Kuinka vapaus voitetaan ja kuinka ei

Kun tavoite on niinkin radikaali kuin vapaa yhteiskunta eli vapaaehtoiseen kanssakäymiseen pohjaava yhteiskunta, jossa ei ole esivaltaa eikä esiinny pakkovaltaa, niin sen saavuttamiseen tähtääviä keinoja on hyvä miettiä harvinaisen tarkkaan. On nimittäin varsin mahdollista, että näennäisen toimivilla keinoilla käydäänkin itse asiassa tehokkaasti omaa päämäärää vastaan, eikä mikään syö miestä tai naista niin paljon kuin huomata taistelleensa väärällä puolella.
Ennen toimintatapojen pohdintaa on kuitenkin hyvä aloittaa määritelmistä, jotta olisimme kaikki varmasti samalla sivulla. Vapaa yhteiskunta perustuu siis, kuten jo sanottua, ihmisen vapaaehtoiseen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Vapaaehtoisuushan tarkoittaa itsestäänselvästi sitä, että jokaisen tapahtuman kaikki osapuolet osallistuvat (tai jättävät osallistumatta) kyseiseen kanssakäymiseen täysin omasta vapaasta tahdostaan, ja että kanssakäymisen laatu kokonaisuudessaan kaikkine ehtoineen ja poikkeuksineen on vain ja ainoastaan sen kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä sopima, ei siis kenenkään ulkopuolisen edes osittain sanelema.

Kanssakäymisen osapuoli on puolestaan jokainen, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma suoraan vaikuttaa. Vastaavasti kukaan, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma ei suoraan vaikuta, ei myöskään ole kanssakäymisen osapuoli, vaikka se tai sen tulokset herättäisivät hänessä millaisia tunteita hyvänsä.

Koska ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti vain sellaisiin kanssakäymisiin, joista he kokevat itse saavansa jotain hyötyä, oli se sitten taloudellista, ravitsemuksellista, viihteellistä tai vaikka ihan muuten vain hyvää mieltä, niin meidän on todettava kaikkien tällaisten tapahtumien olevan niiden kaikille osapuolille hyödyllisiä. Vapaaehtoinen kanssakäyminen ei voi myöskään aiheuttaa kenellekään haittaa, koska mahdolliset haitankokijat olisivat väistämättä kanssakäymisen osapuolia ja vaatisivat mahdollisen haitan korvaavaa hyvitystä osallistumisestaan tai torjuisivat koko hankkeen. 

Näin ollen on kiistämätöntä, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on pelkästään hyötyä koko yhteisölle. 

Käänteinen pitää myös täysin yllätyksettömästi paikkansa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai estämisestä on väistämättä haittaa koko yhteisölle, koska se pakottaa ihmiset kanssakäymisiin, joiden kaikki osapuolet eivät osallistu niihin vapaaehtoisesti ja/tai joiden haitankärsijät eivät saa täysimääräistä tai lainkaan hyvitystä kokemastaan haitasta. Tällöin osa ihmisistä joudutaan uhkaamalla tai väkivalloin pakottamaan mukaan kanssakäymiseen, kun vapaaehtoisessa yhteisössä ainoat keinot olisivat neuvottelu, suostuttelu ja kompensaatio. Uhkaamisen ja pakottamisen kustannuksiin ja seurauksiin joutuvat puolestaan osallistumaan viime kädessä kaikki yhteisön jäsenet.

Vaikka onkin selvää, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on kaikille hyötyä ja pakottamisesta on kaikille haittaa, niin asiaan voidaan ottaa lisäksi moraalinen näkökanta: vapaaehtoisuus on hyvä, pakottaminen on paha.

Kun pohjatyö on nyt tehty, niin lienee vaivatonta todeta, että nyky-yhteiskunnassa on paljon sekä vapaaehtoista kanssakäymistä että osittain tai kokonaan pakotettua kanssakäymistä. On siis sekä hyvää että pahaa. Pahaa kuitenkin näyttäisi olevan jopa enemmän, sillä onhan niin, että jokaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen puututaan ulkopuolisten toimesta tavalla jos toisellakin, ja niitä tapahtumia, joihin ei puututa, kutsutaan suurelta osin harmaaksi taloudeksi ja pidetään rikollisena. Kaiken lisäksi nykyisin puututaan moneen, moneen sellaiseen tapahtumaan, joissa on vain yksi osapuoli, eli kun joku tekee jotain yksikseen tai itselleen.

On siis tehtävä jotain, jotta voimme estää pakottamisen eli poistaa pahan eli tehdä yhteiskunnasta kaikille paremman paikan. On kuitenkin huomattava, ettemme voi ottaa tavoitteeksemme pelkästään pakottamisen rajoittamista eli pahan leikkaamista. Jos vertaamme asiaa vaikkapa onnettomuuksiin, olisi mielisairasta ottaa tavoitteeksi vähentää liikennekuolemat Suomessa vuoden 2010 tasosta (270 kuollutta) vaikkapa 200 kuolleeseen vuonna 2012. Sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi 200 ihmisen kuolevan liikenteessä vuonna 2012! Ei, ainoa oikea tavoite on nolla, oli se miten mahdotonta tahansa, ja aivan vastaavasti ainoa oikea tavoite on estää pakottaminen eli poistaa paha, ei suinkaan vain vähentää pakottamista eli pahaa, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi edelleen jotain (jos kohta pienempää) määrää pakottamista eli pahaa! Vain ja ainoastaan sillä tavoitteella on edes mahdollista pyrkiä tekemään yhteiskunnasta kaikille parempaa paikkaa.

Ehkä yllättävänkin yksinkertainen ratkaisu pakottamisen lopettamiseen on se, että vain suostuttelemme kaikki (tai ainakin useimmat) muut torjumaan pakottamisen. Sen ei pitäisi edes olla kovin vaikeaa, sillä lähes kaikki ihmiset ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että ketään ei saa eikä ole oikein pakottaa mihinkään, ei varsinkaan heitä itseään. Toisaalta heti kun laskeudumme abstraktista käytännölliselle tasolle, lähes kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että jokin määrä pakottamista tarvitaan, jotta yhteiskunta toimisi. 

Yleisimpiä argumentteja ovatkin laki ja järjestys, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja peruskoulutus. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti usko, että näitä asioita pystyttäisiin järjestämään riittävästi tai lainkaan, ellei niitä järjestettäisi yhteisesti, ja se taas vaatii jonkun verran pakottamista. Yleensä myös jokaisella on oma suosikkinsa näistä, jonka kohdalla yhteisvastuun tarpeeseen uskotaan eniten.

Kuten tiedämme, kaikki näistä asioista pystytään järjestemään laadukkaammin, kohdennetummin ja edullisemmin silloin kun ne järjestetään vapaaehtoisen kanssakäymisen pohjalta, mutta se on sivuseikka, sillä me emme pääse näyttämään sitä toteen, ellei pakottamista näissä asioissa ensin lopeteta.

Sekä yleinen elämänkokemus että tieteelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät helpommin tosina sellaisia asioita, joita muutkin pitävät tosina (myös silloin kun ne ovatkin vääriä!). Toinen vastaava tiedonjyvänen on se, että ihmiset luottavat enemmän tekoihin kuin sanoihin. Näistä asioista juontaa vanha viisaus esimerkillä johtamisesta ja se onkin käsillä olevan kirjoituksen ydin.

Vapaus voitetaan kertomalla ihmisille siitä, kuinka vapaaehtoinen kanssakäyminen on oikein ja kuinka pakottaminen on väärin, minkä he toki jo tietävätkin, joten lisäksi on kerrottava kuinka vapaaehtoisella kanssakäymisellä saavutetaan enemmän ja paremmin kuin pakottamalla, jotta he voivat luopua ajatuksesta, että jonkin verran pakottamista tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. 

Asiasta kertominen ei kuitenkaan lähimainkaan riitä, vaan ihmisille on omalla esimerkillä näytettävä, kuinka pakkovaltaisessakin yhteiskunnassa voi pyrkiä elämään mahdollisimman paljon vapaaehtoisuutta korostaen ja mahdollisimman vähän pakottamiseen osallistuen.
Oma esimerkki ei kuitenkaan sekään lähimainkaan riitä, sillä esimerkillisinkin ihminen on vain yksittäinen "tapaus", jota on helppo seurata lähinnä huvittuneesti sivusta. Ihmisille on näytettävä, että moni muukin uskoo vapaaehtoisen yhteiskunnan toimivuuteen ja paremmuuteen jopa siinä määrin, että näyttävät siitä esimerkkiä muille. Asiaan vihkiytyneimpiä lukuunottamatta muiden vakuuttamiseksi tarvitaan riittävän monen heidän lähipiirinsä jäsenen esimerkki, toisille harvemman, muille useamman. Työ on siis hidasta ja aikaavievää, mutta tämä on ainoa oikea keino.

Vapaan yhteiskunnan tavoittelemisen sekä itseltään että muilta voi sen sijaan varmimmin torpedoida sillä, että puhuu yhtä ja tekee toista. On kerrassaan surullista kuulla itse asian ymmärtävien ihmisten sanovan, että "olen kyllä samaa mieltä, mutta..." tai "olen itse voluntaristi/anarkokapitalisti, mutta...". Mutan kohdalla luovutetaan, annetaan periksi omista periaatteista ja tavoitellaan lyhyen aikavälin pikavoittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Moni vapaaehtoisen yhteiskunnan kannattaja kuuluu esimerkiksi Kokoomukseen tai Edistyspuolueeseen ja väittää tavoittelevansa "vapaampaa" yhteiskuntaa ensin, koska täysin vapaa yhteiskunta on kuulemma nykyisin mahdoton tai liian etäinen tavoite.

Mutta mitä heidän esimerkkinsä kertookaan? "Kannatan kyllä vapaaehtoisuutta, mutta pakottamista tarvitaan silti ainakin nykyisin jonkin verran." Jos kerrot jollekin vapaaehtoisen yhteiskunnan parhaudesta ja pakottamisen pahuudesta, mutta toimit silti itse pakottavan yhteiskunnan osana esimerkiksi jossain puolueessa tai ehdokkaana vaaleissa, niin miten ihmeessä voit odottaa kenenkään ottavan asiaasi tosissaan? Oma esimerkillinen toimintasi vapauden tavoittelussa ei välttämättä sekään vie pitkälle, jos muut tunnetut vapauden puolestapuhujat näyttävät vastakkaista esimerkkiä vaikkapa puoluepolitiikassa tai vaaleissa.

Pakottavan yhteiskunnan instituutiot kuten vaalit voivat olla sinänsä hyödyllisiä työkaluja tunnettuuden saamisessa, mutta niitä käytettäessä pitäisi jatkuvasti muistaa pitää esillä, että pakottava instituutio ei ole koskaan ratkaisu vaan aina ongelma, ja että sitä käytetään (tai yritetään käyttää) tässä tapauksessa ainoastaan sitä itseään vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että vapaampaa yhteiskuntaa ei pitäisi tavoitella poliittisen osallistumisen (eli pakottamisen) keinoin, koska se käy suoraan vapaan yhteiskunnan tavoittelua vastaan näyttäen ihmisille, että vapaamman yhteiskunnan tavoittelijat pitävät politiikkaa eli pakottamista toimivana ratkaisuna, niin en silti torju vapaamman yhteiskunnan tavoittelua. Totta kai vapaan yhteiskunnan kannattajat suostuvat ottamaan vastaan minkä tahansa muutoksen, joka lisää vapautta ja vähentää pakottamista, mutta sellaisten muutosten tavoitteluun ehdottomasti parempia ovat esimerkiksi yhden asian liikkeet ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ainoana varsinaisena tavoitteena tulee kuitenkin, kuten jo sanottua, pitää täysin vapaata yhteiskuntaa.

Pakottaminen yhteiskunnassa perustuu vain ja ainoastaan siihen, että suurin osa ihmisistä kannattaa sitä. Se voidaan poistaa vain ja ainoastaan murentamalla ja tuhoamalla tuo kannatus. Se taas tapahtuu vain ja ainoastaan valistamalla, näyttämällä esimerkkiä ja joukolla vakuuttamalla. Mikä tahansa pakottamisinstituutioiden käyttö yksittäisten pakottamisten torjumiseksi vain tukee kyseisiä pakottamisinstituutioita ja ehkäisee niiden kannatuksen murentamista. Voluntaristit ja ankapistit, valitkaa prioriteettinne. Kahteen maaliin pelaaminen ei vain toimi.

 

Kiristys elämäntapana

Ainakin Washington Times ja Iltalehti uutisoivat tapauksesta, jossa amerikkalaissenaattori on herännyt ihmettelemään, että ovatko vauvaa täyspäiväisesti roolipelaava 160-kiloinen aikuinen mies sekä hänen äitiään täyspäiväisesti roolipelaava kämppiksensä, vanhempi rouvashenkilö, oikeasti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Jätetään ne sinänsä aivan oikeutetut naamapalmut sikseen, sillä tilanteessa ei ole lainkaan huumoria, sillä asia on haudanvakava. Vakavaa ei suinkaan ole aikuisen vauvan lapsellinen uhkaus ("Ottakaa pois viimeinen asia [sosiaaliturvashekki], joka pitää minut täällä ja katsokaa mitä tapahtuu. Seuraavan kerran kun näette minut uutisissa, olen ruumispussissa.") vaan se, että viemällä sosiaaliturvan sen absurdiin mutta loogiseen ääripäähän, 160-kiloinen vauva tulee tahtomattaan - viimeistään naurettavalla uhkauksellaan, jonka bluffi tulisi ehdottomasti katsoa - osoittaneeksi julkisen sosiaaliturvan mielettömyyden.

Herra Vauvan viesti kaikessa lyhyydessään on se, että yhteiskunta on hänelle elannon velkaa, eikä hänen itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista. Itse asiassa kaikkien julkisen sosiaaliturvan kannattajien viesti on sama: kaikilla on oikeus vastikkeettomaan elantoon ilman mitään omaa panosta, vaikka se tarkoittaisi muiden ihmisten kiristämistä ja pakottamista.

Toisin sanoen, julkisen sosiaaliturvan kannattajien mielestä kiristäminen on hyväksyttävä elinkeino, kunhan se vain tapahtuu valtion välityksellä

Jos valtio olemme me, eli valtio on meidän ihmisten yhdessä muodostama työkalu yhteisten asioidemme ajamiseksi, niin valtiolla ei voi olla mitään oikeuksia, joita sen yksittäiset kansalaiset eivät ole yhteistuumin sille myöntäneet. Jos siis valtiolla on oikeus kiristää osaa kansalaisista toisen osan elannon varmistamiseksi, se voi tarkoittaa sitä, että valtion kansalaisilla on tämä oikeus myös, muuten he eivät olisi sitä voineet valtiolle myöntää.

Jos meillä ihmisillä ei ole oikeutta kiristää yksiä toisten (kuten oman) elannon varmistamiseksi, emme ole voineet sellaista myöskään valtiolle myöntää. Tällöin ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että valtio ei saa oikeuksiaan kansalta, vaan päinvastoin kansa saa oikeutensa valtiolta. Jos asia on näin, valtio ei ole meidän yhteinen työkalumme yhteisten asioidemme ajamiseksi, vaan meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme.

Tämä kahtiajako on kuitenkin virheellinen. Valtio olemme me, mutta me olemme antaneet sille oikeuksia, joita meillä itsellämme ei ole. Valtio on meidän hallitsijamme, orjuuttajamme, kiristäjämme ja pakottajamme, mutta vain ja ainoastaan koska me annamme sen olla kaikkea tuota. Valtiolla on rahojen ottamiseksi taskuistamme ja niiden antamiseksi muille vain ne kädet, jotka itse sille annamme. Valtiolla on meidän seuraamiseksemme vain ne silmät, jotka itse sille annamme. Valtio ei ole mitään ilman meitä, ja silti annamme sen elättää aikuisia vauvoja omalla kustannuksellamme? Mitvit?!

Erinomaiden video sosiaaliturvasta ja hyväntekeväisyydestä: Jyrkin tulee auttaa (4min, tekstitetty suomeksi). Erinomainen video oikeuksien luonteesta ja niiden delegoimisesta: Vapauden filosofia (8min, tekstitetty suomeksi). 

Euroopan Suomi-kriisin lopputuloksesta ja demokratiasta

Suomen sisäpoliittinen solmu näyttää nyt olevan aukeamassa ja Portugali saa kuin saakin apupakettinsa myös Suomen tuella. Jos joku yllättyi, julkaiskoon sen kokosivun ilmoituksena sunnuntain Hesarin etusivulla. Mielenkiintoisempaa sen sijaan on se, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Kuten tiedämme, Suomi on viimeinen EU-maa, jossa tällaiset asiat päätetään parlamentissa eikä pelkästään hallituksessa. Sehän ei käy laatuun eikä Suomea ja sen sisäpoliittisia vääntöjä varmasti enää haluta kynnyskysymykseksi jatkossa uusien bailouttien ja muiden vastaavien asioiden kohdalla. Tulemme siis näkemään joko sen, että myös Suomessa päätösvalta EU-asioissa siirretään kokonaan hallitukselle eikä eduskuntaa enää tarvita päättämään asiasta, tai sen että yksimielisyysvaatimuksesta luovutaan ja siirrytään enemmistöpäätöksiin EU-tasolla.

Tällä vaalikaudella eduskunnan vallan karsiminen voi olla sisäpoliittisista syistä vaikeaa, joten todennäköisempi ratkaisu lyhyellä aikavälillä on enemmistöpäätöksiin siirtyminen EU:ssa. Käsittääkseni Suomi on perinteisesti enemmistöpäätöksiä vastustanut peläten niiden johtavan pienten maiden sorsimiseen ja siihen, että enemmistö voisi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä vastoin näiden etua. Todellakin tästä enemmistöpäätöksissä on kyse ja tämä huoli on aivan aiheellinen!

Jos (ja kun) EU:ssa siirrytään enemmistöpäätöksiin, se tarkoittaa sitä, että EU-maiden kesken vallitsee demokratia. Olettaen, ettei ääniä painoteta esimerkiksi EU-maiden asukasmäärän ja/tai talouden koon mukaan, niin jokaisella maalla olisi yksi ääni. Nykyisessä EU:ssa ääniä olisi siis jaossa 27 kappaletta ja enemmistöön riittäisi 14 ääntä, vaikeutetussa järjestyksessä 18 ääntä. Toisin sanoen, 14 (tai 18) valtiota voisi tehdä päätöksiä, jotka sitoisivat ja velvottaisivat myös 13 (tai 9) muuta valtiota. Esimerkiksi Portugalin nykyinen tukipaketti olisi läpihuutojuttu enemmistöpäätöksellä eivätkä tulevat muutkaan tukipaketit kohtaisi suurempia vaikeuksia, vaikka vähitellen yhä useampi maa alkaisikin epäillä touhun järkevyyttä.

Tähän siis ollaan menossa. Enemmistöpäätöksiin siirtyminen edellyttää yksimielisyyttä yhden viimeisen kerran, mutta eiköhän myös mallioppilas siihen mukaan lähde, yhteisen eurooppalaisen hyvän nimissä, varsinkin jos ja kun tuota toista myönnytystä ei voida tehdä. Enemmistöpäätöksien tukeminen EU-tasolla olisi myös johdonmukaista, ovathan ne olleet vuosikymmeniä käytössä kansallisellakin tasolla. Onkin oikeastaan eriskummallista, että miksi EU-tasolla vastustetaan sitä, että enemmistö voi tehdä vähemmistöä velvoittavia päätöksiä, kun kansallisella tasolla se on ollut maan tapa kaikissa EU-maissa useiden, joissakin lukuisten sukupolvien ajan!

Suunta on surullinen, sillä yksimielisyysvaatimus on nimenomana se oikea tapa tehdä kaikkia velvoittavia yhteisiä päätöksiä. Sen ei pitäisi olla käytössä ainoastaan EU-tasolla vaan myös kansallisella tasolla. Jokaisen yhteisen päätöksen tulisi edellyttää yksimielisyyttä kaikilta niiltä, joihin päätös vaikuttaa. Mikä tahansa muu päätöksentekomenetelmä tarkoittaa sitä, että yksi osa ihmisistä pystyy tekemään velvoittavia päätöksiä myös toisen osan puolesta. Tässä suhteessa enemmistödemokratia ei eroa mitenkään esimerkiksi diktatuurista tai harvainvallasta, ainoastaan väestönosien lukumääräiset suhteet vaihtelevat.

On varmasti totta, että yksimielisyysvaatimuksella useimmat yhteiset päätökset jäisivät syntymättä, sillä yksimielisyyden saavuttaminen olisi epäilemättä äärimmäisen vaikeaa lähes kaikissa asioissa. Juuri tämä on kuitenkin argumentti nimenomaan yksimielisyysvaatimuksen puolesta eikä sitä vastaan! Juuri tämä osoittaa, että yhteisillä päätöksillä ei tavoitella kaikkien etua vaan vain osan etua, jos niistä ei voitaisi sopia yksimielisesti. Asian voi ajatella myös yksinkertaisesti toisin: ei ole mahdollista tehdä sopimusta, jota sen kaikki osapuolet eivät allekirjoita. Tämä on ilmiselvää tavallisessa yksityiselämässä, miksei siis myös julkisissa kuvioissa? Voitaisiinko siis ajatella, että vain sellaiset asiat olisivat yhteisesti ja yksimielisesti päätettäviä, jotka myös oikeasti koskettavat kaikkia ja muista asioista päätetään pienemmissä ryhmissä, aina yksilötasolle asti?

Frédéric Bastiat kirjoitti aikoinaan, että "Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella." Tämä pätee erityisesti demokratiaan ja enemmistöpäätöksiin. Nykyisissä demokratioissa löydämme lähes lukemattoman määrän erilaisia enemmistöjä, joista jokainen käyttää yhteistä päätöstä omaksi edukseen ja samalla kasvattaa yhteisiä, valtion menoja. Lopputuloksena näemme kuinka lähestulkoon kaikki erilaiset eturyhmät saavat tukia yhteisestä kassasta eli kaikki tukevat kaikkia! Siirrellessämme valtion välityksellä rahojamme toistemme taskuihin ja takaisin jatkuvasti kasvava byrokratia ottaa omansa välistä. Kuten Bastiat kirjoitti, "Jokainen haluaa elää valtion kustannuksella, mutta kaikki unohtavat, että valtio haluaa elää jokaisen kustannuksella." 

Kun laajennamme enemmistöpäätökset EU-tasolle, otamme yhden viimeisistä askeleista tuhon tiellä. Enemmistöpäätösten turvin EU:n hallitsematon kasvu kiihtyy aivan kuten demokratia johti valtioiden hallitsemattomaan kasvuun, tällä kertaa vain huomattavasti nopeammin. EU-tason enemmistöpäätöksillä toivotamme samalla tervetulleeksi kasvavat verot, liittovaltion, entisestään lisääntyvän sääntelyn, taloudellisen epävakauden kasvun ja ennennäkemättömät finanssikriisit, ynnä muuta kaikkea "kivaa". 

Vai vieläkö ehdimme valita toisen suunnan? Vapauden ja vapaaehtoisuuden?

Ei käy kateeksi – Kataisen, Rehnin & co. tiukka paikka

Kreikan, Irlannin, nyt Portugalin ja pian taas Kreikan tukemisessa on Jyrki KataisenOlli Rehnin ja muiden byrokraattisen sosiaalivaltion kannattajien niin Suomessa kuin muualla Euroopassakin kannalta kysymys ideologisesta elämästä ja kuolemasta.

Koska Suomi ja lähes kaikki muutkin Euroopan maat harjoittavat samankaltaista talouspolitiikkaa kuin ongelmamaatkin - eli panttaavat tulevien sukupolvien verotuloja nykyisen sosiaalivaltion ja oman valtansa rahoittamiseksi velalla - ongelmamaiden kaatuminen on heille mahdoton ajatus, sillä se osoittaisi myös Suomen ja muiden maiden olevan kestämättömällä polulla. Niin kauan kuin ongelmamaat saadaan pysymään vaivoin pinnalla vaikka väkisin, niin kauan elää pieni harras toive siitä, että ne vielä nousevat suosta ja että byrokraattisen sosiaalivaltion ajatus saattaisi ehkä sittenkin toimia.

Kun ongelmamaat alkavat aikanaan yksitellen kaatua velkajärjestelyyn, on velkojien tilalle suurelta osin ehditty vaihtaa mukamas "ongelmattomat" maat veronmaksajineen jättivelat myöntäneiden pankkien sijasta. Veronmaksajat kautta Euroopan hoitavat laskun kuuliaisesti, jos kohta hieman nuristen, ja sen jälkeen sama meno jatkuu, kun Portugalia myöten samat sankarit tulevat jatkamaan maiden johdossa. Tämä muuten koskee myös Suomea, vaikka jotain muuta on saatettu yrittääkin.

On siis ymmärrettävää, miksi Katainen ja kumppanit niin vakuuttavasti - ja vakuuttuneina - toistavat mantraa ongelmamaiden auttamisesta. Heidän on pakko, koska muuten he joutuisivat myöntämään hukanneensa koko poliittisen uransa ja useissa tapauksissa koko elämänsä asiaan, jonka he joutuisivat näin myöntävään olevan kestämätön - byrokraattisen sosiaalivaltion rakentamiseen.

Samalla heitä varmasti hirvittää. Pelkästään Portugalin tämänkertainen tukipaketti on kooltaan hieman vajaat 80 miljardia euroa. Se on järjetön summa. Selvästi yli puolitoistakertaisesti Suomen valtion vuosimenot. Suomen osuus on kokonaissummaan verrattuna pieni, vain miljardiluokkaa, mutta ei sekään mikään taskuraha ole, puhumattakaan koko vakausrahastoon liittyvistä vastuista. Miljardilla eurolla esimerkiksi palkkaisi pitkälti yli 30 tuhatta sairaanhoitajaa vuodeksi, mikä on yli puolet työelämässä olevista sairaanhoitajista.

Jos näillä ihmisillä on enää mitään suhteellisuuden- saati todellisuudentajua jäljellä, heidän täytyy itsekseen ainakin vähän miettiä, että onko tässä enää mitään järkeä. Entä jos tosiaankin olemme hukkaamassa miljardeja ja taas miljardeja euroja veronmaksajiemme ja jälkipolviemme rahoja kankkulan kaivoon? Olemmeko sittenkin olleet väärässä kaikki nämä vuodet, eikö julkinen sektori voikaan ottaa loputtomasti velkaa, jota ei tarvitse koskaan maksaa pois?

Katkelma eräästä viimeviikkoisesta Ylen nettiuutisesta: "Avainkysymys on se, että Kreikan on tienattava enemmän kuin syö ja kyettävä katkaisemaan velkaantumiskierre, [Olli] Rehn sanoo." Olli Rehn, onko todellakin näin? Ja miksei tämä sama päde esimerkiksi Suomeen? Jos Suomi, joka muutenkin jatkuvasti tekee alijäämää eli velkaantuu, ottaa velkaa lainatakseen Kreikalle, joka ei enää muuten saa lisää velkaa, niin miten tämä auttaa Suomea katkaisemaan oman velkaantumiskierteensä? Miten mikään maa, joka tekee vuosittain alijäämää vain Vakaus- ja kasvusopimuksen sallimat 3% BKT:stä, voi katkaista velkaantumiskierteen, jos sen ainoa ratkaisu on ottaa lisää velkaa eikä merkittäviä menonleikkauksia saa eikä voi tehdä?

Ei ole helppoa olla Katainen, Rehn tai kukaan muu eurooppalaisten byrokratioiden sankareista. Yhtäältä he tietävät, että loputtomassa julkisessa velkaantumisessa on jotain vikaa, vaikka eivät sitä tarkkaan pystykään osoittamaan, ja toisaalta he uskovat, että velka on tarpeellinen ja hyödyllinen elementti sosialidemokraattisen, Euroopan maiden rajat ylittävän byrokraattisen onnelan rakentamisessa, kunhan se vain pidetään juuri sopivasti hanskassa. Kognitiivinen dissonanssi syö miestä. Jos nämä kaverit onnistuvat jotenkin nukkumaan yönsä ilman unilääkkeitä, todellisuudentaju on jo heistä kaikonnut, eikä velkaantumisessa ole heidän mielestään mitään muuta ongelmaa, kuin että näissä ongelmamaissa se tehtiin jotenkin "väärin".

Meidän on hyvä ymmärtää näitä ihmisiä, sillä juuri sitä he ovat, ihmisiä. Eivät mitään erehtymättömiä yliluonnollisia muinaistarujen jumalsankareita, jotka voisivat ilman tunnontuskia päättää kokonaisten kansakuntien kohtaloista aina onnistuen näiden parhaaksi tai sitä vastaan, mielialastaan riippuen. Päinvastoin, kaikki päättäjämme ovat vain erehtyväisiä ihmisiä. Heillä on useimmiten luja usko asiaansa, mutta varmasti heitäkin joskus kovastikin huolettaa erehtyväisyytensä, sen verran isoilla pelimerkeillä kuitenkin pelataan, jos vain ovat vielä edes löyhästi jotenkin tässä maailmassa kiinni.

Kun ymmärrämme päättäjiemme ihmisyyden, voimme myöntää itsellemme, että yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta määrätä toisten ihmisten elämästä ja tulevaisuudesta, ei myöskään ottaa velkaa näiden nimissä. Päättäjillemme olemme jostain syystä tämän valheellisen oikeuden suoneet, mutta eikö olisi pikkuhiljaa aika todeta, ettei sellaista oikeutta ole olemassakaan, ei edes tällä rajatulla ja valitulla ihmisjoukolla?

 

Kädenojennus Zeitgeist-liikkeelle

Arvon Zeitgeistiläiset / Ajan henkeläiset,

Kirjoitin toissapäivänä elokuva-arvion sinänsä merkittävästä saavutuksestanne, suomenkielisestä Ajan henki -nettidokumentista. Vaikka kritisoinkin arviossani elokuvassanne esitettyä Zeitgeist-liikkeen esitystä resurssipohjaisesta taloudesta, itse elokuva oli ihan kunnioitettava suoritus, ja edelleenkin olen samaa mieltä suuresta osasta yhteiskuntakritiikkiänne.

Eilen kirjoitin teille julkisen anteeksipyynnön edellispäivän arvioni ja sitä seuranneen keskustelun johdosta. Hämmästyin siitä, kuinka moni teistä ei ymmärtänyt "anteeksipyyntöni" sarkastisuutta, mutta ei se mitään. Tätäkin kirjoitusta seurasi paljon keskustelua, joka on auttanut minua ajattelemaan asiaa pidemmälle.

Siksi tänään ojennankin teille käteni. En ystävyyden, mutta yhteistyön merkeissä. Meillä on yhteinen vihollinen, nimittäin poliitikkojen hallitsema nyky-yhteiskunta, joka on meidän kaikkien mielestä turmion tiellä. Sekä me vapaaehtoisuuteen perustuvan vapaan yhteiskunnan kannattajat että te resurssipohjaisen talouden kannattajat paheksumme nyky-yhteiskuntaa, jossa valta on eliitillä, joka surutta kyykyttää tavallisia ihmisiä.

Meillä on myös enemmän yhteistä, kuin äkkiseltään luulisi. Minun puoleni kannattaa vapaaehtoisuutta kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä eli voluntarismia, jonka loogista lopputulosta jotkut saattavat kutsua anarkokapitalismiksi. Teidän puolenne kannattaa "yhteisiin päätöksiin" mutta silti vapaaehtoisuuteen perustuvaa tietokoneavusteisesti resurssitehokkuuteen pyrkivää yhteiskuntamallia.

Jos on, kuten sanotte, että järjestelmänne todellakin perustuu vapaaehtoisuuteen, niin olemmekin yht'äkkiä samalla puolella. Minäkin - ja kanssani samoin ajattelevat - kannattavat täyttä vapaaehtoisuutta. Mielestämme ketään ei saa pakottaa mihinkään, ei väkivalloin eikä sillä uhkaamalla.

Vapaaehtoisuuteen pohjautuva yhteiskunta tai maailma on siitä mielenkiintoinen, että se voi sisältää millaisia yhteisöjä tahansa, kunhan vain näiden yhteisöjen jäsenyys on vapaaehtoista. Toisin sanoen, mikään ei estä sitä, että voluntaristisessa maailmassa olisi esimerkiksi lukuisia resurssipohjaiseen talouteen pohjaavia ekokaupunkeja, joita Ajan henki -elokuvassakin esiteltiin.

Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että meidän olisi työskenneltävä yhdessä nykyisen yhteiskuntajärjestyksen syrjäyttämiseksi rauhanomaisesti, jonka jälkeen me muut voimme elää rauhassa vapaaehtoisuuteen pohjautuvassa, todennäköisesti jonkinlaista rahaakin käyttävässä yhteiskunnassa teidän perustaessa vapaaehtoisten voimin rahaa käyttämättömiä resurssitehokkaita ekokaupunkejanne.

Jos sen sijaan käykin niin, että päästyämme mahdollisimman rauhanomaisesti eroon nykyisestä sortojärjestelmästä ryhdytte tarjoamaan minulle ja meille kaikille muille yhteisellä päätöksellä osallistumista rahattomaan resurssipohjaiseen yhteiskuntaanne ilman mahdollisuutta kieltäytyä, niin henkilökohtaisesti tulen tulkitsemaan sen väkivallanteoksi minua ja läheisiäni kohtaan ja tulen puolustautumaan yhteisiä päätöksiänne ja niiden toimeenpanijoita vastaan asianmukaisesti. Uskon, että en olisi tässä yksin.

Joten miten on, olemmeko samalla puolella yhteistä vihollista vastaan vai emmekö? Pallo on teilä, arvon Zeitgeistiläiset.

Kunnioittaen,

Pasi J. Matilainen
Voluntaristi 

Väkivallaton vaihtoehto

Pidin marraskuussa Ahvenryhmän Valta-seminaarissa Helsingissä hieman erilaisen esitelmän vapaudesta ja vallasta. Nyt tuo yhä ajankohtaisempi esitelmä on saatu myös verkkojakeluun ja suosittelenkin jokaista käyttämään reilun kaksikymmenminuuttisen hyvin tässä osoitteessa: http://vimeo.com/pasi/vapaus-ja-valta.

Lyhyesti tiivistettynä käyn esitelmässä läpi vapauden määritelmän (yksilön loukkaamaton oikeus omaan kehoon ja oman työn tuloksiin), nykyisen poliittisen vallankäytön kiistämättömän sisäisen väkivaltaisuuden ja siitä aiheutuvat yhteiskuntajärjestelmälle fataalit ongelmat sekä ratkaisuehdotuksen väkivallattomasta yhteiskunnasta.

Toivottavasti tämä herättää keskustelua, sana on vapaa alla. Lisäksi toivon, että kriitikot käyttävät älykkäämpiä argumentteja, kuin seminaarin ensimmäinen kommentoija, joka kuvitteli lyttäävänsä väitteeni täydellisesti toteamalla vain kylmästi, että "täysi vapaus ei vaan toimi" edes yrittämällä perustella toteamustaan, ennen kuin jatkoi kommenttipuheenvuoronsa käyttämistä puhumiseen aivan jostain muusta omasta mieliaiheestaan.

Eli siis, linkki videoon: Pasi J. Matilainen: Vapaus ja valta yhteiskunnassa, sekä linkki kalvoihin: Vapaus ja valta -esitelmän kalvot.

Protestivaalit, vapausvaalit, vaalikonevaalit…? – Sekalaista vaalipohdiskelua

Vaikka nykyisin vastustankin vaaleja - koska äänestämällä ei voi vaikuttaa - pidän vaaleja edelleen mielenkiintoisina. Pahoista tavoista ei pääse helposti eroon tai jotain sellaista. No, enimmäkseen suhtautumiseni on melko välinpitämätöntä, mutta joitakin asioita nousee välillä esiin.

Ensinnäkin vaalikoneet. Uusi Suomi avasi tällä kertaa pelin Puoluekoneella, joka on siitä virkistävä ajatus, että puoluettahan sitä todellakin Suomen vaalitavassa ensisijaisesti äänestetään ja vasta toissijaisesti ehdokasta. Valitettavasti mukana ovat vasta eduskuntapuolueet, mutta ehkä ne muutkin puolueet sinne tulevat US:n lupauksen mukaisesti.

Kysymysten osalta toteutus on valitettavasti samaa tyypillistä, kelvotonta vaalikonekauraa kuin aina ennenkin. Jo ensimmäinen kysymys, "Pitäisikö lapsilisät poistaa hyvätuloisilta?", on vapausmielisen vastaajan kannalta hirvitys. Vastaus olisi luonnollisesti vahva kyllä, koska lapsilisät pitäisi poistaa kaikilta, mutta puoluekone ei tulkinne vastausta aivan näin vaan laskenee vastaajan kylmästi populistiksi.

Eikään ei voi vapausmielinen kuitenkaan vastata, mutta ei myöskään "en osaa sanoa", koska osattaisiinhan tässä sanoa, jos vastausvaihtoehdot sen sallisivat. Kaikki vaihtoehdot ovat siis enemmän tai vähemmän vääriä. Kun muissakin kysymyksissä on samaa ongelmaa, aivan kuin kaikki poliittiset kysymykset olisivat aseteltavissa vastakkain kyllä-ei-akselille, niin yritäpä siinä sitten vastata.

No, jotenkin onnistuin vastaamaan ja tuloksena lähinnä minua oli RKP, huikealla 48% samanmielisyydellä. Kaukaisin puolue oli puolestaan Vasemmistoliitto, 33% samanmielisyydellä. "Parhaan" ja huonoimman osuman ero oli siis vain 15 prosenttiyksikköä. Ehkä tämä antaa jotain kuvaa siitä, miten lähellä kaikki eduskuntapuolueet toisiaan ovat konsensus-Suomessa. Jos vielä kysymyksenasettelu olisi objektiivisempaa ja moniulotteisempaa, osumaprosentitkin vastaisivat paremmin todellisuutta: en nimittäin varmasti ole edes 48% asioista samaa mieltä edes RKP:n kanssa.

Toisaalta, ehkä en kuulu vaalikoneiden kohderyhmään. Silti erityisellä mielenkiinnolla odotan ainakin sitä, millaisia tuloksia antaa aikoinaan perustamani Sosiaalinen Vaalikone uusien omistajiensa käsissä, kunhan vielä saavat ehdokkaat vastaamaan sen kysymyksiin...

Mitä tulee itse vaaleihin, niin vaikka en edelleenkään usko äänestämällä voitavan vaikuttaa, osittaiset sympatiani ovat silti entisen puolueeni Liberaalien suunnalla. On sinänsä mukavaa, että Liberaaleilla on taas ainakin yksi uusi aktiivinen blogaajakin, Jouni Flemming, jonka kirjoitukset ovat pääsääntöisesti lähes kokonaan hyviä. Lisäksi "puolue" on vihdoin saanut jopa uudistettua nettisivunsa.

Lisäksi osittain sympatisoin Piraattipuoluetta, koska poliittisen piratismin teoreettinen kulmakivi on periaatteessa yhtenevä libertarismin kanssa, nähdäänhän piratismissa immateriaalioikeudet nimenomaan loukkauksena luonnollisia omistusoikeuksia kohtaan. Valitettavasti piraatit eivät jostain syystä vaadi johdonmukaisesti immateriaalioikeuksien kumoamista kokonaan vaan tarjoavat jotain vajaata välimallin ratkaisua... Huoh. Siis sama ongelma kuin Liberaaleillakin. Rohkeus ei riitä radikaaleihin teemoihin.

Joka tapauksessa on sinänsä luonnollista ja sopivaa, että Liberaalit ja Piraattipuolue tekevät yhteistyötä siten, että ensinmainitut ovat mukana jälkimmäisen vaalilistoilla, kun Liberaaleilta puuttuu edelleen (ja nähtävästi tällä menolla ikuisesti) se oma puolue. Mutta Piraattipuolueen ja sen listoilla olevien Liberaalien äänestäjillä onkin käsissään varsinainen äänestäjän kuluttajansuojapommi, sillä Piraatit ovat epätoivoissaan tai ymmärtämättömyyttään (?) hyväksyneet listoilleen myös talousdemokraatteja, jotka nyt eivät voisi ainakaan talouspoliittisesti enää kauempana Liberaaleista olla, enkä kyllä nyt näe heillä mitään yhteistä piraattienkaan kanssa.

Jos siis äänestät Liberaalia, äänesi saattaa hyödyttää talousdemokraattia! Esimerkiksi Keski-Suomessa Jani Korhosta äänestäessä ääni saattaa mennä jonkun "Tähtikävelijän" eduksi. No, todellisuudessa ongelma on mitätön, sillä Piraattipuolue ei tule saamaan yhtään ehdokasta läpi vaaleissa. Ja vaikka saisikin, ei se muuttaisi mitään, koska äänestämällä ei voi vaikuttaa.

Todellisia läpipääsymahdollisuuksia kunnolla vapaushenkisistä ehdokkaista on nähdäkseni vain kahdella, nimittäin Kokoomuksen Henri Heikkisellä ja Elina Lepomäellä. Heikkinen tunnetaan erityisesti innovatiivisista julkisuustempauksistaan, mutta molemmilla on paljon oikeita näkemyksiä ja laadukkaita blogitekstejä. Eivät hekään täydellisiä ehdokkaita ole, mutta suurin mielenkiintoni vaaleissa kohdistuu silti varmaankin heihin. Puolue tosin on molemmilla totaalisen väärä, mutta oikeaa puoluetta ei tietysti ole olemassakaan.

Mutta se siitä. Suomen vaalit, jotka eivät muuta mitään, vaikka Perussuomalaiset nousisikin kolmen suurimman joukkoon, ovat kuitenkin loppupeleissä hiiren papanoita verrattuna isompiin kuvioihin: euron (ja sitä kautta ehkä myös EU:n) vääjäämättömään tuhoon; domino-efektiin Pohjois-Afrikassa ja arabimaailmassa; Kiinan, Brasilian ja muiden kuplien puhkeamiseen valuuttakriisin kärjistyessä; dollarin todennäköiseen hyperinflaatioon; jne.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Puoli maailmaa on pian enemmän tai vähemmän tulessa, ja jotkut vielä jaksavat kuvitella, että äänestämällä voisi vaikuttaa. Hih. :-)

Hyvä, parempi, paras – kelvottomat vertailut

Suomi pärjää perinteisesti hyvin erityisesti erilaisissa hyvinvointi- ja koulutusvertailuissa. Vertailujen keskeinen, usein kritiikkiäkin herättänyt ongelma on usein niiden arvolatautunut mittaristo, eli esimerkiksi etsittäessä "hyvinvointia" julkisen sektorin suhteellisen koon perusteella, "hyvinvointia" yllättäen löytyy enemmän niistä maista, joissa julkisen sektori on suhteellisen suuri.

Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt, mutta ehkä jopa tärkeämpi vertailujen ongelma on se, että vertailut ovat vertailuja. Vertailu ei siis kerro mitään siitä, onko jokin maa (tai muu vertailtava kohde) oikeasti hyvä jossakin, vaan ainoastaan sen, onko se parempi kuin jokin toinen tai ehkä paras vertailluista. Paraskaan ei vaan välttämättä ole hyvä, vaikka yleisesti komparatiivi ja superlatiivi käsitetäänkin positiivia eli perusastetta "suuremmiksi", ellei muuta ole vertailukonjunktiolla (kuin) ilmaistu.

Jos vertailuasteet asetetaan akselille huonosta hyvään, ne voivat esiintyä kahdessa eri kohdassa:

  • Huono < parempi < paras < hyvä < parempi < paras

Sekä parempi että paras voivat siis yhtä hyvin olla huonoja tai hyviä. Jos kaikki muut vertailtavat kohteet ovat huonoja, ei vertailun perusteella voida mitenkään tietää, onko edes paras hyvä. Hyvyys onkin ratkaistavissa vain objektiivisilla tai moraalisilla mittareilla.

Valitettavasti varsinkin politiikassa erilaiset vertailut saavat paljon huomiota ja johtavat keskustelua harhaan. Esimerkiksi käy vaikkapa Newsweekin "Suomi on maailman paras maa" -uutinen, jota on sittemmin ahkerasti käytetty argumenttina suomalaisen hyvinvointiyhteiskuntakokeilun puolesta, tai PISA-tutkimus, joka julistamalla Suomen koulutusjärjestelmän parhaaksi muka todistaa jotain koulutusmallimme hyvyydestä.

Mutta onko pelkkä paremmuus edes tavoiteltava asia? Vastaus on jyrkkä ei. Toki paremmuus on houkutteleva ajatus, mutta kuten tiedämme, huonosta ei saa hyvää tekemälläkään. Onko tavoiteltava asia olla esimerkiksi vähiten väkivaltainen eli siinä mielessä paras tai naapuria vähemmän väkivaltaisempi eli siinä mielessä parempi puolisonhakkaaja? Ei tietenkään. Huonoa ei auta parantaa, vaan se on korvattava hyvällä. Huonon "parantaminen" on paitsi ajan ja vaivan haaskaamista, myös sen huonon pitkittämistä eli asian säilyttämistä huonona!

On mieletöntä perustella poliittisia muutosehdotuksia sillä, että sen jälkeen yhteiskunta olisi parempi tai vaikkapa vapaampi. Ainoat muutokset, joihin kannattaa panostaa, ovat ne, että tehdään yhteiskunnasta hyvä ja vapaa ja kaikkea muuta objektiivisesti määriteltävää ja mitattavaa hyvää. Unohdetaan vertailut ja katsotaan olemmeko oikeasti hyviä. Hyvästä kannattaa sitten vaikka pistää paremmaksikin.

Valitettava vastaus on tietenkin se, että nykyisin emme ole hyviä. Valtio välikätenämme me varastamme toisiltamme, määräilemme ja pakotamme toisiamme, estämme toisiamme yrittämästä ja tekemästä työtä ja jopa sairastutamme toisiamme luomallamme kontrolli- ja holhousyhteiskunnalla. Ei se ole hyvää, vaan huonoa, jopa pahaa. Jokainen meistä, joka tähän osallistuu, vaikkapa vain yrittämällä tehdä siitä paremman, ei voi rehellisesti pitää itseään hyvänä.

Puhetta vallasta ja vapaudesta 13.11.2010

Viimekeväisen Romahdus-seminaarin jatkona Ahvenryhmä järjestää kuukauden kuluttua Valta-seminaarin. Minut on tälläkin kertaa kutsuttu puhujaksi ja aiheeni käsittelee "yhteiskunnallisen vallan käyttöä yksilön vapauksien näkökulmasta". Tilaisuuden muita esitelmöitsijöitä ovat Pauli Vahtera, Juha-Pekka Rentto ja Oskari Juurikkala, joten monipuolista keskustelua on varmastikin odotettavissa. Tilaisuuden juontaa Sampo Terho.

Lue seminaarin esittely ja osallistumisohjeet täältä.

Keväällä Romahdus-seminaarissa pitämäni esitelmä sosiaalivaltion sisäsyntyisestä itsetuhoisuudesta on edelleen katseltavissa Vimeossa, jo 1691 silmäparia onkin sen sieltä nähnyt.

Vapaa maa, vapaa kansa?

Työpaikkani läheisyydessä erään alikulkutunnelin ulkoseinässä on graffiti, jonka näen lähes päivittäin. Graffiti muodostuu suuresta Palestiinan lipusta, suuresta vihreästä tekstistä "VAPAA" ja hieman pienemmästä mustasta tekstistä "PALESTIINA". Vapauttahan siinä siis korostetusti haetaan, mutta tänään aloin miettiä graffitia tarkemmin. Onko valtioiden vapaudella oikeastaan mitään väliä?

"Vapaa Palestiina" tarkoittanee sitä, että toivotaan itsenäisen, miehittämättömän Palestiinan valtion perustamista ja olemassaoloa. Niin, sellainen valtio on vapaa, ja vapaiden valtioiden välillä vallitsee periaatteessa anarkia, kun ei ole olemassa ylempää pakottavaa tahoa. Mutta mitä iloa valtion vapaudesta on sen kansalaisille?

Myös Pohjois-Korea on vapaa valtio, siinä mielessä, että se on täysin itsenäinen ja miehittämätön. Olisi kuitenkin mieletöntä väittää Pohjois-Korean kansalaisia vapaiksi, kun kuitenkin tiedämme maan olevan kommunistinen, totalitaristinen diktatuuri. Pohjois-Korean asukkailla on hyvin vähän liikkumavaraa päivittäisessä elämässään. He ovat kuin vankeja tai orjia.

Niin ikään Suomi on vapaa valtio, olemmehan ainakin periaatteessa täysin itsenäisiä ja miehittämättömiä, oltiin joistakin valtioliitoista ja kansainvälisistä sopimuksista sitten mitä mieltä tahansa. Mutta olemmeko me suomalaiset sitten vapaita, kun valtiomme kerran on? Emme ole. Meidänkin päivittäistä elämäämme säädellään vapaan valtiomme taholta monin tavoin, vaikka pohjoiskorealaisiin verrattuna vaikutammekin varmasti varsin vapailta.

Jos vertaamme valtioita kanaloihin, niin Pohjois-Korean (ja Israelin miehittämien palestiinalaisalueiden) voisi ajatella olevan häkkikanalan, jossa kanoilla on hyvin vähän liikkumatilaa ja muita vapauksia. Suomi puolestaan olisi vapaiden kanojen kanala, jossa kanat saavat käyskennellä varsin vapaasti ympäriinsä ja kuluttaa aikaansa munimisen ohessa ilman, että ollaan kylki kylkeä vasten muiden kanojen kanssa. Mutta vapaatkin kanat elävät aidattuina, kaikki niiden tuotokset viedään niiltä pois, eikä niillä ole vapautta edes paritella oma-aloitteisesti, kun kukot ovat muualla ja siitoskanalat on erikseen, ja syötävä on tasan sitä mitä annetaan.

Niin, olemme vapaampia kuin pohjoiskorealaiset, mutta emme todellakaan vapaita. Olemme orjia, joihin tosin luotetaan pohjoiskorealaisia kohtalotovereitamme enemmän ja joiden annetaan jopa vaihtaa farmia.

Mitä iloa siis palestiinalaisille olisi Vapaasta Palestiinasta? Aika vähän loppujen lopuksi. He ehkä eläisivät erinimisessä farmissa ja liikkumatilan määrä olisi erilainen (enemmän tai vähemmän!) kuin aiemmin. Vapaita heistä ei varmasti tulisi, sillä valtiohan se Palestiinakin olisi. Mutta onnea silti yritykseen...