Siviiliyhteiskunnan elvyttäminen | CIEL

“Verot,” sanoi Oliver Wendell Holmes Jr., “ovat osallistumismaksu sivistyneestä yhteiskunnasta.” Taloustieteilijä Mark Skousen esitti kuitenkin paljon paremman näkökulman todetessaan, että verot ovat maksu sivistyksen puutteesta. Jos ihmiset huolehtisivat paremmin itsestään, perheestään ja lähimmäisistään, valtion rooli kutistuisi ja yhteiskunnasta tulisi vahvempi.

Skousen sanoi hyvin kirjoittaessaan “Aina kun säädämme uuden lain tai asetuksen, aina kun korotamme veroja, aina kun aloitamme sodan, myönnämme, että ihmiset ovat epäonnistuneet oman elämänsä hallitsemisessa. Voimme voittaa kannustamalla ihmisiä toimimaan oikein, mutta aina kun pakotamme heidät toimimaan oikein, olemme epäonnistuneet.” Vapaaehtoisuuden voitto pakottamisesta – kun ihmiset auttavat toisiaan omasta halustaan eikä valtion pakottamina – on merkki sivistyneistä ihmisistä ja siviiliyhteiskunnasta.

Tämä on tärkeä ja kauaskantoinen havainto kaikille kulttuurimme kehittymisestä kiinnostuneille. Kulttuurin edistymistä ei pitäisi määritellä sen mukaan, paljonko toisten omaisuutta otetaan käytettäväksi valtion byrokratian “hyviin” tarkoituksiin. Kulttuuri on aidosti kehittynyt, kun yksilöt pystyvät ratkomaan ongelmia itse ilman poliitikkojen, poliisin tai virkamiesten apua.

Kun ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville vieraili 1830-luvulla Yhdysvalloissa, hän piti yhteiskunnan toimeliaisuutta yhtenä nuoren maan suurimmista kilpailuvalteista. Hän oli vaikuttunut siitä, miten amerikkalaiset jatkuvasti perustivat “yhdistyksiä” tukemaan taidetta, rakentamaan kirjastoja ja sairaaloita ja tyydyttämään kaikenlaisia sosiaalisia tarpeita. Halutessaan saada aikaan jotain hyvää esivanhempamme harvoin odottivat niin fyysisesti kuin henkisestikin etäällä olevien poliitikkojen hoitavan asian heidän puolestaan. “Ihmisluontoa hallitsevien luonnonlakien joukossa”, totesi Tocqueville kirjoittaessaan Demokratiasta Amerikassa, “on yksi asia, joka on selvempi kuin mikään muu. Jos ihmiset aikovat säilyttää sivistyksensä tai kehittää sitä, yhdessä toimimisen kyvyn pitää kehittyä ja vahvistua.”

Nykyään, kun hallitukset Amerikassa ja useimmissa muissa länsimaissa kuluttavat 40-60% ihmisten ansioista, pitäisi olla ilmeistä, että monikaan ei ajattele, toimi tai äänestä kuten esivanhempansa Tocquevillen aikoina. Miten siis voisimme palauttaa ja vahvistaa niitä asenteita ja instituutioita, jotka muodostavat eloisan, vapaan ja sivistyneen yhteiskunnan perustan?

Ainakaan emme pysty siihen hyväksymällä sokeasti kaikki hallituksen ohjelmat, jotka hukuttavat alleen yksityiset aloitteet tai kyseenalaistamalla niiden motiiveja, jotka perustellen kyseenalaistavat hallituksen toimet. Emme saa elvytettyä sivistynyttä yhteiskuntaa, jos emme luota itseemme, vaan uskomme, että valtiolla on monopoli myötätuntoon ja hyväntekeväisyyteen. Emme saavuta tavoitettamme ikinä, jos verotamme 40-60% ihmisten ansioista ja sitten ihmettelemme, kuten matematiikassa reputtaneet koululaiset, miten ihmisillä ei ole varaa heidän tarvitsemiinsa asioihin.

Sivistys pääsee edistymään vasta, kun ihmiset alkavat suhtautua vakavasti ajatukseen korvata hallituksen ohjelmia yksityisillä aloitteilla ja, kun keskustelussa päästään yli sellaisista lapsellisista väitteistä kuin “Jos haluat vähentää valtion maksamia tukia, kannatat siis vanhusten jättämistä kuolemaan nälkään.” Sivistys alkaa kukoistaa, kun ymmärrämme, että valtion “palkkaaminen” kalliiksi välikädeksi ei ole paras tapa “tehdä hyvää” ja että se usein katkaisee yhteyden apua tarvitsevien ja auttamishaluisten välillä. Edistymme, kun valtion tarjoaminen ongelmien ratkaisijaksi tunnustetaan siksi, mitä se on – väärää hyväntekeväisyyttä, “lintsaamista”, yksinkertainen epävastaus, joka ei toimi kunnolla, vaikka saakin kannattajansa tuntemaan omahyväistä tyytyväisyyttä.

Siviiliyhteiskunnan palauttaminen ei tule olemaan helppoa. Huonoista tavoista ja lyhytnäköisestä ajattelusta on vaikea päästä eroon. Erityisen vaikeaa on saada sivistyksen viesti vahingoittumattomana läpi valtamedian suodattimista. Erään suuren michiganilaisen sanomalehden hiljattain julkaistu pääkirjoitus on tästä hyvä esimerkki. Kirjoitus vastusti valtion budjettiin ehdotettuja leikkauksia ja rinnasti siviiliyhteiskunnan palauttamisen ihmiselämän alistamiseen “markkinatalouden armoille”. On sääli, että niin monet sanomalehdet rutiininomaisesti harmittelevat poliittisten kampanjoiden pinnallisuutta, mutta kuitenkin itse käyttävät kuluneita sanontoja, kun joku ehdottaa toimia ihmisiä kiusaavan valtion roolin pienentämiseksi.

Kyseinen pääkirjoitus ei ruokkinut, vaatettanut eikä tarjonnut majoitusta yhdellekään tarvitsevalle. Se tuskin paljoa lohdutti vähäosaisia. Se ei inspiroinut yhtään vapaaehtoista toimintaa puutteenalaisten perheiden auttamiseksi. Sen sijaan se saattoi tuudittaa osan lukijoista yhä syvempään omahyväisyyden uneen. Valtio, kuten pitääkin, huolehtii kaikista niistä asioista, joihin kirjoitus viittasi.

Samaan aikaan pohdiskelevammat kirjoittajat huomaavat joitakin rohkaisevia muutoksia. Huomattava artikkeli U.S. News & Worldin tuoreessa numerossa ylisti “kansalaisaktiivisuuden henkiinherättämistä”. Eräs lehden käyttämistä esimerkeistä kertoi Frankfordin kaupungista Pennsylvaniassa. Frankfordista oli tullut korkeiden verojen ja laman koettelema valtiosta riippuvainen yhteisö, joka kaipasi kipeästi ratkaisuja ongelmiinsa. Sivistyneen yhteisön kipinä oli sytytetty, ja nyt ihmiset ratkaisevat ongelmia itse. “Kun kaupunkiin satoi ennätykselliset 76 senttimetriä lunta, … frankfordilaiset eivät jääneet tumput suorina seisomaan ja valittamaan kaupungin työntekijöiden tehottomuutta. Asukkaat vuokrasivat itse lumiauroja ja jakoivat kustannukset”, lehti kertoi.

Jos Tocqueville vierailisi tässä pienessä pennsylvanialaisessa kaupungissa, niin ehkä hän näkisi häivähdyksen siitä suurenmoisuudesta, jota hän todisti 1830-luvulla. Hän vaikuttuisi kaupungin yhteishengestä ja saataisi jopa ehdottaa, että ihmisten kaikkialla pitäisi ottaa siitä oppia. Tocqueville saattaisi huomioida, että asukkaat eivät jääneet istumaan aloilleen valittamaan kurjuuttaan ja kirjoittamaan lehtien palstoille siitä, miten poliitikkojen pitäisi pelastaa heidät. “Kun pääsee eroon närkästyksestä, ettei valtio hoida asioita puolestasi, saa aikaiseksi tehdä sen itse”, eräs paikallinen asukas kertoo.

Voimme oppia paljon frankfordilaisilta ja muilta heidän kaltaisiltaan, jotka ajattelevat, ettei hyväntekeväisyys tarkoita joidenkin toisten rahojen kuluttamista tai sosiaalisten tarpeiden saarnaamista tietokoneen näppäimistön takaa. Sivistyksen palauttaminen yhteiskuntaan edellyttää sitä, että “uskallamme sanoa ei” henkilökohtaisen vastuun pakoilemiselle ja sille, että odottaisimme valtion tekevän puolestamme sen, mikä meidän pitäisi tehdä itse perheidemme ja paikallisten yhdistysten kanssa. Se tarkoittaa, että meidän pitää ajatella luovasti, keksiä yksityisiä aloitteita ja sitten vain toteuttaa ne.

Itse asiassa, mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä paremmin ymmärrän, että asioiden tekeminen sen sijaan, että vain puhuisi niistä tai odottaisi muiden tekevän ne, on yksi tärkeimpiä eroja aikuisten ja lasten välillä. Ehkä meidän kaikkien pitäisi vain kasvaa aikuisiksi – ja siten kasvaa ulos sosiaalivaltion tylsistyttävästä ympäristöstä.

***

Artikkelin on kirjoittanut Foundation for Economic Education -säätiön toiminnanjohtaja Lawrence W. Reed ja se on julkaistu alunperin suomeksi Centre for Individual and Economic Liberty -järjestön sivuilla. Uudelleenjulkaistu täällä CIEL:n luvalla. Linkki alkuperäiseen artikkeliin.

Varmuuskopio

Lauri Gröhn tykkää sensuroida moderoida blogissaan käytävää keskustelua kovalla kädellä, joten otan varmuuskopion kommentistani tänne. Laurin blogissa se tuskin (muuten) pitkään pysyy. Kommentissani viittaan siis Laurin usein toistamaan mantraan siitä, että IPCC:n raportista löydetyt virheet ovat vaikutusraportin puolella (mihin Alestalokin vetosi A-talkissa) eikä se näin ollen ole mikään ongelma, kun WG1:n raportti on säilynyt enemmittä kolhuitta. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin…

Vaikutusraportti (WG2) on muuten myös tieteellinen raportti (tai siis sen ainakin pitäisi olla, mitä se nyt ei ilmeisesti olekaan). Termeillä ”tiederaportti” ja ”tieteellinen” raportti Lauri viitannee WG1:n raporttiin, joka pyrkii osoittamaan ihmisen vaikutuksen ilmastoon tieteellisesti oikeaksi (The Physical Science Basis of Climate Change).

WG2:n tieteellinen raportti (Impacts, Adaptation and Vulnerability) on muuten itse asiassa jopa tärkeämpi kuin WG1, sillä WG2:n maalailemiin vaikutusskenaarioihin perustuu koko poliittinen liikehdintä väitettyyn ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen puuttumiseksi. Vaikka WG1 olisi täysin oikeassa (mitä se ei todennäköisesti ole, pelkästään WG1:n vertaisarviointiprosessin epäselvyydet antavat syyn olettaa, että sielläkin on jotain mätää), niin syytä toimiin ei olisi, ellei WG2 ennustaisi/skenaarioisi WG1:n esittämästä lämpenemisestä katastrofaalisia seurauksia. Siksi WG2:n virheellisyys on yhtä paha tai lähes yhtä paha asia kuin WG1:n virheellisyys on/olisi.

IPCC:n kolmas työryhmä, WG3, puolestaan pohtii toimenpiteitä, joilla asian voi ratkaista (Mitigation of climate change). Näiden työryhmien suhde voidaan kuvata siten, että WG2 rakentuu WG1:n pohjalta ja WG3 rakentuu WG1:n ja WG2:n pohjalta. Jos WG2 on epävalidi, WG3 on myös epävalidi, jos taas WG1 on epävalidi, sekä WG2 että WG3 ovat epävalideja. Tällä hetkellä WG2 seisoo hyvin huteralla pohjalla, joten myös toimenpiteet (WG3) tulisi kyseenalaistaa. Eikä se WG1:kään loputtomiin kestä, tulvavalli on murtumassa WG2:n myötä.

Halonen palkitsi Pachaurin

Samalla kun kotimaassa ja maailmalla vaaditaan IPCC:n pääjohtajan, skandaaleissa ryvettyneen rautatieinsinööri, fossiilimoguli Rajendra K. Pachaurin eroa, Suomen Tasavallan presidentti Tarja Halonen menee ja myöntää hänelle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkin. Näin kertoo Suomen Intian suurlähetystö 10.2.2010:

On behalf of the President of Finland Ms. Tarja Halonen, Prime Minister Vanhanen and Ambassador of Finland to India, Ms. Terhi Hakala presented Dr Rajendra K Pachauri, the Director-General of TERI and Chairman of the Intergovernmental Panel on Climate Change with The Commander of the Order of the White Rose of Finland. Dr Pachauri had been conferred with the award for his decade’s long, dedicated work in promoting international co-operation on climate change and sustainable development.

Voiko presidenttitason henkilö enää olla enemmän todellisuudesta irrallaan? No, koko kansan presidenttimme tietäen, todennäköisesti kyllä voi. Mutta miksi? Joka tapauksessa, onnea kunnianosoituksesta Pachaurille. Olkoon se viimeisesi.

Tiedon bongasi ensimmäisenä nimimerkki hyk Ilmastofoorumin keskustelupalstalla ja lisätietoja kaivoi nimimerkki pikkupoika Keisarin uudet vaatteet -blogista. Kotimainen media on nähdäkseni onnistunut olemaan toistaiseksi huomaamatta tämän kunniamerkkiasian.

Mitali Suomelle? Ei, vaan mitali Peetulle!

Usarin otsikko Peetu teki sen: Mitali Suomelle! menee niin metsään kuin mennä voi. Ei Suomi voittanut mitään mitalia, vaan Peetu Piiroinen voitti. Ihan itse. Kaikki kunnia ja onnittelut siitä hänelle! On toki mukavaa tuntea mielihyvää siitä, että kanssani samaan ryhmään — tässä tapauksessa suomalaisiin — kuuluva henkilö pärjää tuolla tasolla, ja tunnen sitä toki itsekin, ja se varmasti kehittää ryhmäidentiteettiä ja niin edelleen. Mutta siltikään me emme voittaneet, vaan hän voitti (tai siis tuli toiseksi).

Lainaan tähän eilisestä blogistani Olympiamenestyksen puute on pelkkää plussaa (minkä puutteen Peetu meni sitten heti katkaisemaan!) pätkän nimimerkin Silurus kommentista, joka kyllä kannattaa lukea kokonaankin:

Toinen koulukunta saattaa katsoa urheilua siksi, että filosofisesti nämä vihaavat hyvää (muissa). Heille tärkeintä urheilussa on nöyryytys ja täydellinen tuho. Väittäisin, että tälle ryhmälle oleellisin asia on kollektivismin eri tasot, joista kansallistunne merkitsee ansaitsematonta ylpeyttä edustajan välityksellä. Tämä ei missään nimessä ole rauhaa rakentava ideologia, ei maiden välillä, eikä vaikkapa jalkapallojoukkueiden kannattajien välillä.

Loistavat urheilusuoritukset ovat loistavia urheilusuorituksia, teki ne kuka tahansa. Ihmisenä — joita me kaikki tosiaan olemme, kansallisuudesta riippumatta — on hyvä olla hyvillään kaikista omista ja muiden huippusuorituksista, sillä ne ovat osoituksia siitä, että ihmiset voivat ja saavat osata ja pärjätä ja yltää ja kehittyä ja niin edelleen. Toisin sanoen, huippusuoritukset osoittavat, että ihmiset voivat ja saavat tehdä huippusuorituksia. Tähän paikkaan kehäpäätelmä mielestäni jopa sopii. :) Lainaan lisää Silurusta:

Olen kyllä sitä mieltä, että urheilu on kannattavaa yksilölle ja että urheilun katsominen ja esikuvien arvostaminen, jopa jonkinlainen ’sankareiden palvonta’ on terveellistä. Kyse on siitä, mitä urheilu todellisuudessa on verrattuna vaikkapa lintujen bongaukseen (joka epäilemättä on myös jossain määrin virkistävää ja hyödyllistä, mutta paljon rajatummassa kontekstissa). Urheilu edustaa ja sisältää tavoitteiden saavuttamista. Urheilutapahtuma visualisoi lyhyessä ajassa abstraktin oppitunnin elämästä itsestään; urheilu nostaa jalustalle, siis arvostaa, erinomaisuutta, laadukkuutta, eikä ainoastaan suhteellista ”paremmuutta”. Menestyäkseen urheilussa on tehtävä pitkän aikavälin suunnitelmia ja *investointeja* (ei siis uhrauksia). Siksi urheilu on urheilua harrastavalle hyödyllistä.

Suuret urheilukilpailut todellakin edistävät maailmanrauhaa — se tapahtuu sen abstraktion kautta, että kilpailijoilla ja katsojilla on yhteiset arvot, jotka ovat nimenomaan menestyksen, suuruuden ja loistavuuden arvostaminen ja ihmisen näkeminen sankarillisena ja kyvykkäänä elämään. Nekin ihmiset, jotka arvostavat keskinkertaisuutta — siis suorastaan vihaavat keskinkertaista paremmin menestyviä ihmisiä lähipiirissään, todennäköisesti silti arvostavat urheilua, koska se antaa heille toivon pilkahduksen siitä, että ehkä ihmisellä silti on mahdollisuus ja kyky menestyä.

Olympiamenestyksen puute on pelkkää plussaa

Vancouverin kisojen alkaessa mediassa hehkutettiin tavalliseen tapaan sitä, kuinka paljon mikäkin kunta lupaa nannaa mahdollisille oman kunnan olympiamitalisteille. Esimerkiksi Jyväskylä on laatinut mitaleille oikein hinnaston, jonka mukaan olympiakulta toisi voittajalleen bonuksena 10000 euroa. Tämän rahanjaon oikeutusta ei luonnollisesti missään kyseenalaistettu, mutta ainakin itse jyväskyläläisenä veronmaksajana olen tältä pohjalta tyytyväinen, jos Jyväskylän mitalisaldo pysyy nollana. Sama koskee toki koko Suomen mitalimenestystä.

Huippu-urheilu on suurelta osin, varsinkin vähemmän seksikkäissä eli vähemmän yksityistä, rehellistä rahaa saavissa lajeissa, joka tapauksessa verovaroin kustannettua. Tavallisilta ihmisiltä, riippumatta heidän kiinnostuksestaan huippu-urheilua tai sen saavutuksia kohtaan, otetaan väkivallalla uhkaamalla rahaa pois ja kaadetaan sitä urheilijoiden elättämiseen ja harjoituttamiseen.

Erityisen räikeää mitalistien palkitsemisesta tekee se, että sen haluamattaan kustantavat ihmiset, jotka päivittäin tekevät parhaansa työssään, joko palkansaajina tai yrittäjinä. Nämä ihmiset saattavat omalla alallaan olla jopa maailman parhaita ja ansaitusti saavat siitä suurempaa palkkaa tai kasvavia liikevoittoja. Ja kuinka suomalainen yhteiskunta palkitsee nämä arjen sankarit? Rankaisemalla heitä! Mitä paremmin teet työsi, mitä enemmän tuotat tuotteita ja palveluita eli hyötyä muille, sitä enemmän sinulta otetaan aseella uhaten pois!

Ja sitten sinulta ja kohtalotovereiltasi otetusta rahasta lohkaistaan kymppitonni vaikkapa jollekin jääkiekon olympiavoittajalle, joka päivätyössään ansaitsee — ihan ansaitusti — moninkertaisesti enemmän kuin sinä, tai jonkin muun lajin voittajalle, jota muutenkin elätetään ja harjoitutetaan sinultakin otetuilla rahoilla. Urheilijoiden työ on toki varmasti raskasta, mutta kuten kaikissa muissakin ammateissa, oikeuden saada palkkaa tai korvausta pitäisi perustua yksinomaan siihen, että joku tai jotkut sitä haluavat maksaa itse omista rahoistaan, eikä suinkaan siihen, että jotkut haluavat maksaa sitä muiden rahoista.

On toki totta, ettei se mitalirahojen jääminen jakamatta menestyksen puutteen vuoksi niitä rahoja veronmaksajille palauta. Kerätty mitä kerätty, joten johonkin ne käytetään. Jos en voisi vaikuttaa verotuksen määrään (sitähän pitäisi laskea, ihmisten rahat kuuluvat heille itselleen), niin mielestäni verovarat tulisi ainakin ohjata niiden tärkeimpien perustelujen mukaisesti, kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Urheilun, kuten myös kulttuurin ja taiteen, tukeminen kuuluu kuitenkin yksiselitteisesti yksityisasioiden piiriin. Ne tukekoot ja maksakoot, joita kyseiset asiat riittävän paljon kiinnostavat, ihan oman vapaaehtoisuuden pohjalta.

Oy Valtionsuklaa Ab | Anonyymi kirjoittaja

Olet karkkikaupassa ja tahdot suklaata. Voit valita haluamaasi merkiä, kuten Fazeria, Marabouta, Pandaa, Milkaa, Nestleä tai kallista Premium-suklaata. Voit myös valita ostatko tummaa vai vaaleaa suklaata, tahdotko rusinoita tai pähkinöitä vai onko ilman parempi. Entä ostaisitko 99 % kaakaota sisältävää suklaata vai tyydytkö vähempään. Tahdotko ostaa halvan suklaalevyn hintaan 0.80 € vai oletko valmis maksamaan paremmasta 3 €? Valintojen määrä on miltei loputon ja voit lähes aina löytää tarpeesi tyydyttävän vaihtoehdon.

Yhtäkkiä kuitenkin huomataan, että Suomesta löytyy ihmisiä, joilla ei ole varaa edes halvimpaan 0.80 € suklaalevyyn. Syyt tähän ovat monet, yleensä kyseiset henkilöt yksinkertaisesti tahtovat käyttää varansa toisella tavalla, mutta unohdetaan tämä hetkeksi ja pysytään siinä uskomattomassa tosiasiassa, että jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa edes kaikkein halvimpiin suklaapatukoihin.

Joidenkin ihmisten mielestä tämä on raivostuttavan epätasa-arvoista ja heidän vaatimuksestaan valtio puuttuu suklaantuotantoon ja perustaa Oy Valtionsuklaa Ab:n, joka huolehtii siitä, että kaikilla on varaa suklaaseen, jota myydään nyt 0.40 € pilkkahinnalla, huomattavasti halvemmalla, mitä halvinta suklaata aikaisemmin myytiin. Todellinen tuotantokustannus tällä valtion suklaalla raskaan byrokratian ja tehotoman tuotantokoneiston ansiosta on kuitenkin 5 €. Valtionsuklaan taso on keskiluokkaa ja kaikkia tyydyttävä valikoima on valkoista suklaata, tummaa suklaata, pähkinäsuklaata ja tavallista maitosuklaata. Poliittisella päätöksellä nämä vaihtoehdot kattavat kaikki tarpeet ja muut vaihtoehdot ovat tarpeetonta ylellisyyttä.

Muutama kuukausi kuluu ja Valtionsuklaalla ja sen johtoon palkintoviran saaneilla poliitikoilla näyttää menevän hyvin, itse asiassa suklaan kulutus on kaikkien aikojen huipussa ja yhä useammat ovat siirtyneet ostamaan halpaa Valtionsuklaata.

Valitettavasti ilmiöllä on muutama haittavaikutus. Aikaisemmat halvat suklaat eivät enää pärjää markkinoilla ja miten ne voisivatkaan pärjätä, koska Valtionsuklaa on nyt puolet halvempaa ja ihmiset ovat nyt siirtyneet ostamaan sitä. Lisäksi osa ihmisistä on pakotettuja siirtymään Valtionsuklaan ostajiksi, koska Valtionsuklaan tuotantokulujen kattamiseksi veroja on nostettu ja käteenjäävä tulo ei enää riitä muiden suklaiden ostoon. Itse asiassa ainoastaan markkinoiden kallein suklaa pärjää Valtionsuklaalle, koska Valtionsuklaa ei pysty alkuunkaan kilpailemaan sen kanssa laadussa ja makuvaihtoehdoissa. Tätä herkkua pääsevät maistamaan kuitenkin vain kaikkein suurituloisimmat, joilla on vielä nousseiden verojenkin jälkeen siihen varaa. Tosin ei kalliilla Premium-suklaallakaan hyvin mene. Valtion budjetin alijäämä on suklaabisneksen ansiosta kasvanut 100 miljoonalla eurolla ja tätä paikatakseen on arvonlisäveroa ja muita liiketoimintaan kohdistuvia veroja korotettu niin, että entisen 3.00 € suklaalevyn hinta on nyt 5.00 €.

Pian ei Valtionsuklaallakaan mene hyvin. Aikaisemmin vain köyhille tarkoitettua suklaata syö nyt koko keskiluokka ja myös osa hyvätuloisista. Entistä enemmän verotuloja vaaditaan tämän kasvaneen tehottoman tuotannon kattamiseksi, joka tekee 4,60 € per suklaalevy. Koska verorasite on jo ylittänyt kipurajan eikä uusia verotuloja voida enää ohjata Valtionsuklaalle, se on joutunut karsimaan kustannuksiaan vähentämällä valikoimaansa niin, että ainoastaan halvin maitosuklaa säilyy markkinoilla. Eihän kukaan hullu muutenkaan pähkinöitä suklaaseensa tahdo, on sosialidemokraattisen hallintoneuvoston uusi motto. Ennen suklaabisnestä valtio oli luvannut veronkevennyksiä, nyt niitä ei kuitenkaan voida toteuttaa, koska valtio tarvitsee rahojasi suklaan tuotantoon. Nyt kun on ”ilmiselviä todisteita” siitä, etteivät vapaat markkinat pysty huolehtimaan edes suklaan tuottamisesta, niin tätä pidetään oikeutettuna.

Muistatko miten suuri valikoima karkkikaupassa alussa oli? Valtionsuklaan markkinoille tulon jälkeen jäljellä on enää kahta vaihtoehtoa: halpaa ja heikkotasoista Valtionsuklaata sekä sietämättömän kallista Premium-suklaata.

Korvaa nyt sana suklaa terveydenhuollolla, joukkoliikenteellä, kirjastolla, urheilupaikoilla, kulttuurilla, eläkevakuutuksella, koulutuksella jne. Mekanismi on täsmälleen sama.

(Tämä kirjoitus on lainattu anonyymiltä kirjoittajalta.)

Phil Jones avoimena

The Mail on Sunday -lehden pääkirjoitussivulla kommentoidaan professori Phil Jonesin BBC:lle myöntämää haastattelua varsin osuvasti:

Professorin hämmästyttävä ilmastoperääntyminen

Miljardeja puntia on käytetty maailman muuttamiseksi vihreäksi ja lisäksi arveluttavan päästöoikeuskaupan rahoittamiseksi.

Lukemattomia litroja lentopolttoainetta on käytetty kuljettamaan asiantuntijoita, lobbareita ja poliitikkoja maailmanlopun ilmastonmuutoskonferensseihin. Jokainen maailman hallinto on muokannut poliittisia linjauksiaan, sadat akateemiset instituutiot, kokonaiset koulujen oppimäärät sekä tv-yhtiöiden ja sanomalehtien prioriteerit ovat muuttuneet — kaikki vain uuden opinkappaleen vuoksi, jonka mukaan ihmiskunta ylikuumentaa planeettaa ja ainoa keino pelastaa maailma jäätiköiden sulamisen aiheuttamalta hukkumiselta on tehdä sankarillisia ja kalliita uhrauksia.

Olet saattanut luulla, että kaikki tämä perustui paikkansapitävään, erittäin kyvykkääseen tieteelliseen tutkimukseen ja että mukana olevilla henkilöillä oli todellakin hyvä syy ylimieliseen varmuuteensa ja raivokkaaseen epäilijöiden vastustamiseensa.

Mutta, kiitos CRU-ilmastontutkimusyksiköstä vuodetuista sähköposteista nousseen kohun, saamme nyt kuulla, että yksikön johtaja Phil Jones työskentelee epäjärjestyksenomaisesti keskellä sotkua ja kaaosta. Hänelle hyvin sympaattisen BBC:n, joka edelleen pyrkii kuvaamaan vuodettuja sähköposteja varastetuiksi, haastattelussa professori Jones myöntää ettei ole tehnyt huolellista työtä pitäessään kirjaa omista arkistoistaan.

Hänen kollegansa muistavat hänen toimistonsa olleen ”usein sekalaisten paperikasojen saartama”.

Vieläkin yllättävämmin hän vaikuttaa huomattavasti vähemmän riemukkaalta perusteorian suhteen ja myöntää, että 1990-luvun lämpenemisvauhti ei juuri eroa kahdesta muusta lämpenemisjaksosta 1860-luvun jälkeen ja että vuoden 1995 jälkeen ei ole ollut tilastollisesti merkittävää lämpenemistä. Hän myös jättää avoimeksi sen mahdollisuuden, jota ilmastonmuutosaktivistit ovat pitkään vastustaneet, että keskiajan lämmin kausi, vuosina 800-1300, jota monet tutkijat pitävät nykyaikaa lämpimämpänä, on saattanut olla koko maapalloa koskenut ilmiö.

Tämä on hämmästyttävä perääntyminen, sillä jos [keskiajan lämmin kausi] oli sekä globaali että nykyistä lämpimämpi, vihreän liikkeen väite nykyisen lämpimyyden ennenkuulumattomuudesta romahtaa.

Lue koko kirjoitus englanniksi täältä. Alkuperäinen BBC:n haastattelu löytyy täältä. [via HMV@Ilmastofoorumi]

Täydennystä — se mitä jäi sanomatta

Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin asioita, joita yritin viime viikon A-talk-ohjelmassa (videolinkki) sanoa, mutta välillä en osannut ja välillä en saanut puheenvuoroa.

Alussa Ilmatieteenlaitoksen Alestalo totesi, että nyt IPCC:n raporteista löydetyt ”muutamat lipsahdukset” ovat vaikutustutkimuksen (AR4 WG2) puolella, joka ei ole hänen mukaansa yhtä edistyksellistä kuin ”peruskova ilmakehän fysiikka-, meteorologia- ja kemiapuoli” (AR4 WG1). Ensinnäkin ”lipsahduksia”, joka on varsin vähättelevä ilmaisu varsinkin joidenkin paljastuneiden virheiden kohdalla, on huomattavasti enemmän kuin muutama. Pelkästään Greenpeacen julkaisuja on käytetty lähteenä kymmenkunta kertaa, puhumattakaan muiden järjestöjen ja yritysten julkaisuista sekä jopa graduista ja lehtiartikkeleista.

Toisekseen virheitä on osoitettu myös WG1:n puolella käytetyistä tutkimuksista ja prosesseista, mutta ne ovat sitä ”peruskovaa” tiedettä, josta ei suuria otsikoita saa revittyä kirveelläkään — esimerkiksi joidenkin tilastollisten menetelmien epäsopivuus puulustotutkimuksiin, lähdeaineistojen piilottaminen kriitikoilta tai IPCC:n raportin hyvinkin teknisten vertaisarviointikommenttien perusteeton hylkääminen eivät nyt vain kiinnosta suurta yleisöä — joten ne eivät ole saaneet tuulta alleen eikä niitä ole siten tarvinnut käsitelläkään.

Ensimmäistä kertaa ääneen päästyään ministeri Lehtomäki toisti hyvin opittua mantraa, jonka mukaan ilmastonmuutosta tapahtuu ja ihmisellä on siinä rooli. Sama mantra toistui ministerin toisessa puheenvuorossa, jossa hän salli kuitenkin pienen epäilyksen häivän, jolla sitten perusteli sitä, että kaikista ilmastonmuutoksen vastaisista toimista on joka tapauksessa hyötyä ympäristön kannalta, vaikka ilmastonmuutos ei olisikaan totta, ja että ehdoton valtaosa niistä on joka tapauksessa järkeviä.

Tämä ei pidä paikkaansa. Onko järkevää polttaa Indonesian sademetsiä öljypalmuviljelmien eli biopolttoaineiden tieltä? Onko järkevää aiheuttaa ruoan hinnan nousua polttamalla ruokaa polttoaineena, jolloin maailman kaikkein köyhimmät näkevät nälkää? Onko järkevää pakottaa ihmiset siirtymään kalliimpiin, huonompiin, ympäristölle haitallisempiin elohopeaa sisältäviin ja joissain tapauksissa enemmän energiaa kuluttaviin (!!!) energiansäästölamppuihin? Onko järkevää tuhota kotimaisen ja eurooppalaisen teollisuuden toimintaedellytyksiä ja aiheuttaa tuotannon siirtymistä vähemmän ympäristöystävällisiin olosuhteisiin kehittyviin maihin? Onko järkevää tukea verovaroista joitakin erityisaloja ja siten aiheuttaa työttömyyttä muille aloille? Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja niin tehdessä käy selväksi, että ehdoton valtaosa tehdyistä ja suunnitelluista ilmastotoimista on haitallisia ihmisille ja/tai ympäristölle sekä hyödyttömiä ilmastolle ja kaikelle muullekin. Missä ne joka tapauksessa hyödylliset toimet viipyvät?

Luonnonvarojen ylikulutuksesta Lehtomäki hätäili pariinkin otteeseen ja piti sitä ilmastonmuutokseen läheisesti linkittyvänä asiana. Epäselväksi jäi mitä luonnonvaroja Lehtomäki ajatteli säästää ilmastonmuutoksen vastaisilla toimilla, sillä kyseiset toimet keskittyvät kuitenkin lähinnä fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseen ja lopulta lopettamiseen. Miksi esimerkiksi kivihiiltä pitäisi säästää? Ilmastonäkökulmat poislukien, mitä haittaa on kivihiilen ylikulutuksesta? Jos kivihiili on niin kamala aine, niin emmehän halua tulevienkaan sukupolvien sitä käyttävän, joten sen säästäminen tuntuu aika turhalta.

On huomattava, että kaikkien muiden luonnonvarojen kulutusta ilmastonsuojelu vähentää vain ja ainoastaan yhdellä tavoin eli aiheuttamalla haittaa ihmisten taloudelliselle toiminnalle. Mitä vähemmän ihmisillä on varaa kuluttaa, sitä vähemmän luonnonvaroja kuluu. Esimerkiksi hiilivero ei siis suoraan vähennä esimerkiksi raudan, nikkelin tai veden kulutusta. Ainoastaan ihmisten hyvinvoinnin ja elintason laskeminen vähentää. Paljastaako tämä ilmastonsuojelun todellisen tavoitteen eli YK:n ympäristöohjelman UNEP:n perustajan Maurice Strongin sanoin ”teollisten yhteiskuntien alasajon”? Mene ja tiedä, se lähentelisi jo salaliittoteoriaa, joita vahvasti epäilen, mutta joka tapauksessa, se on ainoa keino saada ilmastotoimilla vähennettyä luonnonvarojen kulutusta. Toinen keino on vähentää väestöä, mutta sitä eivät poliitikot ole ehdottaneet.

Monille aiheutti epäselvyyttä se, mitä tarkoitin suorilla ja epäsuorilla toimilla. Esimerkkinä käynee asia, jolla ainakin aiemmin usein perusteltiin ilmastotoimia, eli trooppisten tautien kuten malarian leviäminen. Sen sijaan, että toivottaisiin hiilidioksidin leikkaamisen vähentävän tai rajoittavan malariaa, on huomattavasti halvempaa puuttua malariaan suoraan, eli ostaa hyttysverkkoja sekä erityisesti kasvattaa asumisväljyyttä. Lena Huldénin väitöstutkimuksen mukaan nimenomaan asumisväljyys ja kotitalouksien koko on ratkaisevaa malarian leviämisen suhteen, ei keskilämpötila, sillä malariaa levittäviä hyttysiä esiintyy kylmissäkin maissa ja malariaepidemioita on aiemmin esiintynyt Jäämeren rannikkoa myöten. Samoin on monia muita ympäristöongelmia, joihin ilmastotoimet eivät vaikuta yhtään, kuten vesistöjen kuormittuminen maatalouden päästöistä tai Tyynenmeren jättimäinen jätelautta.

Myöhemmin kritisoituani sitä, että uusiutuvan energian alalle synnytetään verovaroin ja muiden tukitoimien avulla (esim. suunnitellut syöttötariffit) työpaikkoja, jotka kuitenkin synnytetään vain ja ainoastaan muiden kustannuksella, Lehtomäki vastasi, että ”clean tech” on kasvava ala ja että sieltä voi jotain merkittävää syntyä. Ympäristöministeri todisti tässä aika hyvin sen, ettei ymmärrä taloudesta mitään, ja karkeasti tiivistettynä vastasi väitteeseeni tuetun työllistämisen muuta työllisyyttä tuhoavasta vaikutuksesta, että tuettu työllistäminen työllistää. Duh?

Kuten sanoin, tukityöllistäminen tapahtuu vain ja ainoastaan toisten alojen kustannuksella. Kun puhtaisiin teknologioihin, oli se sitten tuulivoimaa, jätehuoltoa tai mitä vain, kaadetaan veroeuroja tai syöttötariffeja, tottahan toki ne alat kasvavat ja työllistävät lisää. Jokainen tukieuro on kuitenkin väistämättä muualta pois, joko veroina tai valtionvelkana eli tulevana verotuksena. Espanjassa kokemus ja tutkimus (PDF) on osoittanut, että jokaista luotua uusiutuvan energian (ei siis vain tuulivoiman, kuten ohjelmassa väitin) työpaikkaa kohti menetetään 2,2 työpaikkaa muualla, tai jokaista neljää luotua työpaikkaa kohti menetetään yhdeksän muuta työpaikkaa. Jokainen espanjalainen ”vihreä työpaikka” on maksanut veronmaksajille keskimäärin 571 tuhatta euroa ja jokainen tuulivoimatyöpaikka yli miljoona euroa. Valtiolla ei ole mitään taianomaista rahahanaa, josta valuu ilmaista rahaa, vaan kaikki tämä on pois tavallisten ihmisten ja yritysten toiminnasta.

Tätä on tietysti turha kertoa poliitikolle. Kaikki poliitikot ovat sairaalloisen innostuneita työllistämisestä ja kun pakkaan lisätään ilmastoinnostus, niin on ihan varmaa, että jos joku riittävän uskottava taho väittäisi, että kuoppien ja ojien kaivaminen hillitsee ilmastonmuutosta, niin poliitikot olisivat juoksujalkaa palkkaamassa työttömiä kaivuutöihin. Kaikki hekumoisivat siitä, kuinka kuoppatalkoilla ehkäistään ilmastonmuutosta ja työllistetään valtavat määrät ihmisiä, mutta kukaan ei muistaisi sitä, että jonkun täytyy niiden kaivajienkin palkat maksaa, eikä se raha edelleenkään valu mistään valtion taikahanasta ilmaiseksi. Sitten meillä olisi täystyöllisyys, kuoppia ja ojia kaikkialla ja jatkuvasti kasvava kaivamisteollisuus sekä tietenkin jatkuvasti vähemmän julkista rahoitusta kaikkeen muuhun, kuten peruspalveluihin. Ja maailma pelastuu…

Katastrofeillakin Lehtomäki muisti pelotella, kuten asiaan kuuluu. Miljoonakaupungit ja suuret väestömäärät kun ovat mahdollisesti jäämässä nousevan meriveden alle, tulvia ja myrskyjä tulee lisää ja niin edelleen. Ei havaintoakaan esimerkiksi toimittajan alussa viittaamasta tutkimuksesta, jota IPCC:n raportissa oli ennenaikaisesti siteerattu väärin, ja jonka mukaan ilmastonmuutoksen ja luonnonkatastrofien aiheuttamien tuhojen välillä ei ole havaittu yhteyttä. Ei havaintoakaan tutkimuksista, joiden mukaan ihmisten tuottaman hiilidioksidin ja luonnonkatastrofien välillä ei ole havaittu yhteyttä.

Alestalo tuki tätä näkökulmaa toisessa kohtaa vertaamalla ilmastotoimia kotivakuutukseen. Kumpikin kun maksaa rahaa ja kumpikin on epävarman tapahtuman varalle. Tämä on eräs versio varovaisuusperiaatteesta, jonka mukaan toimia tulee tehdä riippumatta ongelman epävarmuudesta, koska tuhot voivat olla niin suuret.

Kotivakuutuksen ottamisesta jokainen voi kuitenkin päättää itse ja mahdollisiin kotia ja irtaimistoa koskeviin tuhoihin voi varautua muutenkin, esimerkiksi panostamalla omaan huolellisuuteen, palovaroittimiin ja niin edelleen tai vaikkapa sopeutumalla mahdollisiin ongelmiin etu- ja jälkikäteen. Ilmastotoimissa vaihtoehtoja ei anneta, vaan jokaisen on osallistuttava ilmastonmuutoksen torjuntaan, halusi tai ei. Samalla kannustetaan sopeutumattomuuteen, vaikka ilmasto muuttuu aina, ja ehkäistään mahdollisuuksia sopeutumiseen. Esimerkiksi verottamalla köyhää tehdään hänelle vaikeammaksi muuttaa turvallisemmalle alueelle. Tai tukemalla tulva-alttiiden alueiden vakuutuksia tai tuhokorjauksia verovaroista kannustetaan ihmisiä edelleenkin asumaan alueella riskeistä huolimatta.

Samalla näitä riskejä, joita voi tapahtua ihan ilman ihmisen vaikutustakin, pidetään välittöminä uhkina ja unohdetaan pitkät aikavälit. IPCC:n parhaan arvion mukaan merenpinnat nousevat puolisen metriä vuoteen 2100 mennessä. On tutkimuksia ja ympäristölobbareita, joiden mukaan tämä arvio on liian pieni, ja monet puhuvat metristä tai useista metreistä vuoteen 2100 mennessä. Oli miten oli, 90 vuotta on pitkä aika. Merenpinnan nousu metritolkulla tuskin tapahtuu kertarytinällä vaan vähitellen ajanmittaan. Vaikkapa kaksi metriä vuoteen 2100 mennessä tarkoittaa keskimäärin 2,2 senttimetriä vuodessa. Tällainen nousuvauhti epäilemättä olisi riittävän suuri, jotta kaikki sen voisivat havaita. (Sellaista ei ole ainakaan toistaiseksi havaittu.) Tällöin 90 vuotta (tai vaikka vain 50 tai 30 vuotta) riittää siihen, että kaikki maailman merenranta-asutus siirtyy muutaman sata metriä (paikallisista olosuhteista riippuen ehkä enemmänkin) sisämaahan päin. Korallisaarilla tämä ei toki riitä, mutta nepä eivät jääkään veden alle, vaan ”kelluvat” sen pinnalla niin kauan kuin korallit elävät ja kasvavat. Tämä ”ratkaisu” tapahtuisi ihan itsekseen, jos sille on tarvetta, kunhan lopetetaan verovarojen käyttö riskialueilla asumisen tukemiseen. Jännintä tässä on se, että sama homma toimii, oli ilmastonmuutos ihmisen aiheuttamaa tai ei, ja jos sille ei ole tarvetta, niin sitä ei edes tehdä! Ajatella, paikalliset ihmiset ihan itse päättämässä omasta elämästään, onhan se aika mielikuvituksellista ja rohkeaa toki, ainakin poliitikon näkökulmasta.

Päätän tämän sekavan ja polveilevan kirjoitukseni tähän, pituuttakin sillä kun on jo liikaakin. Ohjelmassa taisi vielä jotain muutakin jäädä sanomatta, mutta tuossa olivat varmaan ne tärkeimmät. Ohjelman jälkeen asia on muuten kehittynyt edelleen, ja monet keskeiset ilmastotutkijat (kuten professori Mike Hulme) ja muut asiantuntijat (kuten professori Atte Korhola) ovat puhuneet IPCC:n hajottamisen puolesta. Ehkä Lehtomäki voisi yrittää palauttaa uskottavuutensa (saamani palautteen mukaan se koki kovia kolauksia A-talkissa) rippeitä osoittamalla aloitteellisuutta asian suhteen ja ottamalla vaatimuksen pöydälle ensimmäisenä ministeritason poliitikkona? Selvää on, että IPCC ei voi jatkaa nykyisellään, politisoituneena mukatiedekoneistona. Toivottavasti IPCC:n kaatuminen tervehdyttää ilmastotiedettä enemmänkin, eikä uusien organisaatioiden luomisen jälkeen homma jatku aivan entisellään. Poliitikkojen on pidettävä näppinsä erossa tieteestä!

Ilmastoskeptikkojen ”missio”

Päivän Savon Sanomat julkaisi oheisen mielipidekirjoitukseni lyhennettynä otsikolla Ilmastonsuojelu lisää ympäristöongelmia. Alla sama teksti alkuperäisessä muodossaan. Viitattu Sara Sajaniemen kirjoitus löytyy täältä ja sen kirvoittanut Matti Viialaisen kirjoitus täältä.

Ilmastoskeptikkojen missio

Sara Sajaniemi kysyi Lukijan sanomissa (SS 10.2.10) mitä ilmastoskeptikot ajavat takaa. Meitä motivoi pelko siitä, että ilmastopolitiikasta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Monelta osin tämä pelko on jo osoittautunut oikeaksi.

Sajaniemi tekee alkeellisen virheen väittäessään, että kasvihuonekaasujen pitoisuuden nousemisen ja maailman keskilämpötilan kohoamisen samanaikaisuus ei voi olla sattumaa. On kuitenkin tilastotieteen alkeita, että kahden asian samanaikainen muutos ei todista niiden välistä syy-seuraussuhdetta. Jos todistaisi, tilanne olisi vielä huonompi Sajaniemen argumentin kannalta, sillä vaikka CO2-päästöt ovat kasvaneet jatkuvasti, lähes 15 vuoteen keskilämpötila ei ole noussut tilastollisesti merkittävästi. Jos muutosten samanaikaisuus siis olisi todiste, tämä todistaisi yksiselitteisesti, ettei ihminen aiheuta ilmastonlämpenemistä.

Todellisuudessa asia on monimutkaisempi, mutta yhteyttä CO2-päästöjen ja keskilämpötilojen välillä ei ole empiirisesti havaittu, huolimatta vuosikymmenien tieteellisestä työstä ja siihen käytetyistä kymmenistä miljardeista. Teoria perustuu tietokonemalleihin, jotka kuvastavat nykytietämystä ilmaston toiminnasta. Ongelmana malleissa on se, että monia keskeisiä ilmaston sisäisiä prosesseja — kuten esimerkiksi pilvien käyttäytymistä — ei tunneta lainkaan riittävällä tasolla, jolloin niiden vaikutus on malleissa arvioitu.

Mielestämme olisi syytä puuttua nimenomaan todellisiin ympäristöongelmiin sen sijaan, että käytetään varoja turhaan ilmastotyöhön ja samalla aiheutetaan lisää ympäristöongelmia.

Ilmastonsuojelu onkin aikamme nopeimmin kasvava ympäristöongelma. Biopolttoaineiden tuottamiseksi sademetsiä poltetaan öljypalmuviljelmien tieltä. Hehkulamppujen kieltämisellä ihmisten kodit ja kaatopaikat kyllästetään energiansäästölamppujen sisältämällä elohopealla, jota muuten on määrätietoisesti pyritty vähentämään.

Ilmastokustannukset myös kiihdyttävät teollisuuden siirtymistä Euroopasta kehittyviin maihin. Modernin eurooppalaisen hiilivoimalan päästäessä lähinnä hiilidioksidia ja vesihöyryä, Kiinassa vastaava laitos tupruttaa sellaisinaan ilmoille niin rikin ja typen oksidit kuin noetkin, muista saasteista puhumattakaan. Seurauksena on ympäristötuhoja ja mm. happosateita, joista täällä on jo päästy eroon.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi
Jyväskylä

Maahanmuuttopolitiikka vs. sosiaalipolitiikka

Maahanmuuttokriitikoiden päämäärä on nähdäkseni — joskin karkeasti yksinkertaistettuna — se, että rajoitetaan tai valikoidaan maahanmuuttoa, jotta maahanmuuttajista koituvat sosiaalimenot eivät käy liian kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Maahanmuuttokriitikot tosin tunnistavat analyysissään maahanmuutosta aiheutuvan muitakin menoja ja vaikutuksia kuin sosiaalimenot, mutta ne lienevät kansantaloudellisesti vähemmän merkityksellisiä.

Mainittu päämäärä on kuitenkin virheellinen, koska ongelma ei ole maahanmuutossa vaan siinä sosiaaliturvassa. Vanha talouden nyrkkisääntö — vieläpä siitä harvinainen, että taloustieteen eri koulukunnat eivät siitä taida juuri riidellä — sanoo, että jos tuet jotain, saat sitä lisää. Nyrkkisääntö pätee erityisen näkyvästi sosiaaliturvassa, sillä kun tuemme taloudellisesti toimettomuutta, niin saamme lisää toimettomia. Ilmiössä on tunnistettavissa sekä suora että epäsuora vaikutus.

Yhtäältä liian laaja sosiaaliturva suoraan kannustaa pienituloisia pyrkimään sosiaaliturvan piiriin, varsinkin jos siitä seuraa vapaa-ajan lisääntyminen tulojen pysyessä lähes ennallaan. Toisaalta laajan sosiaaliturvan rahoittaminen nostaa verotuksen tarvetta, mikä puolestaan paitsi heikentää työnteon kannattavuutta varsinkin alemmissa tuloluokissa, myös heikentää työnantamisen kannattavuutta, kun pienempiä hommia ei kannata enää teettää muilla vaan tehdä itse.

Laaja sosiaaliturva yhdistettynä sinänsä hyvään rajat auki -politiikkaan tarkoittaa sitä, että sosiaalitukemme kannustaa nk. elintasopakolaisuuteen, jopa siinä määrin, että maahanmuuton järjestämisestä on jo muodostunut ammattimaista liiketoimintaa. Kaikki maahanmuuttajat eivät toki ole elintasopakolaisia, sillä on mm. paljon niitä työperäisiä (esimerkiksi omalla alallani on hyvin paljon ulkomailta tulleita työntekijöitä) sekä ihan oikeitakin pakolaisia. Kuitenkin nimenomaan elintasopakolaisten ryhmä on tukien kannustamana se nopeimmin kasvava maahantulijoiden joukko, mihin ymmärtääkseni myös maahanmuuttopolitiikan vastainen kritiikki perustuu.

Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan korjaa ongelmaa, koska se ei ole se varsinainen ongelma. Vaikka laittaisimme rajat täysin kiinni ja ympäröisimme maamme korkealla muurilla, sosiaaliturvajärjestelmän ongelmat eivät poistu. Itse asiassa ne vain pahenevat jatkuvasti, kun turvaa yhä vain laajennetaan. Elintasopakolaisten sijasta saisimme vain lisää rakenteellista toimettomuutta omasta takaa. Elintasopakolaisten puuttuminen toki hidastaisi järjestelmän vääjäämätöntä kaatumista omaan mahdottomuuteensa, mutta ei se sitä ehkäisisi.

Rajoittamaton maahanmuutto (ja maastamuutto!) on liberaali ratkaisu ja siihen on pyrittävä. Julkinen sosiaaliturva sen sijaan on hyvin epäliberaali järjestelmä, jonka purkamisen tulisi olla realistisen maahanmuuttopolitiikankin ytimessä. Sosiaaliturva kun voidaan hoitaa yksityisestikin (lue tämä!), niin miksi sen edes pitäisi olla julkista? Julkisen sosiaaliturvan purkaminen poistaisi myös maahanmuuttokriitikoiden esiin nostamat lähinnä elintasopakolaisuudesta aiheutuvat sekä kansantaloudelliset että sosiaaliset ongelmat. Maahanmuuttopolitiikan väitetyt kustannukset ovat todellisuudessa sosiaalipolitiikan kustannuksia.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Mutta jos vapaa maahanmuutto ei ole varsinaisesti ongelma, vaan julkinen sosiaaliturva, joka kaiken muun pahan ohella ruokkii elintasopakolaisuutta ja sen lieveilmiöitä, niin kohtaamme poliittisesti hyvin vaikean kysymyksen. Kuinka nimittäin sosiaaliturva voi sellaiseen johtaa, eikös se ole vain turvaverkko hätää kärsiville, jonka moraalisesta ihanuudesta ei voida edes keskustella? Ei se ole, ja pitäisi keskustella.

Tavalliset kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että julkiset tuet lisäävät tuettavan asian tarjontaa. He ymmärtävät myös, että tukirahojen täytyy tulla jostain muualta. Väännän silti seuraavaksi tämän rautalangasta, koska tämän blogipalvelun lukijoihin lukeutuu paljon poliitikkoja ja sellaisiksi pyrkiviä, ja usein heidän ymmärryksensä näiden asioiden suhteen tuntuu olevan huomattavasti keskimääräistä heikompi.

Oletetaan, että yhteiskunta koostuu kymmenestä henkilöstä, jotka yhtä lukuunottamatta ovat kaikki tuottavassa työssä. Yhteiskunnassa vallitsee myös sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa työttömille toimeentulon työssä olevilta kerättyjen verovarojen turvin. Oletetaan, että jokainen työssäoleva saa 10 kolikkoa palkkaa, josta verotetaan puoli kolikkoa yhden työttömän tukemiseksi. Tällöin työtön saa 4,5 kolikkoa tukea ja työlliset saavat pitää 9,5 kolikkoa palkastaan. Haitta työllisille ei tunnu kovin kohtuuttomalta ja työtönkin pärjää jotenkin, vaikka elintaso ei olekaan työllisiin verrattava.

Sitten yhteiskunnan väkiluku kasvaa syystä tai toisesta yhdellä. Syynä voi olla vaikkapa syntyvyys tai maahanmuutto. Yhteiskunnan uusi jäsen ei myös syystä tai toisesta työllisty, vaan jää sosiaaliturvan varaan. Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: korotetaan veroja tai leikataan etuja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sekä vanha työtön että uusi työtön saisivat 2,25 kolikkoa. Alkaa kuulostamaan jo aika pieneltä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taataan molemmille työttömille sama 4,5 kolikkoa, jolloin työllisten verot nousevat jo yhteen kolikkoon ja käteen jää yhdeksän kolikkoa. (Tietysti välimuotojakin voi olla, lisääntynyt julkinen meno voidaan kattaa esimerkiksi 50-50 veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tämän esimerkin kannalta.)

Työlliset tulevat edelleen hyvin toimeen ja työttömät jotenkin, joten järjestelmä vaikuttaa toimivan. Yhteiskunnan ulkopuolella, muissa yhteiskunnissa, on kuitenkin satoja henkilöitä, jotka ovat joko täysin tulottomia tai jotka saavat hankittua korkeintaan yhden tai kaksi kolikkoa tuloa. Kun he kuulevat, että tässä yhteiskunnassa työtönkin saa 4,5 kolikkoa tekemättä mitään, niin eikö heille vain synnykin houkutus muuttaa yhteiskuntaan? He voivat tulla hakemaan töitä, mutta niiden saannilla ei ole niin väliksi, kun joka tapauksessa tulot ja elintaso moninkertaistuvat.

Tällöin ei tarvitakaan kuin yhdeksän uutta työtöntä yhteiskuntaan, joko maahanmuuton tai väestön lisääntymisen kautta, kun työllisten ja työttömien tulot kohtaavat, olettaen että työttömien tukitasosta ei edelleenkään tingitä. Yhteiskunnassa on sitten siis 9 työllistä ja yksitoista (alkuperäinen, ensimmäinen uusi ja 9 uutta) työtöntä. Tällöin jokainen ansaitsee 4,5 kolikkoa, riippumatta siitä onko töissä vai ei. Eikö viimeistään tällöin — ellei jo silloin, kun tulot ovat pudonneet 5-7 kolikkoon — jokainen työllinen omalla tahollaan mieti, että kannattaako viettää päivät töissä, kun voisi hankkiutua työttömäksi ja saada samat (tai lähes samat) tulot sekä valtavasti vapaa-aikaa? Tällöin soppa on viimeistään valmis.

Toki on niin, että yhteiskunnan väkimäärän kasvaessa myös työt lisääntyvät. Kuitenkin jos työllisten määrä kasvaa hitaammin kuin työttömien, niin tuomiopäivän saapuminen kestää vain hieman kauemmin. Toisaalta, jos työllisten määrä kasvaa julkisella sektorilla, esimerkiksi byrokraateiksi hallinnoimaan kasvanutta väkimäärää tai opastamaan uusia työttömiä tukien hakemisessa, niin veronmaksajan ja siten koko yhteiskunnan kannalta tuomiopäivä saapuu vain nopeammin, sillä oletettavasti julkisella sektorilla maksetaan palkkaa enemmän kuin työttömälle korvauksia, jolloin tuottavaa työtä tekevien verotaakka kasvaa enemmän.

Todellisessa maailmassa kuva on tietysti paljon monimutkaisempi. Kannustinloukkuja on jo valtavasti, kaikkea työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä, koska tuilla pärjää paremmin tai ainakin lähes yhtä hyvin. Työehtosopimuksen omaavilla aloilla työntekijä ei voi hinnoitella työtään tessiä halvemmaksi, jolloin työllistyminen voi erityisesti kieli- ja/tai ammattitaidottoman kohdalla epäonnistua siitäkin syystä.

Hyvin pitkälle nämä asiat korjautuisivat itsestään, kun löydettäisiin rohkeus luopua julkisesta sosiaaliturvasta ja voitaisiin siten alentaa verotaakkaa merkittävästi. On edelleenkin huomattava, että julkisesta sosiaaliturvasta luopuminen ei todellakaan tarkoittaisi sosiaaliturvasta luopumista. Jokaisella ihmisellä on monia mahdollisuuksia saada apua yksityisesti vaikeissa tilanteissa.

Lähes kaikilla on perhettä ja sukulaisia, lähes kaikilla on ystäviä ja tuttavia, kaikilla on mahdollisuus säästää ja ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia, kaikilla on mahdollisuus liittyä ammattiliittoon tai työttömyyskassaan, pankeista saa lainaa, kun hoitaa asiansa hyvin, ja viime kädessä kuka tahansa saa apua hyväntekeväisyysjärjestöiltä, seurakunnilta, pelastusarmeijalta, yms. Avun hankkiminen itse kannustaisi myös entistä kovemmin korjaamaan tilannettaan itse, sen sijaan että odottaisi vuosikausia tilanteen korjautumista itsekseen, kuten jotkut tekevät.

Suuri ongelma sosiaaliturvan rukkaamisen kannalta on lähinnä se, että jo niin valtava määrä ihmisiä on tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvaa ei voida lopettaa kerralla, koska kaikki sen varassa elävät ihmiset eivät voisi samanaikaisesti löytää itse parannusta tilanteeseensa tai turvaa muualta. Tämä asia on erittäin tärkeä huomioida, sillä siinä vaiheessa kun sosiaaliturvajärjestelmä vääjäämättömästi romahtaa omaan mahdottomuuteensa, vieläkin useampi ihminen tulee olemaan siitä riippuvainen, ja silloin se romahtaa kerralla eikä hallitusti. Inhimillinen ratkaisu olisikin luopua julkisesta sosiaaliturvasta vähitellen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin helvetti pääsee irti.

(Kuten pitkäaikaisimmat lukijani varmasti huomasivat, tämä kirjoitus oli hieman muokattu uusinta kahdesta aiemmasta [1, 2] kirjoituksestani. Lisää maahanmuuton merkityksestä voi lukea vaikkapa CIEL:n sivuilta: Courage, Fear and Immigration:The Significance of Welcoming Newcomers in a Free Economy.)