Avasin tänään vaaliblogin UusiSuomi.fi:n vaaliblogipalveluun. Uskoisin sitä kautta löytyvän näkyvyyttä, jota täältä omasta blogista on hankala tavoittaa. Sieltä löytyvät myös alustavat vaaliteemani. Kopioin vaaliblogitekstini myös tänne, jotta ne säilyvät tallessa myös vaalien jälkeenkin. Alla onkin siis jo ensimmäinen vaaliblogaukseni.
Asuntojen hintakehityksestä ja kaavoittamisesta.
Taas on kovasti julkisuudessa päivitelty asuntojen hintakehitystä mm. Aamulehden ja Helsingin Sanomien juttujen innoittamina. Esimerkiksi Osmo Soininvaara on toisaalla tässä vaaliblogipalvelussa “täysin vakuuttunut, että isojenkin asuntojen kohdalla markkinahinta ylittää reippaasti rakentamiskustannukset.” Näin varmasti on, mutta Soininvaara onnistuu jotenkin syyllistämään rakennusyhtiöitä tilanteesta, ne kun muka keinottelevat pitääkseen hintatason ylhäällä. Toki yritykset pyrkivät pitämään katteensa mahdollisimman korkeina, mutta asuntojen hintojen nousuun ne eivät ole syyllisiä. Oikeat syypäät istuvat nimittäin kuntien valtuustoissa.
Valtuustoissa vahvistetaan yleis- ja asemakaavat, jotka “määrittävät kunnan alueiden eri käyttötarkoitukset, kuten asumisen, työn, liikenneväylät ja puistot.” (Wikipedia) Asemakaavoissa “määritellään yksityiskohtaisesti kunkin alueen käyttötarkoitus, sekä ohjataan rakentamista. [Niissä] esitetään yleensä rakennusten, leikkipaikkojen ja pysäköintialueiden sijainti ja mitoitus, rakennusten korkeus, kerrosala, julkisivumateriaalit ja kattomuoto, sekä kaavasta riippuen myös esimerkiksi räystäslinjan korkeusasema, ääneneristysmääräykset, väestönsuojelutapa, julkisivun värit ja tontin huleveden käyttö.”
Lisäksi, kuten HS:n juttu kertoo, on erinäisiä kunnallisia määräyksiä, kuten Helsingin määräys siitä, että jokaisen kerrostalon asuntojen keskipinta-alan tulee olla vähintään 75 m2. Viime kädessä vaaleilla valitut kunnanvaltuutetut siis päättävät mitä rakennetaan mihinkin ja kuinka paljon. Yhteisen hyvän nimessä.
Mitä jääkään enää rakennuttajille tehtäväksi? Aivan, poliitikkojen ja byrokraattien suunnitelmien täytäntöönpano. Ei aivan suunnitelmataloutta, kun mukana on yksityisiä yrityksiä rakentamassa ja harjoittamassa liiketoimintaa, mutta ei kovin kaukanakaan siitä.
Tuloksena syntyy luonnollisesti sellaista asuntorakennuskantaa, jota poliittiset päättäjät haluavat rakennettavan. Ei siis välttämättä esimerkiksi sellaista, jossa ihmiset haluaisivat asua. Itse asiassa poliitikkojen ja valtaväestön näkemykset jälkimmäisten asumisesta saattavat olla hyvinkin vastakkaisia, kun ensin mainitut pyrkivät miellyttämään tässäkin asiassa vaikutusvaltaisia eturyhmiä.
Kun sitten sattuu olemaan niin, että ihmiset haluavat sankoin joukoin asua kasvukeskuksissa tai ainakin hyvin lähellä niitä, niin kyseisillä alueilla asuntoihin kohdistuva kysyntä on suurempi kuin niiden keinotekoisesti kaavoituksella rajattu tarjonta. Lisäksi kysyntä painottuu niihin alueella oleviin asuntoihin ja asuinalueisiin, jotka ovat poliitikkojen asiaan sekaantumisesta huolimatta onnistuneempia kuin toiset. Tästä seuraa voimakas hintojen nousu, täysin kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti.
Ilmeinen ratkaisu on kaavoittamispolitiikan muuttaminen rajusti eli säännösten vähentäminen ja erilaisten asuntojen suuremman tarjonnan mahdollistaminen. Ideaalisimmillaan kaavoituksesta voisi luopua kokonaan, kuten vaaliteemoissani ehdotan, jolloin vapaat markkinat ja kilpailu hoitaisivat rakennustuotannon täysin kuluttajien toiveiden mukaisesti. (Ajatus on kieltämättä radikaali, mutta ei ennenkuulumaton. Texasin Houston lienee maailman ainoita suurkaupunkeja, jossa ei kaavoiteta lainkaan, tosin rakentamista säädellään sielläkin voimakkaasti muilla keinoin.)
Mutta kuten Jyrki J. J. Kasvi totesi kommentissaan Soininvaaran kirjoitukseen, ajatus on poliittisesti erittäin vaikea viedä läpi, sillä kyseinen muutos laskisi asuntojen hintoja. (Kasvi puhui tosin vain hintojen laskemisesta, eikä viitannut suoraan kaavoituksen hölläämiseen. Itse asiassa Kasvin puheet mm. pakkolunastuksista menevät jo älyvapauden puolelle!) Vaikka hintojen lasku olisi lopulta kaikkien kannalta hyvä asia, asuntoja — ja erityisesti sijoitusasuntoja — omistavat ihmiset ovat yksi niistä voimakkaista eturyhmistä, joita valtaosa poliitikoista yrittää jopa epätoivon vimmalla miellyttää. Heitä omaisuuden arvon aleneminen tietysti harmittaisi, vaikka esimerkiksi pitkään samassa omistusasunnossa asuneiden kohdalla arvon muutos olisi periaatteessa vain luku paperilla.
Siitä huolimatta, että suurimmalta osalta poliitikoista tuntuu puuttuvan Kasvinkin peräänkuuluttama rohkeus tehdä oikeasti merkityksellisiä muutoksia, on kaavoituksen täydellinen vapauttaminen pidettävä tärkeänä tavoitteena. Juuri siksi, että poliitikot eivät oikeasti tiedä tavallisten ihmisten elämästä yhtään mitään, vaikka kovasti luulevatkin tietävänsä aina paremmin. Muuttuvassa maailmassa meillä ei ole sellaisiin ylimielisiin oikkuihin varaa.