Poikkeavuuksien ja erilaisuuden puolustus

Ihmiset ovat erilaisia ja silti heille kaikille kuuluvat samat yksilön oikeudet. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että tekisi mieleni lopettaa kirjoittaminen tähän ja tehdä tästä lyhin blogikirjoitukseni ikinä, mutta monenlainen erilaisuuden vihaaminen on niin yleistä nykypäivänä, että asiasta joutuu kirjoittamaan vähän enemmänkin.

On olemassa hyvin tärkeä syy sille, miksi ihmiset ovat erilaisia, ja se on evoluutio. Varsinkin monimutkaisempien eläinlajien — kuten ihmisen — kehityksen ja menestymisen kannalta on suotuisaa, että väestössä esiintyy riittävästi vaihtelua. Tällöin yhden piirteen osoittautuessa huonoksi toinen piirre on olemassa ja saa tilaa yleistyä seuraavissa sukupolvissa. Voidaankin sanoa — paitsi evoluutiobiologisista myös sosiaalisista, kokemusperäisistä ja kulttuurillisista vaikuttimista johtuen — että mikä tahansa inhimillinen ominaisuus noudattelee normaalijakaumaa.

Standard_deviation_diagram.png
Kuva normaalijakaumasta ja keskihajonnasta: Petter Strandmark / Wikimedia Commons

Millä tahansa mittarilla (johon yksilö ei voi itse juurikaan vaikuttaa eikä valita) noin kaksi kolmannesta väestöstä on yhden keskihajonnan ja noin 95% kahden keskihajonnan sisällä väestön keskiarvosta, oli kysymys sitten vaikkapa älykkyydestä tai pituudesta. Tämä suuri massa koetaan yleisesti ”samanlaisena” tai normaalina, ja kaikki ihmiset jakauman kummasta tahansa ääripäästä koetaan jollain tavoin erilaisina tai poikkeavina. Vaikka juuri nämä poikkeavimmat yksilöt saattavat lajin tulevaisuuden kannalta olla avainasemassa, jos esimerkiksi muuttuva ympäristö kääntyy vihamieliseksi jollekin ominaisuudelle, niin silti he kohtaavat helposti vieroksuntaa, syrjintää ja jopa väkivaltaa erilaisuutensa vuoksi.

Vaikka en mikään biologi olekaan, uskallan silti tuoda julki arveluni, että fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös monet muut inhimilliset ominaisuudet kuuluvat tähän luonnollisesti normaalijakautuvien asioiden joukkoon, kuten erilaiset käyttäytymismallit: seksuaalisen vietin voimakkuus, seksuaalinen suuntautuminen, jne. Esimerksiksi juurikin seksuaalinen suuntautuminen on asia, jossa erilaisiksi koetut ihmiset ovat saaneet kärsiä paljon ”normaalien” taholta.

Kuten sanottua, kaikenlainen poikkeavuus ja erilaisuus on kuitenkin täysin luonnollista ja jopa olennaista esimerkiksi evoluution kannalta. Myös yksilölle itselleen se on osa identiteettiä, enemmän tai vähemmän keskeinen. Erilaisen käyttäytymisen kieltäminen tai rajoittaminen on yksilöä kohtaan yhtä väkivaltaista kuin fyysisen erilaisuuden ”tasaaminen”, esimerkiksi pitkän henkilön lyhentäminen sääriluita kirurgisesti lyhentämällä. (Tätä sivuten suosittelen vilkaisemaan Kurt Vonnegutin ”Harrison Bergeroniin” pohjautuvan Tammy Brucen lyhytelokuvan nimeltä 2081 trailerin…)

Koska yksilön oikeudet kuuluvat kaikille, ei fyysinen eikä henkinen väkivalta ole hyväksyttävää pelkän erilaisuuden vuoksi. Ainoastaan silloin, kun yksilö — oli sitten ”normaali” tai ”poikkeava” — aiheuttaa tai aikoo aiheuttaa haittaa muille, voidaan häntä väkivaltaisesti estää, pysäyttää tai rangaista. Esimerkiksi pedofilia on sellainen poikkeavuus, jonka harjoittajia on oikeutettua estää tekemästä tekojaan, koska ne ovat uhreille selvästi haitallisia, mutta pelkkä haitallisesti poikkeava suuntautuminen sinänsä ei riitä oikeutukseksi vastatoimille, jos yksilö ei ryhdy tai aio ryhtyä muita haittaaviin toimiin. Jos taas vaikkapa keskimääräisestä poikkeava seksuaalinen suuntautuminen kohdistuu keskenään vapaaehtoisesti kanssakäyviin aikuisiin (esimerkiksi vaikkapa homous tai polyamoria), niin siihen ei ole kenelläkään oikeutta puuttua, sillä se olisi perusteetonta väkivaltaa kyseisiä henkilöitä kohtaan.

Onkin moraalitonta vaatia ja pystyttää erilaisia kieltoja ja rajoituksia, jotka estävät kaikenlaisia ja erilaisia ihmisiä toteuttamasta omia harmittomia taipumuksiaan ja mieltymyksiään, oli sitten kysymys seksuaalisuudesta, alkoholin tai huumeiden käytöstä, ampuma-aseiden näpräämisestä ja niin edelleen. Kaikki sellaiset lait ja rajoitukset, jotka puuttuvat sellaisiin ihmisten toimiin, joista ei ole kenelläkään ulkopuoliselle haittaa vastoin tahtoaan, ovat väkivaltaa ja tyranniaa kyseisiä ihmisiä kohtaan. Niiden, jotka eivät siedä erilaisuutta, olisi vain hyväksyttävä tämä, keskityttävä omiin asioihinsa ja niin kutsutusti hankittava elämä.

Poliitikkojen arkkityypit, osa 3: Ojasta allikkoon

Tämä on poliitikkotrilogiani kolmas ja viimeinen osa. Kahdessa aiemmassa osassa käsittelin kahta tärkeintä poliitikkotyyppiä, hyväntekijöitä ja heimopäälliköitä. Kuten muistamme, hyväntekijäpoliitikot ovat mukana politiikassa pääasiassa tehdäkseen hyvää omille eturyhmilleen, koko kansalle ja/tai itse järjestelmälle. Heimopäälliköt puolestaan haluavat yksinomaan tehdä hyvää itselleen, hinnalla millä hyvänsä, joskin mielellään he esiintyvät hyväntekijäpoliitikkoina sikäli kun se edistää heidän asiaansa. Muun tyyppisiä poliitikkoja on verrattain vähän eivätkä he ole tämän analyysin kannalta merkityksellisiä.

Koko nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu myytille ”yhteisistä asioista” ja niiden ”hoitamisesta yhteisesti”, edustuksellisen tai suoran demokratian tai näiden välimuodon kautta. Täysin puhdasta suoraa demokratiaa lukuunottamatta järjestelmään kuuluu aina joukko ihmisiä, jotka valitaan säännöllisesti vaaleilla edustamaan kansaa ja käyttämään valtaa kansan puolesta. Päinvastoin kuin menneiden aikojen yksinvaltiailla, despooteilla ja monarkeilla, näiden kansanedustajien tai parlamentaarikkojen tehtävä on hoitaa yhteiset asiat parhain päin koko kansan kannalta — siis tehdä hyvää kansalle.

Luonnollisesti siitä, mikä on koko kansan parhaaksi, esiintyy suunnatonta erimielisyyttä. Yksien mielestä riittävä uskonnollisuus ja uskonnollisten lakien noudattaminen on onnen tae, toiset pitävät yrittäjien hyvää asemaa kaikkien etuna, kolmansille työväestön hyöty on kansan voitto, neljänsille lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kaiken a ja o, viidensille on tärkeää laki, järjestys ja turvallisuus, kuudensille infrastruktuuri, ja niin edelleen. (Ryhmät voivat toki olla monilta osin päällekkäisiäkin.)

Kaikille — siis aivan kaikille — poliitikoille, yhteisten asioiden hoitajille, on kuitenkin yhteistä se käsitys, että yhteisten asioiden hoitaminen edellyttää yhteistä kassaa. Yhteinen kassa täyttyy veroilla sekä lainoilla, joiden vakuudeksi kelpaavat tulevaisuuden verot. Ilman veroja ei heidän mielestään voi rakentaa teitä ja katuja, järjestää poliisitointa ja maanpuolustusta, ylläpitää lakia ja oikeutta, hoitaa sairaita, kouluttaa lapsia ja nuoria eikä tietenkään rakentaa ja ylläpitää valtiokoneistoa, joka tätä kaikkea hallinnoi.

Hyväntekijäpoliitikot ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä rakennettaessa valtiokoneistoa ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Hyväntekijäpoliitikot löytävät nimittäin aina uusia ongelmia ratkaistavaksi sekä uusia kärsijöitä ja vähäosaisia autettaviksi, varsinkin kun suuri osa kyseisistä uusista ongelmista ja vähäosaisuudesta on heidän itsensä aiemmin aiheuttamaa. Tällöin valtio kasvaa ja kaiken lisäksi tämä hyväksytään kansan keskuudessa suuremmitta mukinoitta, tapahtuuhan se heidän itsensä ja kaiken hyvän nimissä.

Itse asiassa ilman hyväntekijäpoliitikkoja monarkioita ja muita diktatuureja ei olisi koskaan korvattu eri asteisilla demokratioilla. Jos kaikki vallantavoittelijat olisivat aina olleet heimopäälliköitä, ihmiset olisivat hylänneet diktaattorit kaadettuaan koko ajatuksen valtiosta. Sen sijaan juurikin hyväntekijäpoliitikot, aiempien hallintojen kaatamisen etujoukoissa, myivät ihmisille ajatuksen yhteisistä asioista, joita pitäisi yhteisesti hoitaa.

Hyväntekijäpoliitikot ovatkin niin vaarallisia juuri siksi, että he saavat ihmiset uskomaan valtioon ja myyttiin yhteisistä asioista. Tästä seuraa kaksi suurta riskiä, joista toinen tai molemmat lopulta toteutuvat yhteisten asioiden hoitamisen väistämättömänä seurauksena.

Ensinnäkin, sinänsä hyvää tarkoittava politiikka on paitsi lähtökohtaisestikin tuhoisaa, tulee se myös johtamaan kestämättömään tilanteeseen. Puhun tietenkin verotuksesta ja sääntelystä. Demokraattisten valtioiden alkutaipaleella verot ja säännöt olivat pieniä ja vähäisiä, mutta niistä ajoista ne ovat — luonnolliseen tapaansa — moninkertaistuneet. Kuten kirjoitin, aina löytyy uusia ongelmia ratkottaviksi ja uusia jollain tapaa vähäosaisia autettaviksi. Järjestelmästä tulee ajan myötä niin monimutkainen ja niin kallis, että ihmisten — yhteiset asiansa ”hoidattaneen” kansan — käy yhä vaikeammaksi elää, tehdä työtä, yrittää ja menestyä kyseisessä yhteiskunnassa. Ihmiset passivoituvat, jäävät sosiaaliturvan varaan, kiertävät veroja ja/tai muuttavat pois, jolloin yhteisten asioiden hoitamisen rahoitusvaikeudet käyvät entistä ilmeisimmiksi. Lopulta tällainen yhteiskunta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Toisekseen, hieman ennen tai viimeistään heti kyseisen romahduksen jälkeen heimopäälliköt huomaavat tilaisuutensa tulleen. Siihen asti he ovat tyytyneet ”hoitamaan yhteisiä asioita” ja nostamaan kelpo korvausta siitä hyvästä, ehkä hieman mahdollisuuksien mukaan pelaten etuja omille sukulaisilleen ja kavereilleen. Huonojen aikojen — ja niitähän yhteisten asioiden hoitamisella saadaan tehokkaasti ja toistuvasti aikaan — koittaessa heimopäälliköt voivat vedota jonkinlaiseen hätätilaan, joko aitoon tai tekaistuun, ja kaapata vallan itselleen, käyttäen hyväntekijöiden rakentamaa valtiokoneistoa hyväkseen.

Ilman olemassaolevaa laajaa valtiota heimopäälliköiden on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, rakentaa tyhjästä mittavaa valtiokoneistoa kansan hallitsemiseen mielivaltaisesti, diktaattorin ottein. Tilanne on vielä pahempi vallanhimoisille heimopäälliköille, jos hyväntekijät eivät ole riisuneet kansaa aseista hyvän nimissä tai vähintäänkin rakentaneet voimakkaita poliisi- ja puolustusvoimia, jotka tarvittaessa pystyvät torjumaan myös ”sisäiset uhat” ja riisumaan kansan aseista väkisin.

Vaikka heimopäälliköt, jotka nimensä mukaisesti mielivät heimopäälliköiksi, ovat varmasti huonompia ja pahempia ihmisiä, juuri hyväntahtoisten, vilpittömien hyväntekijäpoliitikoiden sekä heidän tukijoidensa ja kannattajiensa joukko ovat vaarallisimpia kaikista. Heidän ”ansiostaan” ihmiset uskovat valtioon ja sen kykyyn ratkaista asiat kaikkien kannalta parhain päin, kaikista valtioiden epäonnistumisista, suoranaista virheistä ja vertaansa vailla olevista hirmuteoista huolimatta. Ilman tätä aiheetonta uskoa olisimme huomattavan paljon lähempänä yhteiskuntaa, joka ei perustuisi väkivaltaan.

Amerikka-kortti

Jos sait nettikeskustelussa juuri linkin tälle sivulle, on todennäköistä, että yritit käyttää Amerikan Yhdysvaltoja eli nk. Amerikka-korttia vasta-argumenttina liberalismille, libertarismille tai kapitalismille. Godwinin lakia mukaillen todennäköisyys sille, että verkossa käytävän liberalismi-, libertarismi- tai kapitalismikeskustelun pitkittyessä joku käyttää Yhdysvaltoja vasta-argumenttina lähenee arvoa 1. Kanssakeskustelijasi lähetti sinulle tämän linkin siinä toivossa, että ottaisit opiksesi. Muussa tapauksessa saatat juuri olla häviämässä väittelynne.

usa-card.png

Lyhyesti sanottuna, Amerikan Yhdysvallat, USA tai tuttavallisesti Amerikka ei ole esimerkki liberaalista, libertaristisesta tai kapitalistisesta yhteiskunnasta. Tämän tosiasian eli faktan voi havaita muun muassa seuraavista yksityiskohdista, jos kohta monista muistakin. Jatkossa liberaaliin, libertaristiseen tai kapitalistiseen yhteiskuntaan viitataan lyhyesti vapaana yhteiskuntana.

  • Yhdysvalloissa on käytössä fiat-raha sekä keskuspankki The Federal Reserve (Fed), joka mm. säätelee korkomarkkinoita. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset saavat itse päättää mitä hyväksyvät rahaksi ja korot määräytyvät vapaasti markkinoilla kulloisenkin säästöasteen mukaisesti. Jos taloudessa ei ole vapaata rahaa tai vapaita korkoja, kyseessä ei ole ilmaisun missään mielekkäässä merkityksessä vapaa markkinatalous, minkä tahansa laidan poliitikkojen muunlaisesta retoriikasta huolimatta. (Lisätietoja.)
  • Yhdysvalloissa liittovaltio omistaa leijonanosan talouden asuntolainoista. Vuoden 2008 talouskriisin seurauksena USA:ssa kansallistettiin (kuulostaako kapitalistiselta sanalta?) jo ennestäänkin puolivaltiolliset asuntolainoittajat Freddie Mac ja Fannie Mae, joiden salkuissa oli merkittävä osa amerikkalaisten asuntolainoista. Vapaassa yhteiskunnassa valtio ei puutu millään tavoin asuntomarkkinoihin.
  • Liittovaltion Medicare- ja Medicaid-ohjelmien yms. puitteissa lähes jokainen kansalainen on pakollisen sairausvakuutuksen piirissä. Vapaassa yhteiskunnassa valtio ei puutu kansalaisten yksityisasioihin, kuten heidän terveydenhuoltovalintoihinsa.
  • Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia ja -joukkoja yli 150 maassa, kuten Irakissa, Afganistanissa, Japanissa ja Saksassa. Kaikkiaan ulkomailla palvelee yli 369 tuhatta sotilasta. Vapaa yhteiskunta ei välttämättä edes ylläpidä lainkaan vakinaista armeijaa (aktiivisessa palveluksessa on jopa 1,5 miljoonaa yhdysvaltalaissotilasta), saati että se harjoittaisi hyökkäyssotia tai imperialismia.
  • Yhdysvallat ei ole vapaa markkinatalous. The Heritage Foundationin ja The Wall Street Journalin viimeisimmän taloudellisen vapauden indeksin (The 2010 Index of Economic Freedom) mukaan Yhdysvallat on maailman kahdeksanneksi vapain talous ja ansaitsee arvosanan ”enimmäkseen vapaa” (mostly free). Edes listan pitkäaikainen kärkimaa Hong Kong ei ole kuitenkaan puhtaasti vapaa markkinatalous, sillä indeksi ei esimerkiksi laske keskuspankkijärjestelmää vapauden vastaiseksi. (Suomi on sijalla 17, heti Viron perässä.)

Riittikö? Listaa toki saatetaan kehittää ajan myötä (ehdotuksia otetaan vastaan!), jos ei nyt riittänytkään. Toivottavasti kuitenkin opit jotain siitä, mitä liberaalit ja libertaarit tarkoittavat vapaalla yhteiskunnalla tai vapaalla markkinataloudella.

Poliitikkojen arkkityypit, osa 2: Heimopäälliköt (päivitetty)

Tämä on poliitikkotrilogiani toinen osa, jossa käsittelen toista tärkeintä poliitikkotyyppiä eli heimopäällikköjä. Edellinen osa käsitteli hyväntekijöitä ja viimeisessä osassa on johtopäätösten aika. Nyt kuitenkin niihin päällikkötyyppeihin.

Heimopäällikköjä ei ulkopuolinen välttämättä useinkaan erota hyväntekijöistä, varsinkaan näiden poliittisen uran alku- ja keskivaiheilla. Heille on hyödyllistä, että kaikkia poliitikkoja pidetään yhteiskunnan ja omien eturyhmiensä puolesta uhrautuvina hyväntekijöinä, yhteisten asioiden hoitajina. Sellaisina he siis pyrkivät useimmiten itsekin esiintymään. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta.

Siinä missä hyväntekijäpoliitikko on varsinkin uransa alussa vilpittömästi muille (siis ainakin omille eturyhmilleen) hyvää tahtova henkilö, heimopäälliköt ovat lähempänä sosiopaatteja. He pystyvät erinomaisesti esittämään sosiaalista, avuliasta, hyväntahtoista ja epäitsekästä ihmistä, mutta todellisuudessa heitä kiinnostaa vain heidän oma menestyksensä ja valtansa. Siinä missä hyväntekijäpoliitikko kokee ainakin jonkinlaisia tunnontuskia joutuessaan uhraamaan yksien edun toisten edun vuoksi kuvitellun suuremman hyvän nimissä, heimopäällikkö uhraa silmää räpäyttämättä mitä ja kenet tahansa suuremman oman hyvänsä vuoksi.

Heimopäälliköt tietävät erinomaisesti millaiset asiat ovat toisten, köh, siis hänen itsensä hyväksi. Esimerkiksi lainsäätäjinä he ovat suorastaan pirullisia. He rakastavat — jos vain rakkautta voivat ylipäätään tuntea — lakeja, joita kansalaiset eivät jaksa, viitsi tai voi jatkuvasti noudattaa tai viranomaiset tehokkaasti valvoa. Pyöräilykypärät, ylinopeudet, miedot huumausaineet, nettipiratismi ja muut vastaavat ovat heidän erityisiä suosikkejaan, sillä näin melkein jokaisesta kansalaisesta tulee rikollinen ja heimopäälliköt pääsevät rahastamaan heidän syyllisyydellään kuin kirkonmiehet ikään (aivan kaikkihan ovat syntisiä). Se tarkoittaa lisää valtaa, lisää veroja, lisää sääntelyä ja lisää syyllisyyttä.

Lisäksi heimopäälliköillä, vaikka eivät itse muista välitä, on kyky tietää, mistä muut välittävät. Tämä kyky auttaakin heitä esiintymään hyväntekijöinä. ”Välitätkö köyhistä,” poliitikko kysyy vastauksen jo tietäen ja jatkaa, ”Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi köyhistä.” ”Välitätkö sairaista? Hyvä, maksa verosi ja minä huolehdin puolestasi sairaista.” Ja tottahan toki heimopäällikkö valuttaa osan näistä veroista köyhistä ja sairaista huolehtimiseen, tehdäkseen sekä hyväätahtovat veronmaksajat että avunsaajat poliitikoista — ja erityisesti itsestään — riippuvaisiksi.

Vaikka heimopäälliköt ovatkin vallanhimoisia, täysin häikäilemättömiä poliitikkoja, joiden käsissä valtioiden väkivaltamonopolit ovat kautta historian tuottaneet toinen toistaan kauheampia tragedioita, he eivät demokraattisessa valtiossa ole niitä vaarallisimpia poliitikkoja, vaan vasta toiseksi vaarallisimpia, hyväntekijöiden jälkeen. Vallankumouksellisissa olosuhteissa ja totalitaristissa valtioissa heimopäälliköt toki vievät vaarallisimpien poliitikoiden tittelin, mutta puhutaan nyt demokratiasta. Tai siis seuraavassa osassa…

PÄIVITYS: Kolmas ja viimeinen osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.

Naiminen vapaaksi — EI minkäänlaiselle avioliittolaille!

Vaikka viimeaikainen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on ollut sinänsä myönteistä, on se keinotekoisten rajoituksien vähentämisen kannalta verrattain mitätön hanke. Kun nimittäin avioliiton oikeudellista sisältöä tarkemmin ja yleisluontoisemmin ajatellaan, voidaan havaita, että se on kahden tai useamman ihmisen välinen sopimus siitä, minkälaiseen käyttäytymiseen he sitoutuvat yhdessä eläessään, millainen käyttäytyminen johtaa sopimuksen purkamiseen, minkälaisia ehtoja sopimuksen purkamiselle vapaaehtoisesti on, millaisia sanktioita sopimus sisältää, miten toimitaan yhden tai useamman sopimusosapuolen kuollessa ja niin edelleen.

Nykyinen avioliittolaki asettaa lukuisia rajoituksia sille, millaisia avioliittoja ihmiset voivat keskenään solmia. Avioehdoilla voidaan tietyiltä osin poiketa näistä säädöksistä, mutta ei kaikista. Nykyisen lain säädös siitä, että avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen, on vain yksi näistä rajoitteista, eikä sen muuttaminen sukupuolineutraaliksi edistä ihmisten keskinäistä sopimusvapautta kovinkaan suuresti, oikeastaan vain verrattain pienen ryhmän. Silti tämäkin ryhmä, joka ensimmäistä kertaa pääsee avioliittolain piiriin, pääsee tekemään vain yhdenlaisia avioliittoja, mahdolliset avioehdot poislukien.

Ehdotankin, että nykyinen avioliittolaki kumotaan kokonaan lailla, joka muuttaa olemassaolevat avioliitot yksityisoikeudellisiksi sopimuksiksi, joiden sisältö vastaa nykyisen avioliittolain sisältöä. Tämän jälkeen ihmiset olisivat vapaita muodostamaan keskenään vaikka minkälaisia avioliittosopimuksia omien halujensa ja tarpeidensa mukaisesti.

Erilaisilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat mieltymyksensä ihmisten yhteiselon suhteen, joten ne siunatkoon niitä avioliittosopimusten osapuolia, joita itse haluavat siunata. Oikeudellinen osuus voi jäädä kokonaan uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle, sopimukseen astuvien ihmisten keskinäiseksi asiaksi. Avioliittosopimuksen osapuolet voivat toki ottaa uskonnolliset näkökulmat halutessaan itse huomioon.

Muussa lainsäädännössä avioliitto vaikuttaa lähinnä perintöasioihin ja julkisiin tukiin. Näissä asioissa uudet yksityisoikeudelliset avioliittosopimukset voidaan niiden muodosta riippumatta tulkita keskenään tasavertaisiksi avioliitoiksi. Adoptioasiat puolestaan voitaisiin jättää kokonaan lainsäädännön ulkopuolelle adoptiotoimistojen asiaksi.

Poliitikkojen arkkityypit, osa 1: Hyväntekijät

Poliitikkoja on monenmoisia, mutta heistä on selkeästi löydettävissä ainakin kahta erilaista arkkityyppiä: hyväntekijät ja heimopäälliköt. On joitakin poliitikkoja, jotka eivät täysin sovi kumpaankaan näistä kategorioista, mutta he ovat harvassa. Tässä kirjoituksessa käsittelen hyväntekijäpoliitikkojen piirteitä, heimopäälliköt tulevat käsittelyyn toisessa osassa ja lopuksi kolmannessa osassa käyn läpi näiden ominaisuuksien käytännön seurauksia.

Hyväntekijät ovat selvästi poliitikkojen suurin ryhmä, sillä sen lisäksi, että valtaosa poliitikoista oikeasti haluaa tehdä hyvää, lähes kaikki lopuistakin haluavat esiintyä hyväntekijöinä. Periaatteessa tarkoitus kai onkin, että jokainen poliitikko olisi hyväntekijä, uhraamassa omaa aikaa ja vaivaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten hyvinvoinnin edestä, tietenkin sopivaa korvausta vastaan.

Hyväntekijäpoliitikoille tyypillisiä piirteitä ovat iloisuus, myönteinen suhtautuminen elämään, sosiaalisuus ja vahvat, ideologisetkin näkemykset siitä, millaiset asiat ovat muiden parhaaksi. Usein he auliisti jakavat omasta mielestään hyviä neuvojaan jopa vaivaksi asti, varsinkin jos näkevät läheisensä tai jonkun muun vastaantulijan tekevän asioita hyväntekijäpoliitikon mielestä väärällä tai haitallisella tavalla.

Hyväntekijöiden kohteiksi joutuneet ja sivustaseuraajat saattavat joskus kokea heidän suhtautumisensa autettaviinsa ylimieliseksi. Ylimielisyys kuitenkin kuuluu varsinaisesti vain harvoin hyväntekijäpoliitikon luonteenpiirteisiin. Todellisuudessa kysymys on useimmiten täysin vilpittömästä halusta auttaa ja tehdä hyvää, tarvittaessa jopa vastoin autettavan tahtoa. Hyväntekijäpoliitikolle on nimittäin luonnollista ajatella, että muut ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan, sillä hehän näyttävät jatkuvasti tekevän lähes kaiken väärin, jos hyväntekijä ei ole opastamassa tai säätämässä tarvittavia lakeja.

Niin ikään hyväntekijöille tyypillistä on Robin Hood -tyyppinen utilitarismi. Koska heidän tavoitteenaan on mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman usealle, mitään keinoja ja välineitä ei kaihdeta tavoitteeseen pääsemiseksi. Yksilön tai pienen ryhmän etu voidaan silmää räpäyttämättä uhrata suuremman joukon tai suuremman edun vuoksi. Päämäärä siis oikeuttaa keinot.

Hieman harvinaisempi, mutta ei lainkaan tavaton, piirre hyväntekijäpoliitikoille on jonkin tiukkaa kurinalaisuutta edellyttävän maailmankatsomuksen omaaminen ja sen noudattamisen osoittautuminen henkilökohtaisesti haastavaksi. Tällaisesta ihmisestä saattaa tulla hyväntekijäpoliitikko, jos hän katsoo maailmankatsomuksen poliittisten johtopäätösten ajamisen helpommaksi kuin oman kurinalaisuutensa kehittämisen. Toisin sanoen, sen lisäksi että hän uskoo toimivansa muiden parhaaksi, hän yrittää saada valtion pakottamaan myös itsensä oman maailmankatsomuksensa vaatimaan muottiin, kun ei itse siinä onnistu.

Kaiken kaikkiaan hyväntekijät ovat poliitikoista vaarallisimpia. Miksi, sen kerron sarjan kolmannessa osassa.

PÄIVITYS: Sarjan toinen osa on nyt saatavilla: heimopäälliköt.

PÄIVITYS #2: Sarjan kolmas osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.

Tuplapettääkö Kepu?

Vanha tuttu sananparsi ”Kepu pettää aina” kajahti taas useamman kerran, kun Kepun valejäsenyydet kävivät toden teolla ilmi. Mutta mahtaako tässä olla käynnissä tuplapetos? Kepu nimittäin väittää, että valejäseniä ei ole mahdollista poistaa rekisteristä automaattisesti. Saanen epäillä.

Yhdistyksen — jollainen puoluekin ja sen paikallisjärjestöt ovat — on sääntöjensä mukaisesti kutsuttava jäsenistönsä vuosittain sääntömääräiseen yhdistyksen kokoukseen. Lisäksi yhdistykset tapaavat periä jäseniltään jäsenmaksuja. Niinikään hyvin monella yhdistyksellä on jäsenistöön kohdistuvaa tiedotustoimintaa, kuten jäsenkirjeitä ja jäsenlehtiä, puolueilla puoluelehtiä ja niin edelleen.

Onko valejäsenet kutsuttu vuosikokouksiin? Onko valejäseniltä peritty jäsenmaksua? Onko valejäsenille lähetetty tiedotusmateriaalia? Jos vastaus yhteenkin kysymykseen on kyllä, he olisivat olleet tietoisia jäsenyydestään jo ennen jäsenkorttikohua. Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ei, yhdistykset (puolue, sen piirit ja piirien osastot) ovat hyvin todennäköisesti rikkoneet omia sääntöjään jättämällä osan jäsenistöstä kutsumatta yhdistysten kokouksiin (varmaksi en voi sanoa kyseisiä sääntöjä lukemattomana).

Ennen kaikkea, jos vastaus näihin kysymyksiin on ei, yhdistyksillä täytyy olla tieto siitä, keille kyseiset kutsut, viestit ja tiedotteet on pitänyt lähettää ja keille ei. Toisin sanoen, Keskustalla on täytynyt olla tieto siitä, ketkä ovat oikeita jäseniä ja ketkä ovat valejäseniä. Väitän, että Kepu pettää jälleen.

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Viime päivinä on osoiteltu milloin henkilöitä, milloin puolueita sormella siitä, että kuka sitä lainaa Kreikkaan nyt on oikein antamassa ja velkaannuttamassa Suomea muutenkin lisää. Totuus lienee kuitenkin se, että nämä ”isot asiat” menisivät aivan samalla tavalla, vaikka hallituksessa istuisivat demarit, persut ja vasurit. Syyllisiä eivät olekaan nykyiset vallanpitäjät, vaan itse järjestelmä.

En millään tavoin halua puolustella Kataista, Vanhasta tai Kreikka-lainan puolesta äänestäneitä kansanedustajia, päinvastoin, mutta vaikka jotkut muut olisivat ottaneet heidän paikkansa, tulos olisi ollut perusteluita myöten sama. Isompaa kriisiä pelätään ja sen vuoksi ollaan valmiita mihin tahansa päättömyksiin, muutenkin jo lähes olemattomista aate-eroista välittämättä.

Valtiot, niin Kreikka kuin Suomikin, velkaantuvat, koska niiden poliittinen järjestelmä on mätä. Ehdokkaat ja puolueet voivat ostaa kannatusta lupaamalla kansalaisille lähes kuun taivaalta ja sitten kattaa menoista verotuksella sen minkä kehtaavat ja loput velkarahalla, koska velkojen hoito jää kuitenkin tulevien vallanpitäjien huoleksi. Asiaa ei auta se, että monet johtavat taloustieteilijät kannustavat valtioita velkaantumaan väittäen, ettei velkoja tarvitse koskaan maksaa pois.

Todellisuudessa velat on maksettava pois ja valtionvelka on tällöin tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Jos yksi hallitus katsoo oikeudekseen ottaa velkaa kattaakseen kasvavia menoja, jonkun tulevan hallituksen on kiristettävä veroja, leikattava menoja tai todennäköisesti tehtävä molempia hoitaakseen velat. Luonnollisesti yksikään hallitus ei noita asioita halua tehdä, vaan ottaa vain lisää velkaa ja toivoo parasta.

Kulloisetkin vallanpitäjät ovat syyllisiä paitsi siihen, että he jatkavat tätä velkaantumisen kierrettä, myös siihen, että he eivät korjaa tätä varmaan tuhoon johtavaa järjestelmää. Mitä kauemmin kierrettä jatketaan, sitä korkeammalta tulemme putoamaan. On aika ryhtyä elämään suu säkkiä myöten mitä pikimmiten, jotta tulevista ongelmista edes osa voidaan välttää, vaikka se olisikin tuskallista. Valtion ja kuntien velkaantuminen on estettävä ja tehtävät rajattava perustuslaissa.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu yleisönosastokirjoitukseksi Keskisuomalaiseen. Ei toistaiseksi julkaistu lehdessä.)

”Kreikan tauti” – taudin todellinen luonne ja sen lääkkeet

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Riistä maapalloa tai kuole

Riistä maapalloa tai kuole. Tämä ei ole uhkaus, vaan tosiasia. Joko ihminen ottaa maapallon luonnonvarat — kuten puut, öljyn, alumiinin ja atomit — ja muuntaa ne elämälleen välttämättömiksi asioiksi tai hän kuolee. Elääkseen ihmisen on tuotettava hyödykkeitä, joista hänen elämänsä on riippuvainen; hänen on tuotettava koteja, autoja, tietokoneita, sähköä ja niin edelleen; hänen on otettava luonto haltuunsa ja käytettävä sitä omaksi edukseen.

Tätä tosiasiaa ei voi paeta. Jopa ”jaloimpien” villi-ihmistenkin on hyödynnettävä luontoa tai tuhouduttava. Todellakin, vaikka henkilö ei itse tuottaisikaan mitään, elääkseen hänen on epäsuorasti ja loismaisesti riistettävä maapalloa saamalla elantonsa muiden ihmisten toimenpiteistä.

Lauantaina klo 20:30 - 21:30 vietetään vuosittaista Exploit the Earth -tuntia (jokainen voi mielessään kääntää sanan exploit mieltymystensä mukaan joko riistämiseksi tai hyödyntämiseksi; tässä yhteydessä se voi olla myös urotyö). Tapahtuman tarkoituksena on korostaa sitä, että maapallon ja sen luonnonvarojen hyödyntäminen on kaiken elämän edellytys.

Maapallon hyödyntämisen/riistämisen voi toki lopettaa, mutta se tarkoittaa itsemurhaa, aivan kuten itsemurha tarkoittaa käytännössä maapallon hyödyntämisen lopettamista.

Maapallon hyödyntämistä voi myös vähentää ja sitä kutsutaankin säästämiseksi. Esimerkiksi yritysten käyttämät raaka-aineet ovat niille kuluerä ja vapailla markkinoilla keskenään kilpailevat yritykset pyrkivätkin parantamaan voittojaan tuottamalla entistä vähemmällä entistä enemmän.

Erilaisten tuotantotapojen poliittinen tukeminen, sääntely ja kieltäminen rikkovat tämän terveen, luonnollisen markkinaprosessin ja aiheuttavat itse asiassa siten enemmän luonnon kulutusta kuin muuten tapahtuisi. Siksi luonnonystävän valinta on vapaa markkinatalous. Todellisia ratkaisuja ympäristöongelmiin ovatkin seuraavat:

  1. Siviilioikeusistuimien käyttäminen yksityishenkilöiden ruumiin ja omaisuuden suojaamiseksi saastuttajilta. (Saasteilla tässä yhteydessä tarkoitetaan henkilöille tai heidän omaisuudelleen aiheutettua todellista pitkäaikaista fyysistä haittaa.)
  2. Luonnonvarojen yksityistäminen, jolloin luonnonvarojen omistajilla on suuret taloudelliset kannustimet suojella kyseisiä luonnonvaroja.
  3. Vapaa markkinatalous, jossa hallitukset eivät suosi mitään teollisuudenalaa millään perusteella.
  4. Sen tunnustaminen, että ihmisellä on oikeus elää itsensä vuoksi ja käyttää luonnonvaroja elämiseensä.

Osallistu Exploit the Earth -tapahtumaan Facebookissa.

Lisäys: Toinen vastaava tapahtuma on Life Hour, mutta ainakin itse jätän sen väliin, sillä se kannustaa valaistuksen tuhlaamiseen. Tunnetumpaan Earth Hour -tapahtumaan osallistuville on kehitetty jatkotapahtumaksi Caveman Week, jolloin ei tarvitse tyytyä vain yhden tunnin mielenilmaisuun!