(Julkaistu alunperin vaaliblogissa 23.10.2008.)
Suomalainen yhteiskunta on sairas. Sadat tuhannet, elleivät jopa miljoonat, kansalaiset kärsivät jonkin asteisesta henkisestä pahoinvoinnista tai jopa mielenterveysongelmista. Elämä kohtelee kurjasti, mikään ei onnistu, ei ole ystäviä, olo on irrallinen ja syrjäytynyt, ja niin edelleen. Ongelmat kasautuvat, kunnes pato murtuu ja paha olo tulee ulos tavalla tai toisella. Liian usein seuraa murhenäytelmä.
Syitä asialle on varmasti lukemattomia, mutta mielestäni yksi merkittävä tekijä on jätetty täysin huomiotta. Tai ei oikeastaan, vaan sitä itse asiassa tarjotaan ratkaisuna ongelmaan.
Suomessa on valtion ja kuntien järjestämä turvaverkko. Jos jollakulla menee huonosti, hän saa – ainakin teoriassa – apua ainakin kyseisestä turvaverkosta. Järjestelmää pidetään niin tärkeänä kansalaisten hyvinvoinnille, että aina kun jonkun paha olo manifestoituu sillä kauheimmalla tavalla, poliitikot vaativat kilpaa lisää resursseja (verovaroja) turvaverkkoon. Sama vaatimus esitetään, kun uudet tutkimukset osoittavat kansalaisten hädän jälleen kerran kasvaneen ja lisääntyneen.
Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi kuitenkin huomata, että mikään lisäpanostus turvaverkkoon ei ole vähentänyt kansalaisten pahoinvointia. Päinvastoin, ongelmat ovat lisääntyneet jatkuvasti. Voisiko ongelmiin olla jotain muita ratkaisuja? Hoitaako turvaverkko ongelmien oikeita syitä, vain niiden oireita vai voisiko turvaverkko jollain tavoin jopa edesauttaa ongelmien syntymistä?
Minä en tiedä, mutta epäilen, että nykyinen lähestymistapa ei ole oikea, vaan pikemminkin täysin väärä.
Ennen julkisen turvaverkon luomista ihmisten ongelmat hoidettiin lähiyhteisöissä. Suhteet perheenjäseniin, sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin, naapureihin ja jopa kyläläisiin olivat sen verran nykyistä vankemmat, että he muodostivat jokaiselle oman yksityisen ja kestävän turvaverkon. Turvaverkosta on kuitenkin haluttu tehdä julkinen, jotta se olisi kaikille yhtäläinen ja tasapuolinen. Olisihan se kovin epä(sosiali)demokraattista, jos yksillä olisi parempi turvaverkko kuin toisilla, ja kolmannet joutuisivat jopa – hui kauhistus! – turvautumaan hyväntekeväisyyteen.
Julkisella turvaverkolla on kuitenkin sellainen ennakoimaton ja epätoivottu, joskin luonnollinen seuraus, että myös vastuu lähimmäisistä on vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnalle. Kun naapurin huomataan painivan ongelmiensa kanssa, enää ei kysytä mikä hätänä ja kuinka voitaisiin olla avuksi, vaan käännetään katse muualle ja ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa. Moni ei ole enää kiinnostunut edes ystäviensä tai sukulaistensakaan hädästä, vaan yrittää olla ajattelematta asiaa ja toivoo asioiden järjestyvän, kyllähän yhteiskuntakin tarjoaa apua.
Yhteiskunnan apu kuitenkin on mitä on. Hyvässä lykyssä pahoinvoiva pääsee terapiaan puolen vuoden jonotuksen jälkeen tai keksii itse keinon pärjätä omillaan. Jonossa voi kestää kauemminkin. Hoitosuhteen sijasta käteen saatetaan kuitenkin lyödä vain psyykelääkkeitä ja lupaus palata asiaan, jos napit eivät auta. Pahimmassa tapauksessa sivullisiinkin sattuu.
Se on surullista, varsinkin jos varhaisessa vaiheessa sekin olisi riittänyt, että joku olisi kuunnellut, jutellut, halannut, välittänyt… Mutta ei, yhteiskunta on ottanut sen omaksi tehtäväkseen ja opettanut kaikille, että niin sen tulee ollakin.
Saanen olla eri mieltä. Minusta holhoaminen ja hyysääminen eivät ole yhteiskunnan tehtäviä. Aikuiset ihmiset eivät tarvitse yhteiskuntaa ottoäidikseen. Aikuisten ihmisten pitää osata ja voida tukeutua lähimmäisiinsä, tai jos heistä tai heitä ei siihen ole, niin sitten on uskallettava tukeutua yksityisen tai kolmannen sektorin apuun. Yhteiskunnan tukiverkko vain passivoi ihmisiä ja synnyttää lisää ongelmia.