Demokratia tarkoittaa lähtökohtaisesti kansanvaltaa (kreikk. δημοκρατία), vastakohtana esimerkiksi diktatuurille (yksinvalta) tai oligarkialle (harvainvalta). Mutta siinä missä hallitsijalla on diktatuurissa absoluuttinen valta, eli oikeus aivan mihin tahansa päätöksiin, myös demokratiassa enemmistöllä on käytännössä absoluuttinen valta. Demokratia poikkeaa muista mainituista hallintomuodoista siis vain siten, että tyrannia on laajennettu yksiltä ja harvoilta enemmistön käsiin.
Suomessa nykyisin harjoitettava demokratia on parlamentaarista eli edustuksellista demokratiaa. Neljäksi vuodeksi kerrallaan luovutamme täyden — potentiaalisesti täysin mielivaltaisen — vallan kahdellesadalle kansanedustajalle. Tällöin demokratia taantuu harvainvallaksi. Vallanpitäjien mielivaltaa kahlitsee vain kaksi asiaa, nimittäin perustuslaki sekä erittäin hämärä käsite nimeltä yleinen mielipide.
Perustuslain tehtävä on rajoittaa valtion ja demokratian valtaa. Perustuslain on siis tarkoitus estää enemmistön tyrannia ja mielivaltainen vähemmistöjen riistäminen yhteisen edun nimissä — ja muistakaa, yksilö on se pienin mahdollinen vähemmistö ja nykyisin myös se useimmin riistetty. Perustuslaillista yhteiskuntaa kutsutaankin tasavallaksi.
Vaikka maamme virallinen nimi onkin Suomen tasavalta, emme silti ole tasavalta, vaan demokratia. Meidän perustuslakimme on käytännössä vessapaperia. Se on niin ympäripyöreä ja maailmoja syleilevä, ettei se todellisuudessa rajaa valtiota lainkaan. Synnynnäisen huonoutensa lisäksi sen noudattamista ei edes valvo riippumaton perustuslakituomioistuin, vaan kansanedustajat itse. Siinä jos missään on pukki kaalimaan vartijana. Olemme siis de facto demokratia, vaikka de jure puhuttaneenkin tasavallasta.
Yleinen mielipide, jos oletamme sellaisen abstraktin käsitteen olemassaolon, on sen sijaan huono kansanedustajien mielivallan kahlitsija. Yleinen mielipide ei välttämättä ole väestön tai edes sen enemmistön yhteinen mielipide, vaan yhä useammin pelkkä median sekä poliitikkojen itsensä luoma mielikuva, joka vaikuttaa sekä väestön että päättäjien käsityksiin yleisestä mielipiteestä. Vaikka mielikuva voi ruokkia itseään ja sopuliefekti voi siitä ajan kanssa tehdä yleisen mielipiteen, ei siitä yleisestä mielipiteestä silti juuri koskaan muodostu niin vahvaa, että kansalaiset voisivat yksissä tuumin sitoutua sitä puolustamaan.
Sen sijaan yleisen mielipiteen, kansalaisten oikeudentajun ja oikeudenmukaisuudenkin vastaiset poliittiset päätökset nykyään hyväksytään juurikaan mukisematta. Mahdolliset nurisijat tai suoranaiset vastustajat vaiennetaan vetoamalla demokratiaan: vaikka päätös saattoi olla huono, se oli yhteinen päätös, joten pulinat pois!
Tällainen järjestely on erittäin vaarallinen. Ensinnäkin se luo valmiin pohjan mahdolliselle demokraattisesti valittavalle populistille, jonka todellisena päämääränä on de jure yksin- tai harvainvalta. Tästä klassisena esimerkkinä toimii 1930-luvun alun Saksa.
Toisekseen, ja mahdollisesti jopa vaarallisemmin, se johtaa siihen, että valtion valtaa ja kontrollia kasvatetaan vähitellen yhä enemmän kaikkien pitäessä kehityskulkua täysin luonnollisena ja hyvänä asiana, kunnes eräänä vähemmän kauniina päivänä ihmiset järkyttyvät havaitessaan elävänsä täysin sosialistisessa tai fasistisessa yhteiskunnassa, jonka he ovat itse luoneet. Diktaattoriksi julistautunutta vastaan voi kyllä taistella, mutta kuinka vastustat demokratian synnyttämää totalitarismia?
Mikä muuten määrittää sen, ketkä demokraattiseen päätöksentekoon saavat osallistua ja keitä kyseiset päätökset koskevat? Kansallisvaltio on aika keinotekoinen määritelmä eikä liity juuri demokratiaan itseensä, vaan enemmän nationalismiin. Onko se yhtään sen vähemmän demokratiaa, jos kymmenen ihmisen joukosta yhdeksän päättää muodostaa demokratian, johon kymmenennenkin on kuuluttava enemmistön tahdon mukaisesti, verrattuna siihen, että tietty viisimiljoonainen poppoo on enimmäkseen tietyllä alueella asuneiden ihmisten jälkeläisiä ja siksi ”yhteisten” päätösten vallan alla?
Tai jos mennään toiseen suuntaan, miksi rajata aluetta? Jos esimerkiksi yhdeksän miljoonaa ruotsalaista haluaa poistaa rajan Torniojoen kohdalta, eikö se ole asia, johon demokratian nimissä viiden miljoonan on tyydyttävä? Varsinkin kun kyseisten maisten kulttuurit ovat hyvin samankaltaisia, eikä kielimuurikaan ole ongelma, kun me olemme jo valmiiksi kaksikielisiä.
Lisäksi Suomessa yhteisistä asioista demokratian kautta saa tulla päättämään kuka tahansa ulkopuolinenkin, kunhan muuttaa maahan ja hankkii kansalaisuuden. (Kunnallisissa yhteisissä asioissa ei tarvita edes kansalaisuutta, pelkkä vakituinen osoite riittää.) Miksi emme avaisi mahdollisuutta päättää meidän kaikkien yhteisistä asioista suoraan koko maailmalle? Kaikki ihmisethän ovat samanarvoisia ja enemmistö on aina oikeassa. Me nykyiset suomalaiset olemme todellakin hyvin pieni vähemmistö maailman mittakaavassa, joten miksi emme menisi koko maailman enemmistön mukana?
Oikea lopputuloshan olisi taattu, kun mahdollisimman suuri enemmistö asioista päättäisi, vai kuinka? On nimittäin demokratiankin kannalta hyvin vaarallinen tie, jos enemmistö saa rajata demokraattiseen prosessiin osallistuvien määrää mielivaltaisesti.
Toivon, että tässä vaiheessa viimeisetkin ymmärtävät, miksi demokratia tarvitsee rajoja ja miksi ne rajat tulee määritellä ehdottoman tiukan perustuslain muodossa. Perustuslain tulee taata pienimmän vähemmistön eli yksilön (negatiiviset) oikeudet, jotta niitä ei voida enemmistön mielivallalla polkea. Perustuslain tulee olla yksiselitteinen ja sen noudattamista tulee valvoa riippumattomasti. Perustuslakituomioistuimen ja tarvittaessa kansan tulee voida kumota sellainen hallinto, joka toimii perustuslain vastaisesti. Perustuslain ei pidä luvata kaikkea hyvää kaikille, vaan sen itsensä pitää tyytyä vain valtion ja demokratian rajaajaksi.
Yhdysvaltain perustuslaki oli kelvollinen yritys. Lopulta se kuitenkin epäonnistui, satakunta vuotta toimittuaan, ja Yhdysvallatkin on ajautunut enemmistön tyranniaan, tavoittelemaan hyvinvointivaltion väärää jumalaa. Siitä esimerkistä kannattaa tietenkin ottaa opiksi.