Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Kun on pakko syödä, niin vaihtoehdot ovat vähissä

Aina toisinaan meidän vapaaehtoisuuteen pohjaavan yhteiskunnan kannattajien vastustaessa pakottamista joku kommentoi, että pakkohan sitä on syödäkin ja täyttää muita perustarpeita, minkä seurauksena on pakko tehdä työtä, mistä ilmeisesti väistämättä seuraa vähintään palkkaorjuus tai muu kammottava työläisen riisto.

Pakottamisen puolustajien mielestä tästä luonnon asettamasta pakosta seuraa oikeus - tai jopa velvollisuus - pakottaa yhdet maksamaan veroja, jotta toisten kohdalla palkkaorjuuden vaihtoehdoksi voidaan nostaa julkinen sosiaaliturva. Kuten aina, jätän tähän eriävän mielipiteen, mutta tässä artikkelissa myös perustelen sen normikommenttiketjua syvällisemmin.

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, voidaan puhua esimerkiksi ylellisyyksistä.

Perustarpeiden (sekä niiden jälkeen muiden tarpeiden) tyydyttämiseen on olemassa oikeastaan kaksi lähestymistapaa. Yksi vaihtoehto on tehdä kaikki, siis ihan kaikki, itse. Esimerkiksi nesteen ja ravinnon hankkiminen lähtee tällöin perustekijöistä, kuten syömäkelpoisten marjojen, juurten ja sienien tunnistamisesta ja keräämisestä, tai vaikkapa kalastus- ja metsästysvälineiden valmistamisesta. Taitojen ja ruokavarastojen karttuessa kyvykkäimmät voivat päästä kehittelemään pitkäaikaisempiakin projekteja, kuten pienimuotoista maanviljelystä omiin tarpeisiin tai jopa jotain laavua kehittyneempien asumusten rakentamista säiden varalle, mielellään jo ennen talven tuloa, jos kohta sekin edellyttää koko joukkoa työkalujen ja muiden tarvikkeiden valmistusta.

Tämän ensimmäisen lähestymistavan kauneus voi joidenkin mielestä olla siinä, ettei ainakaan ole pakko tehdä töitä kenellekään tai kenenkään kanssa, mutta siihenpä se sitten kauneus sitten jääkin. Piintyneimpiä palkkaorjuuden vastustajia lukuunottamatta useimmista nykyihmisistä valinnevat toisen lähestymistavan, joka on pyrkiminen tarpeiden tyydyttämiseen yhteistyössä toisten ihmisten kanssa.

Yhteistyömalli eroaa edellisestä keskeisesti siinä, että lähestulkoonkaan kaikkea ei tehdä itse, vaan jokainen tekee vain yhtä tai korkeintaan muutamaa asiaa, joissa on itse parhaimmillaan. Kaikkia oman työn tuloksia ei useinkaan voida käyttää eikä myöskään käytetä omien perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan niitä vaihdetaan muiden kanssa itsekullekin kulloinkin tarpeellisiin hyödykkeisiin ja palveluihin. Tällaista tuotannon, palveluiden ja vaihdannan kokonaisuutta kutsutaan taloudeksi.

On huomattavaa, että mikäli ei halua tehdä kaikkea itse eikä silti halua kuolla eli mikäli tähän yhteistyömalliin eli talouteen haluaa osallistua, niin tähän yhteistyömalliin eli talouteen on pakko osallistua. Tätä pakkoa ei kuitenkaan kenellekään aseta kukaan muu ihminen vaan luonto itse. Kysymyksessä onkin biologinen pakko, mutta vain seurauksena siitä harvinaisen yleisestä henkilökohtaisesta valinnasta, että 1) ei halua tehdä kaikkea itse eikä 2) halua kuolla.

Tämä talous voidaan sitten järjestää hyvin monella tavalla. Esimerkiksi hyödykkeiden ja palveluiden vaihdanta voi olla perustua ihan suoraan vaihtokauppaan, joskin ennen pitkää epäsuoran vaihdannan eli rahatalouden edut käyvät varmasti kaikille ilmeisiksi.

Vai mitähän tuumisi suorasta vaihtokaupasta vaikkapa levyseppähitsaaja, jonka tarvitsisi saada päivittäin leipää ja maitoa? Ruokakauppiaiden tarpeet hänen palveluilleen kun saattavat olla varsin rajalliset. Jos taas hänen palveluitaan tarvitseva työnantaja antaa hänelle päivittäin palkaksi leipää ja maitoa, niin se on jo alkeellista rahataloutta, jossa ravintoaineet ovat vaihdonvälineitä: työnantaja on ostanut niitä ei nauttiakseen ne itse, vaan käyttääkseen niitä vaihtokaupan välineenä työsuoritusta vastaan.

Ajan myötä rahatalous kehittyy ja liikkuu kohti sellaisia vaihdonvälineitä, jotka ovat mahdollisimman yleisesti hyväksyttyjä eli kelpaavat ainakin lähes kaikille eli jotka lähes jokainen ajattelee pystyvänsä vaihtamaan johonkin oikeasti tarvitsemaansa. Suosituimpia tai universaaleja vaihdonvälineitä aletaan kutsua rahoiksi. Tällaisten rahojen muita tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä säilyvyys, hyvä kestävyys ja mahdollisuus jakaa ne eri kokoisiin osiin.

Samalla sellaisia vaihtokauppoja, joissa vaihdetaan näitä rahoja työsuorituksiin, ryhdytään kutsumaan työsuhteiksi ja työsuorituksista saatavaa rahaa palkaksi. Aluksi useimmat työsuhteet solmitaan suoraan tekijän ja tarvitsijan välillä - esimerkiksi asumuksensa korjaamista kaipaava saattaa palkata kyvykkään korjaajan suoraan, mutta ajan myötä jotkut ihmiset ryhtyvät kehittämään ja organisoimaan työtä siten, että he perustavat yrityksiä, johin palkkaavat työntekijöitä ja ostavat työvälineitä ja -koneita, tarkoituksenaan pystyä tarjoamaan tuotteita tai palveluita entistä tehokkaammin, joustavammin ja/tai edullisemmin.

Tässä vaiheessa talous alkaa muuttumaan entistä monimutkaisemmaksi, ja hyvä niin, sillä talouden kehittyminen on se asia, joka on tuonut meille muun muassa kännykät, tietokoneet, Internetin, blogit, ja niin edelleen.

Mutta joka tapauksessa, palatakseni itse asiaan, on ihmisiä, joille tämä yhteistyömalli eli taloudellinen yhteistoiminta ei siis kelpaa, koska he näkevät sekä nykypäivästä että historiasta, että joidenkin ihmisten elintaso ei tällaisessa taloudessa vastaa heidän omaa subjektiivista käsitystään sopivasta ja ihmisarvoisesta tasosta. Tämän vuoksi he vaativat, että on yhteisesti pakotettava paremmin pärjäävät kustantamaan perustarpeet, peruselintaso ja jonkinlainen turvaverkko heikommin pärjääville.

Ongelmat tästä pakottamisesta ovat kuitenkin moninaiset, sekä käytännöllisesti että moraalisesti. Joitakin näistä ongelmia olenkin käsitellyt muissa kirjoituksissani useammankin kerran, joten tällä kertaa käsittelen sitä puolta vain lyhyesti.

Saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät maksimoimaan itselleen tulevan hyödyn. Jos se maksimointi tapahtuu toisten oikeuksia kunnioittaen eli vapaaehtoisen kanssakäymisen eikä pakottamisen pohjalta, niin määritelmällisesti myös kaikki muut tähän toimintaan osallistuvat hyötyvät toistensa pyrkimyksistä maksimoida oma hyötynsä. Vapaaehtoisestihan ei tehdä sellaista kauppaa, jossa itse hävitään. Tällöin talous - eli tuotanto, palvelut ja vaihdanta, eivät välttämättä niiden rahamääräiset mittarit - kasvavat ja kaikkien - myös vähäisimpien - elintaso nousee.  

Tästä päästäänkin pakottamisen perusongelmaan. Jos ihmisiä pakotetaan tekemään tietynlaisia kauppoja tai luovuttamaan osa hyödyistään muille, niin silloin kauppojen kokonaishyöty laskee osan joutuessa tekemään vastentahtoisia kauppoja tai kannustin pyrkiä maksimoimaan oma hyötynsä talouden keinoin laskee, kun koko hyötyä ei saa pitää itse, jolloin niin ikään taloudessa syntyvä kokonaishyöty laskee. Tuotanto, palvelut ja vaihdanta kasvavat vähemmän tai jopa pienevät siitä, mitä ne olisivat kaikkien pystyessä vapaasti pyrkimään oman hyötynsä maksimoimiseen. Tällöin kaikkien elintaso laskee ja kaikki kärsivät suhteessa vapaaseen talouteen. Lisäksi pakottamisella on omat kustannuksensa, byrokratia, poliisi, jne., jotka ovat automaattisesti pois talouden kokonaishyödystä.

Surullisinta pakottamisessa on kuitenkin se, että koska pakottamiseen tarvitaan jonkinlainen pakottava yhteistyöelin ja koska sellaisen tekemistä toimenpiteistä päättävät väistämättä viime kädessä varsin rajattu joukko ihmisiä, niin osa oman hyötynsä maksimoiseen pyrkivistä tahoista keksii todennäköisesti varsin pian käyttää tätä pakottavaa yhteistyöelintä omaksi hyödykseen.

Kysymys kuuluukin, millä ihmisryhmillä on parhaat mahdollisuudet valjastaa tämä pakottava yhteistyöelin - sanotaanko nyt sitten vaikka valtio - palvelemaan eniten omaa etuaan? Keillä on eniten resursseja ja kannustimia pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön? Köyhillä vai rikkailla?

Jos siis nyt ymmärrämme, että pakottaminen talouden osana väistämättä syö osan siitä taloudesta eli aiheuttaa kaikille ihmisille haittaa, ja että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pyrkivät ohjaamaan pakottamisen haittoja vähemmän itselleen, enemmän kaikille muille ja jopa omaksi hyödykseen, niin näemme selvästi, mihin ihmisryhmään pakottamisen haitat kohdistuvat eniten. Juurikin niin, nimenomaan niihin vähäosaisimpiin, joiden edulla koko järjestelmää perustellaan.

Kuinka vapaus voitetaan ja kuinka ei

Kun tavoite on niinkin radikaali kuin vapaa yhteiskunta eli vapaaehtoiseen kanssakäymiseen pohjaava yhteiskunta, jossa ei ole esivaltaa eikä esiinny pakkovaltaa, niin sen saavuttamiseen tähtääviä keinoja on hyvä miettiä harvinaisen tarkkaan. On nimittäin varsin mahdollista, että näennäisen toimivilla keinoilla käydäänkin itse asiassa tehokkaasti omaa päämäärää vastaan, eikä mikään syö miestä tai naista niin paljon kuin huomata taistelleensa väärällä puolella.
Ennen toimintatapojen pohdintaa on kuitenkin hyvä aloittaa määritelmistä, jotta olisimme kaikki varmasti samalla sivulla. Vapaa yhteiskunta perustuu siis, kuten jo sanottua, ihmisen vapaaehtoiseen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Vapaaehtoisuushan tarkoittaa itsestäänselvästi sitä, että jokaisen tapahtuman kaikki osapuolet osallistuvat (tai jättävät osallistumatta) kyseiseen kanssakäymiseen täysin omasta vapaasta tahdostaan, ja että kanssakäymisen laatu kokonaisuudessaan kaikkine ehtoineen ja poikkeuksineen on vain ja ainoastaan sen kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä sopima, ei siis kenenkään ulkopuolisen edes osittain sanelema.

Kanssakäymisen osapuoli on puolestaan jokainen, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma suoraan vaikuttaa. Vastaavasti kukaan, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma ei suoraan vaikuta, ei myöskään ole kanssakäymisen osapuoli, vaikka se tai sen tulokset herättäisivät hänessä millaisia tunteita hyvänsä.

Koska ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti vain sellaisiin kanssakäymisiin, joista he kokevat itse saavansa jotain hyötyä, oli se sitten taloudellista, ravitsemuksellista, viihteellistä tai vaikka ihan muuten vain hyvää mieltä, niin meidän on todettava kaikkien tällaisten tapahtumien olevan niiden kaikille osapuolille hyödyllisiä. Vapaaehtoinen kanssakäyminen ei voi myöskään aiheuttaa kenellekään haittaa, koska mahdolliset haitankokijat olisivat väistämättä kanssakäymisen osapuolia ja vaatisivat mahdollisen haitan korvaavaa hyvitystä osallistumisestaan tai torjuisivat koko hankkeen. 

Näin ollen on kiistämätöntä, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on pelkästään hyötyä koko yhteisölle. 

Käänteinen pitää myös täysin yllätyksettömästi paikkansa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai estämisestä on väistämättä haittaa koko yhteisölle, koska se pakottaa ihmiset kanssakäymisiin, joiden kaikki osapuolet eivät osallistu niihin vapaaehtoisesti ja/tai joiden haitankärsijät eivät saa täysimääräistä tai lainkaan hyvitystä kokemastaan haitasta. Tällöin osa ihmisistä joudutaan uhkaamalla tai väkivalloin pakottamaan mukaan kanssakäymiseen, kun vapaaehtoisessa yhteisössä ainoat keinot olisivat neuvottelu, suostuttelu ja kompensaatio. Uhkaamisen ja pakottamisen kustannuksiin ja seurauksiin joutuvat puolestaan osallistumaan viime kädessä kaikki yhteisön jäsenet.

Vaikka onkin selvää, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on kaikille hyötyä ja pakottamisesta on kaikille haittaa, niin asiaan voidaan ottaa lisäksi moraalinen näkökanta: vapaaehtoisuus on hyvä, pakottaminen on paha.

Kun pohjatyö on nyt tehty, niin lienee vaivatonta todeta, että nyky-yhteiskunnassa on paljon sekä vapaaehtoista kanssakäymistä että osittain tai kokonaan pakotettua kanssakäymistä. On siis sekä hyvää että pahaa. Pahaa kuitenkin näyttäisi olevan jopa enemmän, sillä onhan niin, että jokaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen puututaan ulkopuolisten toimesta tavalla jos toisellakin, ja niitä tapahtumia, joihin ei puututa, kutsutaan suurelta osin harmaaksi taloudeksi ja pidetään rikollisena. Kaiken lisäksi nykyisin puututaan moneen, moneen sellaiseen tapahtumaan, joissa on vain yksi osapuoli, eli kun joku tekee jotain yksikseen tai itselleen.

On siis tehtävä jotain, jotta voimme estää pakottamisen eli poistaa pahan eli tehdä yhteiskunnasta kaikille paremman paikan. On kuitenkin huomattava, ettemme voi ottaa tavoitteeksemme pelkästään pakottamisen rajoittamista eli pahan leikkaamista. Jos vertaamme asiaa vaikkapa onnettomuuksiin, olisi mielisairasta ottaa tavoitteeksi vähentää liikennekuolemat Suomessa vuoden 2010 tasosta (270 kuollutta) vaikkapa 200 kuolleeseen vuonna 2012. Sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi 200 ihmisen kuolevan liikenteessä vuonna 2012! Ei, ainoa oikea tavoite on nolla, oli se miten mahdotonta tahansa, ja aivan vastaavasti ainoa oikea tavoite on estää pakottaminen eli poistaa paha, ei suinkaan vain vähentää pakottamista eli pahaa, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi edelleen jotain (jos kohta pienempää) määrää pakottamista eli pahaa! Vain ja ainoastaan sillä tavoitteella on edes mahdollista pyrkiä tekemään yhteiskunnasta kaikille parempaa paikkaa.

Ehkä yllättävänkin yksinkertainen ratkaisu pakottamisen lopettamiseen on se, että vain suostuttelemme kaikki (tai ainakin useimmat) muut torjumaan pakottamisen. Sen ei pitäisi edes olla kovin vaikeaa, sillä lähes kaikki ihmiset ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että ketään ei saa eikä ole oikein pakottaa mihinkään, ei varsinkaan heitä itseään. Toisaalta heti kun laskeudumme abstraktista käytännölliselle tasolle, lähes kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että jokin määrä pakottamista tarvitaan, jotta yhteiskunta toimisi. 

Yleisimpiä argumentteja ovatkin laki ja järjestys, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja peruskoulutus. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti usko, että näitä asioita pystyttäisiin järjestämään riittävästi tai lainkaan, ellei niitä järjestettäisi yhteisesti, ja se taas vaatii jonkun verran pakottamista. Yleensä myös jokaisella on oma suosikkinsa näistä, jonka kohdalla yhteisvastuun tarpeeseen uskotaan eniten.

Kuten tiedämme, kaikki näistä asioista pystytään järjestemään laadukkaammin, kohdennetummin ja edullisemmin silloin kun ne järjestetään vapaaehtoisen kanssakäymisen pohjalta, mutta se on sivuseikka, sillä me emme pääse näyttämään sitä toteen, ellei pakottamista näissä asioissa ensin lopeteta.

Sekä yleinen elämänkokemus että tieteelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät helpommin tosina sellaisia asioita, joita muutkin pitävät tosina (myös silloin kun ne ovatkin vääriä!). Toinen vastaava tiedonjyvänen on se, että ihmiset luottavat enemmän tekoihin kuin sanoihin. Näistä asioista juontaa vanha viisaus esimerkillä johtamisesta ja se onkin käsillä olevan kirjoituksen ydin.

Vapaus voitetaan kertomalla ihmisille siitä, kuinka vapaaehtoinen kanssakäyminen on oikein ja kuinka pakottaminen on väärin, minkä he toki jo tietävätkin, joten lisäksi on kerrottava kuinka vapaaehtoisella kanssakäymisellä saavutetaan enemmän ja paremmin kuin pakottamalla, jotta he voivat luopua ajatuksesta, että jonkin verran pakottamista tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. 

Asiasta kertominen ei kuitenkaan lähimainkaan riitä, vaan ihmisille on omalla esimerkillä näytettävä, kuinka pakkovaltaisessakin yhteiskunnassa voi pyrkiä elämään mahdollisimman paljon vapaaehtoisuutta korostaen ja mahdollisimman vähän pakottamiseen osallistuen.
Oma esimerkki ei kuitenkaan sekään lähimainkaan riitä, sillä esimerkillisinkin ihminen on vain yksittäinen "tapaus", jota on helppo seurata lähinnä huvittuneesti sivusta. Ihmisille on näytettävä, että moni muukin uskoo vapaaehtoisen yhteiskunnan toimivuuteen ja paremmuuteen jopa siinä määrin, että näyttävät siitä esimerkkiä muille. Asiaan vihkiytyneimpiä lukuunottamatta muiden vakuuttamiseksi tarvitaan riittävän monen heidän lähipiirinsä jäsenen esimerkki, toisille harvemman, muille useamman. Työ on siis hidasta ja aikaavievää, mutta tämä on ainoa oikea keino.

Vapaan yhteiskunnan tavoittelemisen sekä itseltään että muilta voi sen sijaan varmimmin torpedoida sillä, että puhuu yhtä ja tekee toista. On kerrassaan surullista kuulla itse asian ymmärtävien ihmisten sanovan, että "olen kyllä samaa mieltä, mutta..." tai "olen itse voluntaristi/anarkokapitalisti, mutta...". Mutan kohdalla luovutetaan, annetaan periksi omista periaatteista ja tavoitellaan lyhyen aikavälin pikavoittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Moni vapaaehtoisen yhteiskunnan kannattaja kuuluu esimerkiksi Kokoomukseen tai Edistyspuolueeseen ja väittää tavoittelevansa "vapaampaa" yhteiskuntaa ensin, koska täysin vapaa yhteiskunta on kuulemma nykyisin mahdoton tai liian etäinen tavoite.

Mutta mitä heidän esimerkkinsä kertookaan? "Kannatan kyllä vapaaehtoisuutta, mutta pakottamista tarvitaan silti ainakin nykyisin jonkin verran." Jos kerrot jollekin vapaaehtoisen yhteiskunnan parhaudesta ja pakottamisen pahuudesta, mutta toimit silti itse pakottavan yhteiskunnan osana esimerkiksi jossain puolueessa tai ehdokkaana vaaleissa, niin miten ihmeessä voit odottaa kenenkään ottavan asiaasi tosissaan? Oma esimerkillinen toimintasi vapauden tavoittelussa ei välttämättä sekään vie pitkälle, jos muut tunnetut vapauden puolestapuhujat näyttävät vastakkaista esimerkkiä vaikkapa puoluepolitiikassa tai vaaleissa.

Pakottavan yhteiskunnan instituutiot kuten vaalit voivat olla sinänsä hyödyllisiä työkaluja tunnettuuden saamisessa, mutta niitä käytettäessä pitäisi jatkuvasti muistaa pitää esillä, että pakottava instituutio ei ole koskaan ratkaisu vaan aina ongelma, ja että sitä käytetään (tai yritetään käyttää) tässä tapauksessa ainoastaan sitä itseään vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että vapaampaa yhteiskuntaa ei pitäisi tavoitella poliittisen osallistumisen (eli pakottamisen) keinoin, koska se käy suoraan vapaan yhteiskunnan tavoittelua vastaan näyttäen ihmisille, että vapaamman yhteiskunnan tavoittelijat pitävät politiikkaa eli pakottamista toimivana ratkaisuna, niin en silti torju vapaamman yhteiskunnan tavoittelua. Totta kai vapaan yhteiskunnan kannattajat suostuvat ottamaan vastaan minkä tahansa muutoksen, joka lisää vapautta ja vähentää pakottamista, mutta sellaisten muutosten tavoitteluun ehdottomasti parempia ovat esimerkiksi yhden asian liikkeet ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ainoana varsinaisena tavoitteena tulee kuitenkin, kuten jo sanottua, pitää täysin vapaata yhteiskuntaa.

Pakottaminen yhteiskunnassa perustuu vain ja ainoastaan siihen, että suurin osa ihmisistä kannattaa sitä. Se voidaan poistaa vain ja ainoastaan murentamalla ja tuhoamalla tuo kannatus. Se taas tapahtuu vain ja ainoastaan valistamalla, näyttämällä esimerkkiä ja joukolla vakuuttamalla. Mikä tahansa pakottamisinstituutioiden käyttö yksittäisten pakottamisten torjumiseksi vain tukee kyseisiä pakottamisinstituutioita ja ehkäisee niiden kannatuksen murentamista. Voluntaristit ja ankapistit, valitkaa prioriteettinne. Kahteen maaliin pelaaminen ei vain toimi.

 

Kädenojennus Zeitgeist-liikkeelle

Arvon Zeitgeistiläiset / Ajan henkeläiset,

Kirjoitin toissapäivänä elokuva-arvion sinänsä merkittävästä saavutuksestanne, suomenkielisestä Ajan henki -nettidokumentista. Vaikka kritisoinkin arviossani elokuvassanne esitettyä Zeitgeist-liikkeen esitystä resurssipohjaisesta taloudesta, itse elokuva oli ihan kunnioitettava suoritus, ja edelleenkin olen samaa mieltä suuresta osasta yhteiskuntakritiikkiänne.

Eilen kirjoitin teille julkisen anteeksipyynnön edellispäivän arvioni ja sitä seuranneen keskustelun johdosta. Hämmästyin siitä, kuinka moni teistä ei ymmärtänyt "anteeksipyyntöni" sarkastisuutta, mutta ei se mitään. Tätäkin kirjoitusta seurasi paljon keskustelua, joka on auttanut minua ajattelemaan asiaa pidemmälle.

Siksi tänään ojennankin teille käteni. En ystävyyden, mutta yhteistyön merkeissä. Meillä on yhteinen vihollinen, nimittäin poliitikkojen hallitsema nyky-yhteiskunta, joka on meidän kaikkien mielestä turmion tiellä. Sekä me vapaaehtoisuuteen perustuvan vapaan yhteiskunnan kannattajat että te resurssipohjaisen talouden kannattajat paheksumme nyky-yhteiskuntaa, jossa valta on eliitillä, joka surutta kyykyttää tavallisia ihmisiä.

Meillä on myös enemmän yhteistä, kuin äkkiseltään luulisi. Minun puoleni kannattaa vapaaehtoisuutta kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä eli voluntarismia, jonka loogista lopputulosta jotkut saattavat kutsua anarkokapitalismiksi. Teidän puolenne kannattaa "yhteisiin päätöksiin" mutta silti vapaaehtoisuuteen perustuvaa tietokoneavusteisesti resurssitehokkuuteen pyrkivää yhteiskuntamallia.

Jos on, kuten sanotte, että järjestelmänne todellakin perustuu vapaaehtoisuuteen, niin olemmekin yht'äkkiä samalla puolella. Minäkin - ja kanssani samoin ajattelevat - kannattavat täyttä vapaaehtoisuutta. Mielestämme ketään ei saa pakottaa mihinkään, ei väkivalloin eikä sillä uhkaamalla.

Vapaaehtoisuuteen pohjautuva yhteiskunta tai maailma on siitä mielenkiintoinen, että se voi sisältää millaisia yhteisöjä tahansa, kunhan vain näiden yhteisöjen jäsenyys on vapaaehtoista. Toisin sanoen, mikään ei estä sitä, että voluntaristisessa maailmassa olisi esimerkiksi lukuisia resurssipohjaiseen talouteen pohjaavia ekokaupunkeja, joita Ajan henki -elokuvassakin esiteltiin.

Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että meidän olisi työskenneltävä yhdessä nykyisen yhteiskuntajärjestyksen syrjäyttämiseksi rauhanomaisesti, jonka jälkeen me muut voimme elää rauhassa vapaaehtoisuuteen pohjautuvassa, todennäköisesti jonkinlaista rahaakin käyttävässä yhteiskunnassa teidän perustaessa vapaaehtoisten voimin rahaa käyttämättömiä resurssitehokkaita ekokaupunkejanne.

Jos sen sijaan käykin niin, että päästyämme mahdollisimman rauhanomaisesti eroon nykyisestä sortojärjestelmästä ryhdytte tarjoamaan minulle ja meille kaikille muille yhteisellä päätöksellä osallistumista rahattomaan resurssipohjaiseen yhteiskuntaanne ilman mahdollisuutta kieltäytyä, niin henkilökohtaisesti tulen tulkitsemaan sen väkivallanteoksi minua ja läheisiäni kohtaan ja tulen puolustautumaan yhteisiä päätöksiänne ja niiden toimeenpanijoita vastaan asianmukaisesti. Uskon, että en olisi tässä yksin.

Joten miten on, olemmeko samalla puolella yhteistä vihollista vastaan vai emmekö? Pallo on teilä, arvon Zeitgeistiläiset.

Kunnioittaen,

Pasi J. Matilainen
Voluntaristi 

Ehdokkaiden väkivaltaisuus?

Tein pari viikkoa sitten Sosiaaliseen vaalikoneeseen kysymyksen, jolla pyrin kartoittamaan ehdokkaiden ja äänestäjien asenteita poliittista vallankäyttöä eli systemaattista väkivaltaa kohtaan. Yritin esittää kysymyksen tiiviisti, mikä ilmeisesti teki siitä joillekin hankalan ymmärtää, mutta joka tapauksessa, kysymys vastausvaihtoehtoineen oli seuraavanlainen:

Onko mielestäsi yksittäisellä ihmisellä tai ihmisjoukolla oikeus käyttää väkivaltaa (ml. uhkaus) tai valtuuttaa ulkopuolinen taho käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisen tai ihmisjoukon antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen hyväksi?

  • Ei missään tapauksessa.
  • Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian.
  • Kyllä, jos kysymyksessä on valtio.
  • Kyllä, aina.

Oikean vastauksen eli "Ei missään tapauksessa" on tähän mennessä valinnut 89,9% ehdokkaista ja 87,6% äänestäjistä (yhteensä vastaajia 234 kappaletta). Hieno tulos, mutta valitettavasti se ei näy käytännössä, sillä käytännössä kaikki valtion toimenpiteet (mm. verotus ja sääntely) ovat sitä, että ihmisjoukko (äänestäjät) valtuuttavat ulkopuolisen tahon (valtio) käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisjoukon (veronmaksajat, kansalaiset) antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen (esim. sosiaaliturvan, maataloustukien, elinkeinotukien, julkisten palveluiden, yms. saajat).

Verotuksen väkivaltaisuutta ei mielestäni ole edes tarpeen perustella, mutta tiedän kyllä, että tämä tosiasia on monille vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Verotus on väkivaltaa (tarkalleen ottaen laillistettua ryöstöä) siksi, että jos veronmaksaja ei veroja maksa, niin verot pannaan ulosottoon ja verovelvollinen tuomitaan sakkoihin ja ehdolliseen tai ehdottomaan vankeuteen. Jos verovelvollinen ei tuomioon suostu tai pakenee, niin hänet otetaan kiinni ja vangitaan väkisin. Jos hän vastustaa viimeiseen saakka, fyysistä väkivaltaa lisätään asteittain, kunnes tuomio voidaan panna täytäntöön. Vai eikö? Onko jonkun mielestä mahdollista välttää rikosoikeudelliset seuraamukset, jos niihin ei vaan suostu? Rohkeasti käsi ylös vain.

No, lienee selvää, että suurin osa oikein vastanneista ei tiennyt mitä tuli vastattua, lukuunottamatta sitä kourallista libertaareja yms., jotka tarkalleen tiesivät, ja niitä "tapauksia", jotka tiesivät, mutta kannattavat väkivallattomuutta vain periaatteessa ja käytännössä suostuvat väkivaltaisuuteen, koska se on "realistista". Jatketaan eteenpäin.

Demokraattisen vaihtoehdon eli "Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian." valitsi puolestaan vain 1,6% ehdokkaista eikä kukaan äänestäjistä. Itse asiassa odotin tähän suurempaa osuutta ja yllätyin hieman demokratian alhaisesta suosiosta. Demokratia - erityisesti suora demokratia, mutta periaatteessa myös edustuksellinen - on nimittäin juuri tätä. Jos 50%+1 kyseisistä ihmistä hyväksyy demokratiassa jonkin asian, niin se on demokratiassa "oikein". Oli sitten kysymys verottamisesta tai vähemmistön desimaatiosta. Edustuksellisessa demokratiassa tilanne on oikeastaan vielä surullisempi, sillä se edellyttää ainoastaan vaaleilla valittujen edustajien 50%+1 enemmistöä, joka käytännössä saa vaaleissa yleensä vain 30-40% kannatuksen koko äänioikeutetusta väestöstä. Tällöin mikä tahansa päätös voidaan tehdä väestön selvän vähemmistön valtuutuksella.

Etatistisen eli valtiojohtoisen vaihtoehdon "Kyllä, jos kysymyksessä on valtio." valitsi 4,7% ehdokkaista ja 3,8% äänestäjistä. Tässä vastausvaihtoehdossa on huomattavaa se, ettei se ota kantaa valtion ominaisuuksiin. Toisin sanoen 4-5% ihmisistä hyväksyy yhtälailla sen, että Suomen valtio verottaa omia kansalaisiaan, ja myös sen, että Libyan valtio pommittaa tottelemattomia kansalaisiaan. Oikeasti, miettikää nyt hyvät ihmiset, onko valtiolla enemmän oikeuksia kuin kansalaisilla vain siksi, että se on valtio?

Sinänsä myönteistä on se, että viimeistä vaihtoehtoa "Kyllä, aina." ei valinnut kukaan. Tosin "aina" onkin sen verran vahva sana, että sitä eivät valitsisi massamurhaajatkaan, sillä sehän oikeuttaisi väkivallan käytön myös heitä itseään vastaan.

Sosiaalisen vaalikoneen vakiovaihtoehdon "Ei mikään annetuista vaihtoehdoista" sai kannatusta 3,9% ehdokkaista ja 8,6% äänestäjistä. Varsinkin jälkimmäisen luvun koen kuvastavan hienoisesti epäonnistunutta kysymyksenasettelua, mutta ainahan ei voi onnistua täydellisesti, eikä edes joka kerta.

Oman näkemykseni siitä, miten poliittinen valta on aina väkivaltaa ja mitkä ovat väkivallattoman yhteiskunnan edellytykset, saa parhaiten ilmi pari päivää sitten julkaistusta nettivideosta "Vapaus ja valta yhteiskunnassa", jossa esitelmöin tästä aiheesta n. 20 minuuttia. 

Ehdokkaat ovat voineet jättää myös omia kommenttejaan kysymykseen. Kommentoin tässä joitakin huomiotani herättäneitä kommentteja.

Miriam Sato Ramirez (Vas.): "Epäilen että kysymys viita eri kulttuurin edustajia?" 

  • Sinänsä mielenkiintoista, että kysymys väkivaltaisuudesta tulkitaan kysymykseksi monikulttuurisuudesta. Mutta ei, kysymys ei viittaa eri kulttuurien edustajiin, vaan se on yleinen ja koskee kaikkien valtioiden perustaa.

Sampo Syreeni (Pir.): "Tietty oikeutus riippuu olennaisesti siitä mitä ja miten rahoilla ollaan tekemässä."

  • No kun ei riipu. Vai saanko muka varastaa rahasi, jos ostan niillä sinulle terveyspalveluita (joita saatat tarvita tai olla tarvitsematta)? Kai saan ottaa pienen siivun siitä itsellenikin, eikö vain? Hämmästyttävää, että tämä perustelu tuli Sampolta, hänen luulisi tietävän paremmin.

Kristina Ljungqvist (PS): "Älytön ajatuskin. - Tosin viranomaistahojen voidaan katsoa syyllistyvän tähän ;("

  • Hienoa, että ymmärrät viranomaisten tähän syyllistyvän. Nyt kun vain vaadit viranomaisten noudattavan samoja rajoituksia (ei aloitteellista väkivaltaa) kuin kenen tahansa muunkin ihmisen, niin homma on siinä!

Oula Lintula (M11): "Suomen tapauksessa Suomen valtiolla on tämä oikeus ja saakin olla. Tällaistahan on esim. verotus."

  • Hyvä, että ymmärrät verotuksen luonteen, mutta olisi ollut mukava, jos olisit myös perustellut, miksi mielestäsi Suomen valtiolla saa tämä oikeus olla. Ja koskeeko oikeutus ainoastaan Suomen valtiota vai myös muita? Jos se ei koske muita valtioita, onko Suomen valtiolla tällöin myös oikeus käyttää väkivaltaa muita valtioita kohtaan?

Petri Kaivanto (M11): "Valtiot toimivat juuri näin. Verotus on murhaa."

  • Hyvin sanottu, mutta hyväksytkö asian osallistumalla vaaleihin ehdokkaana, vai onko tarkoituksesi tehdä loppu verotukselle?

Esa Nyyssönen: "Kysymysasettelu on jo aika hupaisa. Mitä "oikeutta" tässä tarkoitetaan? Laillista vai moraalista oikeutta?"

  • Pahoitteluni epätarkkuudesta. Moraalista oikeutta. "Lailliseksihan" voidaan määritellä demokratiassa enemmistöpäätöksillä ja diktatuureissa diktaattorin päätöksillä mitä tahansa.

Eerin Rosenström (M11): "Tuo kuulostaa järjestäytyneelta rikollisuudelta ja törkeältä kiristykseltä. Kellään ei tule olla moisia oikeuksia vapaassa maassa."

  • Eikä vain kuulosta siltä, vaan juuri sitä se on. Valtio on alueellisen monopoliaseman saavuttanut mafia.

Että semmoista. Tiivistelmänä voitaneen todeta, että sekä ehdokkaat ja äänestäjät mielellään sanovat vastustavansa väkivaltaa, mutta käytännössä asettuvat väkivaltaa tukemaan, kun se on heidän omien tavoitteidensa mukaista tai jos he odottavat voivansa tulevaisuudessa kääntää kyseisen väkivaltakoneiston omien tavoitteidensa mukaiseksi. Lopputuloksena me kaikki joudumme kärsimään väkivallan seurauksista. Tästä lisää nettivideossani "Vapaus ja valta yhteiskunnassa".