Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.
Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.
Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.
Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.
Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.
Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.
On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.