“Verot,” sanoi Oliver Wendell Holmes Jr., “ovat osallistumismaksu sivistyneestä yhteiskunnasta.” Taloustieteilijä Mark Skousen esitti kuitenkin paljon paremman näkökulman todetessaan, että verot ovat maksu sivistyksen puutteesta. Jos ihmiset huolehtisivat paremmin itsestään, perheestään ja lähimmäisistään, valtion rooli kutistuisi ja yhteiskunnasta tulisi vahvempi.
Skousen sanoi hyvin kirjoittaessaan “Aina kun säädämme uuden lain tai asetuksen, aina kun korotamme veroja, aina kun aloitamme sodan, myönnämme, että ihmiset ovat epäonnistuneet oman elämänsä hallitsemisessa. Voimme voittaa kannustamalla ihmisiä toimimaan oikein, mutta aina kun pakotamme heidät toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Vapaaehtoisuuden voitto pakottamisesta – kun ihmiset auttavat toisiaan omasta halustaan eikä valtion pakottamina – on merkki sivistyneistä ihmisistä ja siviiliyhteiskunnasta.
Tämä on tärkeä ja kauaskantoinen havainto kaikille kulttuurimme kehittymisestä kiinnostuneille. Kulttuurin edistymistä ei pitäisi määritellä sen mukaan, paljonko toisten omaisuutta otetaan käytettäväksi valtion byrokratian “hyviin” tarkoituksiin. Kulttuuri on aidosti kehittynyt, kun yksilöt pystyvät ratkomaan ongelmia itse ilman poliitikkojen, poliisin tai virkamiesten apua.
Kun ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville vieraili 1830-luvulla Yhdysvalloissa, hän piti yhteiskunnan toimeliaisuutta yhtenä nuoren maan suurimmista kilpailuvalteista. Hän oli vaikuttunut siitä, miten amerikkalaiset jatkuvasti perustivat “yhdistyksiä” tukemaan taidetta, rakentamaan kirjastoja ja sairaaloita ja tyydyttämään kaikenlaisia sosiaalisia tarpeita. Halutessaan saada aikaan jotain hyvää esivanhempamme harvoin odottivat niin fyysisesti kuin henkisestikin etäällä olevien poliitikkojen hoitavan asian heidän puolestaan. “Ihmisluontoa hallitsevien luonnonlakien joukossa”, totesi Tocqueville kirjoittaessaan Demokratiasta Amerikassa, “on yksi asia, joka on selvempi kuin mikään muu. Jos ihmiset aikovat säilyttää sivistyksensä tai kehittää sitä, yhdessä toimimisen kyvyn pitää kehittyä ja vahvistua.”
Nykyään, kun hallitukset Amerikassa ja useimmissa muissa länsimaissa kuluttavat 40-60% ihmisten ansioista, pitäisi olla ilmeistä, että monikaan ei ajattele, toimi tai äänestä kuten esivanhempansa Tocquevillen aikoina. Miten siis voisimme palauttaa ja vahvistaa niitä asenteita ja instituutioita, jotka muodostavat eloisan, vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan perustan?
Ainakaan emme pysty siihen hyväksymällä sokeasti kaikki hallituksen ohjelmat, jotka hukuttavat alleen yksityiset aloitteet tai kyseenalaistamalla niiden motiiveja, jotka perustellen kyseenalaistavat hallituksen toimet. Emme saa elvytettyä sivistynyttä yhteiskuntaa, jos emme luota itseemme, vaan uskomme, että valtiolla on monopoli myötätuntoon ja hyväntekeväisyyteen. Emme saavuta tavoitettamme ikinä, jos verotamme 40-60% ihmisten ansioista ja sitten ihmettelemme, kuten matematiikassa reputtaneet koululaiset, miten ihmisillä ei ole varaa heidän tarvitsemiinsa asioihin.
Sivistys pääsee edistymään vasta, kun ihmiset alkavat suhtautua vakavasti ajatukseen korvata hallituksen ohjelmia yksityisillä aloitteilla ja, kun keskustelussa päästään yli sellaisista lapsellisista väitteistä kuin “Jos haluat vähentää valtion maksamia tukia, kannatat siis vanhusten jättämistä kuolemaan nälkään.” Sivistys alkaa kukoistaa, kun ymmärrämme, että valtion “palkkaaminen” kalliiksi välikädeksi ei ole paras tapa “tehdä hyvää” ja että se usein katkaisee yhteyden apua tarvitsevien ja auttamishaluisten välillä. Edistymme, kun valtion tarjoaminen ongelmien ratkaisijaksi tunnustetaan siksi, mitä se on – väärää hyväntekeväisyyttä, “lintsaamista”, yksinkertainen epävastaus, joka ei toimi kunnolla, vaikka saakin kannattajansa tuntemaan omahyväistä tyytyväisyyttä.
Siviiliyhteiskunnan palauttaminen ei tule olemaan helppoa. Huonoista tavoista ja lyhytnäköisestä ajattelusta on vaikea päästä eroon. Erityisen vaikeaa on saada sivistyksen viesti vahingoittumattomana läpi valtamedian suodattimista. Erään suuren michiganilaisen sanomalehden hiljattain julkaistu pääkirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Kirjoitus vastusti valtion budjettiin ehdotettuja leikkauksia ja rinnasti siviiliyhteiskunnan palauttamisen ihmiselämän alistamiseen “markkinatalouden armoille”. On sääli, että niin monet sanomalehdet rutiininomaisesti harmittelevat poliittisten kampanjoiden pinnallisuutta, mutta kuitenkin itse käyttävät kuluneita sanontoja, kun joku ehdottaa toimia ihmisiä kiusaavan valtion roolin pienentämiseksi.
Kyseinen pääkirjoitus ei ruokkinut, vaatettanut eikä tarjonnut majoitusta yhdellekään tarvitsevalle. Se tuskin paljoa lohdutti vähäosaisia. Se ei inspiroinut yhtään vapaaehtoista toimintaa puutteenalaisten perheiden auttamiseksi. Sen sijaan se saattoi tuudittaa osan lukijoista yhä syvempään omahyväisyyden uneen. Valtio, kuten pitääkin, huolehtii kaikista niistä asioista, joihin kirjoitus viittasi.
Samaan aikaan pohdiskelevammat kirjoittajat huomaavat joitakin rohkaisevia muutoksia. Huomattava artikkeli U.S. News & Worldin tuoreessa numerossa ylisti “kansalaisaktiivisuuden henkiinherättämistä”. Eräs lehden käyttämistä esimerkeistä kertoi Frankfordin kaupungista Pennsylvaniassa. Frankfordista oli tullut korkeiden verojen ja laman koettelema valtiosta riippuvainen yhteisö, joka kaipasi kipeästi ratkaisuja ongelmiinsa. Sivistyneen yhteisön kipinä oli sytytetty, ja nyt ihmiset ratkaisevat ongelmia itse. “Kun kaupunkiin satoi ennätykselliset 76 senttimetriä lunta, … frankfordilaiset eivät jääneet tumput suorina seisomaan ja valittamaan kaupungin työntekijöiden tehottomuutta. Asukkaat vuokrasivat itse lumiauroja ja jakoivat kustannukset”, lehti kertoi.
Jos Tocqueville vierailisi tässä pienessä pennsylvanialaisessa kaupungissa, niin ehkä hän näkisi häivähdyksen siitä suurenmoisuudesta, jota hän todisti 1830-luvulla. Hän vaikuttuisi kaupungin yhteishengestä ja saataisi jopa ehdottaa, että ihmisten kaikkialla pitäisi ottaa siitä oppia. Tocqueville saattaisi huomioida, että asukkaat eivät jääneet istumaan aloilleen valittamaan kurjuuttaan ja kirjoittamaan lehtien palstoille siitä, miten poliitikkojen pitäisi pelastaa heidät. “Kun pääsee eroon närkästyksestä, ettei valtio hoida asioita puolestasi, saa aikaiseksi tehdä sen itse”, eräs paikallinen asukas kertoo.
Voimme oppia paljon frankfordilaisilta ja muilta heidän kaltaisiltaan, jotka ajattelevat, ettei hyväntekeväisyys tarkoita joidenkin toisten rahojen kuluttamista tai sosiaalisten tarpeiden saarnaamista tietokoneen näppäimistön takaa. Sivistyksen palauttaminen yhteiskuntaan edellyttää sitä, että “uskallamme sanoa ei” henkilökohtaisen vastuun pakoilemiselle ja sille, että odottaisimme valtion tekevän puolestamme sen, mikä meidän pitäisi tehdä itse perheidemme ja paikallisten yhdistysten kanssa. Se tarkoittaa, että meidän pitää ajatella luovasti, keksiä yksityisiä aloitteita ja sitten vain toteuttaa ne.
Itse asiassa, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä paremmin ymmärrän, että asioiden tekeminen sen sijaan, että vain puhuisi niistä tai odottaisi muiden tekevän ne, on yksi tärkeimpiä eroja aikuisten ja lasten välillä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi vain kasvaa aikuisiksi – ja siten kasvaa ulos sosiaalivaltion tylsistyttävästä ympäristöstä.
***
Artikkelin on kirjoittanut Foundation for Economic Education -säätiön toiminnanjohtaja Lawrence W. Reed ja se on julkaistu alunperin suomeksi Centre for Individual and Economic Liberty -järjestön sivuilla. Uudelleenjulkaistu täällä CIEL:n luvalla. Linkki alkuperäiseen artikkeliin.