Vaihtoehto rajojen sulkemiselle

Olen sanonut sen usein ennenkin ja nyt Turun tapahtumien jälkeen sanon sen taas uudelleen: vapaa maahanmuutto ei ole ongelma, vaan ongelmia aiheuttaa alistava ja syrjivä sosiaali- ja työmarkkinapolitiikka.

Vaikka tämä johdonmukainen selviö ei suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ole lähes kenellekään selviö, niin miten tämä liittyikään Turkuun ja terrorismiin?

Vastausta sivusi hyvin tänään Iltalehden näkökulmassaan tutkija Alan Salehzadeh: "tietyt segmentit Euroopassa jo asuvasta muslimivähemmistöstä ovat heikentyneessä sosio-ekonomisessa asemassaan yhä vastaanottavaisempia jihadistiselle propagandalle." (Korostus minun.)

Miksi maahanmuuttajat ovat "heikentyneessä sosio-ekonomisessa asemassa"? Koska he eivät saa töitä. Miksi he eivät saa töitä? Vastaus ei ole rasismi, vaan se, että takapajuinen sosiaali- ja työmarkkinapolitiikka (puhumattakaan muutenkin ahdistavan talouspolitiikan aiheuttamasta taantumasta) tekee työllistymisestä yhtäältä vaikeaa ja toisaalta kannattamatonta jopa niille, joilla on paikallinen kieli hallussa ja edes jonkinlainen ammattitaito hallussa - tarkoitan siis kantaväestön suurta työttömien ja työvoimasta syrjäytyneiden joukkoa.

Hulluja joukkomurhaajia on aina, mutta silloin kun ihmisillä menee muuten hyvin, niin "normaali" hullujen määrä on mitättömän pieni ja samalla heidän hoitamiseensa on enemmän resursseja. Uskonnollinen ideologia saattaa kenties synnyttää enemmän joukkomurhaajia kuin sekulaari yhteiskunta muuten, mutta elintason nousu vähentää uskonnollisuuden merkitystä ja sitä kautta myös uskonnollisten joukkomurhaajien ja terroristien määrää.

Vapaa maahanmuutto on sinänsä oikea vastaus, mutta liberalismi maahanmuutossa ei toimi yhdistettynä epäliberaaliin sosiaali- ja työmarkkinapolitiikkaan. Työmarkkinapolitiikan liberalisointi parantaisi kaikkien työllistymistä, niin kantaväestön kuin maahanmuuttajienkin, kun taas sosiaalipolitiikan liberalisointi vähentäisi elintasoon liittyvän maahanmuuton kannustimia.

Talouspolitiikan laajempi liberalisointi puolestaan nostaisi kaikkien elintasoa, myös kolmannessa maailmassa, sillä kehitystukien, tullien ja vientitukien lopettaminen lopettaisi myös niiden haitallisen vaikutuksen kehitysmaiden omaan talouteen ja kasvumahdollisuuksiin.

Vaikka liberalismi ei olekaan sellainen pulla, josta voidaan valita rusinat (esim. vapaa maahanmuutto) päältä, niin jos jonkin kotimaisen poliittisen linjan kannattajia pitäisi syyttää maahanmuuton haitoista ja terrorismista (itse tekijöiden sijasta tai lisäksi), niin vapaan maahanmuuton kannattajia en syyttäisi. Sen sijaan lähettäisin peilin ääreen ensisijaisesti nykyisen sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan puolesta äänestäneet.

Mitä Uuden-Seelannin oppitunneista jäi käteen?

Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa. Mutta mitä tuosta Uuden-Seelannin harjoituksesta oikeastaan jäikään käteen?

Kuten artikkelista opimme, Uudessa-Seelannissa valittiin uudistusmielinen hallitus vuonna 1984 ja uudistusten linjalla - tai ainakin sinnepäin - jatkettiin parisen vuosikymmentä, minkä hedelmiä Maurice P. McTigue tuossa kääntämässäni artikkelissa (tai puheessa) vuonna 2004 kertasi.

Sen jälkeen kehityksen suunta on kiivilintujenkin maassa kääntynyt ja muistuttaa jälleen muita maita: julkinen sektori kuluttaa vuosi vuodelta enemmän ja tietenkin sen paisumista vauhditetaan velkarahoitteisesti. Ainakin talouslukujen osalta McTiguen kuvaamat saavutukset on suurelta osin jo tuhottu ja Uusi-Seelanti on palannut ruotuun sosiaalidemokraattisten maiden sarjassa.

Pienemmän, tehokkaamman ja mahdollisimman vähän ihmisten asioihin sekaantuvan valtiomallin ystävät muistavat historiasta erään toisenkin menetetyn menestystarinan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Tuo valtio sai alkunsa kapinasta mielivaltaista, tuhlailevaa, velkaantuvaa ja monin tavoin yksityisasioihin sekaantuvaa Englantia vastaan. Se perustettiin pienen valtion periaatteille, jotka kodifioitiin jopa sen perustuslakiin. Tiukka perustuslaki pitikin valtion melko hyvin kurissa aina 1900-luvun alkuun asti, kunnes Yhdysvaltojen kehitys kohti sosialidemokratiaa toden teolla käynnistyi muun muassa sillä kertaa pysyvämmäksi osoittautuneen keskuspankin luomisen myötä. Tänä päivänä Yhdysvallat on yksi maailman velkaantuneimpia ja pöhöttyneimpiä maita, joka sekaantuu kansalaistensa elämiseen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, usein tietenkin suurpääoman ehdoilla.

Yhdysvallat on suurelta osin tuhonnut parin vuosisadan aikana kartuttamansa vaurauden noin sadassa vuodessa, vaikka onkin vielä toistaiseksi maailman vaurain maa - joskin lähinnä enää siksi, että muissa maissa on niinikään kunnostauduttu omien säästöjen syömisessä. Uudella-Seelannilla kesti vastaavasti hieman vajaa vuosikymmen heittää historian roskakoriin parin vuosikymmenen uurastuksen tuottamat uudistukset - puhumattakaan siitä, kuinka kauan Uuden-Seelannin uudistusmieliset saivat käydä poliittista taistelua päästäkseen valtaan toteuttamaan ihannettaan.

Jos siis meidän olisi otettava jotain opiksi Uuden-Seelannin uudistuksista, niin se ei oikeastaan olekaan se, että valtiota voisi pyörittää paremminkin, vaan se, että sen yrittäminen ei itse asiassa maksa vaivaa ja että oikea ongelma vaatii jotain muuta ratkaisua.

Miettikääpä nyt vaikka Suomea. Jos jotkut haluaisivat perustaa uudistusmielisen, sanotaanko nyt vaikkapa klassisen liberaalin, puolueen ja lähteä muuttamaan Suomen valtiota tehokkaammaksi ja kaikin puolin paremmin toimivaksi, niin urakka olisi valtava. Ensinnäkin olisi saatava se puolue perustetuksi, mikä on viime vuosina osoittautunut varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi näissä piireissä (nimim. kokemusta on). Toisekseen kunnolla ja nopeasti valtiota uudistaakseen ei olisi vain pärjättävä vaaleissa, vaan pärjättävä niissä niin hyvin, että voisi perustaa hallituksen yksinään tai päästävä siinä ainakin selvästi määräävään asemaan - puhutaan siis 30-50 prosentin äänisaaliista. Uskottavaa?

Ja vaikka tämä kannatus jollain jumalalliseen väliintuloon verrattavalla ihmeellä saataisiinkin saavutettua ja uudistukset sen voimalla vietyä läpi, niin odotusarvoisesti (koska demokratia) kymmenen tai viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua uusi demarisukupolvi uusi Jyrki Katainen etunenässään on pyyhkinyt noilla hienoilla uudistuksilla takapuolensa ja palauttanut sekä julkisen sektorin että valtionvelan vähintään entiselle tasolleen. Jos uudistajat olisivat saaneet raapustettua uudistuksensa perustuslaiksi asti aivan mielettömällä kannatuksella, niin ehkä he olisivat ostaneet niille lisää elinaikaa korkeintaan toiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Hurraa.

Ongelma ei ole se, että valtio olisi huonosti hoidettu, läpeensä korruptoituneiden poliitikkojen temmellyskenttä, jossa taikaseinästä riittää rahaa milloin mihinkin kivalta kuulostaviin tarkoituksiin ja jossa kansalaisten oikeuksia voidaan pitää täysin pilkkanaan milloin minkäkin kauniilta kuulostavan ajatuksen nimissä. Tuo on kyllä nykytilanne ja sitä voisi kyllä väliaikaisesti pystyä parantamaan, kuten Uusi-Seelanti todistaa, mutta se ei ole se varsinainen ongelma.

Ongelma on se, että on olemassa valtio, jolla on oikeus tehdä kaikki tuo. Vaikka sitä valtiota saisikin parannettua, sillä on edelleen oikeus myöhemmin palata tekemään kaikkea tuota ja vielä enemmänkin. Ja koska se oikeus on olemassa, sen oikeuden hyväksikäyttäjiä tulee kyllä löytymään. Sillähän valtiota usein perustellaankin, pahojen ihmisten olemassaololla nimittäin ja tarpeella torjuntaan ja rankaisuun. Valtio ei kuitenkaan ole immuuni pahojen ihmisten vaikutukselle, pikemminkin päinvastoin, valta-asema houkuttelee juuri korruptoituneimpia ja häikäilemättömimpiä ihmisiä - toki aidosti hyvää tarkoittavien ihmisten ohella.

Jos uudistusmieliset haluaisivat oikeasti muuttaa valtion pysyvästi paremmaksi, heidän tulisi keksiä, kuinka sitä ei voitaisi koskaan enää muuttaa huonommaksi. En pidättele hengitystäni. Turhien valtion uudistamishankkeiden sijasta voimavarat kannattaisikin suunnata valistustyöhön siitä, että valtio on paitsi haitallinen, myös tarpeeton, ja että kaikki hyvä, jota valtion kautta yritetään tavoitella sekä enemmän, voidaan jopa oikeasti saavuttaa ilman sitä.

 

Oppitunteja Uudesta-Seelannista

Seuraava kirjoitus on vapaa suomennos Maurice P. McTiguen helmikuussa 2004 pitämästä puheesta. Se on jo hieman vanhentunut, mutta Uuden-Seelannin ollessa näinkin ajankohtainen meidän on hyvä huomata, että sieltäkin löytyy varteenotettavaa opittavaa. McTigue on toiminut tutkijana sekä Uuden-Seelannin kansanedustajana, suurlähettiläänä, työllisyys-, valtionyhtiö-, rautatie-, julkisten töiden, työ- ja maahanmuuttoministerinä. Copyright © 2011 Hillsdale College. Reprinted by permission from Imprimis, a publication of Hillsdale College. (Linkki alkuperäiseen.)

Valtion leikkaaminen: Oppitunteja Uudesta-Seelannista, Maurice P. McTigue

Jos katsomme historiassa taaksepäin, julkishallinnon kasvu on ollut varsin moderni ilmiö. Alkaen 1850-luvulta aina 1920-30-luvuille saakka julkisen sektorin osuus useimpien maailman teollistuneiden valtioiden bruttokansantuotteista oli noin kuusi prosenttia. Siitä eteenpäin - ja erityisesti 1950-luvulta alkaen - olemme todistaneet massiivisen räjähdyksen julkisen sektorin osuuden bruttokansantuotteesta kasvussa, joissakin maissa niinkin paljon kuin 35-45 prosenttiin. (Ruotsin tapauksessa se - tietenkin - saavutti 65 prosenttia, minkä seurauksena Ruotsi lähes tuhosi itsensä. Se on viime aikoina alkanut purkaa joitakin sosiaalisia ohjelmiaan pysyäkseen taloudellisesti toimivana.)

Onko tämä kehitys mahdollista pysäyttää tai jopa peruuttaa? Oma vastaukseni, henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuen, on kyllä. Mutta se edellyttää korkeaa läpinäkyvyyden astetta ja merkittäviä seurauksia huonoista päätöksistä - ja näitä ei ole helppo saada aikaiseksi.

Mitä parhaillaan näemme tapahtuvan maailmalla on jotain, jota kutsuisin hiljaiseksi vallankumoukseksi, heijastuen muutoksena siinä, kuinka ihmiset ajattelevat julkishallinnon vastuullisuudesta. Vanha vastuullisuuden idea edellytti valtiolta pelkästään sen kuluttavan määrärahoja ainoastaan sen verotulojen verran. Uusi vastuullisuus perustuu kysymykseen "mitä julkisia hyötyjä saimme vastineeksi rahankäytöstä?" Tätä kysymystä on aina kysytty liiketoiminnassa, mutta se ei ole ollut normi valtioiden kohdalla. Ja ne valtiot, jotka tänä päivänä kamppailevat urheasti tämän kysymyksen parissa osoittavat varin poikkeuksellisia tuloksia. Tämä oli varmasti syynä onnistuneille uudistuksille kotimaassani Uudessa-Seelannissa.

Uuden-Seelannin kansantulo henkeä kohden ennen 1950-lukua oli kolmen parhaan joukossa maailmassa, heti Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Mutta vuoteen 1984 mennessä se oli pudonnut 27. sijalle maailmassa, Portugalin ja Turkin joukkoon. Sen lisäksi työttömyysasteemme oli 11,6%, meillä oli ollut 23 perättäistä vuotta budjettivajetta (joinakin vuosina jopa 40% bruttokansantuotteesta), julkinen velkamme oli kasvanut 65 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja luottokelpoisuuttamme alennettiin jatkuvasti. Julkinen kulutuksemme oli täydet 44% BKT:stä, investointipääoma pakeni maasta suurissa määrin ja valtion sääntely sekä mikromanageeraus oli läpitunkevaa talouden kaikilla tasoilla.

Meillä oli valuuttakontrolleja, joiden seurauksena en voinut tilata The Economistia ilman valtionvarainministerin lupaa. En voinut ostaa ulkomaisten yhtiöiden osakkeita luopumatta kansalaisuudestani. Hintasääntely koski kaikkia hyödykkeitä ja palveluita, kaikissa kaupoissa ja kaikilla palvelualoilla. Oli palkkasääntelyä ja palkkojen jäädyttämisiä. En voinut maksaa työntekijöilleni enempää - tai maksaa heille bonuksia - vaikka olisin halunnut. Maahantuontia rajoitettiin raskaasti. Teollisuudenaloilla oli massiivisia tukiaisia niiden pitämiseksi elossa. Nuoret ihmiset poistuivat joukoittain maasta.

Kulutus ja verot

Kun uudistushallitus valittiin vuonna 1984, se tunnisti kolme ongelmaa: liian paljon kulutusta, liian paljon verotusta ja liikaa julkishallintoa. Kysymys kuului kuinka leikata sekä kulutusta että veroja ja vähentää valtion roolia taloudessa. Ensimmäinen kysymys tässä tilanteessa on tietenkin se, että mitä saamme kulutettua dollaria kohti. Tämän selvittämiseksi loimme uuden käytännön, jossa rahaa ei enää yksinkertaisesti budjetoitaisi valtion hallintoelimille; sen sijaan hallintoelinten ylemmän johdon kanssa tehtäisiin ostosopimus, jossa määriteltäisiin tarkkaan mitä rahan vastineeksi odotettiin.

Hallintoelinten johtajat alettiin valita maailmanlaajuisen haun perusteella määräaikaisiin työsuhteisiin - viideksi vuodeksi kolmen vuoden jatkosopimuksen optiolla. Heidän ainoa irtisanomisperusteensa olisi kyvyttömyys suoriutua tavoitteista, joten uudet hallitukset eivät voisi yksinkertaisesti vain heittää heitä ulos, kuten vanhassa järjestelmässä oli tapahtunut virkamiehille. Luonnollisesti tällaisilla kannustimilla hallintoelinten johtajat - kuten toimitusjohtajat yksityisellä sektorilla - varmistuivat siitä, että heidän alaisillaan oli erittäin selvät tavoitteet, jotka heidän myös odotettiin saavuttavan.

Ensimmäinen ostos, jonka hankimme jokaiselta hallintoelimeltä, oli neuvonpyyntö julkisen käytäntöjen suhteen. Tämän oli tarkoitus synnyttää napakka debatti valtion ja hallintoelinten johtajien välillä siitä, kuinka saavutettaisiin tavoitteita kuten nälän ja kodittomuuden vähentäminen. Tämä ei muuten tarkoittanut sitä, että kuinka valtio voisi ruokkia tai asuttaa enemmän ihmisiä - se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, kuinka paljon nälkä ja kodittomuus todellisuudessa vähenevät. Toisin sanoen, teimme selväksi että tärkeää ei ole se, kuinka moni ihminen saa sosiaalitukia, vaan se, kuinka monta ihmistä saamme pois sosiaalitukien varasta itsenäiseen elämään.

Kun aloimme tehdä työtä tämän prosessin kautta, kysyimme myös eräitä perustavanlaatuisia kysymyksiä hallintoelimistä. Ensimmäinen kysymys oli "Mitä te teette?" Toinen kysymys kuului "Mitä teidän pitäisi tehdä?" Vastauksiin perustuen sanoimme sitten "Lopettakaa se, mitä teidän ei pitäisikään tehdä." - eli jos teette jotain, mikä ei selvästi kuulu valtion tehtäviin, lopettakaa se. Sitten kysyimme viimeisen kysymyksen: "Kenen tulisi maksaa tästä - veronmaksajan, käyttäjän, kuluttajan vai teollisuuden?" Kysyimme tätä koska monissa tapauksissa veronmaksajat tukivat asioita, jotka eivät heitä itseään hyödyttäneet. Ja jos otamme palveluiden kustannukset pois niiden varsinaisilta kuluttajilta ja käyttäjiltä, kannustamme ylikäyttöä ja vähennämme tekemisemme arvoa, mikä se sitten onkaan.

Kun aloitimme tämän prosessin liikenneministeriöstä, sillä oli 5600 työntekijää. Kun olimme valmiit, jäljellä oli 53. Kun ryhdyimme toimeen metsätalousministeriön kanssa, sillä oli 17000 työntekijää. Valmistuttuamme heitä oli 17. Kun käytimme prosessia julkisten töiden ministeriöön, sillä oli 28000 työntekijää. Olin tuolloin julkisten töiden ministeri ja päädyin ministeriön ainoaksi työntekijäksi. Tässä tapauksessa suurin osa ministeriön tekemisistä oli rakennus- ja insinööritöitä, ja on paljon ihmisiä, jotka voivat tehdä niitä töitä ilman valtion sekaantumista.

Ja kun sanotte minulle "Mutta te tapoitte kaikki ne työpaikat!" - no, se ei vain ole totta. Valtio lopetti työllistämästä ihmisiä noihin töihin, mutta tarve niille töille ei loppunut. Vierailin joidenkin metsätyöläisten luona joitakin kuukausia sen jälkeen, kun he menettivät valtion virkansa, ja he olivat varsin onnellisia. He kertoivat minulle ansaitsevansa noin kolme kertaa sen mitä aiemmin - ja sen lisäksi he olivat olleet yllättyneitä huomatessaan saavansa aikaan 60% enemmän kuin aikaisemmin! Sama oppi pätee muihinkin mainitsemiini työpaikkoihin.

Jotkut asiat, joita julkishallinto teki, eivät yksinkertaisesti kuuluneet valtiolle. Joten myimme puhelinyhtiöt, lentoyhtiöt, kastelujärjestelmät, tietojenkäsittelypalvelut, painotoimistot, vakuutusyhtiöt, pankit, arvopaperit, asuntolainat, rautatiet, linja-autoyhtiöt, hotellit, rahtilaivat, maatalouden tukipalvelut, ja niin edelleen. Pääsääntöisesti myytyämme yhtiöt niiden tuottavuus kasvoi ja palveluiden hinta laski, tuottaen suuria hyötyjä taloudelle. Edelleen päätimme että muita laitoksia tulisi johtaa voittoa tavoittelevina ja veroa maksavina valtionyhtiöinä. Esimerkiksi lennonjohtojärjestelmä yhtiöitettiin ja sille annettiin tehtäväksi tehdä kelvollista tuottoa ja maksaa veroja, sekä varoitettiin ettei se saisi yhtään sijoituspääomaa omistajaltaan (valtiolta). Teimme saman 35 muun valtion laitoksen kanssa. Yhteensä ne olivat aiemmin maksaneet meille miljardi dollaria vuodessa; nyt ne tuottivat miljardi dollaria tuottona ja verotuloina.

Saavutimme kaikki huomioiden 66 prosentin vähennyksen julkisen sektorin koossa, työntekijöiden määrällä mitattuna. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta laski 44 prosentista 27 prosenttiin. Nyt julkinen taloutemme on ylijäämäinen ja päätimme olla koskaan jättämättä dollareita pöydälle: tiesimme, että jos emme hankkiutuisi eroon näistä rahoista, joku pelle kuluttaisi ne. Joten käytimme ylijäämät enimmäkseen velkojen maksuun, ja julkinen velka laskikin 63 prosentista 17 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Loput ylijäämästä käytimme verohelpotuksiin. Tuloveron leikkasimme puoleen ja poistimme valmisteverot. Näiden muutosten seurauksena verotulot kasvoivat 20 prosenttia. Kyllä, Ronald Reagan oli oikeassa: pienempi veroaste tuottaa enemmän verotuloja.

Tuet, koulutus ja kilpailukyky

...Entä valtion sekaantuminen tukien muodossa? Ensimmäiseksi meidän täytyy tunnistaa, että suurin ongelma tuissa on se, että ne tekevät ihmiset niistä riippuvaisiksi; ja kun teet ihmisistä riippuvaisia, he menettävät innovaatiokykynsä sekä luovuutensa ja muuttuvat entistä riippuvaisemmiksi.

Sallikaa minun antaa teille esimerkki: Vuoteen 1984 mennessä Uuden-Seelannin lampaankasvattajat saivan noin 44% tuloistaan valtion tuista. Heidän tärkein tuotteensa oli karitsanliha, jonka hinta maailmanmarkkinoilla oli 12,50 dollaria (valtion maksaessa heille toiset 12,50 dollaria) per ruho. No, me luovuimme lammasfarmareiden tuista yhdessä vuodessa, ja tietenkin he olivat tähän tyytymättömiä. Mutta kunhan he hyväksyivät sen tosiasian, että tuet eivät olleet tulossa takaisin, he pistivät pystyyn tiimin, jonka tehtävä oli keksiä kuinka he ansaitsisivat 30 dollaria ruholta. Tiimi raportoi, että se tulisi olemaan vaikeaa, muttei mahdotonta. Heidän täytyi vain tuottaa täysin erilaisia tuotteita, käsitellä ne eri tavoin ja myydä ne toisille markkinoille. Ja niin kahdessa vuodessa, vuoteen 1989 mennessä, he onnistuivat muuttamaan 12,50 dollarin arvoisen tuotteensa joksikin, jonka arvo oli 30 dollaria. Vuonna 1991 he ansaitsivat 42 dollaria; vuonna 1994 arvo oli 74 dollaria; ja vuonna 1999 jo 115 dollaria. Toisin sanoen, Uuden-Seelannin lammasteollisuus astui markkinoille ja löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan heidän tuotannostaan enemmän. Nyt voitte mennä parhaisiin ravintoloihin Yhdysvalloissa ja ostaa uusiseelantilaista karitsanlihaa; ja saatte maksaa siitä jotain 15 ja 30 dollarin väliltä per kilo.

Sanomattakin on selvää, että ottaessamme valtion pois teollisuudesta meille ennustettiin laajalti, että ihmiset poistuisivat alalta sankoin joukoin. Mutta niin ei käynyt. Antaakseni yhden esimerkin, me menetimme vain kolme yhden prosentin neljäsosaa lammasfarmeista - ja nämä olivat ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt olla alalla alunperinkään. Lisäksi, jotkut ennustivat alan siirtyvän entistä enemmän korporaatioiden haltuun perhefarmien sijasta. Sen sijaan olemme todistaneet juurikin päinvastaista. Perhefarmit laajentuivat yhtiöiden siirtyessä sivuun, todennäköisesti koska perheet ovat valmiita työskentelemään vähemmällä kuin osakeyhtiöt. Loppujen lopuksi se oli paras asia, mitä saattoi tapahtua. Lisäksi se osoitti, että jos et anna ihmisille muuta vaihtoehtoa kuin olla luovia ja innovatiivisia, he tulevat löytämään ratkaisut.

Uuden-Seelannin koulutusjärjestelmä oli myös epäonnistumassa. Se petti noin 30% lapsistaan - erityisesti taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommilla alueilla. Olimme käyttäneet yhä enemmän rahaa koulutukseen viimeisten 20 vuoden ajan ja saavuttaneet yhä huonompia tuloksia.

Meille maksoi kaksi kertaa enemmän saada huonompi tulos kuin mitä olimme saaneet 20 vuotta takaperin huomattavasti vähemmällä rahalla. Joten päätimme miettiä tekemisemme uudelleen myös tällä alueella. Ensimmäiseksi selvitimme mihin koulutukseen kaatamamme rahat oikein menivät. Palkkasimme kansainvälisiä konsultteja (koska emme luottaneet omien hallintoelimiimme tarpeeksi), ja he raportoivat, että jokaista koulutukseen käytettyä dollaria kohti 70 senttiä upposi hallintokuluihin.

Välittömästi kuultuamme tämän lakkautimme maan jokaisen opetuslautakunnan. Joka ainoa koulu laitettiin niiden oppilaiden vanhempien valitsemien johtokuntien hallintaan ja vain heidän. Annoimme kouluille niiden oppilasmäärään perustuvan rahasumman ilman mitään ehtoja. Samaan aikaan kerroimme vanhemmille, että heillä on täysi oikeus valita mihin kouluun heidän lapsensa menevät. Minusta on täysin vastenmielistä ajatella, että kukaan voisi sanoa vanhemmille, että heidän täytyy lähettää lapsensa huonoon kouluun. Siirsimme 4500 koulua tähän uuteen järjestelmään, kaikki samana päivänä.

Mutta menimme vielä pidemmälle: teimme mahdolliseksi yksityiskoulujen saada rahoituksensa täsmälleen samalla tavalla kuin julkisten koulujen, antaen vanhemmille mahdollisuuden käyttää koulutusdollarinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Jälleen kerran kaikki ennustivat, että syntyisi oppilaiden joukkopako julkisista kouluista yksityisiin, koska yksityiskoulujen oppimistulokset olivat 14-15 prosenttia paremmat. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä erot koulujen oppimistuloksissa katosivat 18-24 kuukaudessa. Miksi? Koska yht'äkkiä opettajat tajusivat, että jos he menettäisivät oppilaansa, he menettäisivät rahoituksensa; ja jos he menettäisivät rahoituksensa, he menettäisivät työnsä. Prosessin alussa 85% oppilaistamme kävivät julkisia kouluja. Osuus laski 84 prosenttiin ensimmäisen vuoden jälkeen uudessa järjestelmässä, mutta kolme vuotta myöhemmin julkisissa kouluissa oli 87% oppilaista. Mikä tärkeämpää, oltuamme aiemmin 14-15% jäljessä muita kansainvälisissä vertailuissa, nousimme noin 14-15 prosenttia kansainvälisiä vertailukohteitamme paremmiksi mitä tulee koulutuksellisiin saavutuksiin.

Ajatelkaa seuraavaksi verotusta ja kilpailukykyä: mitä monet julkisella sektorilla tänäkin päivänä eivät pysty ymmärtämään on se, että kilpailukykyhaaste on maailmanlaajuinen. Pääoma ja työvoima voivat liikkua niin vapaasti ja nopeasti paikasta paikkaan, että ainoa keino estää yritysten poistuminen on varmistaa se, että liiketoimintaympäristösi on parempi kuin kenelläkään muulla.

Tähän liittyen Irlannissa tapahtui erittäin mielenkiintoisia asioita vain pari vuotta sitten. Euroopan unioni, Ranska etunenässä, oli erittäin kriittinen Irlannin veropolitiikkaa kohtaan - erityisesti yritysverotuksen osalta - sillä irlantilaiset olivat laskeneet yritysveronsa 48 prosentista 12 prosenttiin ja yritykset muuttivat virtana Irlantiin. EU halusi sakottaa Irlantia yritysveron 17% korotuksen muodossa saadakseen irlantilaiset linjaan muiden Euroopan maiden kanssa. Ei liene tarvitse mainita, että irlantilaiset eivät asiasta innostuneet. Euroopan yhteisö vastasi sanomalla, että Irlannin toimet olivat epäreiluja ja epäkilpailullisia. Irlannin valtionvarainministeri olikin samaa mieltä: hän huomatti että Irlanti verotti yrityksiä 12 prosentin mukaan, kun kansalaiset selvisivät kymmenellä prosentilla. Joten Irlanti pudotti myös yritysveron 10 prosenttiin. Jälleen yksi tappio Ranskalle!

Kun me Uudessa-Seelannissa katsoimme verotulojen keräämistämme, huomasimme järjestelmän olevan erittäin monimutkainen ja aiheuttavan häiriöitä niin yritysten kuin kansalaistenkin päätöksentekoon. Joten kysyimme itseltämme muutaman kysymyksen: Oliko verotusjärjestelmämme kiinnostunut verotulojen keräämisestä? Vai oliko se kiinnostunut verotulojen keräämisestä ja myös sosiaalipalveluiden tuottamisesta? Vai oliko se kiinnostunut verottamisesta, sosiaalipalveluiden tuottamisesta sekä ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, siis kaikista kolmesta? Päätimme että sosiaalipalveluiden tuottaminen ja käytöksen muokkaaminen eivät kuuluneet mihinkään järjelliseen verotusjärjestelmään. Joten päädyimme siihen, että meillä olisi vain kaksi mekanismia verotulojen keräämiseksi - ansiotulovero ja kulutusvero - ja että yksinkertaistaisimme noita mekanismeja ja alentaisimme niiden asteita niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Leikkasimme korkeiden ansioiden tuloveron 66 prosentista 33 prosenttiin ja teimme siitä tasaveron paljon ansaitseville. Lisäksi leikkasimme vähän ansaitsevien veroasteen 38 prosentista 19 prosenttiin, josta tuli niinikään tasavero vähän ansaitseville. Sitten asetimme kulutusveroksi kymmenen prosenttia ja poistimme kaikki muut verot - pääomatuloverot, omaisuusverot, jne. Laskimme tarkkaan, että tämä järjestelmä tuottaisi tarkalleen saman verokertymän kuin aiemmin ja esitimme sen kansalaisille nollasummapelinä. Mutta itseasiassa verokertymä kasvoikin 20 prosenttia. Miksi? Emme olleet ottaneet huomioon vapaaehtoisen verotuksen noudattamisen lisääntymistä. Jos veroaste on pieni, veronmaksajat eivät palkkaa kalliita lakimiehiä ja kirjanpitäjiä porsaanreikien löytämiseksi. Tosiaankin, jokainen dramaattisesti verotustaan yksinkertaistanut ja alentanut valtio, johon olen tutustunut, on päätynyt saamaan entistä enemmän verotuloja, ei vähemmän.

Entäs sitten sääntely? Sääntelyvalta on perinteisesti delegoitu vaaleilla valitsemattomille virkamiehille, jotka sitten rajoittavat ihmisten vapauksia ilman sen kummoisempaa vastuuta. Tällaiset säännökset on erittäin vaikea poistaa sen jälkeen kun ne on luotu. Mutta me löysimme keinon: me yksinkertaisesti kirjoitimme uudelleen lainsäädännön, johon säännökset perustuivat. Esimerkiksi kirjoitimme ympäristölainsäädännön uusiksi, muuttaen sen luonnonvarojenhallintolaiksi, supistaen yli puoli metriä paksun lainsäädännön 348 sivuun. Kirjoitimme uusiksi verokoodin, kaikki maanviljelyslait, ja kaikki työturvallisuus- ja terveyslait. Tämän tehdäksemme toimme yhteen parhaat ajattelijamme ja pyysimme heitä kuvittelemaan, ettei lakeja olisi ennestään lainkaan ja heidän tulisi luoda meille paras mahdollinen ympäristö yrityksille kukoistaa. Markkinoimme sen sitten sillä, kuinka paljon se säästäisi verovaroja. Nämä uudet lait käytännössä kumosivat vanhat, mikä tarkoitti kaikkien vanhojen säännösten kuolemista - joka ainoan.

Ajattele uudella tavalla valtiosta

Mistä olen puhunut yllä on oikeasti vain uusi tapa ajatella valtiosta. Antakaas minun kertoa, kuinka ratkaisimme peuraongelmamme: maassamme ei alunperin ollut suuria eläimiä, kunnes englantilaiset toivat maahan peuroja metsästettäviksi. Nämä peurat pakenivat luontoon ja niistä tuli häiritseviä tuholaisia. Yritimme sitten 120 vuoden ajan päästä niistä eroon, kunnes eräänä päivän joku ehdotti, että voisimme vain sallia ihmisten tarhata niitä. Joten sanoimme maatalousihmisille, että he voisivat ottaa peurat kiinni ja tarhata niitä, kunhan he vain pitäisivät ne kahden ja puolen metrin korkuisten aitojen sisäpuolella. Eikä meidän ole tarvinnut käyttää dollariakaan peurojen hävittämiseen tuon päivän jälkeen. Ei ainuttakaan. Nykyään Uusi-Seelanti tuottaakin 40 prosenttia maailman peuranlihasta. Käyttämällä hieman tervettä järkeä muutimme haitan hyödyksi.

Ja antakaa minun kertoa vielä yksi viimeinen tarina: Liikennelaitos tuli luoksemme eräänä päivänä ja halusi nostaa ajokorttien maksuja. Kun kysyimme miksi, he vastasivat että nykyiset maksut eivät kattaneet ajokorttien uusimiskuluja täysin. Sitten kysyimme miksi meidän täytyy tehdä lainkaan tällaisia asioita. Liikennelaitoksen ihmiset pitivät selvästi tätä tyhmänä kysymyksenä: Kaikki tarvitsevat ajokortin, he sanoivat. Huomautin sitten saaneeni oman ajokorttini 15-vuotiaana ja kysyin heiltä: "Mikä ajokortin uusimisessa tarkalleen ottaen millään tavalla testaa kuljettajan kykyjä?" Annoimme heille kymmenen päivää aikaa miettiä asiaa. Kerrankin he ehdottivat, että poliisi tarvitsee ajokortteja kuljettajien tunnistamiseen. Vastasimme, että tuo on henkilöllisyyskortin tarkoitus, ei ajokortin. Viimein he myönsivät, etteivät he keksineet hyvää syytä uusimisprosessin olemassaololle - joten me lakkautimme sen! Nyt ajokortit ovat voimassa kunnes kuljettaja täyttää 74 vuotta, jonka jälkeen hänen on toimitettava vuosittain lääkärintodistus todisteeksi ajokyvystään. Joten sen lisäksi, ettemme tarvinneet uusia maksuja, lakkautimme kokonaisen osaston. Tätä tarkoitan erilaisella ajattelulla.

 

 

* * *

 

Tässä joitakin kysymyksiä ylläolevasta kirjoituksesta keskustelun ja ajattelun pohjaksi:

  • Olisiko kirjoituksessa esitetty kehitys mielestäsi toivottavaa myös Suomessa? Voisiko kuvattua ajattelutapaa soveltaa mielestäsi vielä pidemmälle?
  • Mitä esitetyn kaltaisen kehityksen toteutuminen Suomessa edellyttäisi? Olisiko se ylipäätään mahdollista?
  • Uusimpien tilastojen (2011) valossa kirjoituksessa kehuttu kehitys näyttää kääntyneen ainakin osittain takaisin alkuperäiseen huonoon suuntaansa Uudessa-Seelannissa, vaikkakin julkinen velka suhteessa BKT:een on säilynyt vielä verrattain alhaisena: vuonna 2011 julkisen sektorin koko (julkinen kulutus) suhteessa BKT:een oli jälleen 44%, budjettivaje oli 8% ja julkinen velka oli 34%. Mistä ajattelet negatiivisen muutoksen johtuvan?

 

Valuvirhe eurossa vai suunniteltu kriisi? | Kirja-arvio

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Perustulo olisi askel väärään suuntaan

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Rahajärjestelmää ei tulisi jälleen kytkeä kultaan

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Protestivaalit, vapausvaalit, vaalikonevaalit…? – Sekalaista vaalipohdiskelua

Vaikka nykyisin vastustankin vaaleja - koska äänestämällä ei voi vaikuttaa - pidän vaaleja edelleen mielenkiintoisina. Pahoista tavoista ei pääse helposti eroon tai jotain sellaista. No, enimmäkseen suhtautumiseni on melko välinpitämätöntä, mutta joitakin asioita nousee välillä esiin.

Ensinnäkin vaalikoneet. Uusi Suomi avasi tällä kertaa pelin Puoluekoneella, joka on siitä virkistävä ajatus, että puoluettahan sitä todellakin Suomen vaalitavassa ensisijaisesti äänestetään ja vasta toissijaisesti ehdokasta. Valitettavasti mukana ovat vasta eduskuntapuolueet, mutta ehkä ne muutkin puolueet sinne tulevat US:n lupauksen mukaisesti.

Kysymysten osalta toteutus on valitettavasti samaa tyypillistä, kelvotonta vaalikonekauraa kuin aina ennenkin. Jo ensimmäinen kysymys, "Pitäisikö lapsilisät poistaa hyvätuloisilta?", on vapausmielisen vastaajan kannalta hirvitys. Vastaus olisi luonnollisesti vahva kyllä, koska lapsilisät pitäisi poistaa kaikilta, mutta puoluekone ei tulkinne vastausta aivan näin vaan laskenee vastaajan kylmästi populistiksi.

Eikään ei voi vapausmielinen kuitenkaan vastata, mutta ei myöskään "en osaa sanoa", koska osattaisiinhan tässä sanoa, jos vastausvaihtoehdot sen sallisivat. Kaikki vaihtoehdot ovat siis enemmän tai vähemmän vääriä. Kun muissakin kysymyksissä on samaa ongelmaa, aivan kuin kaikki poliittiset kysymykset olisivat aseteltavissa vastakkain kyllä-ei-akselille, niin yritäpä siinä sitten vastata.

No, jotenkin onnistuin vastaamaan ja tuloksena lähinnä minua oli RKP, huikealla 48% samanmielisyydellä. Kaukaisin puolue oli puolestaan Vasemmistoliitto, 33% samanmielisyydellä. "Parhaan" ja huonoimman osuman ero oli siis vain 15 prosenttiyksikköä. Ehkä tämä antaa jotain kuvaa siitä, miten lähellä kaikki eduskuntapuolueet toisiaan ovat konsensus-Suomessa. Jos vielä kysymyksenasettelu olisi objektiivisempaa ja moniulotteisempaa, osumaprosentitkin vastaisivat paremmin todellisuutta: en nimittäin varmasti ole edes 48% asioista samaa mieltä edes RKP:n kanssa.

Toisaalta, ehkä en kuulu vaalikoneiden kohderyhmään. Silti erityisellä mielenkiinnolla odotan ainakin sitä, millaisia tuloksia antaa aikoinaan perustamani Sosiaalinen Vaalikone uusien omistajiensa käsissä, kunhan vielä saavat ehdokkaat vastaamaan sen kysymyksiin...

Mitä tulee itse vaaleihin, niin vaikka en edelleenkään usko äänestämällä voitavan vaikuttaa, osittaiset sympatiani ovat silti entisen puolueeni Liberaalien suunnalla. On sinänsä mukavaa, että Liberaaleilla on taas ainakin yksi uusi aktiivinen blogaajakin, Jouni Flemming, jonka kirjoitukset ovat pääsääntöisesti lähes kokonaan hyviä. Lisäksi "puolue" on vihdoin saanut jopa uudistettua nettisivunsa.

Lisäksi osittain sympatisoin Piraattipuoluetta, koska poliittisen piratismin teoreettinen kulmakivi on periaatteessa yhtenevä libertarismin kanssa, nähdäänhän piratismissa immateriaalioikeudet nimenomaan loukkauksena luonnollisia omistusoikeuksia kohtaan. Valitettavasti piraatit eivät jostain syystä vaadi johdonmukaisesti immateriaalioikeuksien kumoamista kokonaan vaan tarjoavat jotain vajaata välimallin ratkaisua... Huoh. Siis sama ongelma kuin Liberaaleillakin. Rohkeus ei riitä radikaaleihin teemoihin.

Joka tapauksessa on sinänsä luonnollista ja sopivaa, että Liberaalit ja Piraattipuolue tekevät yhteistyötä siten, että ensinmainitut ovat mukana jälkimmäisen vaalilistoilla, kun Liberaaleilta puuttuu edelleen (ja nähtävästi tällä menolla ikuisesti) se oma puolue. Mutta Piraattipuolueen ja sen listoilla olevien Liberaalien äänestäjillä onkin käsissään varsinainen äänestäjän kuluttajansuojapommi, sillä Piraatit ovat epätoivoissaan tai ymmärtämättömyyttään (?) hyväksyneet listoilleen myös talousdemokraatteja, jotka nyt eivät voisi ainakaan talouspoliittisesti enää kauempana Liberaaleista olla, enkä kyllä nyt näe heillä mitään yhteistä piraattienkaan kanssa.

Jos siis äänestät Liberaalia, äänesi saattaa hyödyttää talousdemokraattia! Esimerkiksi Keski-Suomessa Jani Korhosta äänestäessä ääni saattaa mennä jonkun "Tähtikävelijän" eduksi. No, todellisuudessa ongelma on mitätön, sillä Piraattipuolue ei tule saamaan yhtään ehdokasta läpi vaaleissa. Ja vaikka saisikin, ei se muuttaisi mitään, koska äänestämällä ei voi vaikuttaa.

Todellisia läpipääsymahdollisuuksia kunnolla vapaushenkisistä ehdokkaista on nähdäkseni vain kahdella, nimittäin Kokoomuksen Henri Heikkisellä ja Elina Lepomäellä. Heikkinen tunnetaan erityisesti innovatiivisista julkisuustempauksistaan, mutta molemmilla on paljon oikeita näkemyksiä ja laadukkaita blogitekstejä. Eivät hekään täydellisiä ehdokkaita ole, mutta suurin mielenkiintoni vaaleissa kohdistuu silti varmaankin heihin. Puolue tosin on molemmilla totaalisen väärä, mutta oikeaa puoluetta ei tietysti ole olemassakaan.

Mutta se siitä. Suomen vaalit, jotka eivät muuta mitään, vaikka Perussuomalaiset nousisikin kolmen suurimman joukkoon, ovat kuitenkin loppupeleissä hiiren papanoita verrattuna isompiin kuvioihin: euron (ja sitä kautta ehkä myös EU:n) vääjäämättömään tuhoon; domino-efektiin Pohjois-Afrikassa ja arabimaailmassa; Kiinan, Brasilian ja muiden kuplien puhkeamiseen valuuttakriisin kärjistyessä; dollarin todennäköiseen hyperinflaatioon; jne.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Puoli maailmaa on pian enemmän tai vähemmän tulessa, ja jotkut vielä jaksavat kuvitella, että äänestämällä voisi vaikuttaa. Hih. :-)

Kansallinen Eroa Kirkosta / Erotetaan Kirkko Valtiosta -päivä

Eilinen oli ennätyspäivä valtionkirkosta eroamisissa. Syy liittynee vahvasti toissapäiväiseen tv-keskusteluun, jossa konservatiivit (KD:n Päivi Räsänen, PS:n Oinonen, ynnä kumppanit) osoittivat älyllisen ummehtuneisuutensa. Tästä seuraava reaktio kanavoituu kirkosta eroamiseen, vaikka kirkon edustajia taisikin olla keskustelun molemmilla puolilla.

Uskonto on jokaisen ihmisen oma asia, ja toivon, että kukaan kristitty ei ota henkilökohtaisesti tätä suuren eroryntäyksen hehkuttamistani, koska mitään itse uskonnonvastaista en sillä tarkoita, vaikka ateisti itse olenkin. Itse asiassa uskonkin, että kasvava osa eroajista on uskovia, jotka eivät koe kirkkoa enää omakseen ja sen jos minkä tulisi huolestuttaa kirkon johtoa.

Tämän päivän laskennallinen ennuste kirkosta eroamisista näyttää eilistäkin kovemmalta ja voi hyvinkin toteutua, kun päivän mittaan uutisoidaan eilistä ennätystä. Ihmiset ovat kuitenkin laumaeläimiä ja monelle ratkaiseva viimeinen tippa on varmasti se, että kun muutkin, niin toki itse perässä, mutta se ei varmastikaan riitä ainoaksi syyksi.

Kirkosta eroaminen on hyvä juttu erityisesti siksi, että evankelisluterilainen kirkko (sekä ortodoksinen kirkko) on Suomessa valtionkirkko, mitä sen ei tulisi olla. Kirkolle itselleenkin olisi loppujen lopuksi parempi, että se olisi täysin itsenäinen, eikä sen tarvitsisi kuunnella ulkopuolisten vaatimuksia siitä, miten sen tulisi omat asiansa hoitaa ja omat uskomuksensa käsitellä. Suurimittainen kirkosta eroaminen toivottavasti jouduttaa kirkkojen lopullista ja täydellistä erottamista valtiosta.

Kirkkojen erottaminen valtiosta tarkoittaa taloudellisesti paitsi kirkollisveron poistamista, myös valtionkirkkojen yhteisöverosta saaman osuuden lopettamista. Kirkkojen on hyvä kerätä tulonsa itse. Kirkkojen osuus yhteisöverosta on sikälikin "mielenkiintoinen", että sen myötä lopulta kaikki joutuvat osallistumaan kirkkojen rahoittamiseen, niin luterilaiset, ortodoksit, muslimit kuin ateistit ja agnostikotkin (plus muut). Yhteisöveroa maksavat yritykset, ja yritysten tulot ovat peräisin kuluttajilta. Vuonna 2008 tämä potti oli 126 miljoonaa euroa.

Eri uskontokunnilla ei myöskään pitäisi olla eriarvoista kohtelua esimerkiksi kouluopetuksessa, mihin kirkkojen erottaminen valtiosta myös liittyy.

Uskonnonvapaus tarkoittaa paitsi vapautta harjoittaa uskoa, myös vapautta olla harjoittamatta tai tukematta uskoa. Kirkkojen erottaminen valtiosta on päivänselvyys tässä valossa. Sekä ihmisten vapaus että kirkko hyötyvät erosta.

Tuleeko tästä päivästä kansallinen Eroa Kirkosta -päivä? Ehkä. Toivottavasti siitä tulee myös Erotetaan Kirkko Valtiosta -päivä.

Lue lisää valtionkirkosta liberalismiwikistä. Kirkosta voi erota helpoiten osoitteessa EroaKirkosta.fi. Kirkkojen erottamista valtiosta voi edistää muun muassa kirjoittamalla aiheesta yleisönosastoille, blogeihin, kansanedustajille, jne., tai vaikkapa vähäisimmillään tykkäämällä ja jakamalla tätä kirjoitusta.

Nobel-palkitun aatoksia – Super Mario

Tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittanut Mario Vargas Llosa vaikuttaa varsin järkikaverilta ja kerrankin voi veikata Nobelin menneen oikeaan osoitteeseen. Vai mitä sanotte seuraavasta katkelmasta, jossa Llosa kuvailee poliittisia tavoitteitaan, hänhän on ollut presidenttiehdokkaanakin Perussa:

"...kapitalismin puolustaminen tehokkaampana ja reilumpana kuin sosialismi ja ainoana järjestelmänä, joka kykenee puolustamaan ihmisten vapauksia, yksityisen yritteliäisyyden näkeminen kehityksen ajurina ja 'menestyksen kulttuurin' hakeminen marxistien ja konservatiivien yhtä lailla osoittaman paheksunnan ja kannattamien julkisten tukien sijaan." (kirjasta A Fish in the Water, suomennos omani) [via Johan Norberg]

Jos vielä joskus ehdin lukemaan kaunokirjallisuutta, saattaa hyvinkin olla, että hommaan käteeni Llosaa. Vapaasanasta löytyy lisätietoa: Liberaali Mario Vargas Llosa sai kirjallisuuden Nobelin.

* * *

Sivuhuomiona: viimeisen vuorokauden aikana reilut kolmetuhatta absoluuttisesti yksilöityä kävijää blogissani Google Analyticsin mukaan! On nimittäin melkoinen lätkämailakäyrä taas. Kiitoksia linkittäjille ja tykkääjille jakamisesta. :)