Olen aiemminkin ilmaissut aikeeni ryhtyä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tämä yksityiskohta ei ole toistaiseksi muuttunut, jos vain saan oleellisemmilta asioilta aikaiseksi hoitaa asian. Aiemmasta poiketen ohjelmani tulee kuitenkin olemaan hyvin suppea, sillä en kannata minkään puolueen tavoiteohjelmaa enkä usko poliittisen prosessin edes pystyvän tuottamaan täydellistä vapautta.
Koko poliittinen ohjelmani onkin vain yhden ainoan vaalilupauksen mittainen. Tullessani valituksi aion nimittäin uhrata kaiken liikenevän tarmoni sen eteen, että eräänä kauniina päivänä eduskunta lakkauttaa itse itsensä ja kaikki muutkin valtiolliset instituutiot. Tämän jälkeen aion ottaa käyttööni edesmenneeltä eduskunnalta ja valtiolta orvoksi jääneen eduskuntatalon ja muuttaa sen hotelliksi palvelemaan entiseen pääkaupunkiin matkaavia turisteja ja liikematkailijoita.
Toisin sanoen, koko mahdollisen kampanjan tarkoituksena on lähinnä kertoa ihmisille, että valtio ei ole tarpeellinen eikä hyödyllinen, mutta se on moraaliton ja jopa haitallinen. Teen tietenkin sitä samaa jo täällä blogissa, joten vaalikampanja olisi näin ollen blogin jatke.
Rehellisyyden nimissä on todettava muutama asia. Ensinnäkin, vaikka en jostain syystä tulisikaan valituksi tai en lopulta saisikaan aikaiseksi lähteä ehdolle, niin tulen silti uhraamaan tarmoa saman tavoitteen eteen, tosin kuten moni pitkäaikainen lukija on huomannut, aina välillä sitä tarmoa ei hirveästi liikene, kun oikeaakin elämää piisaa.
Toisekseen, en usko blogissa, saati sitten vaalikampanjassa, avautumisen olevan tehokkain tapa saavuttaa tuo tavoite. Molemmat menetelmät ovat kuitenkin rahallisilta ja erityisesti ajallisilta kustannuksiltaan hyviä tapoja tehdä asiaa ainakin hieman tunnetummaksi ja siten edistää todellisia muutosvoimia. Ne tulevat nimittäin järjestelmän ulkoa, eivät sisältä.
Perusongelma demokratiassa on se, että se tuottaa jatkuvasti huononevaa lainsäädäntöä. Yhtäältä jokainen varteenotettava puolue ja ehdokas pyrkii varmistamaan oman vaalimenestyksensä ja liukuu siten vääjäämättä kohti äänestäjäkunnan mediaania. Toisaalta äänestäjät tajuavat pelin hengen ja pyrkivät äänestämään itselleen ja omille eturyhmilleen mahdollisimman paljon etuja muiden kustannuksella, koska muuten muut tekisivät niin heidän kustannuksellaan.
Lisäksi kenelläkään etujen maksajiksi joutuvilla ei ole resursseja vastustaa tehokkaasti yksittäisiä aloitteita, sillä heidän kohdalleen osuva kustannus on usein edunsaajien saamaa hyötyä merkittävästi pienempi. Jos esimerkiksi jokin lakialoite maksaa jokaiselle kansalaiselle yhden euron ja tuottaa tietylle tuhannen ihmisen joukolle kaksi tuhatta euroa per nenä, niin jokaisen eturyhmään kuuluvan kannattaa uhrata rahaa ja aikaa varmistaakseen lakialoitteen hyväksymisen, kun taas yksittäisen maksajan ei kannata käyttää edes tuntia aikaansa vastustaakseen aloitetta ja säästääkseen yhden euron, jos aloite jää hyväksymättä. Maksajien olisikin järjestäydyttävä tuhatpäisesti vastatakseen tasapäisesti edes yhden eturyhmään kuuluvan työ- ja rahapanokseen!
On suorastaan kirkkaan selvää, mihin tällainen järjestelmä tulee johtamaan, eikä se ole hyvä asia veronmaksajien kannalta. On kuitenkin vähemmän selvää, miksi järjestelmä tulee vääjäämättä kulkemaan surullisen tiensä vielä surullisempaan (ja todennäköisesti veriseen) loppuunsa, ilman että sitä voidaan järjestelmän sisältä mitenkään estää.
Se johtuu siitä, että järjestelmällä ei ole kilpailua. On toki muita maita, mutta kaikissa maissa on käytännössä sama tai jokin vielä huonompi järjestelmä käytössä. Uusia järjestelmiä ei kokeilla kovin usein, vaikka suurinta osaa kaikista mahdollisista järjestelmistä ei ole vielä koskaan kokeiltu. Käytännössä uusia kokeiluja saadaan nykyisin vain vallankumousten kautta ja silloinkin ne tapaavat muistuttaa hyvin paljon joko entistä tai jonkin muun maan järjestelmää.
Itse näen tälle kehitykselle vain kaksi ratkaisua. Joko hallintomarkkinoille on saatava lisää kilpailua (kuten Patri ”Miltonin pojanpoika” Friedman esittää tällä erinomaisella videolla — tämä kirjoitus on muuten ko. videolle paljosta velkaa) tai markkinoiden on vastattava entistä paremmin niihin ihmisten tarpeisiin, joita valtiot pääasiassa tyydyttävät, jolloin valtiot ajan myötä muuttuvat ihmisten silmissä tarpeettomiksi.
Kummassakin vaihtoehdossa on toki se riski, että valtiot käyttävät väkivaltaa niitä vastaan niiden osoittautuessa valtioille vaarallisiksi, ovathan valtiot väkivallan ammattilaisia. Silti nämä ovat parhaat ja ainoat todelliset ratkaisuvaihtoehdot. Ja jotta kumpaakaan vaihtoehtoa voidaan kunnolla kokeilla, niihin pitää löytyä tekijöitä ja rahoittajia, jolloin blogissa ja mahdollisessa vaalikampanjassa avautumisen hieman lisäämä asian tunnettuus on yksi pieni askel eteenpäin.