Äänioikeus – Pasi.fi

Suomeen 5 367 171 kansanedustajaa!

Jotkut ovat sitä mieltä, että ihmiset ovat ahneita ja itsekkäitä paskiaisia, jotka vetävät kotiinpäin muiden kustannuksella aina kun vain suinkin mahdollista. En nyt ihan täysin allekirjoita tätä ihmiskuvaa, mutta onhan siinä totuuden siemen. Sen sijaan merkittävä osa kansanedustajista täyttää tuon kuvauksen varsin tarkkaan, ainakin jos heidän tekemästään politiikasta voidaan vetää mitään johtopäätöksiä asian suhteen.

Kansanedustaja ei ole mitenkään erikoinen eläin, vaan toimii rationaalisen itsekkäästi siinä missä muutkin ihmiset. Heidän - kuten kaikkien muidenkin - ensisijainen tavoitteensa on aina oman toimeentulon ja yltäkylläisyyden varmistaminen. Kansanedustajien tapaus on siitä erilainen, että se tarkoittaa lähes aina käytännössä oman uudelleenvalinnan varmistamista, varsinkin urapoliitikkojen kohdalla, jotka ensinnäkään eivät usein edes osaa tehdä mitään muuta ja jotka toisekseen tekevät kaikki varsinaiset päätökset ja vedättävät rivikansanedustajia ryhmäkurin avulla.

Kansanedustajan ei siis kannata tehdä asioita oikein tai edustaa kansaa tämän parhaaksi, vaan antaa äänestäjille sellainen vaikutelma, että häntä kannattaa äänestää uudelleenkin. Asian tekee erityisen harmilliseksi se, että oikein tekeminen ja kansan edustaminen ovat lähes aina ristiriidassa uudelleenvalintamahdollisuuksien edistämisen kanssa.

Jotkut ovat ehdottaneet säästö- ja tehokkuussyistä kansanedustajien määrän leikkaamista puoleen, sadallakin kuulemma pärjättäisiin ja muka vielä paremmin. No, ottaen huomioon, että nykyisin eduskunnassa omaa etuaan muiden kustannuksella ajaa 0,004% väestöstä, ei kai olisi kovin suuri muutos, jos heitä olisi vain 0,002%.

Mutta koska "kansanedustaminen" on käytännössä lähinnä oman edun ajamista, olisi tavallisten ihmisten edun mukaista pikemminkin lisätä kansanedustajamäärää noin 26 836 -kertaisesti eli väkilukua vastaavaksi. Jos siis jokainen olisi "kansanedustaja", jokainen voisi edustaa itseään eli hoitaa omat asiansa itse ja sillä selvä.

Samalla päästäisiin eroon kohua aiheuttavista kansanedustajien palkkioista ja niiden korotuksista, sillä eihän olisi mitään järkeä siinä, että jokainen laitettaisiin maksamaan itselleen tuhansia euroja palkkaa.

Tykkää Facebook-sivusta Suomeen 5 367 171 kansanedustajaa!

Verotuksen ja äänioikeuden suhde

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on Suomessa likipitäen pyhä asia ja tietyllä tapaa verrattain varhaisen käyttöönottonsa vuoksi myös ylpeyden aihe. Lähes yhtä pyhää ja ylpeyttä herättävää on kansainvälisesti vertailtuna toistaiseksi suhteellisen "toimiva" verotus. Kuten lukijani tietävät, en ole verotuksen ystävä, enkä oikeastaan demokratiankaan, mutta pohdin tässä niiden keskinäistä suhdetta ja niiden positiivista kehittämistä sillä oletuksella, että kummastakaan ei ole mahdollista päästä eroon.

Rajaan analyysin kahteen tärkeään verotuksen perusteluun. Ensimmäinen on se, että verotuksella voidaan rahoittaa tulonjako ja julkiset palvelut siten, että jokaisella on saatavilla perustoimeentulo ja laajat peruspalvelut periaatteessa kaikissa tilanteissa. Toinen on se, että verotuksella (erityisesti progressiivisella tuloverolla) rahoitetun tulonjaon katsotaan ehkäisevän äärimmäistä köyhyyttä ja siitä johtuvaa rikollisuutta, mikä nähdään kaikkien etuna.

Äänioikeuden suhteen vertailen kahta erilaista vaihtoehtoa: yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta (nykymalli, joskin mm. vaalipiirijako vähän kyseenalaistaa sitä yhtäläisyyttä) sekä varmasti useimpien taantumuksellisena pitämää maksettujen verojen määrään perustuvaa äänioikeutta.

Jos ajatellaan yhtiömuotoja, niin nykyvaltio ei vertaudu oikein sen paremmin osakeyhtiöön kuin osuuskuntaankaan. Osakeyhtiöissä on käytännössä käytössä ääni per äyri -periaate, eli yhtiöön sijoitettu pääoma eli omistettujen osakkeiden määrä määrittelee äänioikeuden määrän. Osuuskunnissa äänioikeus on puolestaan yhtäläinen, mutta niin on (useimmiten) myös osuuskuntalaisilta vaadittu panos, esimerkiksi osuuskuntamaksu. Nykyvaltiossa äänioikeus on yhtäläinen, mutta vaadittu panos on jopa progressiivisesti sitä suurempi, mitä suuremmat ovat kansalaisen tulot ja varallisuus.

Yhtäläisen äänioikeuden malli on siitä kohtalokkaasti haavoittuvainen, että jos yhden äänen valta (eli valtion menot jaettuna annettujen äänien määrällä) on enemmän kuin äänioikeutettujen enemmistöltä vaadittu henkilökohtainen panos (eli valtion verot jaettuna äänioikeutettujen määrällä), niin äänestäjillä on kannustin ja taipumus kannattaa politiikkaa, joka siirtää varallisuutta rikkaammilta köyhemmille. Samaan lopputulokseen päästään, jos enemmistö pystyy kannattamaan verotuksen lisäämistä siihen pisteeseen, että mainittu raja ylittyy. Vuoden 2010 talousarvion ja vuoden 2007 eduskuntavaalien tiedoilla yhden äänestäjän valta on 18203 euroa ja yhden keskimääräisen äänioikeutetun panos on 7650 euroa. Raja ylittyy siis nykyisin kirkkaasti.

Koska suurin osa äänestäjistä siis voi käyttää valtaa enemmän kuin joutuu vallankäyttöön panostamaan, tuloksena saadaan politiikkaa, joka ensisijaisesti pyrkii hyödyttämään vähemmän panostavia (eli vähävaraisempia) enemmän panostavien (eli varakkaampien) kustannuksella. Koska suuri osa äänestäjistä on lisäksi kokonaan tai lähes kokonaan yhteiskunnan tukien ja julkisten palveluiden varassa, he pyrkivät tuottamaan politiikkaa, joka laajentaa kyseisiä tukia ja palveluita.

Tämän välillisenä seurauksena sekä nettosaajien että täysin riippuvaisten määrät kasvavat jatkuvasti ja vastaavasti nettomaksajien määrä vähenee. Kehitys johtaa väistämättä siihen, että pienenevä maksajien joukko ei enää kykene ja/tai halua rahoittaa enemmistön ylläpitoa ja palveluita. Tällöin järjestelmä romahtaa.

Lisäaikaa ennen romahdusta järjestelmä voi ostaa leikkaamalla sekä veroja että menoja, mutta koska ongelma on äänioikeuden ja verotuksen suhteessa, leikkaukset kumotaan ennen pitkää ja sama meno jatkuu viiveellä, suoraan kohti romahdusta.

Jos sekä demokratia että verorahoitteinen valtio halutaan säilyttää ilman romahdusta, ainakin jomman kumman on muututtava. Äänioikeuden ja verotuksen suhteessa on siirryttävä joko osuuskuntamalliin (yhtäläinen ääni ja yhtäläinen panos, ks. esim. aiempi kirjoitukseni Millainen olisi minarkistinen Suomi?) tai osakeyhtiömalliin eli äänioikeus on suoraan verrannollinen panokseen eli valtion ja kuntien tapauksessa maksettuihin veroihin.

Osuuskuntamallissa verotus ei ole progressiivinen mutta ei myöskään suhteellinen, vaan absoluuttinen tasavero, eli jokainen maksaa saman summan. Koska käsittelin sitä em. aiemmassa kirjoituksessani, en puutu siihen sen enempää tässä.

Osakeyhtiömalli eli sijoitetun panoksen mukaisesti painotettu äänioikeus kuulostaa varmasti taantumukselliselta. Vastahan siitä päästiin eroon 1900-luvulla! Mielestäni se on kuitenkin yhtäläiseen äänioikeuteen verrattuna harkitsemisen arvoinen malli, sillä se käytännössä poistaa äänestäjän vallan ja panoksen välisen epäsuhdan. Tällöin äänestäjillä on kannustin säilyttää ja kehittää vaurautta eikä suinkaan kuluttaa ja tuhota sitä.

Mutta pystyykö painotettu äänioikeus vastaamaan kirjoituksen alussa mainittuihin kahteen verotuksen perusteluun eli toimeentulon ja peruspalveluiden takaamiseen sekä niiden johdosta vähentyneeseen köyhyyteen ja siihen liittyvään rikollisuuteen?

Progressiivisen verotuksen puolustajat ovat oikeassa siinä, että rikkaat ja varakkaat hyötyvät eniten alhaisesta rikollisuudesta, sillä heillä on eniten menetettävää. Painotetun äänioikeuden vallitessa tämä ilmenisi siten, että jos verovaroin tuotettu perustoimeentulo ja julkiset palvelut ovat kustannustehokkain tapa vähentää köyhyyttä ja siihen liittyvää rikollisuutta, niin silloin ne toteutettaisiin myös siinä järjestelmässä. Vastaus on siis todennäköisesti kyllä.

Toteutustapa olisi kuitenkin todennäköisesti nykyisestä poikkeava. Toisin kuin yhtäläisen äänioikeuden ja progressiivisen verotuksen mallissa, jossa äänestäjät käyttävät keskimäärin enemmän valtaa kuin joutuvat panostamaan, painotetun äänioikeuden mallissa maksajilla on enemmän kannustimia vaatia vastinetta rahoilleen. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että perusturvasta tulisi vastikkeellista, vaan todennäköisemmin sitä, että perusturva ja -palvelut toteutettaisiin tehokkaammin, vähemmällä byrokratialla ja tuottavammin.

Sivuvaikutuksena yhteiskunnasta kokonaisuudessaan tulisi vähemmän byrokraattinen ja vähemmän tuhlaileva eli käytännössä varakkaampi. Koska maksajat haluaisivat minimoida veronsa minimoimatta kuitenkaan valtaansa, kokonaisveroaste laskisi ja verovaroin tuotettaisiin vain välttämättömät ja oikeasti yhteiset asiat.

Lopputuloksena sekä rikkaat että köyhät vaurastuisivat, mutta koska samalla tuloerot voisivat mahdollisesti kasvaa, niin ei liene pelkoa, että tähän suuntaan mentäisiin... No, rommausta odotellessa siis.

Urapoliitikot edustamassa kansan syviä rivejä?

Eduskunta, eli 200 vaaleilla valittua kansanedustajaa, on kuin kansa pienoiskoossa. Noihin kahteensataan mieheen ja naiseen yksilöityvät ja tiivistyvät koko kansan kokemus, viisaus ja arvopohja. Kansanedustajat ovat edustava otos kansasta. Näin siis ainakin periaatteessa.

Mutta entä käytännössä? Vuosi sitten Ilta-Sanomat kertoi kansanedustaja Ben Zyskowiczista (kok.) tutustumassa ”oikeisiin töihin”.

Zyskowicz tarttui miehekkäin ottein hitsipilliin ja esitti viattoman kysymyksen.

- Tarvitsisin vähän työnohjausta, ja pitäisikö tämä kypärän visiiri panna alas, Zyskowicz kyseli.

…

- Hitsauskokemus oli miellyttävä, Zyskowicz summasi.

Zyskowicz on ollut ruumiillisessa työssä joskus nuorempana.

- Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä. Teollisuudessa en ole ollut, rakennuksella kyllä.

Zyskowicz valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan 24-vuotiaana vuonna 1979. Tätä ennen hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa 1977-1980 ja Kokoomuksen nuorten liiton virkailijana 1973-74. Yhdellä sanalla urapoliitikko. Jos sitten oletetaan, että Zyskowicz kansanedustajana kuuluu henkilökohtaiselta taustaltaan edustavaan otokseen Suomen väestöstä, niin se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 26 500 urapoliitikkoa (5,3 miljoonaa * (1/200)). No, ei mitenkään mahdoton luku, jos ei edellytetä kaikilta urapoliitikoilta samaa suoritustasoa, ottaen huomioon kaikki kunnallispoliitikot ja vastaavat.

Mutta entä jos eduskunnassa olisi muitakin urapoliitikkoja? Mitenköhän saman puolueen Jyrki ”Alvin nosto on ihan järkevää pohdiskelua” Katainen? Syntynyt 1971, eduskuntaan vuonna 1999, sitä ennen ”[h]änen työuraansa [on kuulunut] opettajan [sijaisuuksia], harjoittelu Suomen Lontoon suurlähetystössä, ja hän on ollut Kokoomuksen Kansallisen sivistysliiton koulutussuunnittelijana ja kouluttajana”. ”Katainen on ollut Siilinjärven kunnanvaltuuston jäsen vuodesta 1993 ja Pohjois-Savon maakuntaliiton 1. varapuheenjohtaja vuodesta 2000. Hän oli Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtaja 1994–1995.” Voisin merkata urapoliitikoksi.

Vaihdetaanpas puoluetta. Miten olisi Jutta Urpilainen (sd.)? Syntynyt 1975, eduskuntaan 2003. ”Ennen eduskuntauraansa hän työskenteli puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä edustaen Suomea Euroopan Demarinuorten (ECOSY) hallituksessa. Lisäksi hän on edustanut Suomea YK:n ja Unescon yleiskokouksissa. Kokkolan kaupunginvaltuutettuna hän on toiminut vuodesta 2001.” Urapoliitikko.

Löytyisiköhän vasemmiston johdosta työläisiä? Mikä on miehiään esimerkiksi Paavo Arhinmäki (vas.)? Syntynyt 1976, eduskuntaan 2007. Helsingin kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001, Helsingin opetuslautakunnassa vuodesta 1997. Ennen omaa kansanedustajan paikkaa hän toimi Esko-Juhani Tennilän (vas.) eduskunta-avustajana. Vasemmistonuorten puheenjohtaja 2001-2005. Leikannut joskus nurmea Helsingin kaupungin puistoyksikössä. (Heh, minäkin olen joskus leikannut nurmea Suonenjoen kaupungin teknisellä osastolla.:)) Pettymys, taas yksi urapoliitikko.

Nyt urautuneita poliitikkoja on jo neljä. Kansalaisiksi muunnettuna tämä tarkoittaa 106 000 ”urista”. Vähän alkaa epäilyttää, varsinkin kun minusta tuntuu, että tuossakaan ei ollut kaikki eduskunnan urapoliitikot.

Tämä jako urapoliitikkoihin ja muihin kansalaisiin on mielestäni tärkeä, sillä uriksia ei olisi, jos ei olisi valtiota ja kansanedustuslaitosta. Urikset eivät ole satunnaisia kesätöitä lukuunottamatta päivääkään tehneet mitään muuta kuin politiikkaa. He ovat siis nuoresta pitäen kokopäiväisesti työntäneet nokkaansa muiden asioihin, siinä missä tavalliset ihmiset välittävät lähinnä omista ja korkeintaan läheistensä asioista. Onko tällainen ihminen kosketuksissa ”tavalliseen elämään”? Onko tällainen kaveri oikeasti kansaa edustava kansanedustaja? Ei minun mielestäni.

Olen ennenkin esittänyt yksinkertaista keinoa valita kansanedustajiksi varmasti kansaa edustavia henkilöitä. Vieläpä siten, että valintajärjestelmä automaattisesti varmistaisi pitkällä aikavälillä kansan eri osien tasapuolisen edustuksen eduskunnassa. Kaiken lisäksi menetelmä olisi jopa järkyttävän halpa, sillä ”vaalit” voitaisiin järjestää parissa tunnissa, olettaen väestörekisterin olemassaolon.

Puhun tietenkin arvasta, josta kirjoitin viime vuoden tammikuussa otsikolla Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa. Arvalla valitut kansanedustajat olisivat takuuvarmasti kansan edustajia. Lisäksi vaatisi melkoista arpaonnea päästä urautumaan poliitikoksi, melkoisella varmuudella uristen lukumäärä asettuisi millä tahansa hetkellä nollan ja yhden väliin.

Toinen vanhempi kansanedustusta käsittelevä kirjoitukseni on myös lukemisen arvoinen, nimittäin kirjoitus Luovan työn tarkoitus ja miksi se ei aina toimi niin lokakuulta 2006. Tämä kirjoitus on mukautettu uusinta vuoden takaisesta artikkelistani ”Minulla on erittäin monipuolinen kokemus kesätöistä.”

Valitettavasti arpa ei ole käytössä, vaan joudumme tyytymään edustuksellisen vaalitavan tuloksiin ja enemmistön mielivaltaan. Muun muassa tästä syystä lähden ensi kevään vaaleissa haastamaan urapoliitikkoja ja poliittista eliittiä asettumalla sitoutumattomaksi ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Valitsijayhdistys on perusteilla näinä päivinä. Liity postituslistalleni lähettämällä tyhjä sähköposti osoitteeseen pjm2011-subscribe@pasi.fi ja pääset kuulemaan ensimmäisten joukossa kampanjan uusimmista käänteistä!

Yhteisen kakun keräämisestä ja jakamisesta

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.

Hotelli Arkadianmäki — peruskiven muuraus 17.4.2011

Olen aiemminkin ilmaissut aikeeni ryhtyä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tämä yksityiskohta ei ole toistaiseksi muuttunut, jos vain saan oleellisemmilta asioilta aikaiseksi hoitaa asian. Aiemmasta poiketen ohjelmani tulee kuitenkin olemaan hyvin suppea, sillä en kannata minkään puolueen tavoiteohjelmaa enkä usko poliittisen prosessin edes pystyvän tuottamaan täydellistä vapautta.

Koko poliittinen ohjelmani onkin vain yhden ainoan vaalilupauksen mittainen. Tullessani valituksi aion nimittäin uhrata kaiken liikenevän tarmoni sen eteen, että eräänä kauniina päivänä eduskunta lakkauttaa itse itsensä ja kaikki muutkin valtiolliset instituutiot. Tämän jälkeen aion ottaa käyttööni edesmenneeltä eduskunnalta ja valtiolta orvoksi jääneen eduskuntatalon ja muuttaa sen hotelliksi palvelemaan entiseen pääkaupunkiin matkaavia turisteja ja liikematkailijoita.

Toisin sanoen, koko mahdollisen kampanjan tarkoituksena on lähinnä kertoa ihmisille, että valtio ei ole tarpeellinen eikä hyödyllinen, mutta se on moraaliton ja jopa haitallinen. Teen tietenkin sitä samaa jo täällä blogissa, joten vaalikampanja olisi näin ollen blogin jatke.

Rehellisyyden nimissä on todettava muutama asia. Ensinnäkin, vaikka en jostain syystä tulisikaan valituksi tai en lopulta saisikaan aikaiseksi lähteä ehdolle, niin tulen silti uhraamaan tarmoa saman tavoitteen eteen, tosin kuten moni pitkäaikainen lukija on huomannut, aina välillä sitä tarmoa ei hirveästi liikene, kun oikeaakin elämää piisaa.

Toisekseen, en usko blogissa, saati sitten vaalikampanjassa, avautumisen olevan tehokkain tapa saavuttaa tuo tavoite. Molemmat menetelmät ovat kuitenkin rahallisilta ja erityisesti ajallisilta kustannuksiltaan hyviä tapoja tehdä asiaa ainakin hieman tunnetummaksi ja siten edistää todellisia muutosvoimia. Ne tulevat nimittäin järjestelmän ulkoa, eivät sisältä.

Perusongelma demokratiassa on se, että se tuottaa jatkuvasti huononevaa lainsäädäntöä. Yhtäältä jokainen varteenotettava puolue ja ehdokas pyrkii varmistamaan oman vaalimenestyksensä ja liukuu siten vääjäämättä kohti äänestäjäkunnan mediaania. Toisaalta äänestäjät tajuavat pelin hengen ja pyrkivät äänestämään itselleen ja omille eturyhmilleen mahdollisimman paljon etuja muiden kustannuksella, koska muuten muut tekisivät niin heidän kustannuksellaan.

Lisäksi kenelläkään etujen maksajiksi joutuvilla ei ole resursseja vastustaa tehokkaasti yksittäisiä aloitteita, sillä heidän kohdalleen osuva kustannus on usein edunsaajien saamaa hyötyä merkittävästi pienempi. Jos esimerkiksi jokin lakialoite maksaa jokaiselle kansalaiselle yhden euron ja tuottaa tietylle tuhannen ihmisen joukolle kaksi tuhatta euroa per nenä, niin jokaisen eturyhmään kuuluvan kannattaa uhrata rahaa ja aikaa varmistaakseen lakialoitteen hyväksymisen, kun taas yksittäisen maksajan ei kannata käyttää edes tuntia aikaansa vastustaakseen aloitetta ja säästääkseen yhden euron, jos aloite jää hyväksymättä. Maksajien olisikin järjestäydyttävä tuhatpäisesti vastatakseen tasapäisesti edes yhden eturyhmään kuuluvan työ- ja rahapanokseen!

On suorastaan kirkkaan selvää, mihin tällainen järjestelmä tulee johtamaan, eikä se ole hyvä asia veronmaksajien kannalta. On kuitenkin vähemmän selvää, miksi järjestelmä tulee vääjäämättä kulkemaan surullisen tiensä vielä surullisempaan (ja todennäköisesti veriseen) loppuunsa, ilman että sitä voidaan järjestelmän sisältä mitenkään estää.

Se johtuu siitä, että järjestelmällä ei ole kilpailua. On toki muita maita, mutta kaikissa maissa on käytännössä sama tai jokin vielä huonompi järjestelmä käytössä. Uusia järjestelmiä ei kokeilla kovin usein, vaikka suurinta osaa kaikista mahdollisista järjestelmistä ei ole vielä koskaan kokeiltu. Käytännössä uusia kokeiluja saadaan nykyisin vain vallankumousten kautta ja silloinkin ne tapaavat muistuttaa hyvin paljon joko entistä tai jonkin muun maan järjestelmää.

Itse näen tälle kehitykselle vain kaksi ratkaisua. Joko hallintomarkkinoille on saatava lisää kilpailua (kuten Patri ”Miltonin pojanpoika” Friedman esittää tällä erinomaisella videolla — tämä kirjoitus on muuten ko. videolle paljosta velkaa) tai markkinoiden on vastattava entistä paremmin niihin ihmisten tarpeisiin, joita valtiot pääasiassa tyydyttävät, jolloin valtiot ajan myötä muuttuvat ihmisten silmissä tarpeettomiksi.

Kummassakin vaihtoehdossa on toki se riski, että valtiot käyttävät väkivaltaa niitä vastaan niiden osoittautuessa valtioille vaarallisiksi, ovathan valtiot väkivallan ammattilaisia. Silti nämä ovat parhaat ja ainoat todelliset ratkaisuvaihtoehdot. Ja jotta kumpaakaan vaihtoehtoa voidaan kunnolla kokeilla, niihin pitää löytyä tekijöitä ja rahoittajia, jolloin blogissa ja mahdollisessa vaalikampanjassa avautumisen hieman lisäämä asian tunnettuus on yksi pieni askel eteenpäin.

Olen täällä! Nou hätä!

Jopas on kumma, etteivät lukijat kestä pientä päivitystaukoa vaan heti aletaan pikaviestimissä ja feisbuukissa ihmettelemään, että mikä on kun en bloggaa. Mutta huoli pois, en ole lopettanut enkä kääntynyt demariksi (hyi, pois ajatuskin!). Parikin blogausta on tulossa, kunhan saan aivot-näppäimistö-rajapinnan toimimaan riittävällä tehokkuudella ja tarkkuudella.

Niitä odotellessa voisin tässä huudella ehdokkaiden perään, siis löytyykö Keski-Suomesta kiinnostuneita (tai muiden mielestä potentiaalisia) ehdokkaita eduskuntavaaleihin Liberaalille ja/tai tee-/olutkutsulaiselle listalle? Listan vahvuus on tällä hetkellä tietääkseni kaksi, mutta lisää tarvittaisiin, että siinä olisi edes järjen tynkää. Kiinnostuksen osoituksia tai potentiaalisten kavereiden ilmiantoja voi laittaa minulle sähköpostilla osoitteeseen pasi ät pasi piste fi tai vaikka Facebookin kautta. (Myös muualta maasta voi ottaa yhteyttä minuun ainakin verkostoitumisen merkeissä.)

Huomasin, että jotkut ovat jo ryhtyneet julkistamaan poliittisia (vaali)ohjelmiaan. Olen luonnostani laiska, joten kokeilen voisiko Olutkutsuliikkeen periaatejulistuksesta olla sellaiseksi… Ainakin se on mielestäni hyvin ytimekäs asiassaan. Tässä se siis on, häpeilemättömästi copypastettu Olutkutsujen Facebook-sivulta:

Olut on hyvää.
Väkivalta on pahaa. Kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa tai uhata viattomia ihmisiä, eikä myöskään oikeutta lähettää jotain muuta vahingoittamaan tai uhkaamaan heitä.
Minä omistan itseni. Riippumatta ihonväristä, sukupuolesta, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosioekonomisesta asemasta, maahanmuuttajuudesta, uskonnollisuudesta, pituudesta, painosta ja suvaitsevaisuudesta, kaikilla oluenjuojilla on oikeus juoda olutta, elää vapaasti, käydä kauppaa vapaasti, omistaa omaisuutta ja tavoitella onnellisuutta. Tämä pätee myös viinin, siiderin ja väkevien juojiin sekä juomattomiin.
Verotus on varkautta. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia minulta rahaa oluen nauttimisesta oluen hinnan lisäksi. Sama pätee työntekoon, kotonani asumiseen, sekä ideoiden, hyödykkeiden ja palveluiden vaihtamiseen. Tätä oikeutta ei myöskään anna se, että on saanut monta ääntä vaaleissa tai aikoo käyttää rahani johonkin hyvään tarkoitukseen.

Parlamentaarinen tie on yhden suunnan katu

Blogini kommenteissa on viime päivinä keskusteltu parlamentaarisen vapausvaikuttamisen järkevyydestä ja mahdollisuudesta. En ole ehtinyt keskusteluun osallistua, mutta on todettava, että väärinkäsityksiä on paljon. Esimerkiksi oma ”halukkuuteni” eduskuntaan ei tosiaankaan perustu siihen harhaluuloon, että eduskunnassa voisi saada aikaan merkittäviä liberaaleja muutoksia. Ei voi. Parlamentaarinen demokratia vie nykyisin vain yhteen suuntaan, kohti sosialismia, eikä enää milloinkaan poispäin.

”Vaalikampanjassani” onkin kyse vain liberalismin/libertarismin/anarkismin esilletuomisesta. Olen jopa ajatellut sitä, että jos jollain ihmeen kaupalla tulisin valituksi (ja jos sitä ennen Liberaalit jollain ihmeen kaupalla pääsisi puoluerekisteriin), niin jatkaisin silti oikeassa työssäni, kieltäytyisin ~~kansanedustajan palkasta~~ verirahoista ja käyttäisin asemaa vain edellä mainittuun tarkoitukseen.

Mutta koska tuo kaikki on hyvin, hyvin epätodennäköistä, tällä kertaa käytän hetken parlamentaarisen menetelmän korjausehdotuksiin. Edustuksellista demokratiaa ei voi täysin korjata, vaan sen taipumus kohti totaalista valtiota on vääjäämätön. Kehitystä voinee kuitenkin hidastaa tai jopa hetkeksi pysäyttää. Parlamentaarisesti kehitystä ei voi kääntää tai viedä taaksepäin, vaan siihen tarvittaisiin vallankumous. (Väkivaltaisiin) vallankumouksiin en usko, joten tässä keinoja jarruttamiseen:

1. Virallisesta ehdokasasettelusta luopuminen

Äänestää pitäisi voida ketä tahansa (ja kenen tahansa, iästä, sukupuolesta, jne. riippumatta). Ei numeroa paperiin, vaan nimi ja mahdollisesti jokin tarkenne samannimisten vuoksi. Parhaimmillaan järjestelmä olisi sähköinen, väestörekisteriin kytketty ja auttaisi äänestäjää valitsemaan tarkoittamansa henkilön. Puolueiden nykyisin suorittama ehdokkaiden esivalinta ainoastaan kaventaa demokratiaa, sillä se tarkoittaa käytännössä sitä, että sisäpiiri valitsee ne, joita äänestäjät saavat äänestää. Luonnollisesti jos ketä tahansa voisi äänestää, valituksi tulleilla tulee olla oikeus kieltäytyä tehtävästä. Toimikaudet tulisi toki rajata, mielellään yhteen, korkeintaan kahteen.

2. Vaalipiiritön siirtoäänivaali

Miksi äänestäjän mahdollisuutta valita suosikkinsa pitäisi rajoittaa maantieteellisesti? Jos alue olisi äänestäjille tärkeä asia, he äänestäisivät vapaaehtoisesti oman alueensa ehdokasta. Ei sitä tarvitse pakottaa. Samoin jos puolue olisi äänestäjille tärkeä asia, siirtoäänivaalissa he suosisivat puoluetta, muutoin he äänestäisivät mieluisiaan ehdokkaita yli puoluerajojen. Näin ollen puolueidenkaan tukemista (nykyisin ääni menee puolueelle ensisijaisesti, ehdokkaalle vasta toissijaisesti) ei tarvitse pakottaa, jos kansanvallasta oikeasti on kyse.

3. Sähköinen vaalijärjestelmä

Sähköisistä vaalijärjestelmistä on puhuttu paljon pahaa, mutta oikein toteutettuna niistä olisi paljon iloakin. Järjestelmän tulisi ehdottomasti olla täysin avoin, enkä tarkoita vain avointa lähdekoodia, joka on vähintäänkin oletusarvo. Äänestyksen tulosten tulisi olla reaaliaikaisesti seurattavissa, jolloin paperijäljen lisäksi kuka tahansa voisi pitää äänestyksestä kirjaa ja havaita vilpit. Äänestäjällä tulisi olla mahdollisuus valita äänestyshetkellä onko ääni julkinen vai salainen. Salaisista äänistä julkaistaisiin vain äänestetty. Äänestää pitäisi voida mistä tahansa, niin vaalikopista kuin kotisohvaltakin netitse, ja ääntä tulisi voida vaihtaa äänestysaikana niin usein kuin huvittaa.

4. Tasavaltalainen perustuslaki

Yksilö on maailman pienin vähemmistö, ja perustuslain tehtävä on turvata se, että demokratia ei muutu enemmistön mielivallaksi vähemmistöjä kohtaan. Vääräleuat ovat todenneet, että sanojen ”Congress shall make no law” olisi pitänyt olla Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen viimeiset sanat, sen lisäksi että ne olivat sen ensimmäiset. Ehkä näin, mutta perustuslain tehtävä on todellakin rajata valtiota ja demokratiaa, ei mahdollistaa tai kannustaa sen laajenemiseen. Lisäksi perustuslailla tulisi turvata kansalaisten oikeus vallankumoukseen, jos (ja kun) valtiovalta murtautuu ulos perustuslain asettamista rajoista. Perustuslain tulisi myös olla koskematon, ei muutoksia eikä lisäyksiä. Perustuslain valvonnan tulisi olla riippumattoman perustuslakituomioistuimen vastuulla.

***

No, siinä tärkeimmät, tärkein tietenkin viimeisenä. Paljon enemmänkin korjattavaa olisi, mutta noilla voisi päästä alkuun. Totta kai olisi vielä parempi, jos vakituista keskitettyä hallintoa ei olisi lainkaan, vaan kulloinkin mahdollisesti tarvittava kollektiivinen päätöksenteko järjestettäisiin spontaanisti niin alhaisella tasolla kuin mahdollista. Kuten eräs kommentoija totesi, siitä toki seuraisi vain ”utopiaa ja anarkiaa”, mutta sehän se olisi tarkoituskin.

2011 — viimeinen taisto

Viime viikolla hallitus esitti eduskunnalle muutoksia eduskuntavaalien vaalijärjestelmään. Jos hallituksen esitykset menevät eduskunnassa läpi (ja miksi eivät menisi), ensi keväänä eduskuntavaalit käydään vasta huhtikuussa. Samalla ne ovat käytännössä viimeiset eduskuntavaalit, joissa uusilla puolueilla on mahdollisuus nousta eduskuntaan, sillä vuoden 2015 vaaleissa otetaan käyttöön muun muassa 3% maanlaajuinen äänikynnys. Siksi ensi kevään eduskuntavaaleista muodostuu viimeinen taisto.

Vaalijärjestelmän muutosta kuitenkin markkinoidaan kansalle pienten puolueiden etuna, esimerkiksi Yle uutisoi viime torstaina, että ”Vaalijärjestelmä uudistuu pienten puolueiden eduksi”. Pienillä puolueilla tässä tarkoitetaan kuitenkin pieniä eduskuntapuolueita, joista Suomen laaja puoluekenttä huomioiden voitaisiin paremminkin puhua keskikokoisina puolueina. Joka tapauksessa, viime vaalien tulokseen uudistus olisi vaikuttanut siten, että suuret puolueet olisivat menettäneet muutaman paikan kukin ja keskikokoiset olisivat saaneet muutaman paikan kukin lisää. Esimerkiksi hallituspohjaan muutokset eivät olisi viime vaalien tuloksessa vaikuttaneet juuri mitenkään, sillä nykyisten hallituspuolueiden paikkaluku olisi pudonnut 126:sta 120:een.

”Pienten” puolueiden edusta puhuminen on kuitenkin sikäli harhaanjohtavaa, että eduskuntapuolueilla ei käytännössä ole mitään eroa keskenään poliittisesti. Kaikki ne kuvittelevat tietävänsä kansalaisten (ja muunkin maailman) asiat paremmin kuin asianosaiset itse. Voidaan puhua ainoastaan sävyeroista, jokaisella puolueella on hieman oma linjansa, mutta lähtökohta on kaikilla sama: heidän täytyy päättää ihmisten asioista, koska he mielestään tietävät paremmin kuin me kansalaiset itse.

Lisäksi nykypolitiikan aatteettomuus ja kaikille kaikkea -ajattelutapa on johtanut siihen, että eduskuntapuolueiden sisäinen vaihtelu on jopa suurempaa kuin niiden väliset sävyerot. Jokaisesta puolueesta löytyy jokaiselle äänestäjälle jotakin, mutta suuret linjat ja omaa elämää koskevat päätökset ovat nykyisin äänestäjien ulottumattomissa.

Kuten oheinen taulukko osoittaa, ainoana suomalaisena poliittisena liikkeenä Liberaalit poikkeavat tästä valtavirran kaikkia kosiskelevasta yltiömäisen konsensushakuisesta politiikasta. Liberaalit uskovat ihmisten itsensä olevan parhaita oman elämänsä asiantuntijoita. Liberaalien mielestä mahdollisimman paljon ihmisten omaa elämää koskevaa valtaa ja päätöksentekoa tulee olla heidän itsensä käsissä. Liberaalit eivät jaa muiden puolueiden suuruudenhullua harhakuvitelmaa siitä, että luulisivat omien valintojensa olevan parhaita kaikille muillekin, vaan kannattavat mahdollisimman laajaa valinnanvapautta kaikille kansalaisille.

Käytännössä Liberaalien täysin erilainen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että sekä valtion että kuntien menoja on leikattava ja vastaavasti myös verotusta. Tämä on toki tehtävä maltillisesti, aiheuttamatta kenellekään julkisesta sektorista täysin riippuvaiselle aiheettomia kärsimyksiä. Liberaalien tavoiteohjelma on hyvä lähestymistapa tämän ongelman purkamiseen, sillä se pyrkii säästöihin ensisijaisesti muun muassa yksinkertaistamalla ja keventämällä byrokratiaa, joustavoittamalla työmarkkinoita, lisäämällä kansalaisten valinnanvapautta ja mahdollistamalla yksityisyrittäjyyden kasvun. Nykypuolueethan väristä riippumatta saavat aikaan ainoastaan byrokratian moninkertaistumista, työmarkkinoiden jäykkyyttä, valinnanvapauden rajauksia ja yrittäjien polkemista maanrakoon.

Mutta kuten sanottua, vuoden 2015 vaaleissa uusilla puolueilla ei ole enää mitään käytännön mahdollisuuksia nousta tyhjistä yli 3% valtakunnallisen äänikynnyksen. Siksi reilun vuoden päästä koittavat vuoden 2011 eduskuntavaalit ovat viimeinen tilaisuus nostaa liberalismi takaisin osaksi poliittista keskustelua. Se ei tule olemaan helppoa, sillä nykyisin Liberaalit eivät ole edes puoluerekisterissä.

Tilanteen edesauttamiseksi omalta osaltani ilmoitan ryhtyväni Liberaalien ehdokkaaksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos ja kun Liberaalit ovat silloin puoluerekisterissä. Olen täysin tietoinen siitä, että valituksi tuleminen on vielä suuremman työn takana ja vielä epätodennäköisempää kuin Liberaalien nousu puoluerekisteriin. Mutta tämä on oikeasti viimeinen tilaisuus — viimeinen taisto — joten nyt on pakko vielä kerran yrittää.

Kukaan ei kuitenkaan pysty tällaiseen urakkaan yksin, eikä tässä nyt täysin yksin ollakaan, moni muukin tekee töitä mm. puoluerekisteriin pääsyn eteen. Mutta tarvitsen omaankin urakkaani tukea. Siksi toivonkin, että ensinnäkin mahdollisimman moni liittyy Facebook-tukisivulleni, jonka kautta tulen välittämään tietoa ja organisoimaan kampanjaa seuraavan vuoden aikana. Jos et käytä Facebookia, lähetä minulle sähköpostia (pasi @ pasi piste fi), niin pidän sinut juonessa mukana sähköpostitse.

Toisekseen, kannattajakorttikampanja tarvitsee edelleen apua. Sivulta puolueeksi.liberaalit.fi voit tulostaa esitäytettyjä (ja tyhjiäkin!) kortteja, jotka voi palauttaa Liberaaleille ilman postimaksua. Huomaa, että kannattajakortin täyttäminen ei sido sinua mihinkään eikä edellytä edes varsinaisesti Liberaalien kannattamista — keräystapahtumissammekin moni on täyttänyt kortin vain vastustaakseen valtapuolueita tai kannattaakseen puoluekentän moninaisuutta. Jos et omaa tulostinta, ota yhteyttä sähköpostilla (pasi @ pasi piste fi), voimme ehkä toimittaa kortteja täytettäväksi postitse tai henkilökohtaisesti, riippuen sijainnistasi.

En varsinaisesti kerää vielä rahallista tukea, mutta jos joku haluaa sillä tavoin auttaa, vanha vaalitilini on edelleen olemassa: Tapiola 363630-03956240. Tässä vaiheessa mahdolliset lahjoitukset kuluisivat lähinnä postimaksuihin ja tulostuskuluihin.

Viimeiseen taistoon on enää reilu vuosi aikaa. En tiedä osaanko tarpeeksi painottaa tämän tärkeyttä, mutta nyt on pistettävä kaikki peliin. Muussa tapauksessa tulevaisuutemme ei ole enää meidän käsissämme, vaan jatkuvasti itselleen lisää valtaa haalivan ja poliittista kilpailua rajoittavan poliittisen eliitin vallassa. Historia on jo näyttänyt, mihin se tie on joka ainoa kerta johtanut. On aika kääntää suunta.

Työttömyys kuriin, eikä mitään selityksiä!

Päivän uutisoinnin mukaan työttömyys lähenee jo kymmentä prosenttia, nuorisotyöttömyys jopa neljännestä työvoimasta. Vielä ollaan jäljessä syyskuisesta veikkauksestani 20% kokonaistyöttömyydestä, mutta kova on suunta sinnepäin, tammikuussa työttömiä oli 35,6% enemmän kuin vuotta aiemmin (ja työttömyyden kasvun hienoisesta hidastumisesta on tuskin syytä olla iloinen). Ja tämä on häväistys, sillä tämäkin ongelma olisi suhteellisen helposti ja nopeasti korjattavissa, jos vain poliittisilta päättäjiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimenpiteisiin.

Työllistäminen on liian kallista.

Suomen Yrittäjien palkkalaskurilla selviää vaivatta, että 2000 euron bruttopalkka maksaa pk-työnantajalle todellisuudessa noin 2800 euroa, josta työntekijä itse saa nettona noin 1560 euroa eli noin 56%. Jos työntekijän tuottavuus eli arvo (nykyinen tai odotettu) yritykselle on alle 2800 euroa, työntekijää ei yksinkertaisesti kannata palkata. Kuitenkin palkkaaminen on absoluuttisesti kannattamatonta vasta, jos työntekijän tuottavuus on alle 1560 euroa, eli 1240 euron keinotekoinen kannattamattomuusikkuna on synnytetty verotuksella ja sääntelyllä.

Työllistämisen kannattavuutta voi parantaa kolmella tavoin: 1) kohottamalla työn tuottavuutta riittävästi, 2) alentamalla palkkaa riittävästi tai 3) vähentämällä työn vero- ja sääntelytaakkaa riittävästi. Työn tuottavuutta yrittäjät pyrkivät parantamaan jatkuvasti muutenkin, joten voitaneen olettaa, että siitä ei lisää pelivaraa löydy. Ratkaisuvaihtoehdoiksi jäävät tällöin palkan alentaminen ja/tai verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen.

Työllistäminen on liian riskialtista.

Työllistämisen riskit ovat tietysti eräänlainen kustannus, mutta koska niitä riskejä erikseen pahennetaan yhteiskunnan taholta, on syytä mainita se erillisenä kohtana. Työllistämisen ikuinen riski on se, että yrittäjä on arvioinut tilanteen väärin, eikä joko tarvitsekaan lisää työvoimaa tai henkilövalinta on ollut väärä. Tästä syntyy luonnollisesti tappiota yritykselle, mutta se kuuluu yrittäjyyteen kuin nenä naamaan.

Riskinottaminen on olennainen osa yrittämistä. Mutta jos yrittäjä tekee virhearvion esimerkiksi materiaalien tai toimitilojen suhteen, hän voi virheen huomatessaan pyrkiä rajoittamaan tappioita korjaamalla virheensä pikimmiten — esimerkiksi siirtymällä sopivampiin toimitiloihin.

Työllistämisen yhteydessä tapahtuvia virheitä yrittäjän ei kuitenkaan monissa tapauksissa anneta korjata, ainakaan kovin helposti. Jos yrittäjä palkkaa arviointivirheen vuoksi liikaa työntekijöitä tai vääränlaisia työntekijöitä, näiden irtisanominen voi edellyttää raskasta yt-prosessia ja olla työn ja tuskan takana. Tätä ylimääräistä riskiä vastaan voi tosin suojautua käyttämällä määräaikaista tai vuokratyövoimaa, mikä muutoin saattaisi kuitenkin työnantajallekin olla vähemmän mieleinen vaihtoehto. Lisäksi epävarmimmat ja kiireettömimmät työtehtävät jätetään yksinkertaisesti täyttämättä tai yritetään saada tehtyä esimerkiksi laatutasoa alentamalla optimaalista vähemmällä työvoimalla.

Poliittiset toimenpiteet.

Edellä kuvattuihin epäkohtiin puuttuminen on konkreettisten toimenpiteiden tasolla hyvin, hyvin yksinkertaista.

Ensinnäkin, työnantajien ja työntekijöiden keskinäisen sopimusvapauden kunnioittaminen mahdollistaa työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen ja sitä kautta helpomman ja rohkeamman työllistämisen. Tämä tarkoittaa suomeksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Toisekseen ja tärkeämpää on työn keinotekoisten kustannusten leikkaaminen. Ei ole millään tavoin kestävää, että vain niukasti yli puolet työnantajan työllistämiskustannuksista päätyy työntekijälle itselleen. Edellä en edes huomioinut sitä, että sekä työnantajia että työntekijöitä rokotetaan yhteiskunnan taholta myös monin muin tavoin, pääomaveroista ja kulutusveroista lähtien. Yhteiskunnan tuottavan osan taakka on yksinkertaisesti liian suuri, eikä se pysty tuottamaan riittävästi elättääkseen koko yhteiskuntaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että maanviljelijä joutuisi kyntämään peltoa kymmenien kilojen kivireppu selässä ja rautapallokahle nilkassaan.

Yhteiskunnan kestämätön huoltosuhde.

Perimmäinen syy työttömyyteen ja yleensäkin kansantalouden moniin ongelmiin on se, että tuottava väestönosa on laitettu kustantamaan kaikkien muiden ylläpito. Jos yhteiskuntaa verrataan perheeseen, nykytilanteessa työtä tekevä perheenisä tai -äiti elättää työllään kotona olevan puolisonsa, lapsensa ja eläkkeellä olevat omat ja puolisonsa vanhemmat sekä byrokraatin, joka työkseen suunnittelee, kuinka tuottavaa työtä tekevän perheenisän tai -äidin tulot käytetään. Vertaus on toki karkea kärjistys, mutta kutakuinkin juuri tästä on kyse.

Tuottavalle väestönosalle on toinenkin nimi, nimittäin yksityinen sektori. On toki totta, että julkiseen sektoriin kuuluu paljon asioita, joita tehtäisiin joka tapauksessa ilman julkisen sektorin olemassaoloakin, kuten koulutus- ja terveydenhuoltopalvelut sekä turvallisuuden, järjestyksen ja oikeuden ylläpito. Nämä voitaisiin periaatteessa lukea tuottavaan väestönosaan, mutta kompastuskiveksi muodostuu se fakta, että yksityinen sektori tuottaisi nämä asiat eri tavalla ja eri suhteissa verrattuna julkiseen sektoriin. Tällöin julkisen sektorin tuottamina niissä on väistämättä ainakin jonkin verran tehottomuutta ja poliittisesta ohjauksesta johtuen usein jopa paljonkin.

Tästä johtuen meidän on todettava, että tuottavaa työtä eli ihmisten vapaaehtoisesti hankkimien tuotteiden ja palveluiden tuottamista Suomessa tekee 1,7 miljoonaa ihmistä. Näiden elätettävinä on 3,6 miljoonaa muuta suomalaista, puhumattakaan ulkomaille menevistä erilaisista kehitysavuista, ilmastotuista ynnä muista vastaavista. Jokainen yksityisellä sektorilla yrittävä ja työskentelevä elättää siis itsensä lisäksi keskimäärin 2,11 muuta suomalaista.

Kuten edellä todettiin, osa julkisen sektorin töistä kuuluu tuottavaan työhön, pääasiassa siksi, että ne mahdollistavat osaltaan yksityisen sektorin tuottavuutta. Mutta koska julkisen sektorin toimintaan kuuluu olennaisesti tehottomuus ja ylisuuret kustannukset, on koko julkinen sektori laskettava huoltosuhteen saavalle puolelle. (Analyysiä vääristänee jonkin verran myös se, että osa yksityisestä sektorista tekee alihankintaa julkiselle sektorille, mutta tämä virhe toimii toiseen suuntaan eli tasapainottaa edellistä.) Tällöin ylivoimaisesti kallein elätettävien ryhmä on julkisen sektorin työllistämät 0,65 miljoonaa ihmistä.

Julkinen sektori ei toki ole kallein ryhmä kokonsa puolesta, esimerkiksi pelkästään työvoiman ulkopuolella olevia on 2,7 miljoonaa. He ovat kallein ryhmä siksi, että he kuuluvat työvoimaan ja tekevät tuottamatonta työtä ja saavat siitä palkkaa, joka on tuottavan työn tekijöiltä verotettua. Toisin sanoen, sen lisäksi, että julkinen sektori on kustannus yksityiselle sektorille, se on myös pois yksityisen sektorin voimavaroista. Talouden tilanne olisi hyvinkin erilainen, jos julkinen sektori työllistäisi vain 0,3-0,4 miljoonaa ihmistä, jolloin yksityisellä sektorilla olisi varaa ja resursseja työllistää paitsi koko julkisen sektorin vaje, myös jopa satoja tuhansia ihmisiä enemmän.

Tämä tilanne voisi myös hyvin olla todellisuutta, jos 1990-luvun alun laman jälkeen olisi lähdetty toiseen suuntaan. Käytännössähän koko viimeisen kahden vuosikymmenen yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu on ohjautunut julkisen sektorin kasvuun. Työpaikat ovat siis syntyneet julkiselle sektorille yksityisen sektorin kustannuksella. Jos näin ei olisi tehty, yksityinen sektori olisi voinut käyttää tuottavuuden kehittymisen hedelmät yksityisen sektorin itsensä kehittämiseen. Tämä olisi mahdollistanut entistä suuremman kasvun — ja työllisyyden.

Menneitä virheitä ei tietysti saa tekemättömiksi, mutta talouden suunnanmuutos on edelleen mahdollinen. Julkisen sektorin, verotuksen ja sääntelyn leikkaaminen on toki poliittisesti raskasta ja voi aiheuttaa lukuisiakin henkilökohtaisia kärsimysnäytelmiä — esimerkiksi jostain Kelan tai Työvoimatoimiston asiakaspalvelusta kerätyllä 30 vuoden työkokemuksella voi olla hankala löytää kysyntää yksityiseltä sektorilta — mutta se tuska on joka tapauksessa edessä, ja mitä kauemmin siihen menee, sitä suurempi se tuska on. Yksityisen sektorin kantokyky tulee katkeamaan väistämättä jossain vaiheessa — kasvava ja suuri työttömyys on jo nyt osoitus sen selvästä ylittymisestä — nykyisen kehityksen jatkuessa, ja kun niin käy, massatyöttömyys, asunnottomuus sekä lukuisat muut kärsimykset tulevat olemaan arkipäivää.

Jotain on tehtävä. NYT!

Talouden korjaaminen olisi aloitettava jo nyt eikä eduskuntavaalien jälkeen. Mutta koska niin ei tule käymään nykyisten päättäjien tarrautuessa kiinni valta-asemiinsa vaikka väkisin, on eduskuntavaaleihin saatava mukaan rohkean ja korjaavan talouspolitiikan toteuttajia.

On kuitenkin yhtä lailla tärkeää, että muutoksia ei toteuteta liian radikaalisti inhimillisistä seurauksista välittämättä. Tähän Liberaalien tavoiteohjelman kohdat, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen ja negatiivisen tuloveron mallilla toteutettu perustulo, ovat omiaan. Ne lisäävät työmarkkinoiden joustavuutta ja helpottavat julkisen sektorin leikkaamista aiheuttamatta kärsimystä kansalaisille.

Jos olet samaa mieltä suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta, älä jää toimettomaksi. Tutustu Liberaaleihin esimerkiksi Helsingissä torstaina klo 18 OlutRavintola Kaislassa (jossa on puoluepoliittisesti sitoutumaton Liberaalimafia-tapahtuma, mutta siellä on usein monia Liberaaleja paikalla) tai vaikkapa lauantaina Jyväskylän kävelykadulla klo 12-16 Liberaalien kannattajakorttikeräyksessä. Osoitteesta liberaalit.fi löytyy luonnollisesti lisää tietoja. Ja täytä ainakin Liberaalien kannattajakortti helposti ja maksutta netissä osoitteessa puolueeksi.liberaalit.fi.

Tulevaisuutemme avaimet ovat käsissämme. Onko meillä rohkeutta käyttää niitä? Nykyisillä vallanpitäjillä ei ole. Sinä päätät.

Liberaalien korttikampanja Helsingissä

Koska asiasta on tämän blogin kommenteissa kyseltykin, tiedoksi, että Liberaalien äskettäin aloitetun kannattajakorttikampanjan ensimmäinen virallinen tilaisuus on lauantaina 14.11. klo 11:00 - 16:00 Kolmen sepän aukiolla (tai Asema-aukiolla, jos edelliselle ei mahdu).

Kannattajakorttikampanjan edistymistä voi muuten seurata kartalla (Google Maps) sekä RSS-uutissyötteenä (jos joku muuten keksii miksi Google Reader ei osaa päivittää tuota syötettä, niin saa vinkata; Firefox ainakin osaa, mutta jonkun virheen varmaan olen tehnyt). Kampanjan käynnistyminen on ollut kieltämättä vähän hidasta, mutta uskon kyseessä olevan pelkän alkukankeuden.

Kortteja kerättäviksi tilanneet vapaaehtoiset voisivat muuten pikkuhiljaa alkaa palautella ensimmäisiä eriä puoluesihteerille (Liberaalit ry, PL 1146, 00101 HELSINKI). Itse olen ottanut tavoitteeksi kahden kortin keräämisen jokaisena arkipäivänä ja aika hyvin olen siihen päässytkin, eikä aikaa kulu kerralla kuin 5-15 minuuttia.