Eettisemmän yrittäjyyden puolesta

Yrittäjän voitontavoittelu, varsinkin onnistunut sellainen, on yksi kauneimpia asioita maailmassa synnytyssalien ulkopuolella. On mahtavaa seurata, kun joku jaksaa vielä yrittää, kasvaa ja tehdä voittoakin yhteiskunnan nykyisin yrittäjän tielle asettamista esteistä huolimatta. Vielä mahtavampaa olisi tehdä sitä itse.

Ja kiitos siitä seisoo missä? Voittoa tavoitellessaan yritykset työllistävät ihmisiä ja tuottavat heille tarpeellisia hyödykkeitä ja palveluita. Siitä vastineeksi päivääkään oikeaa työtä saati yrittäjyyttä kokemattomat poliitikot ja blogistit huutelevat puskista, että työnantajat riistävät työntekijöitä ja nettoavat heillä. Työllistämisessä ja tuottamisessa ei ole vikaa, mutta voittoa siitä ei ilmeisesti saisi saada.

Yksi harvoista järkevistä kohdista Suomen lainsäädännössä on osakeyhtiölain 5 §, Toiminnan tarkoitus: "Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin." 

Toki on kyseenalaista, tarvitsisiko tällaista itsestäänselvyyttä lakiin kirjata lainkaan, mutta kuvitellaanpa, että tämän sijaan laki sanktioiden uhalla määräisi yhtiöiden toiminnan tarkoitukseksi ihmisten työllistämisen ja palveluiden ja/tai hyödykkeiden tuottamisen, riippumatta yhtiöjärjestyksestä. Lisäksi verotuksella vietäisiin kaikki voitot pois, jos niitä ei työntekijöille jaettaisi. Olisivatko vasemmiston huutelijat sitten tyytyväisiä?

Huutelijat unohtavat (tai eivät vaan ymmärrä...), että sillä voitollakin on tarkoituksensa. Totta, yritykset eivät ole mitään ilman työntekijöitään ja tuotantoaan, mutta ne eivät myöskään ole mitään ilman mahdollisuutta voittoon.

Ilman voittoa yrittäjyydestä tulee korkeintaan harrastustoimintaa ja sen riskit huomioiden moni yrittäjä valitsisi mieluummin palkkatyön, jota sitten riittäisikin entistä harvemmalle, kun yrittäjiä ja yrityksiä olisi vähemmän.

Mutta voitto merkitsee muutakin kuin yrittäjän motivaatiota. Se merkitsee hyvinvoinnin kasvua, resurssien säästämistä ja ekologisuutta.

Jos yrityksen tehtävä olisi ainoastaan työllistää ja tuottaa, niin toiminnan järkevyydellä tai tehokkuudella ei ole sille mitään merkitystä. Vaikka yhden hilavitkuttimen päivässä voisi valmistaa Pentti yksinäänkin käyttäen vain kourallisen verran raaka-aineita, niin tällaiselle yritykselle olisi ihan sama tai jopa parempikin pistää saman yhden päivittäisen hilavitkuttimen valmistukseen myös Salli, Antero ja Kukka-Emily sekä moninverroin raaka-aineita.

Tästä seuraa se, että yhteiskunta menettää sen kaiken muun, mitä Salli, Antero ja Kukka-Emily olisivat voineet tuottaa, jos he eivät olisi tärvänneet aikaansa siihen yhteen hilavitkuttimeen. Lisäksi se hilavitkutin olisi heikkolaatuinen, koska yrityksen tehtävän ollessa työllistää se ei välitä siitä, tehdäänkö työ hyvin eli ei, joten koko poppoo voi aivan hyvin keskittyä työpaikalla kaikkeen muuhun kuin siihen hilavitkuttimeen. Ja tietenkin se hilavitkutin olisi niin kallis, ettei siihen olisi monella varaa, kun työvoimakustannukset olisivat (vähintään) nelinkertaiset ja raaka-ainekustannukset ties mitä. Puhumattakaan tietenkään niistä ylimääräisistä raaka-aineista, jotka olisi hyvin voitu käyttää johonkin muuhun tai jopa jättää sinne vaaran uumeniin luontoa turmelematta.

Jotta yritys voisi tuottaa vuottoa, sen on tehtävä asiat paremmin kuin kilpailijoidensa. Sen on kulutettava vähemmän työvoimaa ja vähemmän raaka-aineita tuottaakseen enemmän tuotteita ja palveluita. Kilpailussa sen on koko ajan kehitettävä toimintaansa tai osaavammat kilpailijat ottavat sen paikan. Tällöin tuotteet sekä palvelut halpenevat jatkuvasti ja työvoimaa sekä raaka-aineita jää enemmän muuhun käyttöön.

Ajan kuluessa tämä kehitys johtaa jopa siihen, että entistä vähemmän työtä tarvitsee enää tehdä ja silti tuotanto on aina vain suurempi. Kaipaako joku muka 12 tunnin työpäiviä, jotka eivät länsimaissakaan ole aivan muinaishistoriaa? Ei kaipaa! Eikö joku muka toivottaisi tervetulleeksi neljän tunnin työpäivää tai työviikkoa? Ne ovat tulossa! Mutta eivät vasemmistolaisen puskista huutelun ja riistäjäksi syyttelyn kautta, vaan vain ja ainoastaan yrittäjien ja yritysten voiton tavoittelun kautta.

Siitä olen sen sijaan huutelijoiden kanssa samaa mieltä, että voittoa ei saisi tavoitella keinolla millä hyvänsä. Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että on väärin käyttää pakkoa, väkivaltaa tai väkivallan uhkaa voittoa eli siinä tapauksessa ehdottomasti ryöstösaalista tavoitellakseen. Joidenkin suurten yritysten tai suurpääoman harjoittama lainsäädännön ja yhteiskunnan rakenteiden lobbaaminen mieleisekseen on juuri sitä, valtiovallan pakkovallan ja väkivaltamonopolin hyväksikäyttöä omaksi edukseen. Se ei kuitenkaan lopu syyttelemällä kaikkia yrittäjiä tai työnantajia riistäjiksi, vaan yksinkertaisesti ottamalla valtiolta pois sen vallan, jota jotkut suuryritykset (ja eräät muutkin tahot) käyttävät hyväkseen.

Kuka tosiaankaan elää ja kenen kustannuksella?

Ylen syrjäytymisteemaillasta koko kansan tajuntaan pamahtanut blogisti ja poliittisen oikeiston suosikkityttö Emilia Kukkala kyselee blogissaan, että kuka elää ja kenen kustannuksella. Oikeiston suosikki hän on siksi, että sekä hänen tv-esiintymisensä että blogaamisensa tuntuvat herättävän oikeiston keskuudessa melkoista hilpeyttä sen jo suunnattomaan naamapalmuun hukkuneen raivon lisäksi.

Emilia on tietenkin (duh!) väärässä ja se väärässä oleminen tiivistyy yhteen lauseeseen hänen kirjoituksessaan: "Jokainen työnantaja nettoaa työntekijän työpanoksella."

Jos tämä pitäisi paikkansa, niin miksei Emilia itse ryhtyisi työnantajaksi ja jakaisi sitten kaikkia voittoja työntekijöilleen? Näin hän saisi houkuteltua kaikki työntekijät itselleen paremmilla ja oikeudenmukaisilla palkoilla, jolloin riistäjille ei jäisi enää ketään töihin. Mikäs sen parempi tapa luoda uusi parempi maailma, sen sijaan että itkisi televisiossa sen suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta?

Vai saattaisiko olla, että työnantajuuteen liittyy myös riskejä ja todellakaan jokainen työnantaja/yrittäjä ei nettoa työntekijän työpanoksella, ellei myös persnettoa lasketa?

Lyhyt oppimäärä yrittäjyyteen:

  1. Yrittäjä keksii liikeidean ja päättää toteuttaa sen
  2. Yrittäjä hioo ideaansa ja tekee tarvittavat suunnitelmat sen toteuttamiseksi
  3. Yrittäjä hankkii rahoitusta - usein, varsinkin alussa enemmänkin velkaa kuin pääomasijoituksia
  4. Yrittäjä hankkii toimitilat, koneita ja muita työvälineitä sekä palkkaa henkilöstöä
  5. Yrittäjä käynnistää tuotannon ja alkaa kerryttää varastoa
  6. Yrittäjä yrittää löytää asiakkaita palveluilleen tai tuotteilleen
  7. Yrittäjä tekee voittoa, jos palvelut tai tuotteet käyvät kaupaksi tuotantokustannuksia ja veroja korkeampaan hintaan, tai tappiota, jos eivät käy

Emiliankin olisi hyvä huomata, että yrittäjä eli työnantaja nettoaa - jos nettoaa - vasta vaiheessa seitsemän. Työntekijät sen sijaan saavat palkkaa jo vaiheesta neljä lähtien, täysin riippumatta siitä, onnistuuko yrittäjä lopulta hankkeessaan ja voiton tekemisessä vai ei.

Jos yrittäjä ei jostain syystä onnistukaan, kuten usein käy, niin työntekijät pitävät jo saamansa palkat, mutta yrittäjä menettää kaiken ja todennäköisesti jää vielä suuriin velkoihin.

Tätä kutsutaan yrittämisen riskiksi, josta tavallaan korvauksena yrittäjällä on mahdollisuus netota huomattavasti enemmän kuin työntekijöillä, jotka eivät tuota riskiä ota.

Rikolliset Ruotsin yrittäjät

Kuten tiedämme, ay-liikkeellä on Ruotsissa paljon valtaa, paljolti sosialidemokraattien pitkän dynastian seurauksena. Demareiden ja ammattiliittojen suhde on ollut symbioottinen: liitot tukevat demareita rahallisesti ja vaalikampanjoissa lisäksi mittavalla työmäärällä (ammattiliittojen jäsenillä on oikeus tehdä tietty määrä vaalityötä omalla työajallaan, eli palkka juoksee vaikka työntekijä tekee ihan jotain muuta kuin töitä), ja vastineeksi demarit ovat ajaneet läpi ay-liikkeelle suosiollisia lakimuutoksia, kuten edellä mainittu oikeus vaalityöhön työajalla ja vielä merkittävämmin oikeuden yleisten työehtosopimusten tekemiseen.

Ruotsissahan esimerkiksi ei tunneta käsitettä minimipalkka, mikä ensituntumalta kuulostaa hienolta. Todellisuus on kuitenkin se, että koska ay-liikkeellä on todellinen valta maan päällä, voivat liitot yleisillä työehtosopimuksilla käytännössä määritellä sallitun palkkatason. Tästä maksaa nyt göteborgilainen salaattibaariyrittäjä Sofia Appelgren, joskin hieman erikoisesta syystä. [Via Scandinavian Finance]

Suuri ongelma Appelgrenin Wild’n Fresh -salaattibaarissa on se, että omistaja ei ole liittynyt ravintola-alan ammattiliiton yleiseen työehtosopimukseen, vaan yrityksen muutama työntekijä saa sitä palkkaa ja niitä etuja, joista Appelgren on sopinut työntekijöiden itsensä kanssa. Koska Appelgren ei suostunut ammattiliiton “pyynnöistä” huolimatta liittymään yleiseen sopimukseen, asetti ammattiliitto yrityksen saartoon. Niinpä kymmenen neliömetrin salaattibaarin edustalle kerääntyy joka päivä jo ennen avaamisaikaa kymmeniä liiton jäseniä osoittamaan mieltään ja kertomaan ohikulkijoille kuinka paha riistäjäkapitalistisika Sofia Appelgren on.

Mitään merkitystä ei tietenkään ole sillä, että Wild’n Freshin työntekijät saavat yleistä sopimusta parempaa palkkaa, parempia etuja (mm. kattavammat vakuutukset) sekä lyhyemmät työajat, ilman mitään ylitöitä. Eikä silläkään ole väliä, että kun Sofia Appelgren harkitsi yleiseen sopimukseen liittymistä ja kysyi mielipidettä työntekijöiltään, nämä itse sanoivat etteivät halua yrityksen liittyvän yleiseen sopimukseen, koska tällöin heidän palkkansa ja etunsa heikkenisivät.

Sillä varmaankin on merkitystä, että koska yritys ei kuulu yleisen sopimuksen piiriin, ei myöskään ammattiliitto saa rahaa yrityksen työntekijöistä. Ja sekin vaikuttanee, että jos yksi yritys onnistuu pysymään ammattiliittojen talutusnuorista erossa, muutkin yrittäjät voivat sitä harkita. Toivottavasti Sofia jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan. Ainakin täältä lähtee hänelle yksi kappale joulukortteja kannustukseksi. (Sofian osoite löytyy The Localin yllä linkitetyn haastattelun kommenteista.)

Toisena uutisena kuitenkin kerrotaan, että Ruotsin ay-liike on lähdössä sotaan porvarihallitusta vastaan. Saa nähdä miten tuossa käy, mutta toivottavasti ainakin em. taistelu käy ammattiliitoille kalliiksi.