Kirjoitettuani asevelvollisuuden lakkauttamisesta (1, 2 ja 3) joku jo tulkitsi minun tarkoittavan armeijan lakkauttamista. Kysymys ei todellakaan ole siitä, vaan aseilla ja puolustusvalmiudella tulee olemaan paikkansa ihanteellisimmassakin yhteiskunnassa, kuten tässä kirjoituksessa aion osoittaa. Asevelvollisuuden lakkauttamisesta en puhu tässä enempää, siitä kannattaa nuo em. kirjoitukset lukea sekä niiden kommentit.
Ihanneyhteiskunnaksi otan argumentin vuoksi puhtaan anarkian (s.o. anarkokapitalismi), koska siinä valtioita ja niiden armeijoita ei ole olemassa lainkaan. Voisi kuvitella, että valtiottomassa maailmassa sotia ei olisi. Tämä on kyllä hyvin todennäköistä, mutta ei suinkaan välttämätön seuraus valtioiden olemattomuudesta.
Vaikka oletettaisiin, että valtiottomaan yhteiskuntaan on siirrytty libertaristisen poliittisen ideologian myötä, ei voida olettaa, että kaikki ihmiset toimisivat libertaarin moraalikäsityksen mukaisesti (eli väkivallan aloittaminen on moraalisesti väärin). Sama koskee yrityksiä, sillä yrityksillä ei ole moraalia, vaan niiden moraalisuus riippuu niiden johtohenkilöiden moraalista. Voidaan siis olettaa, että anarkiassa tulee olemaan ihmisiä ja yrityksiä, jotka ovat valmiita käyttämään myös aseellista väkivaltaa jopa sotatoimien mittakaavassa tavoitteisiinsa päästäkseen.
Yksittäisen ihmisen kyky väkivaltaan millä tahansa henkilökohtaisilla aseilla on loppujen lopuksi hyvin rajallinen. Erityisesti tämä pitää paikkansa, jos kenellä tahansa väkivallan aiotulla uhri ja/tai sivullinen saattaa kantaa kätkettyä asetta itsepuolustukseksi. Esimerkiksi joukkomurhan yritykset saattavat jäädä tällaisessa tilanteessa huomattavasti lyhyemmiksi kuin pelkästään valtiollisen poliisin tuottaman turvallisuuspalvelun kautta.
Sotatoimien mittakaavaan pystyvät anarkiassa siis lähinnä yritykset, erityisesti suuret sellaiset. Tätä mahdollisuutta myös usein käytetään anarkian vasta-argumenttina, sillä erheellisesti kuvitellaan yritysten käyttävän kaikkia käytettävissään olevia mahdollisuuksia liikevoittonsa parantamiseksi.
Kuvaan astuu kuitenkin kannattavuusanalyysi, kuten kaikessa liiketoiminnassa. Sotatoimien tai väkivallan käyttäminen voidaan nähdä anarkistisen yhteiskunnan yrityksille yhtenä liiketoiminnan välineenä muiden joukossa, jos moraalikäsityksiä ei huomioida.
Väkivalta ei ole ilmaista, vaan pelkästään sen käyttäminen voi olla huomattavan kallista. Sen kyky tuottaa haluttuja lopputuloksia ei myöskään ole täysin varma, edes selvästi ylivoimaisella joukolla, joten siihen liittyy merkittäviä riskejä. Riskeistä vähäpätöisin ei myöskään ole se, että väkivallan käyttö saattaa johtaa lisäväkivaltaan paluupostissa myös muilta toimijoilta kuin alkuperäiseltä kohteelta. (Esimerkiksi joku ulkopuolinen taho voi pitää moraalisena vastustaa väkivaltaa käyttämällä väkivaltaa väkivallan käyttäjiä vastaan.)
Samoin kuin yksittäisen henkilön potentiaalisesti käyttämän väkivallan tapauksessa, myös yritysten käyttämää väkivaltaa ehkäisee ja katkaisee tehokkaasti mahdollisten väkivallan uhrien omat aseet ja oma puolustusvalmius. Muut yritykset esimerkiksi saattavat tilata turvallisuuspalveluja joltain turvallisuusalan yritykseltä tehdeksään kilpailijoiden mahdolliset aseelliset suunnitelmat kalliimmiksi ja riskialttiimmiksi.
Tästä voidaan melko helposti havaita, että ottaen huomioon väkivallan kustannukset ja riskit, se on yrityksille varteenotettava vaihtoehto vain, jos haluttu päämäärä on ensinnäkin riittävän arvokas ja toisekseen kaikki muut menetelmät (esimerkiksi ostaminen rahalla!) sen saavuttamiseksi ovat kalliimpia ja riskialttiimpia kuin väkivallan käyttö.
Toisin sanoen, mikäli vapaakauppa toimii — ja sille ei anarkistisessa yhteiskunnassa ole mitään keinotekoisia esteitä kuten nykyisin — niin väkivallan käyttö on lähes aina tai käytännössä aina taloudellisesti kannattamaton keino yrityksille saada haluamansa. Koska yrityksille (tai niiden omistajille) vain niiden toiminnan taloudellisella kannattavuudella on merkitystä, on äärimmäisen epätodennäköistä, että mikään yritys ryhtyisi sotatoimiin anarkistisessakaan maailmassa. Lisäksi, jos joku yritys näin tekisikin vastoin yrityksen ja sen osakkeenomistajien etua, niin toimet todennäköisesti loppuisivat lyhyeen osakkeenomistajien vaihtaessa yrityksen johdon.
Nykymaailmassa tällainen rajoitus ei päde sotatoimiin, sillä niitä eivät harjoita yritykset (paitsi korkeintaan alihankkijoina) vaan valtiot, sissijärjestöt, vapautusrintamat ja muut vastaavat instituutiot. Riippumatta instituutiosta sotatoimien takana ovat aina nationalistiset tai uskonnolliset näkemykset sekä erityisesti johtajat, jotka eivät ole vastuussa toimistaan kenellekään.
Kun esimerkiksi Yhdysvaltain edellinen presidentti George W. Bush käynnisti sotatoimet Afganistanin taliban-liikettä vastaan 9/11:n jälkimainingeissa, suurin hänen henkilökohtaisesti asiassa ottamansa riski oli se, että toimi olisi saattanut vaarantaa hänen valintansa toiselle kaudelle. Hän ei kantanut lainkaan taloudellista riskiä (todennäköisesti päinvastoin, toimet saattoivat olla taloudellisesti kannattavia ainakin hänen lähipiirilleen, ellei hänelle itselleen) eikä käytännössä myöskään mitään riskiä erottamisesta saati sitten jälkiseuraamuksista!
Sama pätee Saddam Husseiniin, Osama bin Ladeniin, Josif Staliniin, Adolf Hitleriin ja Harry S. Trumaniin, vain joitakin nimiä mainitakseni. Riippumatta siitä kuinka demokraattisesti nämä johtajat aikanaan pääsivät asemaansa, heillä ja heidän hallinnoillaan ei ollut mitään vastuuta heidän tekemistään päätöksistä. Jopa äärimmäiset sotatoimet olivat heidän kohdallaan jopa kannattavia ratkaisuja, koska heidän ei tarvinnut maksaa niitä itse tai kantaa niiden seurauksia.
Valtioiden olemassaolo luo moraalikadon (moral hazard), joka on tärkein yksittäinen syy sotien olemassaoloon. Vain valtiot voivat ryhtyä sotatoimiin. Armeijoiden lakkauttaminen ei siis poista sotaa maailmasta (koska kaikki eivät niitä lakkauta, vaan käyttävät tilannetta hyväkseen). Sodista pääsemme eroon vain joko lakkauttamalla valtiot tai ainakin rajaamalla valtioita niin, ettei niillä ole mahdollisuutta käynnistää sotatoimia.