Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan Tarina

Olipa kerran maa, jota kutsuttiin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maaksi. Se olikin vallan erikoinen maa, sillä siellä jokainen asukas sai itse päättää, minkä hallintomuodon alaisuuteen kuului. Tähän oli lopulta päädytty, kun kaikki olivat kyllästyneet väittelemään siitä, mikä hallintomuoto olikaan paras.

Ensimmäinen ja vanhin Valta oli Monarkia. Siinä monarkilla, eli kuninkaalla tai kuningattarella, oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset halutessaan ihan yksinään, jos kohta usein neuvonantajiaan kuunnellen. Vaikka jäsenmäärältään Monarkia oli maan pienin Valta, sen jäsenet olivat sitäkin ylpeämpiä valinnastaan. Heille oli kunnia-asia, että heidän hyvästään huolehti heidän puolestaan sillä erää kaikkien rakastama kuningas Yrjö I, ja mielellään he kuninkaalle siitä hyvästä veroa maksoivatkin.

Toinen Valta oli Demokratia. Siinä jäsenten enemmistöllä - tai oikeastaan heidän valitsemansa eduskunnan enemmistöllä - oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset. Demokratia oli jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Valta, ja senkin jäsenet olivat kovin ylpeitä valinnastaan. Ja olihan se hienoa, että jokainen pääsi säännöllisesti äänestämään, jos nyt ei itseään koskevista asioista suoraan, niin ainakin niistä ihmisistä, jotka asioita keskenään päättivät. Jo se oikeus riitti, vaikka jokaisissa vaaleissa melkoinen osa äänestäjistä ei saanutkaan kannattamaansa edustajaa läpi eduskuntaan, jolloin heitä koskevista asioista päättivätkin ihmiset, joita he eivät kannattaneet tai ehkä jopa vastustivat. Jo vain sen vuoksi kannatti Vallalle verojakin maksaa, iloisin mielin oikein.

Ja sitten olivat Ne Muut. He eivät oikeastaan olleet mikään Valta, sillä he olivat valinneet olla ottamatta itselleen vallanpitäjiä ja päättivät sen sijaan omista asioistaan ihan itse. Siinä missä Monarkistit ja Demokraatit melkeinpä ymmärsivät toisiaan, vaikkakin pitivät omaa valintaansa tietenkin parempana, niin kumpikaan ryhmä ei voinut oikein käsittää saati hyväksyä Niitä Muita. Sillä kaikkihan tiesivät, että ihmiset tekevät virheitä, ja juuri siksi ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä - kuninkaita tai kansanedustajia - tekemään päätöksiä puolestaan. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki joutuisivat itse harkitsemaan tekojensa seuraukset ja kantamaan itse vastuun virheistään? Juuri siksi Ne Muut olivat Monarkistien ja Demokraattien mielestä kovin omituisia ja miellyttävimmillään mahdollisimman kaukaa kierrettyinä. Veroakaan ne luopiot eivät kenellekään maksaneet!

Monet asiat voivat vaikuttaa sangen monimutkaisilta, kun samassa maassa asuvat vieretysten niin Monarkian kuin Demokratiankin jäsenet ja vielä Ne Muutkin. Esimerkiksi katujen ja teiden rakentaminen voi tuntua äkkiseltään mahdottomalta ajatukselta. Niitähän tarvitsevat kaikki, mutta mielellään niistä ei kukaan mitään maksa, liikkumisenhan tulee olla vapaata. Mutta yllättävän helposti, kuin aivan itsekseen Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa oli tämäkin ongelma ratkaistu, kun jokainen Valta hoiti itse jäsentensä tarvitsemat tiet ja Ne Muut sitten omansa.

Monarkiassa katujen ja teiden rakentaminen oli yksinkertaista, eikä siitä tarvinnut käydä aiheetonta julkista debattia. Kuningas vain päätti, mihin ne rakennetaan, määräsi miehet töihin ja sillä selvä. Neuvonantajiensa avustuksella hän ymmärsi rakennuttaa ne yhtäältä niin, että voutien työ helpottui ja kuninkaalle kuuluvat verot tulivat varmasti kerätyiksi, ja toisaalta niin, että kuninkaan alamaiset pääsivät kulkemaan mahdollisimman tehokkaasti ja siten sekä tuottamaan että säästämään mahdollisimman paljon varallisuutta verotettavaksi. Ihan jokaisen Monarkistin kotipihaan saakka kuningas ei edes päällystämätöntä katua vienyt, mutta asianomaiset kyllä ymmärsivät kuninkaan varmasti päättävän parhain päin, olihan hän sentään kuningas. Ja kun kuningas pystyi käyttämään henkilökohtaista omaisuuttaan - siis alamaisiaan - vakuutena, hän myös sai halvalla velkaakin myös lempitiehankkeisiinsa, niin alamaisia ei tarvinnut verottaa aivan liikaa.

Demokratiassa katujen ja teiden rakentamista koskeva julkinen debatti sen sijaan tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin se niiden rakentaminen. Vaalilupauksia annettiin, siltoja rumpuineen vaadittiin vaatimasta päästyäänkin ja teiden - yleensä kehnosta - kunnosta kailotettiin niin, että naapuripitäjäänkin varmasti kuului. Ja kyllähän niitä katuja ja teitä sitten debatin seurauksena paljon rakennettiinkin, sillä kyllähän jokaisen kansalaisen oikeus oli asua hyvien liikenneyhteyksien päässä sekä päällystetyn, leveän kadun varressa, hidastetöyssyineen ja liikennevaloineen tietenkin, missä tahansa nyt sitten sattui asumaankaan. Ja toki tällaiseen jaloon tarkoitusperään kannatti Vallan ottaa velkaakin, kun verovaroille oli ne monen monta muutakin käyttökohdetta.

Entäs sitten Ne Muut? Heillähän ei varmaan ollut katuja ja teitä lainkaan, kun ei ollut Valtaa niitä rakentamassa, vai kuinka? No, ei aivan, kyllähän heilläkin katuja ja teitä oli, mutta lähinnä omien tarpeiden mukaan. Samoilla alueilla asuvat perustivat katu- ja tieyhdistyksiä rakentaakseen alueelleen riittävät mahdollisuudet kulkemiseen. Samoin tekivät yritykset; esimerkiksi kaupunkien keskustojen katuja rakensivat ja ylläpitivät liikeyritysten katuyhdistykset, jotta niiden asiakkailla olisi riittävän helppoa ja mukavaa päästä niiden luokse. Keskimääräistä yritteliäämmät yksilöt vastasivat myös tieverkostosta, jota ja jonka rahoitusmenetelmiä he jatkuvasti kehittivät tehdäkseen liikkumisestä ja siitä maksamisesta riittävän helppoa ja turvallista asiakkailleen. Toki jotkut Niistä Muista saattoivat jäädä ilman leveää päällystettyä katua kotiovelleen saakka, mutta tällöin jokainen ymmärsi, että asianomainen halusi asua mieluummin juuri siinä eikä leveän päällystetyn kadun varressa.

Jos sitten kävi niin, että aiottuun tien tai kadun paikkaan oli jo toinen Valta tai jopa joku vallattomista jo väylän avannut, niin sen käyttö korvattiin asianomaiselle pyydetyn hinnan mukaan, ellei sitten haluttu välttämättä rakentaa omaa.

Niin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa päivät ja asiat soljuivat eteenpäin. Pientä liikehdintää jäsenmäärissä toki tapahtui ajan myötä. 

Monarkistit olivat varsin vakiolukuisia, sillä heitä yhdisti luja usko kuninkaansa mainiouteen, eivätkä he hevin siitä luopuneet, mutta eivätpä he myöskään kovin herkästi muita siitä vakuuttaneet. Silloin tällöin joku Monarkisti menetti uskonsa tai päätyi uskomukseen, että valta kuuluu kansalle eikä ole mikään periytyvä ominaisuus, jolloin hän luonnollisesti liikahti Demokratian puolelle; eihän hän nyt sentään saattanut uskoa, että ihmisten tulisi päästä itse päättämään asioistaan - siitähän vasta sekasorto syntyisi!

Demokratian ja Niiden Muiden välillä tapahtui sen sijaan enemmän liikehdintää, mutta enimmäkseen yhteen suuntaan. Sillä mitä vanhemmaksi Demokratia kävi, sitä enemmän siihen kyllästyivät ne, jotka useimmin jäivät äänestyksissä tappiolle, mutta silti joutuivat maksamaan muiden päätösten kustannukset, puhumattakaan niistä, jotka eivät enää viitsineet osallistua turhina pitämiinsä äänestyksiin lainkaan. Oli vain ajan kysymys milloin he vaihtaisivat Niihin Muihin, kunhan ensin pääsevät yli Vallan kulttuurin Niihin Muihin kohdistamista ja heidän mieliinsä syövyttämistä ennakkoluuloista. Toisinaan myös joku Niistä Muista saattoi haluta vaihtaa Demokratiaan, mutta yleensä he olivat niitä, jotka eivät tahtoneet onnistua itsensä elättämisessä, mutta jotka olivat liian ylpeitä pyytääkseen muilta apua ja sen sijaan katsoivat, että heillä oli oikeus muiden kustantamaan elatukseen.

Sitten eräänä vähemmän kauniina päivänä Yrjö I:n jo kuoltua ja hänen poikansa Yrjö II:n perittyä valtaistuimen asiat muuttuivat. Yrjö II nimittäin vanhojen neuvonantajiensa vastustuksesta huolimatta päätti, että kaikilla Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkailla oli oikeus päästä nauttimaan hänen hallinnostaan ja tietenkin hänellä oikeudestaan verottaa heitä kaikkia. Olihan hän pienestä pitäen kasvanut uskomaan, että kuningas on aina oikeassa ja voi tehdä mitä tahansa.

Mutta eipä hän voinutkaan. Sillä jos jokin asia yhdisti maassa niin Monarkisteja, Demokraatteja kuin Niitä Muitakin, niin se oli se, että jokaisella on oikeus valita oma hallintomuotonsa. Toki osa Monarkisteista siitä huolimatta luotti nuoreen kuninkaaseensa kuin kallioon ja antoi periksi periaatteelleen, mutta suuri osa ei moista röyhkeyttä pureksimatta niellytkään. Sen sijaan he päättivät joukolla vaihtaa hallintoa ja valitsivat itselleen uuden monarkin. Yht'äkkiä Yrjö II:lla ei ollut lähimainkaan riittävästi resursseja edes yrittääkseen levittää jalomielisyytensä hedelmiä Maan muiden asukkaiden iloksi. Sen sijaan hänellä oli huomattavasti entistä vähemmän alamaisia sekä varteenotettava kilpailija, nimittäin kuningatar Martta I, jolla oli modernimpi ote Monarkiaan. Pitääkseen loput alamaisensa itsellään Yrjö II:nkin oli pakko kehittää lähestymistapaansa.

Siitä pitäen maa tunnettiin Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Maassa, jossa eri hallintomuotojen kansalaiset sekä Ne Muut asuvat vieretysten, ei tietenkään mikään pysy salassa. Niinpä myös Yrjö II:n aikeet kantautuivat sekä Demokraattien että Niiden Muiden korviin. Ne Muut eivät olleet uutisista moksiskaan, sillä heitä eivät "valtalaisten" kulloisetkin hapatukset juurikaan kiinnostaneet. Samaa vanhaa. 

Demokraattien keskuudessa osa keskeisistä kansanedustajista sen sijaan kiinnostui Yrjö II:n ajatuksesta ja alkoi kallistua sen kannalle, tosin sillä erotuksella, että heidän mielestään jokaisella Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkaalla oli oikeus nauttia Demokratian tarjoamaan autuuteen sekä Demokratialla tietenkin oli oikeus kaikkien verottamiseen. Lisäksi suurempi väestö auttaisi Valtaa saamaan enemmän lainaa, mikä alkoi olla Demokratialle jo hieman hankalaa sen velkapotin kerryttyä varsin mahtavaksi. Yrjö II:n kokemuksesta viisastuneena he eivät kuitenkaan lähteneet ajamaan asiaa eduskunnassa heti. 

Sen sijaan he käynnistivät kampanjan, jonka tarkoitus oli vähitellen saada Demokratian jäsenten enemmistö heidän kannalleen. He pitivät suljettuja seminaareja, joissa heidän omien puolueidensa jäseniä koulutettiin ymmärtämään uusi oppi ja kannustettiin kirjoittamaan asiasta lehtien yleisönosastoille. He järjestivät avoimia tilaisuuksia, joihin he kutsuivat keskustelemaan vain sellaisia asiantuntijoita, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia persoonia, joiden he pystyivät luottamaan kertovan asiaansa puoltavia mielipiteitä. He pystyttivät suuren tieteellisen organisaation, jonka virallisena tehtävänä oli tutkia puolueettomasti asian kaikkia puolia ja epävirallisena tehtävänä päätyä suosittelemaan tiettyä lopputulosta, minkä varmistivat organisaation avainrooleihin palkatut luottohenkilöt. Kaikki tämä verovaroin, tietenkin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Demokratian jäsenten enemmistö vähitellen pääsi jyvälle Demokratian autuuden levittämisestä muillekin Maan asukkaille, sekä tietenkin niistä eduista, joita he voisivat itselleen sen ansiosta vaatia. Mielipidetiedustelujen näyttäessä vihreää kansanedustajat tiesivät, että oli aika nostaa kissa pöydälle ja ryhtyä ottamaan Monarkioiden jäseniä sekä Niitä Muita Demokratian alaisuuteen.

Kaikesta varautumisestaan huolimatta Demokratian kansanedustajat onnistuivat jättämään huomiotta Maansa asukkaiden tärkeimmän arvon, vapauden valita hallintomuotonsa, ja sen, että edelleen suuri vähemmistö Demokratian jäsenistä heidän muuten hyvin onnistuneesta kampanjastaan huolimatta sitä arvoa kannatti. Ja luonnollisesti suuri osa tästä vähemmistöstä perusti Toisen Demokratian ja valitsi itselleen uudet kansanedustajat.

Siitä pitäen maa tunnettiin Neljän Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Mutta Ensimmäisen Demokratian kansanedustajia ja jäseniä ei vähemmistön petturuus hetkauttanut. Se oli edelleen Maan suurin Valta ja sillä oli vielä resursseja sekä erityisesti luotonsaantikykyä muiden Valtojen ja Niiden Muiden alistamiseksi, varsinkin ottaen huomioon niiden alistamisesta saatavat verotulot ja luottoluokituksen vahventumisen.

Muut Vallat eivät tietenkään moisista suunnitelmista pitäneet. Ne alkoivat välittömästi varustautua puolustukseen tai ehkäpä joka parhaaseen puolustukseen eli hyökkäykseen.

Tällä kertaa myös Ne Muut lotkauttivat korviaan valtalaisten hapatuksille. Vuosia ja vuosikymmeniä he olivat eläneet rauhassa sekä keskenään että valtalaisten kanssa ja saaneet jokainen hoitaa omat asiansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kas kummaa, heidän varallisuuttaan ei oltu tuhlattu tarpeettomiin teihin ja katuihin, laiskuuteen ja välistävetämiseen kannustaviin tulonsiirtomekanismeihin, toistensa vangitsemiseen uhrittomista rikoksista ja niin edelleen. Ja kas kummaa, he olivatkin moninverroin varakkaampia kuin valtalaiset maanmiehensä; jopa heidän vähiten ansaitsevillaan meni kaikilla mittareilla paremmin kuin valtalaisten keskiluokkaisilla ja vähän ylempiluokkaisillakin.

Ensimmäisen Demokratian pyrkimyksistä suivaantuneena hyvin, hyvin moni Niistä Muista päätti muuttaa käyttäytymistään. Ensinnäkin, moni päätti käyttää entistä suuremman osan varallisuudestaan turvallisuuspalveluihin. Vielä useampi päätti käyttää vielä suuremman osan varallisuudestaan itsensä hemmotteluun, sillä turvallisuuspalvelujen lisääminen tuntui oikeasti aika liioitellulta. Ja kun johonkin käytetään enemmän, niin johonkin muuhun on käytettävä vähemmän, eikö vain? Aivan. He kaikki lopettivat Valloille lainaamisen.

Sen pituinen se.

Rahajärjestelmää ei tulisi jälleen kytkeä kultaan

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

Savolaiset ovat oikeassa

Sananvapautta vastaan hyökkäävät poliitikot, kolumnistit ja bloggarit ovat jälleen aktivoituneet. Heidän lempiaivopierunsa on tyypillisesti se, että sananvapaus on toki todella tärkeä, mutta että sananvapauteen liittyy aina vastuu. Tällä perustellaan sitä, että ihan kaikkea ei saisikaan sanoa, vaikka sana onkin vapaa, ja jos sitten sanookin jotain tähän kategoriaan kuuluvaa, niin sakkojen lisäksi voi häkki heilahtaa.

Kuten kaikki tietävät, Savossa asiat ovat toisin. Siellä vastuu siirtyy kuulijalle, ainakin siis ehdan savolaisen huastellessa. Vaikka tämä asia todetaankin useimmiten enemmän tai vähemmän huumorimielessä, niin silti se näyttää tekevän Savosta likipitäen ainoan paikan koko mualimassa, jossa asia ymmärretään oikein.

Mutta otetaanpas hieman pakkia ja palataan perusasioihin. Meillä kaikilla on aivot ajattelemiseen; äänihuulet, kieli, keuhkot, henkitorvi, hampaat ja huulet, jotka osallistuvat äänen ja puheen tuottamiseen; korvat sisäosineen kuulohavaintojen tekemiseen; sekä sormet, joista on suunnaton apu kirjoittamisessa, puhumattakaan koko joukosta muita ruumiinosia, joilla voimme tehdä yhtä jos toistakin.

Voinemme myös melkoisella varmuudella todeta, että jokainen meistä omistaa yksinoikeudella oman kehonsa kaikkine sen osineen, eikä näin ollen kukaan omista kenenkään muun kehon mitään osaa. Eikö niin? Minun ei tarvinne kertoa, mitä eriävän mielipiteen jättäminen tähän asiaan käytännössä tarkoittaisi.

Aivomme ovat meille täysin yksityiset. Niiden tilaa ja sisältöä ei voi kukaan muu havainnoida. Ajattelunvapaus on siis väistämättä aina täysi, koska vaikka ajatusrikokset lisättäisiinkin rikoslakiin, rikollisia ajatuksia ei voitaisi koskaan löytää ennen kuin aivojen omistaja pistää ajatuksensa täytäntöön. Toisin sanoen, koska omistamme aivomme, voimme tehdä niillä mitä ikinä haluammekin. Tietynlaisten ajatusten kieltäminen tai tietynlaisten ajatusten pakottaminen loukkaisivat omistusoikeuttamme omiin aivoihimme, vaikka tällaisen kiellon tai pakon toimeenpano ja valvonta olisivatkin mahdottomia.

Kuten edellä todettua, myös ääni- ja kirjoituselimemme ovat meidän jokaisen loukkaamatonta yksityisomaisuutta. Voimme siis tehdä niillä mitä ikinä haluammekin eli sanoa, laulaa, huutaa, kuiskata sekä kirjoittaa ja piirtää mitä ikinä mieleen juolahtaakin. Sananvapaus, tiedättehän. Tietynlaisen puheen tai kirjoituksen kieltäminen (tai pakottaminen) loukkaisi omistusoikeuttamme näihin oman kehomme osiin.

Omaa kehoamme koskeva omistusoikeus kohtaa rajansa siinä, että vaikka voimme tehdä kehollamme mitä ikinä haluammekin, niin emme voi tehdä sellaisia asioita, jotka loukkaavat jonkun toisen samaa oikeutta. Emme siis voi nyrkillämme lyödä toista ihmistä, koska se loukkaisi tuon toisen ihmisen omistusoikeutta hänen kehoonsa. Itseämme toki voimme lyödä, jos siltä tuntuu.

Puheen ja kirjoituksen kohdalla ristiriita tulee vastaan korvissa ja silmissä. Se, että omistamme korvamme ja silmämme, tarkoittaa oikeuttamme päättää muun muassa siitä, mitä kuuntelemme, mitä luemme, mitä emme kuuntele ja mitä emme lue. Sananvapauden rajoittaminen loukkaisi myös oikeuttamme kuulla ja lukea noita kiellettyjä asioita. Toisaalta, jos henkilö A puhuu jotain, mitä henkilö B ei halua kuunnella, ristiriita on valmis. Molemmilla on yhtä suuri omistusoikeus puhe- ja kuuloelimiinsä, joten itsensä omistamisen oikeudesta ratkaisua riitaan ei voi juontaa. Tällöin avuksi on otettava muut omistusoikeudet. Esimerkiksi jos B omistaa tilan, jossa A puhuu, hän voi pyytää A:ta lopettamaan tai poistumaan. Jos taas tilan omistaja on A, hän voi pyytää B:tä jatkamaan kuuntelemista, tukkimaan korvansa tai poistumaan. Jos tilan omistaa C, hän voi pyytää haluamaansa osapuolta tai heitä molempia poistumaan.

Kirjoitusten ja piirrosten kohdalla asia on toki vielä yksinkertaisempi. Jos B ei pidä A:n tuotoksista, hän voi kääntää sivua, vaihtaa nettisaittia tai tv-kanavaa, tai ihan vain ummistaa silmänsä. Jos taas C omistaa sanomalehden, hän ja vain hän päättää mitä sen sivuilla julkaistaan, eikä A:lla tai B:llä ole mitään oikeutta saada kirjoituksiaan julkaistua siinä lehdessä. Sananvapaus ei sisällä oikeutta saada sanomaansa julki muiden omistamissa medioissa.

Entä jos A kertoo B:lle, että C on tyhmä ja että tyhmät ihmiset pitäisi hakata, ja B tästä innostuneena menee ja hakkaa C:n? Onko A:lla tällöin sen paljon puhuttu sananvapauteen liittyvä vastuu puheestaan ja onko A osasyyllinen B:n tekoon?

Ei ole. Edellä esitetyn mukaisesti tässä tilanteessa A käyttää omistusoikeuttaan puhe-elimiinsä ja B käyttää omistusoikeuttaan kuuloelimiinsä. Kun viesti saavuttaa B:n itseomistamat aivot, kaikki mitä tapahtuu sen jälkeen, on vain ja ainoastaan B:n käsissä. Hän voi päättää, että A on itse tyhmä kun moisia puhuu, eikä tyhmiä muuten saa hakata. Hän voi siis päättää olla luottamatta A:han. Toisaalta, hän voi ottaa A:n viestin vakavasti ja vieläpä uskoa hänen älyttömän väitteensä hakkaamisesta. Kolmanneksi, hän on jo aiemmin saattanut päättää hakata B:n omien syidensä vuoksi.

Jos B sitten hakkaa C:n, se on ensinnäkin hänen oma päätöksensä ja toisekseen hänen ja vain hänen oma tekonsa. Kukaan muu ei voi olla siitä teosta vastuussa kuin B, ei edes vaikka voisimme jotenkin osoittaa, että kimmoke tekoon tuli A:n puheista eikä B:n omista aiemmista ajatuksista, mitä emme tietenkään voi tehdä, koska B:n aivojen sisältöön emme pääse käsiksi.

Mitä yhteiskunta siis voi tehdä A:lle, joka ilmiselvästi pyrkii yllyttämään ihmisiä hakkaamaan toisia ihmisiä? Ei mitään. Emme voi koskaan etukäteen tietää, ottaako kukaan A:ta vakavasti, emmekä jälkikäteen voi varmasti tietää, johtuiko jonkun muun teko A:n puheesta. Ja vaikka voisimmekin, vastuu on silti vain ja ainoastaan tekijän. Ajankohtaisesti verraten, ei sen paremmin lutkamainen pukeutuminen kuin lutkamainen puhekaan oikeuta raiskaukseen. Vastuu on aina vain ja ainoastaan tekijän.

Yksilöinä voimme kuitenkin tehdä jotain jokaiselle "A":lle, jos nämä heittäytyvät tuollaiseen naurettavaan käyttäytymiseen. Voimme kertoa jokaiselle A:n kuulijalle, että A on väärässä, pyrkien siten vähentämään A:n mahdollista onnistumista. Ja koska A on naurettava väittäessään, että ihmisiä saa hakata, voimme myös ihan vain nauraa A:lle. Toki itse suosittelen perusteltua keskustelua A:n argumenttien virheistä, mutta joskus nauraminen on ihan hyvä vaihtoehto.

Yksityisaseet sivistysvaltioissa – unohdettu näkökulma

Erkki Tuomioja (sd.) on tunnetusti sitä mieltä, että "sivistysvaltiossa tuliaseet kuuluvat vain viranomaisten käyttöön". Toisin sanoen, Erkki Tuomiojan mielestä sivistysvaltiossa tuliaseet eivät kuulu yksityisten kansalaisten käyttöön. Jää kuitenkin epäselväksi, ovatko Tuomiojan mielestä sivistysvaltioita sellaiset maat, joissa yksityinen aseenomistus on kielletty. Ryhtymättä veikkaamaan Tuomiojan mielipidettä asiasta, tarkastelkaamme yksityistä aseenomistusta historialliselta ja geopoliittiselta kantilta.

On koko joukko maita, joissa yksityisen aseenomistus on joko ollut tai on nykyisinkin kiellettyä. Yksi tunnetuimmista ja suurimmista on tietenkin edesmennyt Neuvostoliitto, jonka suuri ystävä Erkki Tuomioja on ainakin ennen ollut. Jos oletamme, että Tuomioja piti tai pitää Neuvostoliittoa sivistysvaltiona, tämä voisi tukea veikkausta, että Tuomiojan mielestä yksityisen aseenomistuksen kieltäminen on sivistysvaltion merkki.

Syyriassa yksityisen aseenomistuksen vitsaus on lähestulkoon saatu kitkettyä pois väestöstä, eikä yksityisomisteisia aseita ole kuin 3,9 sataa asukasta kohti (Suomessa 45,7). Vastikään Erkki Tuomioja vastusti äänekkäästi Syyrian Haman kaupungin väkivaltaisuuksia. Ensin luulin, että hän tarkoitti Syyrian armeijan vyörymistä kaupunkiin panssarivaunujen voimalla, mutta saattoiko hän sittenkin tarkoittaa hamalaisten aseellista puolustautumista?

Libyan viranomaisilla on huomattavasti enemmän työsarkaa yksityisen aseenomistuksen hävittämisessä, sillä sataa asukasta kohti aseita on siellä jopa 15,5, joskin 178 maan listalla siellä on vain 40. eniten aseita suhteessa väkilukuun (Suomessa 4. eniten). Joka tapauksessa, nuo tilastot lienevät vanhentuneita, sillä vastahan ranskalaiset pudottivat Libyan kansalaisille sankoin joukoin aseita. Niinpä, aseelliseen puolustautumiseen omaa hallitustaan vastaan. Tuomioja ei tainnut sentään vastustaa ranskalaisten Libyan kansalaisille tekemää aselahjoitusta, vaikka se tulikin yksityiseen käyttöön?

Yhdysvallat, tuo yksityisen aseenomistuksen mekka (88,8 asetta per sata kansalaista), omaa myös oman palansa historiaa sivistyksen vastaisten yksityisaseiden hyötykäytöstä. Vaikka amerikkalaiset siirtokuntalaiset saivatkin vapaussodassaan 1775-1783 Isosta-Britanniasta (omaa laillista hallitustaan vastaan taistelemiseen) apua Ranskalta, Espanjalta ja Alankomailta, olisiko koko rytäkkää edes syntynyt, ellei jokaisella itseään kunnioittavalla siirtokuntalaisella olisi ollut oma ase käytössään? Epäilemättä Tuomioja ei sitä harmittelisi, jos näin olisi päässyt käymään.

Noilta ajoilta on muuten joidenkin Yhdysvaltain osavaltioiden, kuten New Hampshiren, perustuslakeihin periytynyt niin kutsuttu "oikeus vallankumoukseen" -pykälä, joka kuuluu New Hampshiren kohdalla karkeasti suomennettuna näin: "Valtion ollessa perustettu koko yhteiskunnan yhteiseen hyötyyn, suojeluun ja turvallisuuteen, eikä minkään yksityisen edun ajamiseksi tai yhden ihmisen, perheen tai luokan ansioksi; joten milloin tahansa valtion päämäärien vääristyessä ja yleisen vapauden selvästi vaarantuessa, ja kaikkien muiden oikaisukeinojen osoittautuessa tehottomiksi, kansalla on oikeus ja sen pitäisikin uudistaa vanha tai muodostaa uusi valtio. Oppi siitä, ettei mielivaltaista valtaa tai sortoa tulisi vastustaa, on absurdi, nöyristelevä ja tuhoisa ihmiskunnan hyvän ja onnellisuuden kannalta."

Sinänsä ymmärrettävistä syistä edes yksityisen aseenomistuksen hanakimmat puolustajat eivät nykyisin erityisen innokkaasti muistuta siitä, että yksityisaseet ovat valtion viimeinen este käyttää rajatonta mielivaltaa kansalaisiaan kohtaan. Ei muistuteta edes siitä, että yksi kaikkien historiallisten totalitaaristen liikkeiden ensimmäisiä tekoja on riisua kansa aseista. Näin menetteli Stalin 1929 riisuessaan voitosta voittohon marssivan neuvostokansan aseista. Näin menetteli Hitler 1938 Kristalliyön jälkeisenä päivänä riisuessaan juutalaiset aseista. Näin menetteli Mussolini Italiassa. Ja niin edelleen.

Mao Zedong kirjoitti 1938: "Kaikki poliittinen voima tulee aseen piipusta. Kommunistisen puolueen täytyy komentaa kaikkia aseita, jolloin niitä ei koskaan voida käyttää komentamaan puoluetta." Niinpä.

Ei, en väitä, että suomalaisten tarkkuuspistooleilla, kivääreillä ja haulikoilla pysäytettäisiin mielivaltainen, totalitaristinen hallitus, jos sellainen [köh köh] joskus Suomeen tulisi, saati sitten ulkoinen hyökkääjä. Amerikan siirtokuntalaisten kivääreillä näin toki osittain tehtiin, mutta ei vastapuolellakaan vielä silloin ollut paljon kummoisempaa. Siitä huolimatta totalitaristiset hallitukset ovat aina pyrkineet riisumaan kansan aseista. Jo yksin se on merkki siitä, että kansalaisten aseet olisivat valtion mielivallalle ainakin hidaste, jos nyt ei este. Sanooko kenellekään muuten enää mitään nimi Eugen Schauman?

Ja ei, en väitä, että Erkki Tuomioja asevastaisella intoilullaan olisi valmistelemassa Suomeen totalitaristista hallitusta. Hän on todistetusti kannattanut sellaista ainakin joskus ainakin tietyissä muissa maissa, mutta mikään ei todista, että hän kannattaisi sellaista juuri nyt tai lähitulevaisuudessa Suomeen. Jos hänen tavoitteensa kuitenkin sattuisi toteutumaan, se kyllä edesauttaisi sellaisen mahdollista syntymistä.

Ja ei, A. B. Breivikillä ei ollut oikeutta tehdä sitä, mitä hän teki, eikä se liity tähän asiaan mitenkään.

En kannata aseellista toimintaa valtiota vastaan, kuten en mitään muutakaan väkivaltaa, mutta mielestäni sitä vihoviimeistä keinoa ei tule missään tapauksessa viedä kansalta pois.

Piste sodalle – ja muillekin kammottavuuksille

Kauan sitten, noin vuonna kukka, Donovan lauloi hittinsä Universal Soldier, jonka Hector sittemmin levytti suomeksi nimellä Palkkasoturi. Kuuntelin nuorempana, aatteellisesti joskaan ei vaatteellisesti hipahtavana kautenani usein tuota Donovanin biisiä ja nyt olen löytänyt sen ämpärikokoelmani kätköistä uudelleen. Hieno kappale.

En ole aivan tyytyväinen Hectorin esittämään versioon, joten käännän tähän itse uudelleen tämän kirjoituksen kannalta keskeiset kohdat, välittämättä musiikillisista seikoista.

"Hän on se, joka antaa kehonsa
sodan aseeksi,
ja ilman häntä tämä tappaminen ei voi jatkua."

"Hän on sotilas ja häntä on todella syyttäminen.
Hänen käskynsä eivät enää tule kaukaa,
vaan sieltä ja täältä ja sinulta ja minulta.
Veljet, ettekö näe,
näin emme laita loppua sodalle."

Kuten näemme, Donovan syyttää sodasta ensisijaisesti sotilaita, jotka suostuvat sotimiseen. En kiellä, etteikö sotilaitakin kävisi syyttäminen, kun he eivät kyseenalaista muuhun kuin puolustussotaan annettuja käskyjään.

Todellista syytä sotiin Donovan kuitenkin vain sivuaa lopussa. Siitä annan seuraavaksi puheenvuoron ranskalaiselle tuomarille, diplomaatille ja runoilijalle Étienne de La Boétielle (s. 1530, k. 1563), joka kirjoitti noin vuosina miekka ja kilpi vielä tänäkin päivänä - lähes viisisataa vuotta myöhemmin - lukijoitaan järisyttävän hittinsä Discours de la servitude volontaire (The Politics of Obedience: The Discourse of Voluntary Servitude (PDF); Kuuliaisuuden politiikkaa: Vapaaehtoisesta orjuudesta).

Tässä rahalainaus.

"Te surkeat, viheliäiset ja onnettomat ihmiset ja kansat, päättäväisinä oman onnettomuutenne perässä ja sokeina omalle edullenne! Te annatte riistää itseltänne omien silmienne edessä parhaat osat tuloistanne; peltonne rosvotaan, kotinne ryöstetään, perintökalleutenne viedään pois. Te elätte niin, että ette voi kutsua ainoakaan asiaa omaksenne; ja näyttäisi siltä, että pidätte itseänne onnekkaina, kun saatte lainaksi omaisuutenne, perheenne ja koko elämänne. Kaikki tämä turmio, tämä onnettomuus, tämä rappio, ei lankea niskaanne vieraiden valloittajien toimesta, vaan siltä yhdeltä taholta, jonka te itse teette niin voimakkaaksi kuin se on, jonka puolesta käytte urheasti sotaan, jonka suuruuden edestä ette kieltäydy tarjoamasta omia ruumiitanne kuolemalle. Se yksi, joka teitä näin hallitsee, omaa vain kaksi silmää, vain kaksi kättä, vain yhden kehon, ei yhtään enempää kuin vähäisimmällä ihmisellä kaupungeissanne asuvasta lukemattomasta joukosta; hänellä ei todellakaan ole mitään muuta kuin se valta, jonka te annatte hänelle itsenne tuhoamiseen. Mistä hän on saanut tarpeeksi silmiä teidän vakoilemiseenne, jos te ette anna niitä hänelle itse? Kuinka hänellä on niin paljon käsiä teidän hakkaamiseksenne, ellei hän lainaa niitä teiltä? Kaupunkienne yli marssivat jalat, mistä hän ne saa, elleivät ne ole teidän omianne? Kuinka hänellä on yhtään mitään valtaa yli teidän paitsi teidän kauttanne? Kuinka hän edes uskaltaisi käydä kimppuunne ellette te auttaisi häntä siinä? Mitä hän voisi tehdä teille, ellette te itse juonisi teitä ryöstävän varkaan kanssa, ellette te itse olisi avunantajia teitä tappavalle murhaajalle, jos te ette olisi itsenne pettureita? Te kylvätte viljanne, jotta hän voi ne hävittää, te rakennette ja kalustatte talonne antaaksenne hänelle omaisuutta rosvottavaksi; kasvatatte tyttärenne, jotta hän voi tyydyttää himonsa; koulutatte lapsenne, jotta hän voi antaa heille suurimman tuntemansa etuoikeuden -- johtaa heidät omiin sotiinsa, viedä teurastettaviksi, tehdä heistä ahneutensa palvelijoita ja kostonsa työkaluja; te alistatte kehonne kovaan työhön, jotta hän voi hemmotella itseään mielihyvillään ja kieriskellä likaisissa nautinnoissaan; teette itsestänne heikompia tehdäksenne hänestä voimakkaamman ja vahvemman pitämään itsenne kurissa. Kaikista näistä nöyryytyksistä, joita pellon eläimetkään eivät suostuisi kestämään, te päästäisitte itsenne, ette yrittämällä, ette toimimalla, vaan pelkästään haluamalla olla vapaita. Päättäkää olla palvelematta ketään ja samantien teistä tulee vapaita. En pyydä teitä nostamaan käsiänne tyrannia vastaan kaataaksenne hänet, vaan yksinkertaisesti vain, että ette enää tukisi häntä; sitten voitte nähdä hänet kuten suuren Rodoksen kolossin, jolta on vedetty jalusta alta, kaatumassa oman painonsa alla ja rikkoutumassa pirstaleiksi."

La Boétie kirjoitti diktaattoreista ja tyranneista, mutta hänen oppinsa pätee myös nykyvaltioihin sellaisenaan, jos kohta valtioilla kollektiivisen väkivallan apparaatteina ei ole ensimmäistäkään omaa silmää, kättä tai jalkaa. Häneltä opimme, että todellinen syy sotaan (ja moneen, moneen muuhunkin kamaluuteen) - kuten Donovankin laulussaan uumoili - olemme sinä ja minä.

Diktaattori tai valtio ei pysty mihinkään, ellemme me anna sen tehdä sitä, ellemme me jopa tue sitä teoissaan ja tarjoa sille sen tarvitsemia työkaluja. Vain meitä voi olla syyttäminen sodista, verotuksesta, mielivaltaisista laeista, toisinajattelijoiden vainoamisesta, ynnä muista valtioiden ilkeyksistä. Ja oikeasti, sen pysäyttäminen vaatii todellakin vain sen, että emme yksinkertaisesti enää tue sitä.

Veljet, ettekö näe, että näin me laitamme lopun sodalle?

Satoa korjaamassa

Olen viime päivinä surullisena ajatellut Norjan äskettäisiä tapahtumia aika paljon. Pahimpien haaskalintujen rynnätessä ajamaan murhenäytelmän varjolla omia poliittisia tavoitteitaan ennen ruumiiden edes kylmettyä kunnolla, olen itse yrittänyt rauhassa miettiä, mikä oikein ajaa ihmisen tällaisiin kammottaviin tekoihin.

Nyt pölyn jo hieman laskeutuessa uskaltaudun käsittelemään asian valossa omia poliittisia (tai pikemminkin epäpoliittisia) tavoitteitani, sillä syitä ei välttämättä tarvitse etsiä kovin kaukaa.

Kun olemme lapsia, vanhempamme (sekä opettajamme) opettavat meille sekä tarkoituksella että tahtomattaan paljon elämästä, maailmasta sekä oikeasta ja väärästä. Lähes kaikkien vanhempien opetussuunnitelmaan kuuluu muun muassa se, että toisia lapsia ja ihmisiä kohtaan ei saa tehdä tiettyjä asioita, kuten lyödä, potkia, varastaa, huijata tai komennella. Me kaikki osaamme jatkaa tuota listaa. Uskon, että myös Anders Behring Breivikin vanhemmat (tai ainakin äiti) ovat opettaneet hänelle näitä asioita lapsena.

Sen sijaan, kun kasvamme isommiksi ja meistä tulee nuoria ja aikuisia, opetukset alkavat muuttua. Meille opetetaan, ettemme saa tehdä monia muitakaan asioita. Ei aina siksi, että niistä olisi muille haittaa, vaan koska joidenkin muiden mielestä sellaisten asioiden tekeminen ei ole hyväksi tekijälle itselleen, jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tunteille tai jopa jonkun mielikuvitusolennon mielipiteelle meistä. Meille opetetaan, että tietyissä asioissa emme saa päättää itse, mikä meille itsellemme on hyväksi ja mikä ei. Meille opetetaan, että jos emme tottele näitä rajoituksia, meidät voidaan ottaa kiinni ja omaisuuttamme saatetaan takavarikoida tai meidät voidaan jopa vangita.

Meille myös opetetaan, että kaikki, mitä omistamme ja mitä työllämme ansaitsemme, kuuluu meille, paitsi tietenkin se osuus, joka meiltä otetaan pois käytettäväksi julkisiin palveluihin ja annettavaksi muille; täysin riippumatta siitä käytämmekö tai tarvitsemmeko niitä palveluita tai tunnemmeko edes niitä, joille osa ansioistamme annetaan. Lisäksi meille opetetaan, että ostaessamme mitä tahansa tuolla jäljelle jäävällä omalla omaisuudellamme, osa tuotteen tai palvelun hinnasta otetaan niin ikään tuohon samaan yhteiseen kassaan. Ystävällisesti meille opetetaan, että jos emme halua osallistua yhteiseen kassaan ja yritämme jotenkin estää tai kiertää tuon kolehdin toimitusta osaltamme, niin meidät voidaan ottaa kiinni ja omaisuuttamme saatetaan takavarikoida tai meidät voidaan jopa vangita. Vaihtoehtoisesti meitä vähemmän ystävällisesti neuvotaan muuttamaan muualle, osallistumaan johonkin toiseen yhteiseen kassaan.

Lapsina meille opetettiin, että väkivalta ja varastaminen on väärin, eikä sitä saa tehdä. Nuorina ja aikuisina meille sitten opetetaankin, että väkivalta ja varastaminen on oikein, kunhan se tapahtuu yhteisen hyvän nimissä.

Yhteinen hyvä on kuitenkin perinteisesti rajattu valtioiden - usein kansallisvaltioiden - sisälle. Yhteinen hyvä vallitsee vain valtion kansalaisten kesken, olivat he itse sitä mieltä tai eivät. Yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolelta lähtien varsinkin Euroopan maissa onkin nostatettu kansallistunnetta ja luotu yhteenkuuluvuuden tunnetta eriasteisten nationalismin tulkintojen kautta. Vasta viime aikoina yhteisvastuuta on yritetty ulottaa kunnolla koskemaan muiden maiden kansalaisia, mutta sitäkin lähinnä silloin, kun he pakenevat omasta maastaan. Silti, rajoista välittämättä, me kaikki olemme ihan samanlaisia ihmisiä.

Anders Behring Breivik uskoi toimivansa yhteisen hyvän nimissä. Ei kaikkien ihmisten yhteisen hyvän, vaan Norjan kristityn kansan ja muiden Euroopan kristittyjen kansojen yhteisen hyvän. Vaikka mikään ei poista vastuuta näistä hirmuteoista Breivikiltä itseltään, niin hänen reaktionsa hänen itse tulkitsemaansa yhteiseen hyvään kohdistuvaan uhkaan on luonnollinen seuraus hänen lähes koko ikänsä yhteiskunnalta saamistaan opetuksista.

Meidän kaikkien vanhemmat olivat oikeassa opettaessaan meille, että väkivalta (ja varastaminen, jne.) on väärin. Ei poikkeuksia. Miksi me vanhemmiten luovumme tästä elämää kunnioittavasta ohjenuorasta? 

Anders Behring Breivik teki väärin, siitä ei ole epäilystäkään. Muserrun ajatellessani hänen nuoria uhrejaan ja heidän läheistensä tuskaa. Mikään mahti maailmassa ei korjaa sitä vääryyttä, johon hän syyllistyi.

Mutta myös me kaikki muut teemme väärin, joka ainoa päivä. Me hyväksymme sen - ja monet meistä jopa kannustavat siihen - että toistemme elämää rajoitetaan aiheettomasti, että otamme toisiltamme rahaa antaaksemme sitä johonkin omasta mielestämme tärkeämpään tarkoitukseen, ja että teemme kaiken tämän uhkaamalla toisiamme väkivallalla, lisäryöstämisellä ja vangitsemisella, jos he eivät alistu tahtoomme. Joka päivä me näytämme toisillemme ja koko maailmalle, myös lapsillemme, että toisia saakin lyödä, hakata, varastaa, huijata ja komennella, kunhan jokin mielivaltainen ehto täyttyy.

Se, jos mikä, saa minut surulliseksi. On sinänsä ironista, joskaan ei mitenkään oikeuttavaa, että Breivikin kohteikseen valitsemat sosialidemokraatit ovat tämän periaatteen suurimpia puolestapuhujia. Erityisesti sosialidemokraattien, joita Suomessa edustaa jo mainitsemani Erkki Tuomiojan lisäksi kaikki eduskuntapuolueet näiden väristä välittämättä, mielestä on oikein ottaa yksiltä toisille annettavaksi, rajoittaa muiden valintoja ja uhata kaikkia väkivallalla, elleivät alistu sääntöihin vapaaehtoisesti. Nytkin Tuomioja muiden muassa käyttää Breivikin tekoja perusteluna erinäisille muiden ihmisten valintojen lisärajoituksille.

Silti Breivikin tekojen jälkeen tapahtuman toiseksi (jos kohta hyvin suurella marginaalilla) hirvittävin yksityiskohta oli se, että Utöyan saarella ylipäätään järjestettiin lasten ja nuorten sosialidemokraattinen leiri. Siis jo lapsille opetettiin oikean ja väärän valheellista subjektiivista luonnetta! Se ei enää paljon eroa palestiinalaisten harjoittamasta lasten aivopesusta uskomaan, että Israel on pieni saatana ja Yhdysvallat suuri sellainen, ja joita vastaan on oikein hyökätä. Kuka lähettää lapsensa tuollaiselle leirille?

Meidän kaikkien väkivaltaisen pakkovallan ilmentymä on valtio. Jotkut saattavat väittää, että Breivik hyökkäsi valtiota vastaan, mutta ei hän niin tehnyt. Valtio on ajatus, idea. Sitä ajavat ihmiset tai sen nimissä olevat rakennukset eivät ole valtio, eikä niitä vastaan hyökkääminen tee valtiolle mitään muuta kuin korkeintaan vahvistaa sitä.

Nykyisellä kurssillamme tämä teko oli odotettavissa ja niitä tulee tulemaan lisää. Enkä tarkoita poliittista suuntaa, vaan sitä, että poliittisesta suunnastamme riippumatta hyväksymme yhteisen hyvän nimissä tapahtuvan väkivallan joka päivä toimiessamme itse siten valtion kautta. Riittää, että joku kokee yhteisen hyvän eri tavalla kuin me muut.

Emme voi estää näitä tekoja, ellemme luovu väkivallasta kokonaan. Meidän on luovuttava toistemme kurittamisesta siksi, että he eivät vastaa jotain mielivaltaista mielikuvaamme oikeasta ihmisyydestä, ja toistemme ryöstämisestä siksi, että heillä sattuu menemään paremmin kuin jollain muulla. Meidän on luovuttava valtiosta, joka on työkalumme tämän yhteisen hyvän sorron toteuttamiseen ja opettamiseen.

En pidätä hengitystäni sitä odotellessa. Sen sijaan suren Breivikin uhrien ohella kaikkia valtioiden sodissaan ja sorroissaan aikaansaamia uhreja sekä seuraavienkin hirmutekojen uhreja. Hirmutekojen, jotka olisivat estettävissä, jos vain ihan aikuisten oikeasti ottaisimme opiksemme lapsuutemme opetuksista. Ja teillä, rakkaat sosialidemokraatit, on kätenne näiden uhrien veressä. Nämä tekijät toteuttavat teidän oppejanne. Nukkukaa hyvin.

Kuinka edes kehtaamme opettaa lapsillemme, että väkivalta ja varastaminen on väärin, kun teemme niitä itse joka päivä?

Kun on pakko syödä, niin vaihtoehdot ovat vähissä

Aina toisinaan meidän vapaaehtoisuuteen pohjaavan yhteiskunnan kannattajien vastustaessa pakottamista joku kommentoi, että pakkohan sitä on syödäkin ja täyttää muita perustarpeita, minkä seurauksena on pakko tehdä työtä, mistä ilmeisesti väistämättä seuraa vähintään palkkaorjuus tai muu kammottava työläisen riisto.

Pakottamisen puolustajien mielestä tästä luonnon asettamasta pakosta seuraa oikeus - tai jopa velvollisuus - pakottaa yhdet maksamaan veroja, jotta toisten kohdalla palkkaorjuuden vaihtoehdoksi voidaan nostaa julkinen sosiaaliturva. Kuten aina, jätän tähän eriävän mielipiteen, mutta tässä artikkelissa myös perustelen sen normikommenttiketjua syvällisemmin.

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, voidaan puhua esimerkiksi ylellisyyksistä.

Perustarpeiden (sekä niiden jälkeen muiden tarpeiden) tyydyttämiseen on olemassa oikeastaan kaksi lähestymistapaa. Yksi vaihtoehto on tehdä kaikki, siis ihan kaikki, itse. Esimerkiksi nesteen ja ravinnon hankkiminen lähtee tällöin perustekijöistä, kuten syömäkelpoisten marjojen, juurten ja sienien tunnistamisesta ja keräämisestä, tai vaikkapa kalastus- ja metsästysvälineiden valmistamisesta. Taitojen ja ruokavarastojen karttuessa kyvykkäimmät voivat päästä kehittelemään pitkäaikaisempiakin projekteja, kuten pienimuotoista maanviljelystä omiin tarpeisiin tai jopa jotain laavua kehittyneempien asumusten rakentamista säiden varalle, mielellään jo ennen talven tuloa, jos kohta sekin edellyttää koko joukkoa työkalujen ja muiden tarvikkeiden valmistusta.

Tämän ensimmäisen lähestymistavan kauneus voi joidenkin mielestä olla siinä, ettei ainakaan ole pakko tehdä töitä kenellekään tai kenenkään kanssa, mutta siihenpä se sitten kauneus sitten jääkin. Piintyneimpiä palkkaorjuuden vastustajia lukuunottamatta useimmista nykyihmisistä valinnevat toisen lähestymistavan, joka on pyrkiminen tarpeiden tyydyttämiseen yhteistyössä toisten ihmisten kanssa.

Yhteistyömalli eroaa edellisestä keskeisesti siinä, että lähestulkoonkaan kaikkea ei tehdä itse, vaan jokainen tekee vain yhtä tai korkeintaan muutamaa asiaa, joissa on itse parhaimmillaan. Kaikkia oman työn tuloksia ei useinkaan voida käyttää eikä myöskään käytetä omien perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan niitä vaihdetaan muiden kanssa itsekullekin kulloinkin tarpeellisiin hyödykkeisiin ja palveluihin. Tällaista tuotannon, palveluiden ja vaihdannan kokonaisuutta kutsutaan taloudeksi.

On huomattavaa, että mikäli ei halua tehdä kaikkea itse eikä silti halua kuolla eli mikäli tähän yhteistyömalliin eli talouteen haluaa osallistua, niin tähän yhteistyömalliin eli talouteen on pakko osallistua. Tätä pakkoa ei kuitenkaan kenellekään aseta kukaan muu ihminen vaan luonto itse. Kysymyksessä onkin biologinen pakko, mutta vain seurauksena siitä harvinaisen yleisestä henkilökohtaisesta valinnasta, että 1) ei halua tehdä kaikkea itse eikä 2) halua kuolla.

Tämä talous voidaan sitten järjestää hyvin monella tavalla. Esimerkiksi hyödykkeiden ja palveluiden vaihdanta voi olla perustua ihan suoraan vaihtokauppaan, joskin ennen pitkää epäsuoran vaihdannan eli rahatalouden edut käyvät varmasti kaikille ilmeisiksi.

Vai mitähän tuumisi suorasta vaihtokaupasta vaikkapa levyseppähitsaaja, jonka tarvitsisi saada päivittäin leipää ja maitoa? Ruokakauppiaiden tarpeet hänen palveluilleen kun saattavat olla varsin rajalliset. Jos taas hänen palveluitaan tarvitseva työnantaja antaa hänelle päivittäin palkaksi leipää ja maitoa, niin se on jo alkeellista rahataloutta, jossa ravintoaineet ovat vaihdonvälineitä: työnantaja on ostanut niitä ei nauttiakseen ne itse, vaan käyttääkseen niitä vaihtokaupan välineenä työsuoritusta vastaan.

Ajan myötä rahatalous kehittyy ja liikkuu kohti sellaisia vaihdonvälineitä, jotka ovat mahdollisimman yleisesti hyväksyttyjä eli kelpaavat ainakin lähes kaikille eli jotka lähes jokainen ajattelee pystyvänsä vaihtamaan johonkin oikeasti tarvitsemaansa. Suosituimpia tai universaaleja vaihdonvälineitä aletaan kutsua rahoiksi. Tällaisten rahojen muita tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä säilyvyys, hyvä kestävyys ja mahdollisuus jakaa ne eri kokoisiin osiin.

Samalla sellaisia vaihtokauppoja, joissa vaihdetaan näitä rahoja työsuorituksiin, ryhdytään kutsumaan työsuhteiksi ja työsuorituksista saatavaa rahaa palkaksi. Aluksi useimmat työsuhteet solmitaan suoraan tekijän ja tarvitsijan välillä - esimerkiksi asumuksensa korjaamista kaipaava saattaa palkata kyvykkään korjaajan suoraan, mutta ajan myötä jotkut ihmiset ryhtyvät kehittämään ja organisoimaan työtä siten, että he perustavat yrityksiä, johin palkkaavat työntekijöitä ja ostavat työvälineitä ja -koneita, tarkoituksenaan pystyä tarjoamaan tuotteita tai palveluita entistä tehokkaammin, joustavammin ja/tai edullisemmin.

Tässä vaiheessa talous alkaa muuttumaan entistä monimutkaisemmaksi, ja hyvä niin, sillä talouden kehittyminen on se asia, joka on tuonut meille muun muassa kännykät, tietokoneet, Internetin, blogit, ja niin edelleen.

Mutta joka tapauksessa, palatakseni itse asiaan, on ihmisiä, joille tämä yhteistyömalli eli taloudellinen yhteistoiminta ei siis kelpaa, koska he näkevät sekä nykypäivästä että historiasta, että joidenkin ihmisten elintaso ei tällaisessa taloudessa vastaa heidän omaa subjektiivista käsitystään sopivasta ja ihmisarvoisesta tasosta. Tämän vuoksi he vaativat, että on yhteisesti pakotettava paremmin pärjäävät kustantamaan perustarpeet, peruselintaso ja jonkinlainen turvaverkko heikommin pärjääville.

Ongelmat tästä pakottamisesta ovat kuitenkin moninaiset, sekä käytännöllisesti että moraalisesti. Joitakin näistä ongelmia olenkin käsitellyt muissa kirjoituksissani useammankin kerran, joten tällä kertaa käsittelen sitä puolta vain lyhyesti.

Saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät maksimoimaan itselleen tulevan hyödyn. Jos se maksimointi tapahtuu toisten oikeuksia kunnioittaen eli vapaaehtoisen kanssakäymisen eikä pakottamisen pohjalta, niin määritelmällisesti myös kaikki muut tähän toimintaan osallistuvat hyötyvät toistensa pyrkimyksistä maksimoida oma hyötynsä. Vapaaehtoisestihan ei tehdä sellaista kauppaa, jossa itse hävitään. Tällöin talous - eli tuotanto, palvelut ja vaihdanta, eivät välttämättä niiden rahamääräiset mittarit - kasvavat ja kaikkien - myös vähäisimpien - elintaso nousee.  

Tästä päästäänkin pakottamisen perusongelmaan. Jos ihmisiä pakotetaan tekemään tietynlaisia kauppoja tai luovuttamaan osa hyödyistään muille, niin silloin kauppojen kokonaishyöty laskee osan joutuessa tekemään vastentahtoisia kauppoja tai kannustin pyrkiä maksimoimaan oma hyötynsä talouden keinoin laskee, kun koko hyötyä ei saa pitää itse, jolloin niin ikään taloudessa syntyvä kokonaishyöty laskee. Tuotanto, palvelut ja vaihdanta kasvavat vähemmän tai jopa pienevät siitä, mitä ne olisivat kaikkien pystyessä vapaasti pyrkimään oman hyötynsä maksimoimiseen. Tällöin kaikkien elintaso laskee ja kaikki kärsivät suhteessa vapaaseen talouteen. Lisäksi pakottamisella on omat kustannuksensa, byrokratia, poliisi, jne., jotka ovat automaattisesti pois talouden kokonaishyödystä.

Surullisinta pakottamisessa on kuitenkin se, että koska pakottamiseen tarvitaan jonkinlainen pakottava yhteistyöelin ja koska sellaisen tekemistä toimenpiteistä päättävät väistämättä viime kädessä varsin rajattu joukko ihmisiä, niin osa oman hyötynsä maksimoiseen pyrkivistä tahoista keksii todennäköisesti varsin pian käyttää tätä pakottavaa yhteistyöelintä omaksi hyödykseen.

Kysymys kuuluukin, millä ihmisryhmillä on parhaat mahdollisuudet valjastaa tämä pakottava yhteistyöelin - sanotaanko nyt sitten vaikka valtio - palvelemaan eniten omaa etuaan? Keillä on eniten resursseja ja kannustimia pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön? Köyhillä vai rikkailla?

Jos siis nyt ymmärrämme, että pakottaminen talouden osana väistämättä syö osan siitä taloudesta eli aiheuttaa kaikille ihmisille haittaa, ja että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pyrkivät ohjaamaan pakottamisen haittoja vähemmän itselleen, enemmän kaikille muille ja jopa omaksi hyödykseen, niin näemme selvästi, mihin ihmisryhmään pakottamisen haitat kohdistuvat eniten. Juurikin niin, nimenomaan niihin vähäosaisimpiin, joiden edulla koko järjestelmää perustellaan.

Lasten päivähoito julkisena palveluna

Subjektiivinen päivähoito-oikeus nousee silloin tällöin poliittisen keskustelun aiheeksi. Päivähoitokysymykseen suhtaudun siten, että sekin asia kuuluu mielestäni yksin vanhempien ratkaistavaksi. Yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja tuet vääristävät tilannetta, vanhemmat tekisivät erilaisia päätöksiä ilman niitä.

Yhteiskunnan järjestämässä päivähoidossa (kuten muissakin yhteiskunnan palveluissa) on erotettava kaksi asiaa: palvelun kustantaminen verovaroista ja palvelun tuottaminen.

Nykyään on täysin väärin olettaa, että jotain palvelua (kuten päivähoitoa) ei tuotettaisi, jos yhteiskunta ei sitä tuottaisi. Yritysmaailma on myös opettanut, että monialaiset organisaatiot ovat hyvin harvoin tehokkaita, joten jokaisen organisaation kannattaa keskittyä ydinosaamiseensa ja ulkoistaa muut osansa.

Jos sitten oletetaan, että yhteiskunnan ydinosaaminen liittyy enemmän yhteiseen päätöksentekoon kuin päivähoitopalvelujen käytännön asioihin, niin pelkästään näistä lähtökohdista päästään siihen, että yhteiskunnan ei pitäisi toimia päivähoitopalveluiden (ja muiden vastaavien palvelujen) tuottajana.

Tämä johtopäätös ei sulje pois yhteiskunnan osallistumista kyseisten palvelujen kustantamiseen. Toisin sanoen ko. palvelut voitaisiin kustantaa verovaroista, vaikka ne olisivatkin yksityisten yritysten (esim. perhepäivähoitaja voisi olla yksityisyrittäjä) tuottamia.

Mietitäänpäs sitten sitä kustannuspuolta. Päivähoitopalveluthan rahoitetaan osittain palvelumaksuilla (eli vanhemmat maksavat kuukausittain maksua, joka riippuu heidän tuloistaan) ja suuremmalta osin verovaroista. Verovarat tulevat kaikilta kansalaisilta. Tässä tapauksessa veronmaksajat voidaan jakaa kahteen ryhmään, eli sellaisiin, jotka itse ovat päivähoitoikäisten vanhempia ja sellaisiin, jotka eivät ole.

Ensimmäisen ryhmän kohdalla kyse on rahan kierrättämisestä valtion kautta heille itselleen, eli he tukevat itse itseään eli maksavat veroina palveluista, joita itse saavat. Yksinkertaisempi, tehokkaampi ja paremmin kohdistuva ratkaisu heidän kohdallaan olisi se, että he maksaisivat kyseiset rahat itse suoraan palveluntuottajille. Jäisi välistä pois byrokratiankin kustannukset.

Toinen ryhmä on sekalaisempi. Siihen kuuluu mm. sellaisia, jotka ovat aiemmin olleet päivähoitopalvelujen asiakkaita, toisia, jotka tulevat myöhemmin olemaan asiakkaita, ja kolmansia, jotka eivät ikinä saa tai hanki lapsia, joten eivät myös ole ko. palveluiden asiakaskunnassa. Yhteistä tähän ryhmään kuuluville on se, että he kaikki maksavat veroissa palveluista, joita he eivät itse saa.

Toki, osa heistä on ollut tai tulee olemaan myös saamapuolella, mutta hyvin harva heistä jää pysyvästi nettosaajaksi, veroja kun maksetaan helposti jopa 40 vuotta, mutta päivähoitopalveluja käytetään harvoin pidempään kuin viidestä kymmeneen vuotta, jos sitäkään. Osa heistä (sekä tarkoituksella että vastentahtoisesti lapsettomat ja muuten päivähoitopalveluja käyttämättömät) puolestaan ovat koko ikänsä maksupuolella.

Joka tapauksessa, vaikka osa tai jopa kaikki kakkosryhmästä maksaisivatkin päivähoitoveronsa mielellään, nykykäytäntö ei kysy heidän mielipidettään, vaan pistää aseen heidän ohimolleen ja ottaa rahat sinänsä hyvään tarkoitukseen väkisin. Yhteiskunnalla ei voi olla sellaista oikeutta, koska yhdelläkään yhteiskunnan yksittäisellä jäsenellä ei ole sellaista oikeutta.

Millään ryhmällä ei voi olla enempää oikeuksia kuin sen jäsenillä. Jos joku yksittäinen henkilö tekee tuollaista, sitä kutsutaan rikollisuudeksi. Jos joku ryhmä tekee tuollaista, sitä kutsutaan järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Ja ei, yksittäisen henkilön tai mafian suorittamaa ryöstöä ei yhtään lievennä se, että rikollinen ostaa osalla ryöstösaaliistaan uhrilleen jotain palvelua, jota tämä saattaa tarvita tai olla tarvitsematta. Ei ole lieventävä asianhaara siis yhteiskunnankaan kohdalla.

Ei, en kannata yhteiskunnan järjestämää -- en sen tuottamaa enkä kustantamaa -- päivähoitoa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen kautta saavutettaisiin siinäkin kaikille osapuolille paras lopputulos.

Sama järkeily koskee toki muitakin julkisia palveluita. Kaikki niistä maksavat, toiset enemmän, toiset vähemmän, ja kutakin palvelua käyttää vain osa. Kun nämä oikein ynnättäisiin, selviäisi, että suurin osa maksamistamme verovaroista palautuu meille itsellemme takaisin, vain pieni osa niistä menee vähempiosaisille, mahdollisesti sitä jopa suurempi osa menee parempiosaisille ja tietenkin järisyttävä osa itse koneiston pyörittämiseen. Järkee vai ei? No ei. 

 

[Tämä kirjoitus on hieman muokattu uudelleenjulkaisu 24.8.2009 kirjoittamastani alkuperäisestä kommentista.]

Vastuun ulkoistaminen yhteiskunnalle on tuhonnut lähimmäisenrakkauden [repost]

Suomalainen yhteiskunta on sairas. Sadat tuhannet, elleivät jopa miljoonat, kansalaiset kärsivät jonkin asteisesta henkisestä pahoinvoinnista tai jopa mielenterveysongelmista. Elämä kohtelee kurjasti, mikään ei onnistu, ei ole ystäviä, olo on irrallinen ja syrjäytynyt, ja niin edelleen. Ongelmat kasautuvat, kunnes pato murtuu ja paha olo tulee ulos tavalla tai toisella. Liian usein seuraa murhenäytelmä.

Syitä asialle on varmasti lukemattomia, mutta mielestäni yksi merkittävä tekijä on jätetty täysin huomiotta. Tai ei oikeastaan, vaan sitä itse asiassa tarjotaan ratkaisuna ongelmaan.

Suomessa on valtion ja kuntien järjestämä turvaverkko. Jos jollakulla menee huonosti, hän saa - ainakin teoriassa - apua ainakin kyseisestä turvaverkosta. Järjestelmää pidetään niin tärkeänä kansalaisten hyvinvoinnille, että aina kun jonkun paha olo manifestoituu sillä kauheimmalla tavalla, poliitikot vaativat kilpaa lisää resursseja (verovaroja) turvaverkkoon. Sama vaatimus esitetään, kun uudet tutkimukset osoittavat kansalaisten hädän jälleen kerran kasvaneen ja lisääntyneen.

Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi kuitenkin huomata, että mikään lisäpanostus turvaverkkoon ei ole vähentänyt kansalaisten pahoinvointia. Päinvastoin, ongelmat ovat lisääntyneet jatkuvasti. Voisiko ongelmiin olla jotain muita ratkaisuja? Hoitaako turvaverkko ongelmien oikeita syitä, vain niiden oireita vai voisiko turvaverkko jollain tavoin jopa edesauttaa ongelmien syntymistä?

Minä en tiedä, mutta epäilen, että nykyinen lähestymistapa ei ole oikea, vaan pikemminkin täysin väärä.

Ennen julkisen turvaverkon luomista ihmisten ongelmat hoidettiin lähiyhteisöissä. Suhteet perheenjäseniin, sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin, naapureihin ja jopa kyläläisiin olivat sen verran nykyistä vankemmat, että he muodostivat jokaiselle oman yksityisen ja kestävän turvaverkon. Turvaverkosta on kuitenkin haluttu tehdä julkinen, jotta se olisi kaikille yhtäläinen ja tasapuolinen. Olisihan se kovin epä(sosiali)demokraattista, jos yksillä olisi parempi turvaverkko kuin toisilla, ja kolmannet joutuisivat jopa - hui kauhistus! - turvautumaan hyväntekeväisyyteen.

Julkisella turvaverkolla on kuitenkin sellainen ennakoimaton ja epätoivottu, joskin luonnollinen seuraus, että myös vastuu lähimmäisistä on vaivihkaa siirtynyt yhteiskunnalle. Kun naapurin huomataan painivan ongelmiensa kanssa, enää ei kysytä mikä hätänä ja kuinka voitaisiin olla avuksi, vaan käännetään katse muualle ja ajatellaan, että kyllä yhteiskunta hoitaa. Moni ei ole enää kiinnostunut edes ystäviensä tai sukulaistensakaan hädästä, vaan yrittää olla ajattelematta asiaa ja toivoo asioiden järjestyvän, kyllähän yhteiskuntakin tarjoaa apua.

Yhteiskunnan apu kuitenkin on mitä on. Hyvässä lykyssä pahoinvoiva pääsee terapiaan puolen vuoden jonotuksen jälkeen tai keksii itse keinon pärjätä omillaan. Jonossa voi kestää kauemminkin. Hoitosuhteen sijasta käteen saatetaan kuitenkin lyödä vain psyykelääkkeitä ja lupaus palata asiaan, jos napit eivät auta. Pahimmassa tapauksessa sivullisiinkin sattuu.

Se on surullista, varsinkin jos varhaisessa vaiheessa sekin olisi riittänyt, että joku olisi kuunnellut, jutellut, halannut, välittänyt... Mutta ei, yhteiskunta on ottanut sen omaksi tehtäväkseen ja opettanut kaikille, että niin sen tulee ollakin.

Saanen olla eri mieltä. Minusta holhoaminen ja hyysääminen eivät ole yhteiskunnan tehtäviä. Aikuiset ihmiset eivät tarvitse yhteiskuntaa ottoäidikseen. Aikuisten ihmisten pitää osata ja voida tukeutua lähimmäisiinsä, tai jos heistä tai heitä ei siihen ole, niin sitten on uskallettava tukeutua yksityisen tai kolmannen sektorin apuun. Yhteiskunnan tukiverkko vain passivoi ihmisiä ja synnyttää lisää ongelmia.

[Artikkeli on uudelleenjulkaistu 23.10.2008 päivätystä alkuperäisestä.]

Kuinka vapaus voitetaan ja kuinka ei

Kun tavoite on niinkin radikaali kuin vapaa yhteiskunta eli vapaaehtoiseen kanssakäymiseen pohjaava yhteiskunta, jossa ei ole esivaltaa eikä esiinny pakkovaltaa, niin sen saavuttamiseen tähtääviä keinoja on hyvä miettiä harvinaisen tarkkaan. On nimittäin varsin mahdollista, että näennäisen toimivilla keinoilla käydäänkin itse asiassa tehokkaasti omaa päämäärää vastaan, eikä mikään syö miestä tai naista niin paljon kuin huomata taistelleensa väärällä puolella.
Ennen toimintatapojen pohdintaa on kuitenkin hyvä aloittaa määritelmistä, jotta olisimme kaikki varmasti samalla sivulla. Vapaa yhteiskunta perustuu siis, kuten jo sanottua, ihmisen vapaaehtoiseen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Vapaaehtoisuushan tarkoittaa itsestäänselvästi sitä, että jokaisen tapahtuman kaikki osapuolet osallistuvat (tai jättävät osallistumatta) kyseiseen kanssakäymiseen täysin omasta vapaasta tahdostaan, ja että kanssakäymisen laatu kokonaisuudessaan kaikkine ehtoineen ja poikkeuksineen on vain ja ainoastaan sen kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä sopima, ei siis kenenkään ulkopuolisen edes osittain sanelema.

Kanssakäymisen osapuoli on puolestaan jokainen, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma suoraan vaikuttaa. Vastaavasti kukaan, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma ei suoraan vaikuta, ei myöskään ole kanssakäymisen osapuoli, vaikka se tai sen tulokset herättäisivät hänessä millaisia tunteita hyvänsä.

Koska ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti vain sellaisiin kanssakäymisiin, joista he kokevat itse saavansa jotain hyötyä, oli se sitten taloudellista, ravitsemuksellista, viihteellistä tai vaikka ihan muuten vain hyvää mieltä, niin meidän on todettava kaikkien tällaisten tapahtumien olevan niiden kaikille osapuolille hyödyllisiä. Vapaaehtoinen kanssakäyminen ei voi myöskään aiheuttaa kenellekään haittaa, koska mahdolliset haitankokijat olisivat väistämättä kanssakäymisen osapuolia ja vaatisivat mahdollisen haitan korvaavaa hyvitystä osallistumisestaan tai torjuisivat koko hankkeen. 

Näin ollen on kiistämätöntä, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on pelkästään hyötyä koko yhteisölle. 

Käänteinen pitää myös täysin yllätyksettömästi paikkansa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai estämisestä on väistämättä haittaa koko yhteisölle, koska se pakottaa ihmiset kanssakäymisiin, joiden kaikki osapuolet eivät osallistu niihin vapaaehtoisesti ja/tai joiden haitankärsijät eivät saa täysimääräistä tai lainkaan hyvitystä kokemastaan haitasta. Tällöin osa ihmisistä joudutaan uhkaamalla tai väkivalloin pakottamaan mukaan kanssakäymiseen, kun vapaaehtoisessa yhteisössä ainoat keinot olisivat neuvottelu, suostuttelu ja kompensaatio. Uhkaamisen ja pakottamisen kustannuksiin ja seurauksiin joutuvat puolestaan osallistumaan viime kädessä kaikki yhteisön jäsenet.

Vaikka onkin selvää, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on kaikille hyötyä ja pakottamisesta on kaikille haittaa, niin asiaan voidaan ottaa lisäksi moraalinen näkökanta: vapaaehtoisuus on hyvä, pakottaminen on paha.

Kun pohjatyö on nyt tehty, niin lienee vaivatonta todeta, että nyky-yhteiskunnassa on paljon sekä vapaaehtoista kanssakäymistä että osittain tai kokonaan pakotettua kanssakäymistä. On siis sekä hyvää että pahaa. Pahaa kuitenkin näyttäisi olevan jopa enemmän, sillä onhan niin, että jokaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen puututaan ulkopuolisten toimesta tavalla jos toisellakin, ja niitä tapahtumia, joihin ei puututa, kutsutaan suurelta osin harmaaksi taloudeksi ja pidetään rikollisena. Kaiken lisäksi nykyisin puututaan moneen, moneen sellaiseen tapahtumaan, joissa on vain yksi osapuoli, eli kun joku tekee jotain yksikseen tai itselleen.

On siis tehtävä jotain, jotta voimme estää pakottamisen eli poistaa pahan eli tehdä yhteiskunnasta kaikille paremman paikan. On kuitenkin huomattava, ettemme voi ottaa tavoitteeksemme pelkästään pakottamisen rajoittamista eli pahan leikkaamista. Jos vertaamme asiaa vaikkapa onnettomuuksiin, olisi mielisairasta ottaa tavoitteeksi vähentää liikennekuolemat Suomessa vuoden 2010 tasosta (270 kuollutta) vaikkapa 200 kuolleeseen vuonna 2012. Sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi 200 ihmisen kuolevan liikenteessä vuonna 2012! Ei, ainoa oikea tavoite on nolla, oli se miten mahdotonta tahansa, ja aivan vastaavasti ainoa oikea tavoite on estää pakottaminen eli poistaa paha, ei suinkaan vain vähentää pakottamista eli pahaa, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi edelleen jotain (jos kohta pienempää) määrää pakottamista eli pahaa! Vain ja ainoastaan sillä tavoitteella on edes mahdollista pyrkiä tekemään yhteiskunnasta kaikille parempaa paikkaa.

Ehkä yllättävänkin yksinkertainen ratkaisu pakottamisen lopettamiseen on se, että vain suostuttelemme kaikki (tai ainakin useimmat) muut torjumaan pakottamisen. Sen ei pitäisi edes olla kovin vaikeaa, sillä lähes kaikki ihmiset ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että ketään ei saa eikä ole oikein pakottaa mihinkään, ei varsinkaan heitä itseään. Toisaalta heti kun laskeudumme abstraktista käytännölliselle tasolle, lähes kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että jokin määrä pakottamista tarvitaan, jotta yhteiskunta toimisi. 

Yleisimpiä argumentteja ovatkin laki ja järjestys, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja peruskoulutus. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti usko, että näitä asioita pystyttäisiin järjestämään riittävästi tai lainkaan, ellei niitä järjestettäisi yhteisesti, ja se taas vaatii jonkun verran pakottamista. Yleensä myös jokaisella on oma suosikkinsa näistä, jonka kohdalla yhteisvastuun tarpeeseen uskotaan eniten.

Kuten tiedämme, kaikki näistä asioista pystytään järjestemään laadukkaammin, kohdennetummin ja edullisemmin silloin kun ne järjestetään vapaaehtoisen kanssakäymisen pohjalta, mutta se on sivuseikka, sillä me emme pääse näyttämään sitä toteen, ellei pakottamista näissä asioissa ensin lopeteta.

Sekä yleinen elämänkokemus että tieteelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät helpommin tosina sellaisia asioita, joita muutkin pitävät tosina (myös silloin kun ne ovatkin vääriä!). Toinen vastaava tiedonjyvänen on se, että ihmiset luottavat enemmän tekoihin kuin sanoihin. Näistä asioista juontaa vanha viisaus esimerkillä johtamisesta ja se onkin käsillä olevan kirjoituksen ydin.

Vapaus voitetaan kertomalla ihmisille siitä, kuinka vapaaehtoinen kanssakäyminen on oikein ja kuinka pakottaminen on väärin, minkä he toki jo tietävätkin, joten lisäksi on kerrottava kuinka vapaaehtoisella kanssakäymisellä saavutetaan enemmän ja paremmin kuin pakottamalla, jotta he voivat luopua ajatuksesta, että jonkin verran pakottamista tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. 

Asiasta kertominen ei kuitenkaan lähimainkaan riitä, vaan ihmisille on omalla esimerkillä näytettävä, kuinka pakkovaltaisessakin yhteiskunnassa voi pyrkiä elämään mahdollisimman paljon vapaaehtoisuutta korostaen ja mahdollisimman vähän pakottamiseen osallistuen.
Oma esimerkki ei kuitenkaan sekään lähimainkaan riitä, sillä esimerkillisinkin ihminen on vain yksittäinen "tapaus", jota on helppo seurata lähinnä huvittuneesti sivusta. Ihmisille on näytettävä, että moni muukin uskoo vapaaehtoisen yhteiskunnan toimivuuteen ja paremmuuteen jopa siinä määrin, että näyttävät siitä esimerkkiä muille. Asiaan vihkiytyneimpiä lukuunottamatta muiden vakuuttamiseksi tarvitaan riittävän monen heidän lähipiirinsä jäsenen esimerkki, toisille harvemman, muille useamman. Työ on siis hidasta ja aikaavievää, mutta tämä on ainoa oikea keino.

Vapaan yhteiskunnan tavoittelemisen sekä itseltään että muilta voi sen sijaan varmimmin torpedoida sillä, että puhuu yhtä ja tekee toista. On kerrassaan surullista kuulla itse asian ymmärtävien ihmisten sanovan, että "olen kyllä samaa mieltä, mutta..." tai "olen itse voluntaristi/anarkokapitalisti, mutta...". Mutan kohdalla luovutetaan, annetaan periksi omista periaatteista ja tavoitellaan lyhyen aikavälin pikavoittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Moni vapaaehtoisen yhteiskunnan kannattaja kuuluu esimerkiksi Kokoomukseen tai Edistyspuolueeseen ja väittää tavoittelevansa "vapaampaa" yhteiskuntaa ensin, koska täysin vapaa yhteiskunta on kuulemma nykyisin mahdoton tai liian etäinen tavoite.

Mutta mitä heidän esimerkkinsä kertookaan? "Kannatan kyllä vapaaehtoisuutta, mutta pakottamista tarvitaan silti ainakin nykyisin jonkin verran." Jos kerrot jollekin vapaaehtoisen yhteiskunnan parhaudesta ja pakottamisen pahuudesta, mutta toimit silti itse pakottavan yhteiskunnan osana esimerkiksi jossain puolueessa tai ehdokkaana vaaleissa, niin miten ihmeessä voit odottaa kenenkään ottavan asiaasi tosissaan? Oma esimerkillinen toimintasi vapauden tavoittelussa ei välttämättä sekään vie pitkälle, jos muut tunnetut vapauden puolestapuhujat näyttävät vastakkaista esimerkkiä vaikkapa puoluepolitiikassa tai vaaleissa.

Pakottavan yhteiskunnan instituutiot kuten vaalit voivat olla sinänsä hyödyllisiä työkaluja tunnettuuden saamisessa, mutta niitä käytettäessä pitäisi jatkuvasti muistaa pitää esillä, että pakottava instituutio ei ole koskaan ratkaisu vaan aina ongelma, ja että sitä käytetään (tai yritetään käyttää) tässä tapauksessa ainoastaan sitä itseään vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että vapaampaa yhteiskuntaa ei pitäisi tavoitella poliittisen osallistumisen (eli pakottamisen) keinoin, koska se käy suoraan vapaan yhteiskunnan tavoittelua vastaan näyttäen ihmisille, että vapaamman yhteiskunnan tavoittelijat pitävät politiikkaa eli pakottamista toimivana ratkaisuna, niin en silti torju vapaamman yhteiskunnan tavoittelua. Totta kai vapaan yhteiskunnan kannattajat suostuvat ottamaan vastaan minkä tahansa muutoksen, joka lisää vapautta ja vähentää pakottamista, mutta sellaisten muutosten tavoitteluun ehdottomasti parempia ovat esimerkiksi yhden asian liikkeet ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ainoana varsinaisena tavoitteena tulee kuitenkin, kuten jo sanottua, pitää täysin vapaata yhteiskuntaa.

Pakottaminen yhteiskunnassa perustuu vain ja ainoastaan siihen, että suurin osa ihmisistä kannattaa sitä. Se voidaan poistaa vain ja ainoastaan murentamalla ja tuhoamalla tuo kannatus. Se taas tapahtuu vain ja ainoastaan valistamalla, näyttämällä esimerkkiä ja joukolla vakuuttamalla. Mikä tahansa pakottamisinstituutioiden käyttö yksittäisten pakottamisten torjumiseksi vain tukee kyseisiä pakottamisinstituutioita ja ehkäisee niiden kannatuksen murentamista. Voluntaristit ja ankapistit, valitkaa prioriteettinne. Kahteen maaliin pelaaminen ei vain toimi.