Yksi viime aikoina hieman kannatustaan lisänneistä huuhaateorioista on talousdemokratia, jonka kannatus Suomessa on pitkälti Lars Östermanin blogin varassa. Koska tähän teoriaan törmää netissä yhä useammin, lienee aika hieman käsitellä sitä. Lyhyesti sanottuna talousdemokratian kannattajat haluavat korvata nykyisen velkapohjaiseen leikkirahaan perustuvan talousjärjestelmän kvasisosialistisella poliittiseen leikkirahaan perustuvalla järjestelmällä.
Talousdemokraatit aivan oikein tunnistavat, että nykyinen velkarahaan perustuva, jatkuvan talouskasvun nimeen vannova järjestelmä on huono ja kaiken lisäksi hyvin pian tiensä päässä. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on velkaa, koska se on kuin onkin pankkien ja keskuspankkien liikkeelle laskemaa lainaa, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa.
Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että pankeille on annettu oikeus lainata rahaa tietyssä suhteessa niiden saamiin talletuksiin nähden (sen sijaan, että ne voisivat lainata edelleen vain [määräaikais]talletusten verran rahaa), jolloin valtaosa annetuista luotoista on vain pankin tileille kirjattuja numeroita. Tätä kutsutaan osittaiskassavarannoksi (engl. fractional reserve banking). Toisekseen keskuspankit voivat mielivaltaisesti lisätä kierrossa olevan perusrahan määrää esimerkiksi tavallisille pankeille annettujen lainojen muodossa, mikä mahdollistaa pankkien yhä laajemman lainanannon.
Talousdemokraatit eivät sinänsä juurikaan vastusta valtioiden pankeille antamaa oikeutta petokseen (lainananto yli varojen), vaan sitä, että pankit ottavat näistä keksityistä lainoista korkoa. Tämä ”koronkiskonta” todistaa talousdemokraattien mielestä, että nykyisen talousjärjestelmän takana on juutalaisen pankkiirieliitin salaliitto, jonka päämääränä on maailman hallitseminen ja joka oli mm. syyskuun 11. päivän iskujen takana.
Koronkiskonnan vastustamisen ohella talousdemokraateille toinen pyhä opinkappale on hintavakauden tavoitteleminen. Heidän mielestään valtion keskeinen tehtävä on taata yleisen hintatason vakaus, mikä muuten ohimennen mainiten oli yksi tärkeä 1930-luvun Suureen Lamaan johtanut opinkappale. Hintojen pitäminen vakaana oli nimittäin tuolloin yksi Yhdysvaltain keskuspankin Fedin (sekä poliitikkojen) keskeisistä tavoitteista ja toisaalta se, että siinä onnistuttiin (käytännössä tuottavuuden huikeasta kasvusta johtuen) takasi sen, etteivät kenenkään hälytyskellot soineet Fedin ja pankkijärjestelmän kasvattaessa rahan tarjontaa yli 60% vuosina 1921-1929.
Talousdemokraattien tarjoama ratkaisumalli on valtion tuottama paperiraha, jolla korvattaisiin sekä keskuspankit että pankkien koronkiskonta. Valtio voisi painaa haluamansa määrän leikkirahaa kattaakseen kaikki julkiset menot, jolloin veroja ei periaatteessa tarvittaisi. Talousdemokraattinen valtio tosin verottaisi silti, tosin vain poistaakseen rahaa kierrosta ja siten vakauttaakseen hintatason, koska rahan määrän lisääminen johtaa muiden asioiden pysyessä samoina hintojen kasvamiseen.
Ajatus on kyllä kaunis, mutta vikaan se menee niin että heikompaa hirvittää. Ensinnäkin, hintavakauden takaaminen on jo periaatteessakin mahdoton yhtälö. Vaikka talousdemokraattisella valtiolla olisi Neuvostoliiton gosplaniakin suurempi keskussuunnittelukoneisto, se ei pysyisi kärryillä edes eri alojen eri kokoisista tuottavuuden parantumisista ja heikentymisistä, saati sitten muista hintoihin heijastuvista tekijöistä.
Tällöin hintavakausmekanismista muodostuisi väistämättä järjestelmä, joka suosisi yksiä aloja ja yrityksiä toisten alojen ja yritysten kustannuksella, todennäköisesti poliittisin perustein. Hintavakauden tavoittelu on myös haitallista ihan kaikille kuluttajille, jotka vapailla markkinoilla saisivat nauttia jatkuvasti hieman alentuvista hinnoista eli ostovoiman paranemisesta. Ja kuten 1920-luku todisti, hintavakaus ei ole edes mikään tae taloussyklin estämiseksi.
Toisekseen, talousdemokratia siirtäisi vielä ainakin näennäisesti itsenäisen rahavallan keskuspankilta valtiolle. Toisin sanoen, siinä missä keskuspankki yrittää (joskin valitettavasti virheellisiin teorioihin perustuen) pitää talouden vakaana ja samalla nyökkäillä riittävissä määrin poliitikoille, talousdemokraattisessa valtiossa raha olisi hyppyytettävissä suoraan poliitikkojen mielivallan mukaisesti.
Kun verottamiseen ja velkaantumiseen (eli lykättyyn verottamiseen) ei enää tarvitsisi turvautua poliittisten tarkoitusperien toteuttamisen rahoittamisessa, ei edes taivas olisi rajana poliitikkojen mielikuvitukselle ”kansalaisten palvelemisessa.” Oli jonkin mattivanhasen tai juttaurpilaisen projekti sitten kuinka älytön tahansa, se ei (muka) maksaisi mitään, kun valtio voisi aina vain painaa lisää rahaa. Vai pystyisikö joku luottamaan valtionvarainministeri jyrkikataisen jämäkkyyteen siinä, että rahapainokoneita pyöritettäisiin vain tiukkojen periaatteiden mukaisesti?
Niinpä, emme pystyisi. Yhtä hyvin voisimme alkaa käyttämään Zimbabwen dollareita rahana.
En todellakaan puolusta keskuspankki- ja velkarahajärjestelmää — päinvastoin — mutta on turha korvata huono järjestelmä vielä huonommalla. Siinä joutuu vain ojasta allikkoon.
Keskuspankit tulisi kyllä romuttaa, mutta rahavaltaa ei pitäisi siirtää kenellekään, vaan ihmisten tulisi saada päättää ihan itse, mitä he haluavat käyttää ja vastaanottaa rahana. Niin se raha alunperin on keksittykin, helpottamaan vaihtotalouden haasteita.
Lisäksi pankkien erivapaudet pitäisi poistaa, eikä niiden pitäisi lain edessä olla sen kummempia puljuja kuin minkään muidenkaan yritysten. Missään tapauksessa mikään yritys — ei edes pankki — ei saa pettää asiakkaitaan lainaamalla näille rahaa, jota sillä ei ole. Missään tapauksessa mikään yritys — ei edes pankki — ei voi olla niin tärkeä, että se pidettäisiin väkisin pystyssä ja sen tappiot sosialisoitaisiin veronmaksajille.