Tärkein asia ikinä – raha!

Tärkein asia ikinä on raha. Ei, kaikkea ei voi mitata rahassa, ja ei, raha ei ole ihmisarvon mittari, ja ei, raha ei ole elämän tarkoitus. Silti se on tärkein asia ikinä. Ai miksi? No siksi, koska se on väline, jolla valtio häpäisee sinut, minut ja kaikki muut joka ainoa päivä. (Ai että olisi tehnyt mieli käyttää graafisempaa ilmaisua, mutta menköön.)

Harva taitaa edes ajatella, kuinka raha on alkujaan kehittynyt. Raha on monelle pelkkä itsestäänselvyys, joka vain on ja josta vastaa valtio tai keskuspankki. Todellisuudessa rahalla ja valtiolla ei alunperin ollut mitään tekemistä keskenään.

Rahan tiivistetty historia alkaa vaihtokaupasta. Jo ammoisina aikoina ihmiset huomasivat, että kaikkea ei kannata tehdä itse, vaan kaikkien kannalta parempaan lopputulokseen päästään vaihtamalla oman työn tuloksia keskenään. Joidenkin asioiden vaihtaminen tai niille sopivan vaihtokumppanin löytäminen on tietysti hankalampaa kuin toisten, joten ihmiset alkoivat käyttää joitakin helpommin vaihdettavia asioita välivaihdokkeina eli vaihdonvälineinä.

Niin syntyi vaihdonväline eli raha, jollaisena historian saatossa on käytetty mm. rautanauloja, suolaa, voita, oravannahkoja — joita suomen kielen sana raha alunperin tarkoitti — ja arvometalleja kuten kultaa ja hopeaa. Lopulta nimenomaan arvometallit osoittautuvat suosituimmiksi rahoiksi, sillä niiden laatu oli suhteellisen helposti todettavissa ja siten niiden paino oli verrattoman tarkka määrän mittari.

Ja vaikka arvometalleista erityisesti kulta on jopa hullaannuttanut ihmisiä haalimaan sitä, sen arvo varastoituna on varsin vähäinen, sillä rahan arvo — oli se mitä tahansa — juontuu sen kelvollisuudesta vaihdonvälineeksi. Siinä missä muiden tuotteiden ja palveluiden hinta määritellään rahassa, rahalla itsellään on lukemattomia hintoja eli kuinka paljon kutakin tuotetta, palvelua tai työtä tarvitaan tietyn rahan vastineeksi. Itse vaihdonvälineellä ei siis ole arvoa vaan siitä saatavalla palvelulla, joka on vaihdonvälineenä toimiminen.

Jossain vaiheessa kuninkaat ja ruhtinaat sitten keksivät, että rahan raiskaaminen on helppo tapa huijata ja verottaa kansalaisia. Raha otettiin valtion haltuun ja sen nimi erotettiin sen arvosta. Kun aiemmin dollari tai markka oli ollut painomitta, nyt siitä tuli rahan nimi ja sen arvon määritelmä. Hallitsijat alkoivat keventää ja laimentaa kolikoita ja lyödä yhä uusia kolikoita. Lisäämällä keinotekoisesti rahaa eli vaihdonvälinettä he pystyivät hankkimaan tuotteita ja palveluita antamatta itse mitään vaihdossa! ”Lievänä” sivuvaikutuksena kasvanut rahan määrä alkoi ajan myötä nostaa hintoja.

Näin syntyi inflaatio, tuo valtion kannalta täysin ylivertainen verotuksen muoto. Inflaation myötä kansalaiset oli helppo pitää tyytyväisinä (valtion toimintaan) alentamalla varsinaisia näkyviä veroja samalla kun valtio otti heiltä yhä enemmän ja enemmän näkymätöntä veroa rahan arvon eli ostovoiman alenemisen muodossa. Hintojen noususta syytettiin toki aina joitain muita, kuten ahneita kauppiaita tai keinottelijoita. Lisäksi inflaatio on regressiivinen verotuksen muoto eli suhteessa koskee enemmän vähävaraisia ja vähemmän varakkaita ja valtaapitäviä, mikä on omiaan pitämään suuret massat riittävän vähävaraisina, jotta nämä eivät voi uhata vallanpitäjien asemaa.

Vapailla markkinoilla käyttöön vakiintuneiden metallirahojen kanssa hallitsijoilla oli kuitenkin ongelma. Niitä ei voinut keventää tai laimentaa rajattomasti ilman että ihmiset alkoivat epäillä vilunkipeliä. Metallirahojen inflaatiolla oli siis rajansa. Mutta ei hätää, sillä pankkiirit olivat ratkaisseet ongelman.

Koska metallirahoja oli raskasta kuljettaa mukana, pankit alkoivat tarjota varastointipalveluita. Pankkiirien antamiin varastokuitteihin luotettiin niin paljon, että niitä alettiin käyttää korvaavina vaihdonvälineinä. Kun kaikki tiesivät, että varastokuittia vastaan saa pankista sovitun määrän oikeaa rahaa, varastokuiteista tuli huomattavasti käytännöllisempiä vaihdonvälineitä.

Pankkiirit kuitenkin keksivät, että kaikkea heidän varastoimaansa rahaa ei tulla koskaan lunastamaan yhtäaikaisesti pois. Tällöin he saattoivat hankkia lisätuloja lainaamalla asiakkailleen enemmän varastokuitteja kuin varastossa oli todellisuudessa rahaa. Kaikki toimi jouhevasti, kunhan riittävästi lainoja maksettiin ajallaan takaisin ja varastossa oli riittävästi rahaa suhteessa kierrossa oleviin varastokuitteihin, joita ihmiset halusivat lunastaa rahaksi. Näin syntyi seteliraha.

Seteliraha oli hallitsijoille unelmien täyttymys. Niistä nimittäin ei voinut päällepäin havaita niiden arvon hupenemista vaan entiset setelit pysyivät muuttumattomina, vaikka niitä kuinka painettiin lisää. Melko kauan seteliraha oli kuitenkin vain vaihdonvälineen korvike ja se oli periaatteessa aina vaihdettavissa Oikeaan Rahaan. Setelirahainflaatiollakin oli siis teoreettiset rajat, joita valtiot toki kiersivät mahdollisuuksien mukaan.

Lopulta, erinäisten mutkien kautta, on kuitenkin päädytty siihen, että rahalla ei enää ole mitään yhteyttä historialliseen fyysiseen rahaan. Raha on enää vain paperia ja bittejä sekä historiallisena reliikkinä lähes arvottomista metalleista tehtyjä pieniä kolikoita. Enää ei ole käytännössä mitään rajoituksia sen paremmin valtioiden kuin pankkienkaan synnyttämälle inflaatiolle. Valtiot tosin säätelevät pankkien mahdollisuutta synnyttää inflaatiota asettamalla kassavarantovelvoitteita ja manipuloimalla korkotasoa. Toisin sanoen valtiot yksin ovat ylimmäisiä rahanväärentäjiä ja inflaation alkulähteitä.

Siksi raha on tärkein asia ikinä. Sen hallinta on erittäin tärkeää valtioille, jotta ne pystyvät jatkamaan mielisairaita rituaalejaan pyrkimyksissään kaiken inhimillisen toiminnan kontrollointiin. Kääntäen se on myös erittäin tärkeää ihmisten vapaudelle. Vapaa, ihmisten itse valitsema raha olisi mitä tehokkain rajoitus valtioiden kasvulle ja mielivallalle. Jos raha olisi vapaata, aitoa ja rehellistä, valtioiden olisi hankittava tulonsa pelkästään tavanomaisella verotuksella, eivätkä äänestäjät sen kasvua katsoisi hyvällä.

Jos siis saisin toivoa yhden asian muuttuvan, niin se olisi rahan vapauttaminen valtiovallan ikeestä. Vapaa raha on kansalaisten toiseksi paras vapauden tae ja suoja valtion mielivaltaa vastaan. Parhaimman toki kaikki tietävät.

Lisää rahasta, sen historiasta ja kuinka valtiot ovat sen häpäisseet voi lukea Murray N. Rothbardin mainiosta teoksesta What Has Government Done To Our Money? tai suomeksi Petri Kajanderin käännöksenä Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Suositeltavaa kevyempää lukemista tarjoaa tämä Irwin Schiffin kirjaan perustuva sarjakuva, How an Economy Grows and Why It Doesn’t.

(Tämän kirjoituksen myötä terveiset nimimerkki Naamalle. :) Tosin hänen kommenttinsa antoi tälle vain vauhtia, on tämä muutenkin ollut tulossa.)

Huonoa ei kannata korvata huonommalla

Yksi viime aikoina hieman kannatustaan lisänneistä huuhaateorioista on talousdemokratia, jonka kannatus Suomessa on pitkälti Lars Östermanin blogin varassa. Koska tähän teoriaan törmää netissä yhä useammin, lienee aika hieman käsitellä sitä. Lyhyesti sanottuna talousdemokratian kannattajat haluavat korvata nykyisen velkapohjaiseen leikkirahaan perustuvan talousjärjestelmän kvasisosialistisella poliittiseen leikkirahaan perustuvalla järjestelmällä.

Talousdemokraatit aivan oikein tunnistavat, että nykyinen velkarahaan perustuva, jatkuvan talouskasvun nimeen vannova järjestelmä on huono ja kaiken lisäksi hyvin pian tiensä päässä. Lähes kaikki kierrossa oleva raha on velkaa, koska se on kuin onkin pankkien ja keskuspankkien liikkeelle laskemaa lainaa, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa.

Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että pankeille on annettu oikeus lainata rahaa tietyssä suhteessa niiden saamiin talletuksiin nähden (sen sijaan, että ne voisivat lainata edelleen vain [määräaikais]talletusten verran rahaa), jolloin valtaosa annetuista luotoista on vain pankin tileille kirjattuja numeroita. Tätä kutsutaan osittaiskassavarannoksi (engl. fractional reserve banking). Toisekseen keskuspankit voivat mielivaltaisesti lisätä kierrossa olevan perusrahan määrää esimerkiksi tavallisille pankeille annettujen lainojen muodossa, mikä mahdollistaa pankkien yhä laajemman lainanannon.

Talousdemokraatit eivät sinänsä juurikaan vastusta valtioiden pankeille antamaa oikeutta petokseen (lainananto yli varojen), vaan sitä, että pankit ottavat näistä keksityistä lainoista korkoa. Tämä ”koronkiskonta” todistaa talousdemokraattien mielestä, että nykyisen talousjärjestelmän takana on juutalaisen pankkiirieliitin salaliitto, jonka päämääränä on maailman hallitseminen ja joka oli mm. syyskuun 11. päivän iskujen takana.

Koronkiskonnan vastustamisen ohella talousdemokraateille toinen pyhä opinkappale on hintavakauden tavoitteleminen. Heidän mielestään valtion keskeinen tehtävä on taata yleisen hintatason vakaus, mikä muuten ohimennen mainiten oli yksi tärkeä 1930-luvun Suureen Lamaan johtanut opinkappale. Hintojen pitäminen vakaana oli nimittäin tuolloin yksi Yhdysvaltain keskuspankin Fedin (sekä poliitikkojen) keskeisistä tavoitteista ja toisaalta se, että siinä onnistuttiin (käytännössä tuottavuuden huikeasta kasvusta johtuen) takasi sen, etteivät kenenkään hälytyskellot soineet Fedin ja pankkijärjestelmän kasvattaessa rahan tarjontaa yli 60% vuosina 1921-1929.

Talousdemokraattien tarjoama ratkaisumalli on valtion tuottama paperiraha, jolla korvattaisiin sekä keskuspankit että pankkien koronkiskonta. Valtio voisi painaa haluamansa määrän leikkirahaa kattaakseen kaikki julkiset menot, jolloin veroja ei periaatteessa tarvittaisi. Talousdemokraattinen valtio tosin verottaisi silti, tosin vain poistaakseen rahaa kierrosta ja siten vakauttaakseen hintatason, koska rahan määrän lisääminen johtaa muiden asioiden pysyessä samoina hintojen kasvamiseen.

Ajatus on kyllä kaunis, mutta vikaan se menee niin että heikompaa hirvittää. Ensinnäkin, hintavakauden takaaminen on jo periaatteessakin mahdoton yhtälö. Vaikka talousdemokraattisella valtiolla olisi Neuvostoliiton gosplaniakin suurempi keskussuunnittelukoneisto, se ei pysyisi kärryillä edes eri alojen eri kokoisista tuottavuuden parantumisista ja heikentymisistä, saati sitten muista hintoihin heijastuvista tekijöistä.

Tällöin hintavakausmekanismista muodostuisi väistämättä järjestelmä, joka suosisi yksiä aloja ja yrityksiä toisten alojen ja yritysten kustannuksella, todennäköisesti poliittisin perustein. Hintavakauden tavoittelu on myös haitallista ihan kaikille kuluttajille, jotka vapailla markkinoilla saisivat nauttia jatkuvasti hieman alentuvista hinnoista eli ostovoiman paranemisesta. Ja kuten 1920-luku todisti, hintavakaus ei ole edes mikään tae taloussyklin estämiseksi.

Toisekseen, talousdemokratia siirtäisi vielä ainakin näennäisesti itsenäisen rahavallan keskuspankilta valtiolle. Toisin sanoen, siinä missä keskuspankki yrittää (joskin valitettavasti virheellisiin teorioihin perustuen) pitää talouden vakaana ja samalla nyökkäillä riittävissä määrin poliitikoille, talousdemokraattisessa valtiossa raha olisi hyppyytettävissä suoraan poliitikkojen mielivallan mukaisesti.

Kun verottamiseen ja velkaantumiseen (eli lykättyyn verottamiseen) ei enää tarvitsisi turvautua poliittisten tarkoitusperien toteuttamisen rahoittamisessa, ei edes taivas olisi rajana poliitikkojen mielikuvitukselle ”kansalaisten palvelemisessa.” Oli jonkin mattivanhasen tai juttaurpilaisen projekti sitten kuinka älytön tahansa, se ei (muka) maksaisi mitään, kun valtio voisi aina vain painaa lisää rahaa. Vai pystyisikö joku luottamaan valtionvarainministeri jyrkikataisen jämäkkyyteen siinä, että rahapainokoneita pyöritettäisiin vain tiukkojen periaatteiden mukaisesti?

Niinpä, emme pystyisi. Yhtä hyvin voisimme alkaa käyttämään Zimbabwen dollareita rahana.

En todellakaan puolusta keskuspankki- ja velkarahajärjestelmää — päinvastoin — mutta on turha korvata huono järjestelmä vielä huonommalla. Siinä joutuu vain ojasta allikkoon.

Keskuspankit tulisi kyllä romuttaa, mutta rahavaltaa ei pitäisi siirtää kenellekään, vaan ihmisten tulisi saada päättää ihan itse, mitä he haluavat käyttää ja vastaanottaa rahana. Niin se raha alunperin on keksittykin, helpottamaan vaihtotalouden haasteita.

Lisäksi pankkien erivapaudet pitäisi poistaa, eikä niiden pitäisi lain edessä olla sen kummempia puljuja kuin minkään muidenkaan yritysten. Missään tapauksessa mikään yritys — ei edes pankki — ei saa pettää asiakkaitaan lainaamalla näille rahaa, jota sillä ei ole. Missään tapauksessa mikään yritys — ei edes pankki — ei voi olla niin tärkeä, että se pidettäisiin väkisin pystyssä ja sen tappiot sosialisoitaisiin veronmaksajille.

Miksi uutta Nokiaa on turha odottaa

Päivän uutisessa tutkimusyhtiö epäilee Nokian valta-aseman älypuhelinmarkkinoissa olevan pian ohi. On vähän siinä ja siinä, kannattaako tuollaisille tutkimuksille antaa paljon painoarvoa. Joka tapauksessa Nokian, sen alihankkijoiden sekä aivan liian pienen joukon muita yrityksiä — kuten metsäteollisuus — kansantaloudellinen merkitys on aivan liian suuri, muodostaen valtavan riskin yhteiskunnan vakaudelle, koska kyseiset yritykset tulevat jatkossa siirtymään entistä enemmän pois Suomesta.

Ongelma on kaksitahoinen. Ensinnäkin, liiketoiminnan jatkaminen Suomessa on päivä päivältä vähemmän kannattavaa, mistä kiitos kuuluu ainakin raskaalle verotukselle, alati laajenevalle sääntelylle sekä suuriin markkinoihin nähden syrjäiselle sijainnille. Kehityksen jatkuessa samanlaisena jonain päivänä syntyy tilanne, jolloin liiketoiminnan siirto sen kustannukset (sanan laajassa merkityksessä) huomioiden on kannattavampaa kuin jääminen.

Sijainnillemme emme voi mitään, se ei muutu — ei huonone eikä parane. Se on yksi tekijä, mutta ei tärkein. Taloudellisesti Suomi on historiallisesti ollut verrattain vapaa maa, ja on sitä edelleen, mutta se tilanne huonontuu jatkuvasti. Jokainen uusi liiketoimintaa sääntevä direktiivi, laki tai asetus on paitsi uusi rajoitus, myös uusi kustannus. Sääntelyn kanssa eläminen ja siihen mukautuminen nimittäin vaatii työtä ja se maksaa. Lisäksi jotkut uudet säännöt vaativat suoraan uusia investointejakin, joita ei välttämättä muuten tehtäisi ainakaan samalla aikataululla.

Toinen — ja tärkeämpi — ongelma syntyy samasta syystä. Siinä missä suurille, vakiintuneille yrityksille sääntely on vain lisäkustannus, uusille ja pienille yrittäjille se voi olla kynnyskysymys. (Itse asiassa suuret yritykset usein kannattavat lisäsääntelyä, joka esimerkiksi ”standardoi” heille sopivat käytännöt, kuten tietynlaiset tuotantovälineiden vaatimukset. Nämä voivat nimittäin luoda kilpailuetua muihin yrityksiin, erityisesti pieniin nähden.)

Moni yritys jää perustamatta sen vuoksi, että sääntely tekee liikeidean joko kannattamattomaksi, jopa mahdottomaksi tai siihen liittyvän riskin niin suureksi, että on parempi pysyä palkkatyössä tai tehdä jotain muuta. Tämän vuoksi Suomessa ei perusteta enää uusia nokioita, saati sitten facebookeja ja googleja tai vaikkapa nano- tai bioteknologian kasvuyrityksiä. Sellaisten perustajat voivat kyllä löytyä Suomesta, teknistä osaamista kyllä riittää, mutta todennäköisesti he perustavat yrityksensä johonkin muualle, kuten vaikkapa Yhdysvaltoihin, Irlantiin tai vaikka Dubaihin.

Asiantilan korjaamiseksi olisi ehdottomasti pikimmiten alennettava rajusti yritysten tuloverotusta sekä osinkojen pääomaverotusta (tai mieluiten poistettava molemmat), alennettava merkittävästi työntekijöiden palkkaamiskustannuksia (sivukulut, tes-yleissitovuus, yt-laki) sekä muutettava YEL-vakuutus vapaaehtoiseksi. Myös työntekijöiden verotusta tulisi leikata isolla kädellä. Lisäksi osakeyhtiöiden pakollisia muodollisuuksia tulisi vähentää tai vaihtoehtoisesti luotava mahdollisuus ”kevyiden osakeyhtiöiden” perustamiseen, joissa olisi pienemmät muodollisuudet ja mahdollisesti ei vaatimuksia vähimmäispääomalle, vaikka se ei olekaan enää nykyisin kovin iso ongelma.

Näiden toimenpiteiden jälkeen maassa syntyisi innovatiivista, riskejä ottavaa yritystoimintaa kuin sieniä sateella. Ja se on lupaus.

Verotus on varkautta, vaikka hyödyn saisi työtön

Ei ole varmasti ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kirjoitan verotuksesta tai sen rikollisesta luonteesta, mutta jälleen uutisointi sysää minut tähän taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Ennen varsinaiseen aiheeseen tarttumista otetaan kuitenkin lyhyt esimerkki.

Teattereita tuetaan tässä maassa monin tavoin, kuten verovaroista ja Veikkaus-varoista. Jälkimmäistä tukimuotoa vastaan minulla ei ole mitään, vaikka Veikkauksen monopolia vastaan onkin. Oletetaan kuitenkin esimerkin vuoksi, että jonkin tietyn teatteriesityksen lippujen hinta on 40 euroa, josta kunnan veronmaksajat maksavat puolet, jolloin teatterissa kävijälle jää maksettavaa 20 euroa.

Kunnan veronmaksajat siis tukevat jokaista teatterissa kävijää 20 eurolla, siis 0,001 eurolla per kuvitteellisen kunnan tasan 20000 veronmaksajaa. Jos teatterin asiakas haluaisi samanlaisen edun ilman kunnan väliintuloa, hänen olisi henkilökohtaisesti pakotettava jokainen veronmaksaja antamaan hänelle tuo 0,001 euroa. (”Käytännöllisyyden” vuoksi hän saattaisi vaatia sentin 2000 rikkaimmalta veronmaksajalta.)

On selvää, että pienenkin summan ryöstäminen muilta ihmisiltä on rikos. Tässä tapauksessa teatterin ystävät ovat vain ulkoistaneet rikoksen kunnalle. Kunnat ja valtiot tietysti mielellään käyttävät tätä ryöstömandaattia yhteen jos toiseenkin vastaavaan asiaan, kuten terveydenhuoltoon, perusopetukseen, teihin ja katuihin.

Yksi tällaisen rikollisen hyödyn kohde ovat tulonsiirrot työttömille. Verovaroista maksetaan peruspäivärahaa ja työttömiin kohdistuvia palveluita. Lisäksi kaikki työtätekevät ja työnantajat pakotetaan maksamaan työttömyysvakuutusmaksua, joka on korvamerkitty tasavero (paitsi työnantajien osalta kaksiportainen). Vaikka suurin osa maksusta onkin piilotettu kansalaisilta työnantajan puolelle, kohdistuu sen rasite työntekijän palkkaan yhtälailla kuin tämän omakin osuus.

Vaikka varsinaisia valtionveroja ei korotetakaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja vaalitappion pelossa, työttömyysvakuutusmaksu on nousemassa ensi vuonna ja varmaankin myös seuraavana. Työttömyysvakuutusrahaston toimitusjohtaja toivoo, ettei työntekijöiden maksua jouduta korottamaan yli 1,5 prosentin, kun ensi vuonna se on nousemassa 0,9 prosenttiin nykyisestä 0,2 prosentista.

Sen lisäksi, että työllisiltä varastetaan ensi vuonna hieman enemmän palkasta tulonsiirtoihin ansiosidonnaista saaville työttömille, työllistämisestä tulee korotuksista johtuen ensi vuonna hieman kalliimpaa, yrityksestä riippuen muutaman prosentin kymmenyksen tai enemmän. Se ei ole paljon sinänsä, mutta jos yrityksellä on muutenkin tiukkaa, niin se tarkoittaa, että jostain muusta on nipistettävä. Pahimmillaan se näkyy työttömyydessä itsessään.

Muuten, muistakaahan kuulua työttömyyskassaan. Muuten jää mahdollisten potkujen tullessa hyöty saamatta työttömyysvakuutusmaksuista, joita on siihen asti uskollisesti maksanut. Tämä se onkin kunnon ryöstöhuijaus, kun ryöstösaalista pääsee jakamaan vain maksamalla vapaaehtoisesti lisää.