”Vaateapu voi haitata kehitysmaiden oman vaateteollisuuden toimintaa, arvioivat köyhien maiden kehitystä seuranneet asiantuntijat. Hyväntahtoinen toiminta voi pahimmassa tapauksessa syrjäyttää paikallisen tuotannon ja viedä toimeentulon vaatealan työntekijöiltä.” (STT-US)
Kappas kummaa, kuinkas tämä on mahdollista. Asiantuntijat alkavat pikkuhiljaa arvioida todeksi sitä, mistä vapaan markkinatalouden kannattajat ovat varoittaneet vuosikymmeniä. Eikä kysymys ole pelkästään vaateavusta vaan paljon laajemmasta ongelmasta.
Kehitysapu ylipäätään on haitallista sen saajille. Sen lisäksi riistämme kehitysmaita aktiivisesti muutenkin. Kyllä, hyvin on poliittisesti epäkorrekti lausunto, mutta tutkitaanpas. Mitähän Wikipedia sanoo?
Kehitysapu eli kehitysyhteistyö on voimavarojen siirtoa taloudellisesti kehittyneemmistä maista vähemmän kehittyneisiin kehitysmaihin jälkimmäisten taloudellisen kehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Sitä voivat antaa niin teollisuusmaat kuin vähemmän kehittyneet maat ja erilaiset organisaatiot. Erona kriisiapuun tai humanitaariseen apuun on se, että kehitysavun odotetaan parantavan avunsaajamaan olosuhteita pidemmällä aikavälillä, kun taas kriisiapu nimensä mukaisesti lievittää hetkellistä hätää.
Taloustieteellisesti kehitysavun ongelma on hyvin yksinkertainen: voimavaroja (eli pääomaa) ei voida onnistuneesti siirtää, se on vähän kuin veden kantamista kaivoon. Yhteiskunta voi hankkia voimavaroja (eli pääomaa) vain ja ainoastaan säästämällä. Siirretty pääoma puolestaan valuu hukkaan, joskin kehitysavun tapauksessa siitä tulee myrkkyä, joka saastuttaa maan ja ihmiset.
Ruoka-apu jatkuvana esimerkiksi on samalla tapaa ongelmallista kuin vaateapu: se heikentää paikallisen maatalouden kilpailukykyä, jos sellaista edes on. Ajattelepa vaikka olevasi äärimmäisen köyhä afrikkalainen, jolla on vaihtoehtoina ostaa paikallisten viljelijöiden tuotteita tai ottaa vastaan ulkomaiden lähettämää ruoka-apua ilmaiseksi. On erinomaisen selvää, että paikallinen viljelijä on ylivoimaisen tehtävän edessä: pitäisi tuottaa ylivertaista apetta mitättömällä hinnalla.
Ruokaa koskeva kehitysmaiden kyykytyksemme on kuitenkin niin massiivista, että paikallinen viljelijä harvoin pääsee kilpailemaan vain ruoka-avun kanssa. Ensinnäkin maksamme verovaroista vientitukia oman ylituotantomme myymiseksi polkuhintaan muihin maihin. Paikalliset, usein edelleen pitkälti luonnonmukaisesti toimivat viljelijät joutuvat siis kilpailemaan tehotuotetun puoli-ilmaisen ruoan kanssa. Toisekseen maataloustukemme ja tuontitullimme estävät sangen tehokkaasti kehitysmaiden maataloustuotteiden tuonnin kehittyneisiin maihin.
Käytännössä emme siis salli kehitysmaiden maanviljelyksen myydä tuotteitaan sen paremmin kotimarkkinoilleen kuin tännekään. Reilu peli. Kun kehitysmaiden maatalous on näin poljettu syvälle maanrakoon, ruoka-apu tulee tarpeelliseksi ja kehitysmaat on tehokkaasti koukutettu apuriippuvaisiksi. (Toki monien kehitysmaiden oma politiikka on myös suuri syyllinen paikallisen maatalouden kehittymättömyyteen, esimerkiksi Zimbabwen esimerkki on erinomainen argumentti omistusoikeuden turvaamisen tarpeellisuudesta.)
Paikallisen maanviljelyksen kyykyttäminen on erityisen harmillista, sillä maatalous on suuri mahdollistaja. Maatalouden kehityksen myötä yhteiskunta pystyy ensimmäistä kertaa toden teolla säästämään ja tekemään kehitystä tukevia investointeja. Ilman maataloutta ei ole (omaa) teollisuutta, koska teollistumiseen tarvittavaa pääomaa (säästöjä) ei ole päässyt kertymään.
Kuten sanottu, pääomaa ei ole mahdollista siirtää. Teollisuutta ei voida synnyttää tyhjästä pelkkien kehittyneiden maiden investointitukien tai -lainojen varassa. Teollisuutta ei voi myöskään kestävästi rakentaa viennin varaan, vaan yhteiskunnan oman talouden on kasvettava säästämisen kautta kykeneväksi ylläpitämään teollisuutta itse. (Esimerkiksi Kiina voi vaikuttaa tämän väitteen vastaiselta todisteelta, mutta odotellaan vain sitä Kiinan oman kuplan puhkeamista…)
Tästä välittämättä kehitysmaita kuitenkin yritetään kehitysavun muodossa rahoittaa ja lainoittaa myös teollisen kasvun uralle. Silti sekä suora tukeminen että lainoitus ovat niinikään haitallisia kehitysmaille, joiden talous ei ole tarpeeksi kehittynyt vastaanottamaan ulkopuolisia pääomia (ja jos olisi, kehitysapua ei tarvittaisi…).
Samalla tavoin kuin keskuspankkivetoinen rahainflaatio synnyttää kehittyneissä talouksissa kuplanousukauden ja virheinvestointien suman, myös ulkomaiden lähes tuputtama taloudellinen tuki kehitysmaille johtaa virheinvestointeihin, joiden lopulta väistämättä synnyttämä lama aiheuttaa sen vähäisenkin itsekerätyn pääoman tuhoutumisen. Kehitysmailla ei nimittäin välttämättä ole itsellään kykyä tehdä oikeita investointeja, eikä asiaa auta yhtään se, että länsimaiset tuen antajat luulevat tietävänsä paremmin, mitä kehitysmaiden talouksille tulee tehdä, jotta ne kehittyisivät. Taloudellinen kehitysapu onkin hyvin pitkälti kehitysmaiden talouksien suunnittelua kehittyneiden maiden taloudesta mitään ymmärtämättömien sosialidemokraattisten besserwissereiden toimesta.
Yhteenvetona voitaneen todeta, että siinä missä itävaltalaiset taloustieteilijät tietävät a priori, että kehitysapu on haitallista vastaanottajamaiden taloudelliselle kehitykselle, niin valtavirtataloustiede ja -politiikka näyttää tarvitsevan kymmeniä vuosia turhaa ja haitallista kehitysyhteistyökokeilua, jotta asiantuntijat voivat edes alkaa arvioida, että kehitysavusta saattaa olla jotain haittaa saajille. (Ja tässä ei nyt edes puhuttu vielä yhtään siitä, että kehitysavusta on haittaa myös sen maksajille — eli meille.)
Eivät kehittyneiden maiden ihmiset ja poliitikot tietenkään pahuuttaan kehitysmaita kyykytä, vaan lähinnä virheellisiin teorioihin pohjautuen yritetään tehdä hyvää. Parempiakin talousteorioita on kuitenkin tarjolla, joten tietämättömyys ei tee meistä yhtään vähemmän riistäjiä. Kyse ei tosin todellakaan ole riistokapitalismista, vaan riistososialismista.