Kun jotain asiaa taloudessa perustetaan luottamukseen, ollaan rakentamassa maailman epävakainta räjähdysainetta. Pelkästään luottamukseen perustuvat asiat ovat paineen alla herkempiä kuin dynamiitista hikoillut nitroglyseriini. Joskus pieninkin epäilys riittää haihduttamaan luottamuksen ja siihen perustuneen asian savuna ilmaan. Kun jonkin asian taloudessa sanotaan perustuvan luottamukseen, se on todellisuudessa tyhjän päällä.
Nykyisin raha, esimerkiksi tämä yhteinen euromme, perustuu luottamukseen. Me joudumme luottamaan siihen, että rahalla on arvoa vielä tulevaisuudessakin. Jos tuo luottamus menee, myös se arvo menee siinä mukana, puff! Siksi EU:n päättäjät tekevät niin vimmaisesti töitä eurojärjestelmän uskottavuuden eteen, koska se luottamus on todellakin hiuskarvan varassa.
Luottamuksen merkitys nykyisessä rahajärjestelmässä käy paremmin ilmi, kun ajattelemme rahajärjestelmää, joka ei perustu luottamukseen. Mikä tahansa hyödykeraha on nimittäin sellainen. Hyödykeraha toimii hyvin rahana, koska sillä on muutakin arvoa kuin sen käyttöarvo rahana.
Historian aikana esimerkiksi voi on toiminut rahana. Kun siitä aikanaan siirryttiin eteenpäin parempiin, vähemmän pilaantuviin vaihdonvälineisiin, voita omistavat ihmiset eivät jääneet tyhjin käsin: heillä oli edelleen voita, jota pystyi käyttämään vaikkapa leivontaan. Jos voita oli käsissä paljon, sen saattoi myydä edelleen uutta rahayksikköä vastaan.
Suosituimpia historiallisia hyödykerahoja ovat olleet kulta ja hopea. Niilläkin on arvoa rahaominaisuutensa ulkopuolella: niitä voidaan käyttää koruihin, elektroniikkaan, teollisuuden prosesseihin, lääketieteessä, jne. Jos käyttäisimme kultaa rahana ja se yht’äkkiä menettäisi jostain syystä käyttökelpoisuutensa rahana — esimerkiksi hopean osoittautuessa yksikkökooltaan sopivammaksi — kultarahat taskuissamme eivät muuttuisi välittömästi arvottomiksi, vaan niille takuuvarmasti löytyisi muita käyttöjä.
Sen sijaan mikä tahansa paperiraha, oli se sitten euro, dollari tai vanha Suomen markka, on täysin tyhjän päällä. Vaikka omistaisit kuinka paljon paperirahaa tahansa, sen menettäessä luottamuksensa sinulla on jäljellä vain kasa lähes täysin arvotonta paperia (sytykkeinä niitä voinee käyttää), tai mikä vielä pahempaa, sarja täysin arvottomia bittejä pankkitililläsi.
Tyhjän päällä seisovalle paperirahajärjestelmälle on toki syynsä, ei siihen sattumalta ole päädytty. Historian aikana nimittäin parhaimmatkin hyödykerahat lopulta aina kaatuivat, sillä ruhtinaat ja valtiaat eivät koskaan olleet tyytyväisiä rahoittamaan menojaan pelkillä verotuloilla. Eivät todellakaan, vaan aina lopulta he alkoivat huijaamaan. Menetelmiä oli useita, joku saattoi esimerkiksi sekoittaa jalometallien sekaan halvempaa metallia tai leikata jokaisen kolikon reunasta hyvin ohuen siivun irti ja sulattaa näistä siivuista uusia kolikoita.
Hyödykerahan väärentäminen on hankalaa ja vaivalloista hallitsijoillekin, ja mikä pahinta, siitä jää aina kiinni. Aina lopulta kansa huomaa, että kolikot painavat vähemmän kuin ennen tai että liikkeellä on eri kokoisia kolikoita, joihin on lyöty sama arvo. Rahan arvo on tällöin muuttunut, sillä esimerkiksi tinansekaisen hopean käyttöarvo ei ole sama kuin puhtaan hopean, eikä 0,9 unssia kultaa ole sama asia kuin yksi unssi kultaa. Ei hyvää voipullaakaan voi tehdä käyttäen voita, josta puolet on sahanpurua. Kun hallitsijat jäivät kiinni tällaisesta rahan raiskaamisesta, vallankumous oli jo lähellä.
Paperiraha on tässä suhteessa ylivertainen hallitsijoiden kannalta, sillä sen väärentämisestä ei voi jäädä suoraan kiinni. Yksikään kierrossa oleva vanha seteli ei siitä muutu, kun uusia seteleitä lasketaan liikkeelle. Kansalaiset voivat saada vihiä rahamäärän muutoksista ainoastaan niiden epäsuorista seurauksista eli lähinnä yleisen hintatason vastaavista muutoksista. Myös hyödykerahojen väärentäminen sai aikaan inflaatiota, mutta se oli pienempää ja lyhytikäisempää kuin paperirahasta seurannut inflaatio, johtuen tietenkin siitä hyödykerahojen väärennysten pikaisesta paljastumisesta.
Paperirahaa kontrolloivien hallitsijoiden tilannetta parantaa entisestään se, että inflaation syyksi on saatu kansalle selitettyä jotain aivan muuta kuin rahamäärän muutokset. Milloin inflaatio johtuu öljynhinnan noususta, milloin ylisuurista palkankorotuksista, milloin mistäkin. Koskaan se ei mukamas johdu rahan määrästä — päinvastoin, rahan lisääminen talouteen on kuulemma perusteltua, sen riittävyys kun pitää hallitsijoiden mukaan varmistaa. Ja inflaatiota vastaanhan taistellaan muun muassa korkopolitiikalla! Hah hah.
Monet pitävät nykyistä raha- ja pankkijärjestelmää kaiken pahan alkuna ja muuten sinänsä hyvän poliittisen järjestelmän korruption lähteenä. Totuus on kuitenkin se, että sekä raha- että pankkijärjestelmä ovat vallanpitäjien työkaluja. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani, rahoitus on valtioiden ikuinen ongelma, ja rahan sekä pankkien hallinta on tehokas väline rahoituksen järjestämiseen.
Euro on jo kuollut, mutta elää vielä lisäajalla. Viime yönä päättäjät saivat rahalleen ostettua jälleen kerran lisää aikaa, luottamus on jälleen palautettu ja huijaus voi jatkua. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) julistikin kansanvallan ottaneen niskalenkin markkinavoimista. Jos joku tuon jälkeen vielä kehtaa väittää Kokoomuksen olevan markkinatalousmyönteinen puolue, niin hävetköön. Kataisen puoluetoverin, opetusministeri Henna Virkkusen aamulla Twitterissä antama lausunto sen sijaan osuu niin nappiin kuin osua voi: (korostus minun)
”750 mrd megalomaaninen paketti talouden vakauttamiseksi.”
Wikipedian mukaan megalomania on psykopatologinen tila, joka ilmenee harhaisina fantasioina vauraudesta, vallasta ja kaikkivaltiudesta, tai pakkomielle mahtaileviin tai pröystäileviin asioihin ja tekoihin. En olisi itse voinut keksiä parempaa sanaa kuvaamaan poliitikkojen asenteita näinä päivinä.
Mutta mitä tulee siihen vakauttamiseen, niin voihan hukkuvakin vaikuttaa vakaalta, jos ulkopuolinen tarkkailija sattuu näkemään hänet juuri silloin, kun hän on saanut ponnistettua päänsä hetkeksi takaisin pinnalle ennen lopullista vajoamistaan syvyyksiin.