta! Miten täysin odotettu ”käänne” rauhoittaisi ketään?

Päättäjät jatkavat toiveajatteluaan varmasti maailman tappiin. Tällä hetkellä toivomuksena on se, että muiden maiden Kreikalle lainaamista rahoista on jotain hyötyäkin ja että niistä saadaan jopa voittoa. Kreikka ei koskaan tule maksamaan niitä lainoja takaisin. Vaikka euromaiden tukilainat kaksin- tai kolminkertaistuisivat, kuten analyytikot uskovat, sekään ei riitä.

Lainaksi ei voi elää. Valtion menojen on oltavia korkeintaan niin suuria kuin tulojen. Valtionvelka ei ole tuloa, vaan tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Kreikka — ja kaikki muutkin maat — ovat jo niin velkaantuneita, että velkaa ei voida maksaa pois kymmeniin tai jopa satoihin vuosiin, vaikka verotus kiristettäisiin sataan prosenttiin.

Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden tukemisella saadaan kyllä aikaan inflaatiota. EKP ”painaa” euroja pian minkä ehtii, jotta pankit voivat ottaa siltä halpaa lainaa, jota lainaavat edelleen valtioille, jotka lainaavat sitä edelleen ongelmavaltioille. Valtiot kuluttavat lainarahaa villisti muka elvyttääkseen taloutta. Kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy ja hinnat alkavat nousta nopeammin.

Kysymys kuuluukin, näemmekö jo tänä vuonna tuhannen euron setelin vai meneekö ensi vuoteen. Perässä seuraavat viisitonninen, kymppitonni, viisikymmentonninen, satatonninen, miljoona…

Loppukevennys: Why Greece?

Tilastot vastaan todellisuus

Äskettäisessä kommenttiketjussa nousi esiin ajatus, että käsitykset alkoholin vaaroista ja haitoista ovat tilastotiedettä. Tämä on varsin suppea ja epähumaani käsitys alkoholin haitoista. Siinä missä todellisessa elämässä alkoholistit juovat perheen omaisuuden ja kännipäissään vielä hakkaavat puolison ja lapset, Suuret Ajattelijat röhnöttävät nojatuoleissaan ja päivittelevät alkoholin julkiselle terveydenhuollolle aiheuttamia kustannuksia paperille tulostetuista hienoista tilastoistaan. Tilastot ovatkin kollektivismin epäjumalankuva, jossa kaikki oikean elämän ilot ja surut pakataan helposti käsiteltäviksi numeroiksi, joiden pohjalta yhteiskuntaa voidaan suunnitella.

Yksi keskeinen ongelma tilastopohjaisen yhteiskuntasuunnittelun kanssa on vain se, että me olemme ihmisiä, emme tilastoja. Kun poliitikot julistavat alkoholin aiheuttavan niin ja niin monta ongelmaa vuosittain ja sen estämiseksi nostavat alkoholin verotusta tai rajoittavat muuten myyntiä, alkoholisti ei siitä parannu, vaan laulaa mielessään Irwiniä, juo perheen omaisuuden, ottaa vielä velkaakin päälle ja kännipäissään hakkaa puolison ja lapset. Kun ruuvia kiristetään tarpeeksi, hän alkaa vierailla yhä useammin Virossa, harkita pontikkapannun virittämistä autotalliin tai opetella tuulilasinpesunesteiden väärinkäyttöä.

Verojen ja sääntelyn kiristämisellä voidaan kyllä saada tilastoitu alkoholin kulutus vähenemään, mutta samalla tilastoimaton ja vaihtoehtoinen kulutus kasvaa. Eikä se alkoholisti jätä juomatta siksi, että alkoholi on kalliimpaa tai että sitä ei saa kaupasta iltayhdeksän jälkeen. Rattijuoppo ei virta-avainta kääntäessään mieti kuinka paljon nautittu alkoholi tuli maksamaan. Kuten kirjoituksessani ”Yhden ratkaisun malli” yritin ilmaista, kollektiivinen ratkaisu ei poista yksilöiden ongelmia.

Erityisen surullista tilastojen ja sosiaalivaltion ihannoinnissa on se, että jos alkoholin haitat eivät näkyisi tilastoissa kustannuksina julkiselle sektorille, poliitikkojen mielestä ongelmaa ei olisi juuri lainkaan. Vaikka tarinan alkoholisti ryyppäisi ja hakkaisi perheensä velkaiseksi ja palasiksi, niin se olisi vain yksittäistapaus, jolle ei muka voitaisi mitään. No, eivät poliitikot voikaan, mutta uskotellessaan kansalaisille ratkaisevansa ennen pitkää kaikki ongelmat tilastojen kautta he vievät ihmisiltä aloitteellisuuden ratkaista ongelmansa itse.

Kun julkinen valta ottaa jonkin asian hoitaakseen, valitettavan moni tyytyy siihen ja jää odottamaan jopa loputtomasti, että ongelma ratkeaa julkisen vallan toimesta. Näitä passivoituneita ihmisiä on tästä turha syyttää, sillä siihen heitä on opetettu heidän koko ikänsä: valtio osaa ja pystyy ratkaisemaan kaikki ongelmat. Ja kun jokin ratkaisu ei toimi, luvataan tehdä asian eteen enemmän. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Todellisuudessa mikään ongelma, jonka osoittamiseen tarvitaan tilastoja, ei ole julkisen vallan ratkaistavissa. Todellisen elämän suunnattomasta monimutkaisuudesta johtuen päättäjät voivat tuijottaa vain tilastoja ja yrittää saada ne käyttäytymään mielensä mukaisesti. Tilastot ovat kuitenkin vain osa kuvasta, vieläpä hyvin karkeasti yksinkertaistettuna.

Olenkin usein sanonut, että tilastokeskuksen olemassaolo on varma merkki siitä, että yhteiskunnassa on liian suuri julkinen sektori. Se on sellainen valtio, joka ei pyri ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden poistamiseen Frédéric Bastiatin ihanteen mukaisesti, vaan joka pyrkii tarjoamaan ihmisille mahdollisimman paljon kaikkea hyvää ja helppoa elämää oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Tarkoitus on epäilemättä useimmiten vilpitön, mutta lopputulos on kollektiivisten ratkaisujen suo, joka ei auta ketään, mutta on raskas kaikille — myös niille, joita haluttiin auttaa.

***

Muistutus: Tiedoksi paikallisille, torstaina 29.4.2010 klo 18:30 pidettävän Keski-Suomen Liberaalit ry:n vuosikokouksen jälkeen jatketaan klo 19:00 Liberaalimafian merkeissä Ravintola Ali Babassa. Liberaalimafiahan on puoluepoliittisesti sitoumaton kokoontuminen, mutta kokemus on osoittanut, että osallistujissa on usein monta Liberaalia, joten se selittää näiden tapahtumien läheisen ajankohdan. Tervetuloa!