anarkismi – Pasi.fi

Miksi Kompensäätiö on hyvä asia

Antero Vartian ilmastonmuutoksen torjuntaan perustama Kompensäätiö sr on puhuttanut paitsi mediassa, myös ilmastoskeptisissä piireissä. Skeptikoiden keskuudessa hanke on kohdannut yllättävän paljon vastustusta, vaikka ajatus on mitä kannatettavin.

Mikäli mediassa kerrotut tiedot pitävät paikkansa ja Kompensäätiön toteuttama kasvihuonekaasupäästöjen kompensaatio on täysin vapaaehtoista, niin mitään järjellistä syytä vastustaa tällaista hanketta ei voi olla olemassa. Päinvastoin, koko ilmastopolitiikka ja oikeastaan kaikki muukin politiikka pitäisi hoitaa juuri näin: ne maksavat, jotka pitävät asiaa tärkeänä. Muut pitävät sitten muita asioita tärkeinä, ja maksavat niistä.

Kirjoitin oikeastaan tästä täysin samasta aiheesta kauan sitten kirjoituksen otsikolla Vapaamatkustajuuden epäongelma.

Pitkähkön mutta suositeltavan kirjoituksen pointti oli, että kaikin puolin parhaaseen lopputulokseen sekä yksittäisten asioiden että kokonaisuuden kannalta päästään siten, että jokainen keskittyy ratkaisemaan yhdessä muiden kanssa tai omillaan niitä yhteiskunnan epäkohtia, jotka itse kokee tärkeimmiksi, sen sijaan, että valtion poliittisen prosessin ja byrokraattisen koneiston kautta pakotettaisiin kaikki osallistumaan kaikkien epäkohtien tai joidenkin epäkohdiksi kokemien asioiden ratkaisemiseen.

Kirjoituksessani käytin esimerkkeinä maanpuolustusta ja ympäristönsuojelua. Ilmastoskeptikkona (ja viitaten muuhun viime päivien uutisointiin, vapaata maahanmuuttoa kannattavana, mutta liiallista julkista sosiaaliturvaa vastustavana sellaisena) olen vain tyytyväinen, että Antero Vartia on ryhtynyt ratkomaan kokemaansta ilmastoepäkohtaa anarkokapitalistisesti vapaan markkinatalouden keinoin vanhan ehdotukseni mukaisesti.

Mielestäni päästötariffit, tuulimyllyjen tuet, ilmastoperusteiset osuudet sähkö- ja polttoaineveroissa voisi lakkauttaa, ja jättää koko homman Kompensäätiön ja muiden vastaavien vapaaehtoisten hankkeiden varaan. Jos ongelma on todellinen ja tarpeeksi merkittäväksi koettu, niin se varmasti ratkaistaan parhaiten juuri näin, eikä pakottamalla kaikkia mukaan hillittömään poliittis-byrokraattiseen hankkeeseen, jota kaikki osapuolet vieläpä lobbaavat tukemaan omia näkökulmiaan, hukuttaen varsinaisen asian.

Pienenä kauneusvirheenä Kompensäätiössä ehkä näkisin hankkeen voittoatavoittelemattomuuden - mikseipä yhteiskunnan koettujen epäkohtien ratkaisemisella voisi tehdä myös bisnestä? Mutta kuten todettua, tämä on vain kosmeettinen asia.

Kun anarkismi tuli muotiin

On pakko todeta, että anarkismista on tullut muodikasta, kun anarkistiksi julistaudutaan ylpeästi riippumatta siitä, onko oma poliittinen aate lähimainkaan yhteensopiva anarkismin kanssa eli ei. Anarkismille on siis käymässä samoin kuin liberalismille - kaikkihan nimittäin tykkäävät kertoa olevansa liberaaleja samalla molemmin käsin yksilönvapautta tukahduttaessaan.

Anarkismihan tarkoittaa nimensä mukaisesti lyhykäisyydessään esivallan vastustamista ja kieltämistä. Toisin sanoen, anarkistisessa yhteiskunnassa ei olisi valtiota, vaan ihmisten välinen kanssakäyminen kaikissa muodoissaan perustuisi vapaaehtoisuuteen ja sopimusjärjestelyihin.

Jotkut muodin-vuoksi-anarkistit haluavat lisäksi yhdistää anarkismiin kategorisesti kaikenlaisten hierarkioiden vastustamisen, mutta se on mielekästä ainoastaan esivallan osalta, koska valtioon liittyvät hierarkiat ovat pakollisia - siis esivallan edustajien aseellisen väkivallan uhalla pakotettuja. Sen sijaan vapaaehtoisten hierarkioiden (kuten työpaikkojen esimies-alainen-asetelman) vastustaminen ei ole lainkaan mielekästä tai anarkistista, sillä se on muiden ihmisten henkilökohtaisiin vapaisiin valintoihin puuttumista.

Merkille pantavaa eräissä näistä muodin-vuoksi-anarkisteista on se, että anarkismin teoria tuntuu ainakin jollain tasolla olevan hallussa ja heidän kirjoituksensa ovat ainakin pääosin anarkistienkin silmää miellyttäviä. Esimerkkinä mainittakoon tällä hetkellä anarkismin covergirlin rooliin noussut, Puheenvuorossakin blogaava Suvi Auvinen, joka tuntuu sanovan ja kirjoittavan ihan oikeasti anarkistisia juttuja. Mutta sitten kun tarkastellaan tekoja, niin whoa!, mitäs muuta sieltä muodin-vuoksi-anarkistin ulkokuoren alta paljastuukaan kuin pesunkestävä vasemmistoradikaali.

Ei, anarkistiksi julistautumiseen ei riitä se, että kieltäytyy äänestämästä vaaleissa tai vastustaa puoluepolitiikkaa. Jos järjestää tukimielenosoituksia lakkoilijoille ja vastustaa julkisen liikenteen yhtiöittämistä ja yksityistämistä, niin ei ole anarkisti, sillä anarkisti ei voi kannattaa julkista liikennettä. Anarkisti ei voi myöskään kannattaa sosiaaliturvaa tai hyvinvointivaltion palveluja ja pysyä anarkistina. Anarkisti ei voi myöskään lähtökohtaisesti kannattaa ikkunoiden tai muiden paikkojen rikkomista ainakaan silloin, kun ne ovat muiden kuin valtion omistamia, sillä anarkisteilla ei ole mitään muita ihmisiä tai muiden ihmisten yksityisomaisuutta vastaan.

Vasemmistoradikaalit sen sijaan voivat hyvin jättäytyä äänestämästä, sillä hehän harjoittavat aatettaan ulkoparlamentaarisesti. Vasemmistoradikaaleille on luonnollista tukea lakkoilijoita ja estää rikkuritoimintaa sekä vastustaa julkisen liikenteen yhtiöittämistä ja yksityistämistä. Sosiaaliturva (ja sen varassa eläminen) sekä muut hyvinvointivaltion palvelut ovat myös vasemmistoradikaalien mieleen. Ja koska vasemmistoradikaalit vähät välittävät muiden ihmisten henkilöistä saati omaisuudesta, niin ikkunoiden ja paikkojen hajottaminen ei tuota heille tunnontuskia, vaan pikemminkin tilaisuuden ilmaista itseään ja ottaa tilaa haltuun.

Ymmärrän kyllä, miksi vasemmistoradikaalit haluavat kutsua itseään anarkisteiksi. Käsitteiden rajojen hämärtäminen ja hyvältä kuulostavien käsitteiden - kuten aiemmin liberalismin - omiminen omaan käyttöön palvelee heidän tarkoitusperiään ja auttaa heitä saavuttamaan tavoitteitaan helpommin. Eihän kukaan enää ota kommunistia vakavasti, mutta ilmeisesti kommunistit ajattelevat, että anarkisti saatetaan ottaakin.

Mutta vaikka Suvi Auvisen tavoin kunnioitankin jokaisen itsemäärittelyä näiden poliittisesta positiosta, niin en ymmärrä miksi media lähtee mukaan tähän vasemmistolaiseen käsitteiden uudelleenmäärittelyyn. Eikö median pitäisi olla objektiivista ja raportoida asiat niin kuin ne ovat, eikä niin kuin erilaiset aktivistiryhmät haluavat niiden olevan? Siitä huolimatta media säännönmukaisesti kutsuu näitä selkeän vasemmistolaisia aktivisteja anarkisteiksi, koska he itse kutsuvat itseään anarkisteiksi sitä kuitenkaan olematta.

Toki hektisessä toimitustyössä saattaa käydä niin, ettei yksinkertaisesti ole aikaa selvittää onko joku tosiaan sitä mitä väittää olevansa. Toimittajien työtä helpottaakseni väännänkin nyt rautalangasta: Suvi Auvinen ei ole anarkisti ainakaan tekojensa perusteella, vaikka toisinaan kuulostaakin siltä; Susanna Kaukinen ei ole anarkistia nähnytkään; ja Takku-sivustolla organisoituvat häiriköt eivät ole anarkisteja. Sen sijaan kaikki nämä näyttävät kannattavan punaisen vasemmistoradikalismin eri sävyjä aina punamustaan asti, vaikka haluavatkin esiintyä muodikkaasti anarkisteina.

Lopuksi yksinkertainen nyrkkisääntö feikki-anarkistien paljastamiseksi: jos henkilö kannattaa mitään verovaroin kustannettavaa asiaa, niin hän ei ole anarkisti. Niin ikään yksikään yhteisomistusta kannattava ja yksityisomaisuutta vastustava henkilö ei voi olla anarkisti, sillä yhteisomistuksen ylläpito ja yksityisomaisuuden kiellon toimeenpano edellyttävät jonkinlaista esivallanomaista pakkokoneistoa.

Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Väkivallaton vaihtoehto

Pidin marraskuussa Ahvenryhmän Valta-seminaarissa Helsingissä hieman erilaisen esitelmän vapaudesta ja vallasta. Nyt tuo yhä ajankohtaisempi esitelmä on saatu myös verkkojakeluun ja suosittelenkin jokaista käyttämään reilun kaksikymmenminuuttisen hyvin tässä osoitteessa: http://vimeo.com/pasi/vapaus-ja-valta.

Lyhyesti tiivistettynä käyn esitelmässä läpi vapauden määritelmän (yksilön loukkaamaton oikeus omaan kehoon ja oman työn tuloksiin), nykyisen poliittisen vallankäytön kiistämättömän sisäisen väkivaltaisuuden ja siitä aiheutuvat yhteiskuntajärjestelmälle fataalit ongelmat sekä ratkaisuehdotuksen väkivallattomasta yhteiskunnasta.

Toivottavasti tämä herättää keskustelua, sana on vapaa alla. Lisäksi toivon, että kriitikot käyttävät älykkäämpiä argumentteja, kuin seminaarin ensimmäinen kommentoija, joka kuvitteli lyttäävänsä väitteeni täydellisesti toteamalla vain kylmästi, että "täysi vapaus ei vaan toimi" edes yrittämällä perustella toteamustaan, ennen kuin jatkoi kommenttipuheenvuoronsa käyttämistä puhumiseen aivan jostain muusta omasta mieliaiheestaan.

Eli siis, linkki videoon: Pasi J. Matilainen: Vapaus ja valta yhteiskunnassa, sekä linkki kalvoihin: Vapaus ja valta -esitelmän kalvot.