Tämä on poliitikkotrilogiani kolmas ja viimeinen osa. Kahdessa aiemmassa osassa käsittelin kahta tärkeintä poliitikkotyyppiä, hyväntekijöitä ja heimopäälliköitä. Kuten muistamme, hyväntekijäpoliitikot ovat mukana politiikassa pääasiassa tehdäkseen hyvää omille eturyhmilleen, koko kansalle ja/tai itse järjestelmälle. Heimopäälliköt puolestaan haluavat yksinomaan tehdä hyvää itselleen, hinnalla millä hyvänsä, joskin mielellään he esiintyvät hyväntekijäpoliitikkoina sikäli kun se edistää heidän asiaansa. Muun tyyppisiä poliitikkoja on verrattain vähän eivätkä he ole tämän analyysin kannalta merkityksellisiä.
Koko nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu myytille ”yhteisistä asioista” ja niiden ”hoitamisesta yhteisesti”, edustuksellisen tai suoran demokratian tai näiden välimuodon kautta. Täysin puhdasta suoraa demokratiaa lukuunottamatta järjestelmään kuuluu aina joukko ihmisiä, jotka valitaan säännöllisesti vaaleilla edustamaan kansaa ja käyttämään valtaa kansan puolesta. Päinvastoin kuin menneiden aikojen yksinvaltiailla, despooteilla ja monarkeilla, näiden kansanedustajien tai parlamentaarikkojen tehtävä on hoitaa yhteiset asiat parhain päin koko kansan kannalta — siis tehdä hyvää kansalle.
Luonnollisesti siitä, mikä on koko kansan parhaaksi, esiintyy suunnatonta erimielisyyttä. Yksien mielestä riittävä uskonnollisuus ja uskonnollisten lakien noudattaminen on onnen tae, toiset pitävät yrittäjien hyvää asemaa kaikkien etuna, kolmansille työväestön hyöty on kansan voitto, neljänsille lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kaiken a ja o, viidensille on tärkeää laki, järjestys ja turvallisuus, kuudensille infrastruktuuri, ja niin edelleen. (Ryhmät voivat toki olla monilta osin päällekkäisiäkin.)
Kaikille — siis aivan kaikille — poliitikoille, yhteisten asioiden hoitajille, on kuitenkin yhteistä se käsitys, että yhteisten asioiden hoitaminen edellyttää yhteistä kassaa. Yhteinen kassa täyttyy veroilla sekä lainoilla, joiden vakuudeksi kelpaavat tulevaisuuden verot. Ilman veroja ei heidän mielestään voi rakentaa teitä ja katuja, järjestää poliisitointa ja maanpuolustusta, ylläpitää lakia ja oikeutta, hoitaa sairaita, kouluttaa lapsia ja nuoria eikä tietenkään rakentaa ja ylläpitää valtiokoneistoa, joka tätä kaikkea hallinnoi.
Hyväntekijäpoliitikot ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä rakennettaessa valtiokoneistoa ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Hyväntekijäpoliitikot löytävät nimittäin aina uusia ongelmia ratkaistavaksi sekä uusia kärsijöitä ja vähäosaisia autettaviksi, varsinkin kun suuri osa kyseisistä uusista ongelmista ja vähäosaisuudesta on heidän itsensä aiemmin aiheuttamaa. Tällöin valtio kasvaa ja kaiken lisäksi tämä hyväksytään kansan keskuudessa suuremmitta mukinoitta, tapahtuuhan se heidän itsensä ja kaiken hyvän nimissä.
Itse asiassa ilman hyväntekijäpoliitikkoja monarkioita ja muita diktatuureja ei olisi koskaan korvattu eri asteisilla demokratioilla. Jos kaikki vallantavoittelijat olisivat aina olleet heimopäälliköitä, ihmiset olisivat hylänneet diktaattorit kaadettuaan koko ajatuksen valtiosta. Sen sijaan juurikin hyväntekijäpoliitikot, aiempien hallintojen kaatamisen etujoukoissa, myivät ihmisille ajatuksen yhteisistä asioista, joita pitäisi yhteisesti hoitaa.
Hyväntekijäpoliitikot ovatkin niin vaarallisia juuri siksi, että he saavat ihmiset uskomaan valtioon ja myyttiin yhteisistä asioista. Tästä seuraa kaksi suurta riskiä, joista toinen tai molemmat lopulta toteutuvat yhteisten asioiden hoitamisen väistämättömänä seurauksena.
Ensinnäkin, sinänsä hyvää tarkoittava politiikka on paitsi lähtökohtaisestikin tuhoisaa, tulee se myös johtamaan kestämättömään tilanteeseen. Puhun tietenkin verotuksesta ja sääntelystä. Demokraattisten valtioiden alkutaipaleella verot ja säännöt olivat pieniä ja vähäisiä, mutta niistä ajoista ne ovat — luonnolliseen tapaansa — moninkertaistuneet. Kuten kirjoitin, aina löytyy uusia ongelmia ratkottaviksi ja uusia jollain tapaa vähäosaisia autettaviksi. Järjestelmästä tulee ajan myötä niin monimutkainen ja niin kallis, että ihmisten — yhteiset asiansa ”hoidattaneen” kansan — käy yhä vaikeammaksi elää, tehdä työtä, yrittää ja menestyä kyseisessä yhteiskunnassa. Ihmiset passivoituvat, jäävät sosiaaliturvan varaan, kiertävät veroja ja/tai muuttavat pois, jolloin yhteisten asioiden hoitamisen rahoitusvaikeudet käyvät entistä ilmeisimmiksi. Lopulta tällainen yhteiskunta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.
Toisekseen, hieman ennen tai viimeistään heti kyseisen romahduksen jälkeen heimopäälliköt huomaavat tilaisuutensa tulleen. Siihen asti he ovat tyytyneet ”hoitamaan yhteisiä asioita” ja nostamaan kelpo korvausta siitä hyvästä, ehkä hieman mahdollisuuksien mukaan pelaten etuja omille sukulaisilleen ja kavereilleen. Huonojen aikojen — ja niitähän yhteisten asioiden hoitamisella saadaan tehokkaasti ja toistuvasti aikaan — koittaessa heimopäälliköt voivat vedota jonkinlaiseen hätätilaan, joko aitoon tai tekaistuun, ja kaapata vallan itselleen, käyttäen hyväntekijöiden rakentamaa valtiokoneistoa hyväkseen.
Ilman olemassaolevaa laajaa valtiota heimopäälliköiden on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, rakentaa tyhjästä mittavaa valtiokoneistoa kansan hallitsemiseen mielivaltaisesti, diktaattorin ottein. Tilanne on vielä pahempi vallanhimoisille heimopäälliköille, jos hyväntekijät eivät ole riisuneet kansaa aseista hyvän nimissä tai vähintäänkin rakentaneet voimakkaita poliisi- ja puolustusvoimia, jotka tarvittaessa pystyvät torjumaan myös ”sisäiset uhat” ja riisumaan kansan aseista väkisin.
Vaikka heimopäälliköt, jotka nimensä mukaisesti mielivät heimopäälliköiksi, ovat varmasti huonompia ja pahempia ihmisiä, juuri hyväntahtoisten, vilpittömien hyväntekijäpoliitikoiden sekä heidän tukijoidensa ja kannattajiensa joukko ovat vaarallisimpia kaikista. Heidän ”ansiostaan” ihmiset uskovat valtioon ja sen kykyyn ratkaista asiat kaikkien kannalta parhain päin, kaikista valtioiden epäonnistumisista, suoranaista virheistä ja vertaansa vailla olevista hirmuteoista huolimatta. Ilman tätä aiheetonta uskoa olisimme huomattavan paljon lähempänä yhteiskuntaa, joka ei perustuisi väkivaltaan.