Onpas taas kirjoitteluväli päässyt venähtämään… No, paikataan sitä pienellä poliittisella pohdiskelulla. Kun nyt Suvi-Anne Siimes repäisi ja irtisanoutui Vasemmistoliiton linjauksista eroamalla puheenjohtajan paikalta näkemyserojen vuoksi, niin siellä olisi paikka vapaana. Vaikka olenkin varsin tyytyväinen nykyiseen työpaikkaani, ei liene haitaksi miettiä miltä tuo paikka maistuisi henkilökohtaisesti. Semminkin kun aina joku muistaa muistuttaa poliittisesta historiastani vasemmiston tienoilla.
Nykyisinhän en siis juurikaan tule toimeen kyseisen puolueen linjausten kanssa, varmasti vielä vähemmän kuin Suvi-Anne. Jotta minusta siis voisi edes tulla vassujen puheenjohtaja, niin puoluekokousedustajien ei tulisi aivan ymmärtää mistä ovat äänestämässä. Tämä on aika etäinen mahdollisuus, joten varmaan lienee parempi jättää ilmoittautumatta ehdokkaaksi kisaan.
Ajatusleikkinä aihe on silti hauska. Entä jos jostain ihmeen kumman syystä minut valittaisiinkin tälle pääkallonpaikalle? Sehän tarkoittaisi, että jostakin käsittämättömästä syystä saisin tarpeeksi kannatusta ehkä jopa luotsatakseni puolueen täysin uusille vesille. Suomeen nimittäin tarvittaisiin uusi puolue, mutta sellaisen perustaminen on vaivalloista ja uuden puolueen tulevaisuus on aina epävarma, todennäköisimmin parin vaalikauden jälkeen kannatuskortit (5000kpl) pitäisi kerätä uudelleen.. Jotenka olemassaolevan, joskin kannatustaan menettävän, puolueen kaappaaminen omiin tarkoituksiin voisi olla jopa helpompaa kuin uuden puolueen nostaminen samalle tasolle, kuin missä Vas.liiton kannatus tällä hetkellä on.
Ensimmäisenä toimena puolueen nimi menisi vaihtoon. Olen koittanut miettiä sopivia nimiä, mutta esimerkiksi Vapauspuolue kuulostaa aika kliseiseltä ja luo – ainakin itselläni – ihan vääränlaisia konnotaatioita. Mutta kutsuttakoon sitä silti Vapauspuolueeksi ainakin työnimenä, sillä vapaudesta siinä olisi juurikin kyse. Puolueen säännöt menisivät vaihtoon tietysti myös. Tällä tavallahan sitä tulisi tietysti heti menetettyä ne vähäisetkin kannattajat, mutta massiivinen mainoskampanja voisi auttaa uusien hankkimisessa.
Vasemmistoliiton raunioille perustetun uuden Vapauspuolueen päämääränä – ideologiana – olisi vapauttaa maa ideologioiden ikeestä. Se ajaisi reaalimaailmaan perustuvaa politiikkaa ilman minkäänvärisiä silmälaseja, sen paremmin sinisiä kuin punaisiakaan, puhumattakaan vihreistä. Varmaan osittain samansuuntaista kuin mitä Liberaalipuolue ajaisi, jos siitä poppoosta olisi mihinkään. Kantavana teemana olisivat perusoikeudet: yksilönvapaudet, sopimuksenvapaus, uskonnon- ja omantunnonvapaus, vapaus, vapaus, vapaus ja vapaus… Siis ihan perustuslakitavaraa periaatteessa, ilman erityislakien luomia rajoituksia sille ja tälle. Tietenkin homma pitäisi hoitaa realismin rajoissa, ei ole mitään järkeä esimerkiksi täysin luopua asevelvollisuudesta ennenkuin puolustus on muuten taattu, tai sille ei olisi enää tarvetta (sellaista utopiaa tuskin tulee…).
Siihen loppui kirjoitusinspiraatio tällä erää. 🙂 Ehkä tuosta kuitenkin sai jotain ideaa mitä hain takaa, siis että Suomen politiikalle kaipaisi vähän uutta linjaa. Vähän ruotsalaisten taloustieteilijöiden Johan Norbergin ja Johnny Munkhammarin (ja muiden) linjoilla vaikkapa.
Terve, minäkin tulin kuikulemaan sun sivuja. 🙂
Ihan asiallisesti (ehkä liiankin tosikkomaisesti?) mietin, eroaisiko tuo Vapauspuolue mitenkään siitä politiikasta, mitä tällä hetkellä ajavat vähän kaikki puolueet? Tuskin ainakaan mikään valtapuolueista noita luettelemiasi vapauksia kovasti vastustaa. Ja tietenkin voi myös miettiä, voiko olla olemassa vapauksia, jollei ole velvollisuuksi suoda toisille tiettyjä vapauksia? Eihän ihmisoikeuksillakaan ole mitään painoarvoa ilman, että joilla kuilla on velvollisuuksia taata toisille näitä oikeuksia.
Jos sillä rahamäärällä, mitä länsimaissa käytetään kosmetiikkaan, voisi ratkaista mennen tullen maailman köyhyyden – on ongelman ydin käsittääkseni negatiivisiin oikeuksiin perustuvassa ajattelussa. Silloin oikeudet jäävät sanahelinäksi kannaottoihin. Pitäisi olla ihmisvelvollisuuksia oikeuksia täydentämässä. Perustaisinkohan minä puolestani houkuttelevan kuuloisen velvollisuuspuolueen? 😉 Miettimisen arvoista ehkä on, ovatko vapaudet ensisijassa vapauksia velvollisuuksista suhteessa toisiin vai vapauksia kurjuudesta, vapauksia ihmisarvoiseen elämään, vapauksia laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne.
Politiikkaa jossain määrin vaivaa mainoslausetauti: puhutaan kaikesta hyvästä ja tavoiteltavasta “superkäsittein”. Eli käsitteillä, joiden tarkoitusta, seurauksia ja vaihtelevia sävyjä ei tarpeeksi pureta auki yleisölle, vaikka implisiittisesti “vapaus” ja “vapaus” tai “vapaus” ovat eri asioita eri ryhmittymille. Kestää aikansa, että pääsee tuohon kielipeliin sisälle, ja ennen kuin sitä sisäistää edes vähän, on helppo moittia puolueiden ohjelmia samankaltaisuudesta.
Olen samaa mieltä siitä, että puolueiden toimintaa ohjailee historian havinassa muodostunut retoriikka ja valitettavan usein asetelmat ovat jo lähtökohtaisesti lukitut aidolle keskustelulle. Ryhmäjaot korostuvat asioiden kustannuksella. Silti en usko, että asioista voi tehdä päätöksiä mainitsemaasi tapaan “reaalimaailmaan” perustuen. Mikä edes on realiteetti? Kuka sen määrittelee? On vain erilaisia määrittelyjä, erilaista valtaa, määrittelyvaltaa. Ja todellisuuden määritykset tuntuvat vaihtelevan paitsi kulttuureittain, eturyhmittäin ja alakulttuureittain, niin myös yksilöittäin. Se, mikä on toiselle vapautta, voi olla toisen vankila. Jokainen merkityksellistää asioita oman minuutensa “silmälasien” sävyttämänä. Voiko objektiivista todellisuutta tavoittaakaan? Politiikka on kai sekoitus arvoja, tosiasioita ja jatkuvaa kiistelyä molemmista. 🙂
Harvoin tieteellisestä tiedostakaan on yksimielisyyttä – varsinkaan kun se koskee yhteiskuntaa. On vain näkemyksiä puolesta ja vastaan. Epävarmuutta. Ja eikö arvovapauskin ole arvo? Onko se arvovalinnan arvoinen?
Hei Lotta, kiva että pääsit käymään täälläkin lukemassa sekavia raapustuksiani. 🙂 Mielenkiintoista, että kirjoitus herätti noinkin paljon kommentoitavaa…
Mitä tulee valtapuolueiden politiikkaan, olet valitettavasti väärässä. Vapaudet ehkä pääsevät juhlapuheisiin, mutta muuten politiikka on pikemminkin päinvastaista: erityisesti ihmisten sopimuksenvapaus on vähintäänkin kyseenalainen niin työelämässä kuin yleisemminkin. Esimerkiksi, jos työntekijä ja työnantaja haluavat keskenään sopia työsuhteen ehdoista, mitä sanomista siihen pitäisi olla millään kolmansilla osapuolilla, kuten työmarkkinajärjestöillä tai valtiolla? Ei niin yhtään mitään. Valtapolitiikan mukaisesti kuitenkin nuokin neuvottelut ovat äärimmäisen säänneltyjä.
Lähtökohtaisestihan henkilön vapaudet ja oikeudet päättyvät tasan siihen, missä toisen henkilön vapaudet ja oikeudet alkavat. Toisinsanoen kenelläkään ei ole oikeutta loukata toisen oikeuksia.
Realismi puolestaan on sitä, että yhteiskunta ja sääntelyä tarvitaan myös. Anarkiassa olisi vaikea elää. On hyvä, että esimerkiksi vaarallisia kemikaaleja säännellään. Mutta esimerkiksi työmarkkinoihin, terveydenhuoltoon, eläkejärjestelmiin ja moniin muihin asioihin valtiolla ja julkisella taloudella ei tulisi juuri olla osaa eikä arpaa. Terveydenhuollon standardit valtio voisi ehkä korkeintaan määritellä, mutta toteutus tulisi jättää vapaille markkinoille.
Mikään politiikka, joka juontaa logiikkansa aikansa eläneistä ideologioista, kuten siitä että kapitalisti riistää aina tavallista duunaria, tai että yrityksen voitto on aina työntekijöiltä ja kuluttajilta pois, tai että talous on nollasummapeli, tai että jokin energiamuoto on evil, jne., ei voi olla hyvää politiikkaa, vaikka se satunnaisesti saattaakin tuottaa yksittäisiä oikeita ratkaisuja. Jokainen ratkaisu nykyisenlaisessa dynaamisessa maailmassa tulisi tehdä kulloisenkin reaalitilanteen perusteella, eikä jonkun 1800-luvulla eläneen filosofin väljähtyneiden hourailujen pohjalta, tai siksi että niin on tehty aina ennenkin.
“Esimerkiksi, jos työntekijä ja työnantaja haluavat keskenään sopia työsuhteen ehdoista, mitä sanomista siihen pitäisi olla millään kolmansilla osapuolilla, kuten työmarkkinajärjestöillä tai valtiolla?”
Jos sopiminen olisi paikallista enemmän kuin nyt, hyödyttäisikö se työssäkäyviä vai johtaisiko se reilujen pelisääntöjen romuttumiseen työelämässä? Itse olen huomannut, että monenmoista oman alan hanttihommaakin tehdessäni, ennen kuin vähän vakiintuneempiin töihin päädyin, olivat työntekijöiden kannalta pahimpia paikat, jossa sopiminen oli täysin paikallista – työtehtäviä eivät säädelleet varsinaisesti/erityisesti mitkään yleiset sopimukset. Olisin sillä kannalla, että työntekijät yleisesti (ehkä heistä muutamat todella halutut) eivät ole siinä asemassa, että voisivat kilpailuttaa työpaikkoja siten, että neuvotteluasemat palkan suhteen olisivat samanmoiset kuin työnantajalla tämän kilpailuttaessa työvoimaa. Eikö julkinen sopiminen voi joskus tasapainottaa tuota valtasuhteiden epäsuhtatilannetta inhimillistä hyvinvointia lisäävästi?
“Mutta esimerkiksi työmarkkinoihin, terveydenhuoltoon, eläkejärjestelmiin ja moniin muihin asioihin valtiolla ja julkisella taloudella ei tulisi juuri olla osaa eikä arpaa. Terveydenhuollon standardit valtio voisi ehkä korkeintaan määritellä, mutta toteutus tulisi jättää vapaille markkinoille.”
Niin, pääasia mielestäni on, että laadukkaat palvelut taataan kaikille niitä tarvitseville ja niin, etteivät maksukyvyttömät jää niistä ulkopuolelle. Julkisessa terveydenhuollossa on paljon rakenteellisia ongelmia ja tehottomuutta, jota toimintakulttuurin muutokset voisivat ratkaista. Itse en kyllä keksi oikein esimerkkejä valtioista, missä näkymätön käsi liberalismin oppien mukaisesti toimisi kokonaisyhteiskunnallisen hyvän edistäjänä ilman valtiollista “puuttumista”?
Kyllä julkisella sopimisella on puolensa, se tekee ainakin hommat työntekijöille helpommaksi – sehän on hyvä, jos sitä pidetään tärkeänä päämääränä. Itse tietysti mieluummin painottaisin sellaisia näkökulmia kuin työllisyyden parantaminen ja hyvinvoinnin säilyttäminen/lisääminen.
Julkisella sopimisella on paljon huonoja puolia, johtuen pääasiassa siitä, kenen etuja ay-liike loppujen lopuksi edustaa. Lopputuloksena on se, että työntekijöiden saavutetut työpaikat (sekä saavutetut edut) pyritään säilyttämään, vaikka mikä olisi, mutta suoraan tästä johtuen työllistäminen käy vaikeammaksi ja riskialttiimmaksi. Minimipalkkojen ongelmista minun ei tarvinne edes aloittaa, Phil heitti ihan hyvän esimerkin niistä.
Vapaus olisi sitä, että jos joku niin haluaa, hän voi työskennellä alle minimipalkan tai tehdä pidempää päivää tai vaihtaa vuosilomapäiviä korkeampaan palkkaan tai päinvastoin, tai ihan miten muuten tahansa, kunhan sekä työntekijä että työnantaja ovat vapaaehtoisesti valmiita samaan sopimukseen. Jo pelkällä minimipalkan romuttamisella saataisiin varmasti tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia, työpaikkoja opiskelijoille, maahanmuuttajille, opintonsa keskeyttäneille, yms., jotka sitä kautta saisivat arvokasta työkokemusta, jolla hakea parempia työpaikkoja.
Laadukkaat palvelut taataan varmasti nykyistä paremmin, jos ne tuottaa jokin muu taho kuin keskushallinto. Julkisen sektorin tuottamat palvelut eivät olennaisesti poikkea vaikkapa Neuvostoliiton mallista ko. palveluiden osalta. (Ero NL:oon on siinä, että siellä tuotettiin kaikki muukin julkisen sektorin toimesta.) Ja sehän nähtiin miten Suuri ja Mahtava järjestelmä se oli.
Jopa sekin olisi parempi järjestelmä, että valtio vaikka vain rahoittaisi palvelut, mutta ne tuotettaisiin yksityisesti. Tätähän se on enemmän Keski-Euroopassa käsittääkseni.
Mutta oikeasti, miksei ihmisillä voisi olla vapautta maksaa esimerkiksi työttömyysvakuutusta tai sairausvakuutusta valitsemalleen vakuutusyhtiölle, tai jopa ottaa riski ja jättää hankkimatta kyseisiä vakuutuksia? (Okei, sen verran annan periksi, että yhtiöt tulisi velvoittaa myöntämään vakuutus jokaiselle hakijalle vaikkapa 18 vuoden ikään asti. Sen jälkeen jokainen on varmasti kykenevä näyttämään onko vakuutusyhtiölle liian suuri riski vai ei.)
Pakkososiaaliturva, joka on maksettava riippumatta siitä käyttääkö palveluita vai ei ja riippumatta siitä tyydyttääkö palveluiden taso eli ei, on kansalaisten henkilökohtaisten vapauksien riistoa.
Esimerkkivaltioita? Kannattaa kääntää katse itään, sinne niitä tulee. Ne eivät ole valmiita, mutta hyvällä uralla.
Hehe, tästäpä sukeutui mehukas väittely. 😀
“Itse tietysti mieluummin painottaisin sellaisia näkökulmia kuin työllisyyden parantaminen ja hyvinvoinnin säilyttäminen/lisääminen.”
Työllisyys ja hyvinvointi kuulostavat aina kannatettavilta jutuilta. Toki. Tietysti voi miettiä, miten hyvinvointia parantavaa on esim. matalapalkkatöiden lisääntyminen ja työehtojen heikkeneminen työntekijöiden kannalta? Joissain maissa (esim. suuressa ja mahtavassa Ameriikassa, näin olen kuullut ;-)) tilannehan voi pahimmillaan olla se, että edes kahta matalapalkkaduunia tekemällä ei voi elättää itseään. Se kai tuossa vapaassa sopimisessa on vaarana?
“Vapaus olisi sitä, että jos joku niin haluaa, hän voi työskennellä alle minimipalkan tai tehdä pidempää päivää tai vaihtaa vuosilomapäiviä korkeampaan palkkaan tai päinvastoin, tai ihan miten muuten tahansa, kunhan sekä työntekijä että työnantaja ovat vapaaehtoisesti valmiita samaan sopimukseen.”
Enpä usko, että tuolle on nykyiselläänkään suurempia esteitä. Kyllähän jotkut meidänkin alalla menevät harjoitteluunkin vaikka ilmaiseksi, mikä minun mielestäni on aivan peestä. >:-O Minusta on turha kuvitella, että tuo erittäin huonoin ehdoin työskentely olisi vain oma asia (esim. palkattoman harjoittelun suhteen), koska palkatta harjoitteleva osaltaan vaikuttaa työehtojen romuttumiseen harjoittelupaikoissa yleisemminkin. Rajankäyntiä siis sen suhteen, milloin oma vapaus alkaa nakertaa toisten vapautta? Jos joku tieten tahtoen haluaa vaikka vapaaehtoistyöhön tekemään 12 tuntista päivää, niin ei kai se oikeuteen mene nyky-Suomessakaan, jos asianomainen kohtalostaan innostuu. ;-D
“Jo pelkällä minimipalkan romuttamisella saataisiin varmasti tuhansia, ellei jopa kymmeniä tuhansia, työpaikkoja opiskelijoille, maahanmuuttajille, opintonsa keskeyttäneille, yms., jotka sitä kautta saisivat arvokasta työkokemusta, jolla hakea parempia työpaikkoja.”
Ja sitten on paljon niitäkin ihmisiä, joille matalapalkka-alat eivät ole välivaihe elämässä. Olisiko heille “vapautta valita” työskentely alle minimipalkan? Tuomiolta se minusta ennemmin kuulostaisi, jollei olisi mahdollisuutta sopia paremmasta palkasta. Jos mitään lainsäädäntöä palkkauksen suhteen ei olisi, olisi varmasti työnantajille houkuttelevaa olla maksamatta minimipalkkaa, mikäli tulijoita riittäisi halvemmallakin? Onko tässä mahdollisesti mielestäsi ongelmaa?
“Jopa sekin olisi parempi järjestelmä, että valtio vaikka vain rahoittaisi palvelut, mutta ne tuotettaisiin yksityisesti. Tätähän se on enemmän Keski-Euroopassa käsittääkseni.”
Ei varmaan ole syytä itseisarvoisesti pitää markkinoita tai julkishallintoa parempana palveluntuottajana. Ideologisista syistäkö keskustelu ajautuu taas tänne? 😉 Miksi palveluiden tuottamisessa tuottajatahon pitäisi olla peruste? Eikö ennemmin sen, mitä eri tuottajat tuottavat ja mihin hintaan ja mikä on palveluiden sisältö ja saatavuus tällöin? Joskus markkinapohjainen palvelutuotanto voi viedä voiton, joissain tapauksissa varmaan myös julkinen. Eikö tätäkin asiaa pitäisi vähän tarkemmin perata ja tutkia, ettei nyt taas aleta pelaamaan historian havinassa muodostunein argumentoin ilman näyttöä niistä paljon puhutuista tosiasioista? Niin kai politiikassa helposti käy… On kivampi keskustella niin kuin osaa, kun kaivautua tietoon, joka olisi valaisevampaa. Siis tämä koskee myös itseäni.
“Mutta oikeasti, miksei ihmisillä voisi olla vapautta maksaa esimerkiksi työttömyysvakuutusta tai sairausvakuutusta valitsemalleen vakuutusyhtiölle, tai jopa ottaa riski ja jättää hankkimatta kyseisiä vakuutuksia? (Okei, sen verran annan periksi, että yhtiöt tulisi velvoittaa myöntämään vakuutus jokaiselle hakijalle vaikkapa 18 vuoden ikään asti. Sen jälkeen jokainen on varmasti kykenevä näyttämään onko vakuutusyhtiölle liian suuri riski vai ei.) ”
Tunnut luottavan aika paljon ihmisen vapauteen ja kykyyn (ja maksukykyyn) tehdä itseään koskevia päätöksiä 18 ikävuodesta alkaen? Entä jos ei ole varaa vakuuttaa itseään? Entä jos elämä on heitellyt niin, että asia jää kokonaan miettimättä, on muutakin ajateltavaa, ei ole voimavaroja? Onko se silloin ihmisen oma syy ja omaa saamattomuutta. Näihin näkökulmaeroihin voinee vaikuttaa sekin, että näemme niin kovin erilaisia ihmisiä vaikkapa töissämme. Erilaiset elämänpiirit? Sun duunipaikassa voisin kuvitella olevan enempi noita menestyjiä ja omien elämiensä seppiä kuin täällä aikuispsykiatriassa. Täällä näkee paljon täysin kohtuuden rajat ylittäviä kokemuksia, joilla on niin massiivisia vaikutuksia ihmisten toimijuuteen oman elämänsä suhteen, että tuonkaltaisesta yksilön vapaudesta puhuminen näissä tapauksissa tunnu edes hipovan realismia.
“Pakkososiaaliturva, joka on maksettava riippumatta siitä käyttääkö palveluita vai ei ja riippumatta siitä tyydyttääkö palveluiden taso eli ei, on kansalaisten henkilökohtaisten vapauksien riistoa.”
Itse maksan veroja mielelläni, vaikka olenkin pienituloinen. 🙂 Jos jokainen maksaisi vain omalta osaltaan, miten kävisi maksukyvyttömien? Miten kävisi kirjastojen, uimahallien, koulujen, sairaaloiden? Jos lähdemme ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, kuka nämä oikeudet toisille takaisi, jollemme tekisi sitä yhteisvastuullisesti? Onhan lakeihinkin sopeuduttava, vaikkeivat ne meitä miellyttäisikään? Haluaisitko irtisanoutua “pakkososiaaliturvasta”, jos saattaisit kuulua yhteiskunnan heikompiosaisiin nyt ja tulevaisuudessa? Itse ajattelen niin, että minun vapauteni “pakkososiaaliturvasta” on prioriteettina vähäisempi kuin sosiaaliturvan järjestäminen niille, ketkä sitä tarvitsevat.
“Esimerkkivaltioita? Kannattaa kääntää katse itään, sinne niitä tulee. Ne eivät ole valmiita, mutta hyvällä uralla. ”
Mikäs siellä idässä sellainen orastava paratiisi olisi? 😉
Asioistahan on hyvä väitellä/keskustella, niin eivät pääse unohtumaan. 😉
Amerikkaan on aina hauska verrata, mutta erityisesti niiden vertausten kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä läheskään kaikki, mitä siitä maasta kerrotaan ei pidä lainkaan paikkaansa. Mitä tulee amerikkalaisten köyhyyteen, se on suurelta osin vain tilastollista. CIA World Factbookin mukaan köyhyysaste USA:ssa on 12% (2004). Köyhäksi luetaan sinkku, jonka vuositulot ovat alle 9750 dollaria, kahden hengen talous alle 12830 dollarin tuloilla, kolmen hengen talous alle 16090 dollarin tuloilla, ja niin edelleen (2005). Toisinsanoen, jos talouden vuositulot alittavat 28,49% kansallisesta mediaanista, talous luetaan köyhäksi (1999). Vertailun vuoksi, jokainen suomalainen yksin asuva korkeakouluopiskelija, joka esimerkin vuoksi opiskelee ympäri vuoden eikä opintotuen lisäksi saa muita tuloja, on 5527,32 euron eli 6693,03 dollarin vuosituloillaan Amerikan mittapuiden mukaan selvästi köyhä. Puhumattakaan siitä, että kulutus on Suomessa kalliimpaa. Suomessa ei CIA World Factbookin mukaan ole köyhyyttä tai sitä lukua ei ole ollut saatavilla. Tilastokeskuksen sivuiltakaan en äkisti sellaista lukua löytänyt.
Työllisyys onkin jännä juttu, varsinkin kun verrataan Amerikkaan, jossa työsuhdeturva on Eurooppalaista mallia heikompi. On nimittäin käynyt niin vallattomasti, että EU-15:ssa pitkäaikaistyöttömyys on viisi kertaa yleisempää kuin USA:ssa. Suomessa ja Ruotsissa yksityisen sektorin työpaikat eivät ole juuri kasvaneet vuoden 1991 jälkeen, kun taas USA:ssa niitä on syntynyt miljoonittain. (Open Europe: Beyond the European Social Model)
Sitä paitsi, jos puhutaan amerikkalaisten köyhyydestä vielä hetken, niin minun mielestäni kukaan ei voi olla köyhä tai ilman hyvinvointia, jos hänellä on varaa autoon. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni.
Minimipalkkakritiikillä viittasin esim. siihen, että toisten ihmisten palkkaaminen tässä maassa on ihan helevetin kallista. Ei kellään ole varaa vaikkapa siivouttaa kotiaan kerran viikossa ulkopuolisella, koska a) minimipalkka on niin kova ja b) työnantajamaksut ovat niin kovat. Jos haluat maksaa jollekin palkkaa niin, että saajalle jää nettona tuhat euroa käteen, sinun on itse hankittava bruttona 5700 euroa, että sinulla on siihen varaa. Keskivertoamerikkalaisella tämä luku on 2600 euroa. (Johnny Munkhammar: European Dawn: After the Social Model) Puhuin siis väärin viitatessani pelkästään minimipalkkaan, onhan nuo työntekijämaksutkin huomioitava.
On ehkä hyväksyttävä sellainen totuus, että kaikista ihmisistä ei koskaan voi tulla johtajia, kansanedustajia, neuvoksia tai edes insinöörejä. Joku osa kansasta varmaankin joutuu jäämään iäkseen matalapalkka-aloille. Eikö sekin ole kuitenkin parempi kuin jäädä iäkseen työttömäksi, ihan noin vaikka aikuispsykiatriankin kannalta? Ihmisellä on kuitenkin ollut vapaus valita mitä hän opiskelee, miten hän käyttäytyy, onko hänen syötävä kaviaaria joka päivä, ja myös mitä työtä hän ottaa vastaan ja mitä ei. Työttömältä on tämä viimeksi mainittu vapaus riistetty, ellei hän ole työtön juuri siksi, että hän haluaa olla työtön, ts. on vapaasti valinnut kyseisen vaihtoehdon. Harva nykyisistä työttömistä varmaan tähän kategoriaan kuuluu.
Tämän päivän Keskisuomalaisessa oli mainio esimerkki siitä, onko julkinen sektori vai yksityinen sektori parempi tuottamaan palveluita. Lehden artikkelissa kerrottiin yksityisestä vanhusten ja vammaisten palvelutalosta Vehniällä. Yrityksen edustaja kertoi laitoksen maksaneen rapiat kaksi miljoonaa euroa, ja totesi että vastikään jossain kunnassa saatiin samalla rahalla rakennettua puolta pienempi vanhainkoti. Kertakaikkiaan mainio esimerkki. Joku voi ihmetellä miten tämä on mahdollista, julkinen sektorihan joutuu jo lainkin mukaan valitsemaan kilpailutuksen kautta halvimman vaihtoehdon. Ongelma onkin siinä, että halvin ei ole aina halvin. Yksityisen sektorin yksi lukuisista eduista on se, että se voi valita tehokkaimman vaihtoehdon, eikä aina väkisin halvinta tarjousta. Julkinen sektori on kankea, yksityinen sektori puolestaan joustava. Itseisarvoisesti joustava on parempi kuin kankea. Kun ympäristö elää, niin paineen alla kankea napsahtaa poikki siinä missä joustava elää mukana.
Kyllä, luotan hyvin paljon ihmisten omaan kykyyn päättää asioista. Heti kun ihmiset päättävät itse omista rahoistaan, niin tämä kyky tulee esille. Nykyisin se vain harmittavan paljon jää sen varjoon, että viranomaiset päättävät ihmisten rahojen käytöstä. Ruotsissakin neljä viidesosaa verorahoista palautuu erilaisina tukina ja palveluina samoille ihmisille jotka ovat veroja maksaneet, mutta vain ja ainoastaan siinä muodossa, missä viranomaiset ovat ne päättäneet palauttaa. Kuinka paljon suurempi hyvinvointi olisikaan, jos ihmiset olisivat itse saaneet valita mihin omat rahansa käyttävät, ovathan he oman elämänsä parhaita asiantuntijoita. (Tämäkin tieto Munkhammarin kirjasta.)
Tietysti kaikki eivät kykene syystä tai toisesta päättämään asioistaan. Heitä varten meillä on oltava hyvinvointiyhteiskunta, joka takaa heidänkin toimeentulonsa. Heidän takiaan ei ole järkevää siirtyä puhtaaseen yövartijayhteiskuntaan. Siihen tarvitaan verotuloja, mutta se ei tarkoita, etteikö siihen kykenevillä saisi olla oikeutta päättää itse omasta sosiaaliturvastaan.
Kirjastot, uimahallit, koulut ja muut vastaavat palvelut ovat suhteellisen pieni osa valtion ja kuntien menoista. Terveydenhuolto, sosiaalipalvelut ja tulonsiirrot ovat niitä rahasyöppöjä. Ainakin terveydenhuolto olisi mahdollista yksityistää kokonaisuudessaan, tietenkin siten, että verovaroista voitaisiin maksaa jotain perusterveydenhuoltoa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ihmisten täytyisi maksaa huikeita yksityislääkärin palkkioita aina sairastuessaan, sitä vartenhan ne sairausvakuutukset (joita ei tarvitsisi enää valtiolle maksaa) ovat! Rankasti järjettömyyksiä karsien ja työllistämismahdollisuuksia parantaen sosiaalipalveluita ja tulonsiirtoja voisi myös vähentää reilusti. Tällöin yhteiskunnalle jäisi varaa niihin palveluihin, joita sen tuleekin tuottaa, kuten koulutusta ja sivistystä (koulut, korkeakoulut, kirjastot, jne.), järjestystä ja turvallisuutta (poliisi ja puolustusvoimat), sekä viihtyvyyttä puistojen ja muiden julkisten tilojen muodossa.
Kiinan kehitys vaikuttaa lupaavalta, tosin sen suuntahan voi vielä muuttua moneen kertaan yllättäen. Viron kehitys oli myöskin oikein mallikasta, kunnes Viro meni ja liittyi Euroopan Unioniin, joskin lähinnä sen vuoksi, että EU on jatkuvasti mennyt huonompaan suuntaan. Irlannissa ja Uudessa-Seelannissa on myös tehty hyviä ratkaisuja.
Lopuksi mainittakoon, että lienee hyvä sisäistää edes Frédéric Bastiatin Se mitä nähdään ja se mitä ei nähdä (engl.) (tai ranskaksi, jos se on hallussa).
Hmm. Mielenkiintoista keskustelua. Itsekin omat ajatukseni soppaan heitän :).
Molemmissa malleissa mielestäni kiinnitetään liikaa huomiota
arkipäivänpolitiikkaan ( perustelut myöhemmin ).
Se tosin oli lienee ‘vapaus’-puolueen tarkoituskin :).
Kuitenkin haluaisin kiinnittää huomion seuraaviin asioihin. Puolueen
tärkein sidosryhmä on puolueen kannattajat. Kannattajat ovat eri ikä-, väestö-,
ideologia-, elämäntilanneryhmien edustajia. He ovat kuitenkin ihmisiä,
jotka usein muutostilanteen kohdatessa ajattelevat ensimmäisenä “mitä tämä
tarkoittaa minun kannaltani.” Se on inhimillistä.
Jokainen äänestäjä on erilainen joka ajattelee, oppii, kommunikoi ja toimii
omalla laillaan, yksilöllisesti.
Mainitut ehdotukset puolestaan koskevat asioita. ( Johtamisopissa tätä jaottelua
kutsutaan management vs. leadership -jaotteluksi ). Johdetaanko asioita vai
ihmisiä. Molemmile on oma aikansa ja paikkansa. Mielestäni puolueen johdon
tulisi omata valtaisat leadership ominaisuudet, kun taas kansanedustajien,
jotka vaikuttavat asioiden etenemisiin valiokunnissa, tulisi omata erinomaiset
management taidot. Kummallakin näkökulmalla on omapaikkansa vuotuisessa
etenemissyklissä. Kummillekin on oma paikkansa ja aikansa.
Puolueenjohto määrittelee tai päivittää strategian, periaateohjelman,
joka antaa raamit jokapäiväiselle toiminnalle. Johtajilla tulisi olla
selkeä visio siitä minne suuntaan puoluetta viedään. Mikä on tavoite, visio.
Haluammeko olla puolue, joka on oikeudenmukainen jokaiselle ihmiselle,
vai edistää talouskasvua vuodelle 2010.
Strategian jälkeen puoluejohto määrittelee prosessit, jokapäiväiset foorumit
,työryhmät, missä asioita viedään eteenpäin, miten osallistuaan.
Vasta kolmantena tulevat rakenteet ( jätän tästä pois mielipiteen
kunta- ja palvelurakenneuudistusten etenemisestä ). Kuka vaikuttaa missäkin ja
millä tasolla ja miten. Ihmisten henkilökohtainen kiinnostus
otetaan huomioon. Nostetaan esiin ihmisten sisäinen motivaatio. Valta
on rakenteissa ? Rakennustermein: on tärkeää erottaa piirustukset,
materiaali ja työkalut toisistaan.
Sisäisestä motivaatiosta pääsenkin hyvällä aasin sillalla arvoihin. Koti, uskonto
ja isänmaa. Tuskin on parempia arvoja suomalaisille keksitty. Ne
olivat voimassa vielä 50 -luvulla. Mitkä ne ovat nyt ?
Management -johtamisen huonojapuolia on se, että se pyrkii vaikuttamaan
ihmiseen ‘palkitsemalla’, asioita muuttamalla, hoitamalla,
niin sanotuin ulkoisin voimin. Arvojohtaminen pyrkii
nostamaan ihmisten ( äänestäjät, puoleenjäsenet ) sisäistä motivaatiota. Miten
voin itse auttaa puoluettani, maatani ( en viitsinyt quotata, erästä berliinin-
muurilla puhunutta amerikkalaismiestä 🙂 ). Mietimme jokin aikaa sitten
nykyisten suomalaisten arvoja ( paikalla oli niin nuoria kuin vanhojakin ihmisiä )
arvot olivatkin muuttuneet melkoisesti. Mitkä ovat äänestäjien arvot ?
Mitkä ovat puolueen arvot ? Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa,
mummo kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Vanhuksilla on tietoa, jota
kellään muullaa tässä maailmassa ei ole. Elämänkokemusta. Nuorilla
on motivaatiota, sisäistä paloa, miten yhdistää nämä kaksi.
Näistä syntyy puolueen välttämätön ideologia. Ideologia, joka hädän- ja
muutoksen hetkellä ei hylkää äänestäjäänsä vaan selittää,
vaikkakin politiikan abstraktein termein, että toimimme
arvojemme ja ideologiamme mukaisesti vaikkakin pidemmällä tähtäimellä.
Olemme yhteisö, puolue ja joskus jonkun puolueryhmittymän on
joustettava omista eduistaan koko puolueen yhteiseksi hyväksi.
Suomalaisuudelle loivat pohjaa Snellman, Lönnröt ja Runeberg, tätä jatkoivat
menestyksekkäästi Paasikivi ja Kekkonen. Kekkonen meni jopa
niinkin pitkälle, että kirjoitti aikanaan opiskelijalehteen artikkelin:
“Jos minä olisin diktaattori.”. Siinä hän linjasi, mitä silloinen Suomi
tarvitsi, sivisystä. Sen hän myös toteutti. Mielestäni sivistyneisyys
on unohtunut näiden vuosien saatossa. Sivistyneisyys ja itsetuntemus ovat
tärkeimpiä kansalaisen oikeuksia. Tämä antaa itseluottamusta
ja taitoa ymmärtää ja tehdä päätöksiä, jotka ovat itselle hetkellisesti
huonoja. Tai mikäli suurempi etu niin vaatii. Tähän puolueen tulisi panostaa.
Mieleeni muistuivat edesmenneen Viron presidentin Lennart Meren kauniit sanat.
“Tulevaisuus ei tule, se tehdään. Ei mikään, hyvät kansalaiset, ei mikään
tule kulje tässä maailmassa omalla painollaan.”
Oliko ideologista tarpeeksi =).