Usari kertoo tänään valtio-opin professori Heikki Palomäen kritiikistä nykyistä suhteellista vaalitapaa kohtaan:
Ylen Ykkösaamussa esiintynyttä Paloheimoa ärsyttää, että nykysysteemissä jokaisen puolueiden listalta löytyy sopivat ehdokkaat esimerkiksi ydinvoiman kannattajille ja vastustajille.
Ongelmana hän pitää sitä, että suhteellisella vaalitavalla laskettuna ydinvoiman vastustajan ääni voi päätyä ydinvoiman kannattajalle, vaikka olisikin äänestänyt ydinvoiman vastustajaa.
- Maamme nykyisellä henkilökohtaisella vaalijärjestelmällä on ilmeisiä pulmia. Se on johtanut ajan mittaan siihen, että puolueiden ehdokaslistat ovat kuin tavaratalo, jossa on tarjouksia jokaiselle asiakkaalle, Paloheimo moittii.
Ihan hauska ja osuva tuo tavaratalovertaus. 
Paloheimo on oikeassa, suhteellinen vaalitapa on erittäin huono. Joidenkin poliitikkojen esittämää listavaalia Paloheimo pitää parempana vaihtoehtona, koska se mm. korostaisi puolueiden välisiä eroja ja vähentäisi julkkisehdokkaita listoilta, mutta ei usko sen tulevan käyttöön Suomessa, koska ihmiset haluavat äänestää ehdokkaita eivätkä puolueita.
Pitkillä vaalilistoilla varmaankin olisi professorin mainitsemat vaikutukset, mutta sillä olisi myös muita vaikutuksia.
Koska puolueet itse päättäisivät järjestyksen, jossa niiden ehdokkaat pääsisivät läpi vaaleissa, listavaali käytännössä tuhoaisi puolueiden sisäiset muutosvoimat. Listan kärki olisi täynnä puolue-eliitin suosikkiehdokkaita ja listan häntäpäähän laitettaisiin sellaisia nimiä, joiden ei haluta pääsevän läpi, mutta joiden uskotaan tuovan silti ääniä puolueen listalle. Puolueiden sisäisten oppositioiden ehdokkaat ja satunnaiset julkkikset löytyisivät siis ei-valittavien joukosta. Tämä toki voisi johtaa joidenkin puolueiden pirstaloitumiseen, mikä ei välttämättä olisi huono asia.
Joka tapauksessa suurimmat puolueet (ja erityisesti niiden valtaklikit), jotka nykyisin yhteisymmärryksessä rahoittavat toimintaansa suurelta osin verorahoista (mikä on todellinen puoluerahoitusskandaali!), vain vakiinnuttaisivat asemaansa ja saisivat karsittua edustajistaan epätoivottuja henkilöitä, joita nykytilanteessa on pakko sietää. Ei siis ihme, että nimenomaan suurista puolueista on kuulunut listavaalin kannatusääniä.
Todellinen, radikaali vaalitapauudistus olisi siirtyminen siirtoäänivaaliin (single transferable vote, STV). Siirtoäänivaalissa äänestäjä saa itse päättää, mille ehdokkaalle hänen äänensä menee, jos se jää hänen ensisijaiselta ehdokkaaltaan käyttämättä. Ääni jää käyttämättä, jos ehdokas pääsee läpi ilman sitäkin (osa ehdokkaan äänistä on ylimääräisiä) tai ei tule valituksi lainkaan (kaikki ehdokkaan saamat äänet ovat hyödyttömiä).
Tällöin ei haittaisi, vaikka puolueet olisivat kaikkien näkemysten tavarataloja. Jos äänestäjä vastustaa ydinvoimaa, hän voi valita ykkösehdokkaakseen puolueesta A löytyvän kansakunnan kovimman ydinvoiman vastustajan. Jos toiseksi kovin ydinvoimaa vastustava ehdokas löytyy puolueesta B, äänestäjä voi laittaa hänet ensimmäiselle varasijalle. Listaa voi jatkaa niin pitkälle kuin äänestäjä itse haluaa. Missään tapauksessa äänestäjän ääni ei hyödyttäisi ehdokasta, jota hän ei itse kannata, sillä ääni ei menisi puolueelle vaan suoraan ehdokkaalle.
Olen kirjoittanut siirtoäänivaalista aikaisemminkin, mm. 23.1.2007 silloisen oikeusministerin Leena Luhtasen (sd.) erään lausunnon kirvoittamana. Kyseisen kirjoitukseni perässä Johannes Nieminen epäili kommentissaan Luhtasen sahaavan lausunnollaan omaa oksaansa, ja niinhän siinä myös kävi, että Luhtanen oli ainoa ministeri, joka jäi rannalle vuoden 2007 eduskuntavaaleissa.
Siirtoäänivaalitapa olisi ominaisuuksiltaan ylivertainen suhteelliseen vaalitapaan ja listavaalitapaan nähden. Juuri siksi olen edelleen yhtä pessimistinen siihen siirtymisen suhteen kuin vuonna 2007. Suuret puolueet eivät koskaan tule hyväksymään uudistusta, joka parantaisi äänestäjien tahdon toteutumista ja uhkaisi siten niiden asemaa.