Hotelli Arkadianmäki — peruskiven muuraus 17.4.2011

Olen aiemminkin ilmaissut aikeeni ryhtyä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tämä yksityiskohta ei ole toistaiseksi muuttunut, jos vain saan oleellisemmilta asioilta aikaiseksi hoitaa asian. Aiemmasta poiketen ohjelmani tulee kuitenkin olemaan hyvin suppea, sillä en kannata minkään puolueen tavoiteohjelmaa enkä usko poliittisen prosessin edes pystyvän tuottamaan täydellistä vapautta.

Koko poliittinen ohjelmani onkin vain yhden ainoan vaalilupauksen mittainen. Tullessani valituksi aion nimittäin uhrata kaiken liikenevän tarmoni sen eteen, että eräänä kauniina päivänä eduskunta lakkauttaa itse itsensä ja kaikki muutkin valtiolliset instituutiot. Tämän jälkeen aion ottaa käyttööni edesmenneeltä eduskunnalta ja valtiolta orvoksi jääneen eduskuntatalon ja muuttaa sen hotelliksi palvelemaan entiseen pääkaupunkiin matkaavia turisteja ja liikematkailijoita.

Toisin sanoen, koko mahdollisen kampanjan tarkoituksena on lähinnä kertoa ihmisille, että valtio ei ole tarpeellinen eikä hyödyllinen, mutta se on moraaliton ja jopa haitallinen. Teen tietenkin sitä samaa jo täällä blogissa, joten vaalikampanja olisi näin ollen blogin jatke.

Rehellisyyden nimissä on todettava muutama asia. Ensinnäkin, vaikka en jostain syystä tulisikaan valituksi tai en lopulta saisikaan aikaiseksi lähteä ehdolle, niin tulen silti uhraamaan tarmoa saman tavoitteen eteen, tosin kuten moni pitkäaikainen lukija on huomannut, aina välillä sitä tarmoa ei hirveästi liikene, kun oikeaakin elämää piisaa.

Toisekseen, en usko blogissa, saati sitten vaalikampanjassa, avautumisen olevan tehokkain tapa saavuttaa tuo tavoite. Molemmat menetelmät ovat kuitenkin rahallisilta ja erityisesti ajallisilta kustannuksiltaan hyviä tapoja tehdä asiaa ainakin hieman tunnetummaksi ja siten edistää todellisia muutosvoimia. Ne tulevat nimittäin järjestelmän ulkoa, eivät sisältä.

Perusongelma demokratiassa on se, että se tuottaa jatkuvasti huononevaa lainsäädäntöä. Yhtäältä jokainen varteenotettava puolue ja ehdokas pyrkii varmistamaan oman vaalimenestyksensä ja liukuu siten vääjäämättä kohti äänestäjäkunnan mediaania. Toisaalta äänestäjät tajuavat pelin hengen ja pyrkivät äänestämään itselleen ja omille eturyhmilleen mahdollisimman paljon etuja muiden kustannuksella, koska muuten muut tekisivät niin heidän kustannuksellaan.

Lisäksi kenelläkään etujen maksajiksi joutuvilla ei ole resursseja vastustaa tehokkaasti yksittäisiä aloitteita, sillä heidän kohdalleen osuva kustannus on usein edunsaajien saamaa hyötyä merkittävästi pienempi. Jos esimerkiksi jokin lakialoite maksaa jokaiselle kansalaiselle yhden euron ja tuottaa tietylle tuhannen ihmisen joukolle kaksi tuhatta euroa per nenä, niin jokaisen eturyhmään kuuluvan kannattaa uhrata rahaa ja aikaa varmistaakseen lakialoitteen hyväksymisen, kun taas yksittäisen maksajan ei kannata käyttää edes tuntia aikaansa vastustaakseen aloitetta ja säästääkseen yhden euron, jos aloite jää hyväksymättä. Maksajien olisikin järjestäydyttävä tuhatpäisesti vastatakseen tasapäisesti edes yhden eturyhmään kuuluvan työ- ja rahapanokseen!

On suorastaan kirkkaan selvää, mihin tällainen järjestelmä tulee johtamaan, eikä se ole hyvä asia veronmaksajien kannalta. On kuitenkin vähemmän selvää, miksi järjestelmä tulee vääjäämättä kulkemaan surullisen tiensä vielä surullisempaan (ja todennäköisesti veriseen) loppuunsa, ilman että sitä voidaan järjestelmän sisältä mitenkään estää.

Se johtuu siitä, että järjestelmällä ei ole kilpailua. On toki muita maita, mutta kaikissa maissa on käytännössä sama tai jokin vielä huonompi järjestelmä käytössä. Uusia järjestelmiä ei kokeilla kovin usein, vaikka suurinta osaa kaikista mahdollisista järjestelmistä ei ole vielä koskaan kokeiltu. Käytännössä uusia kokeiluja saadaan nykyisin vain vallankumousten kautta ja silloinkin ne tapaavat muistuttaa hyvin paljon joko entistä tai jonkin muun maan järjestelmää.

Itse näen tälle kehitykselle vain kaksi ratkaisua. Joko hallintomarkkinoille on saatava lisää kilpailua (kuten Patri ”Miltonin pojanpoika” Friedman esittää tällä erinomaisella videolla — tämä kirjoitus on muuten ko. videolle paljosta velkaa) tai markkinoiden on vastattava entistä paremmin niihin ihmisten tarpeisiin, joita valtiot pääasiassa tyydyttävät, jolloin valtiot ajan myötä muuttuvat ihmisten silmissä tarpeettomiksi.

Kummassakin vaihtoehdossa on toki se riski, että valtiot käyttävät väkivaltaa niitä vastaan niiden osoittautuessa valtioille vaarallisiksi, ovathan valtiot väkivallan ammattilaisia. Silti nämä ovat parhaat ja ainoat todelliset ratkaisuvaihtoehdot. Ja jotta kumpaakaan vaihtoehtoa voidaan kunnolla kokeilla, niihin pitää löytyä tekijöitä ja rahoittajia, jolloin blogissa ja mahdollisessa vaalikampanjassa avautumisen hieman lisäämä asian tunnettuus on yksi pieni askel eteenpäin.

Olen täällä! Nou hätä!

Jopas on kumma, etteivät lukijat kestä pientä päivitystaukoa vaan heti aletaan pikaviestimissä ja feisbuukissa ihmettelemään, että mikä on kun en bloggaa. Mutta huoli pois, en ole lopettanut enkä kääntynyt demariksi (hyi, pois ajatuskin!). Parikin blogausta on tulossa, kunhan saan aivot-näppäimistö-rajapinnan toimimaan riittävällä tehokkuudella ja tarkkuudella.

Niitä odotellessa voisin tässä huudella ehdokkaiden perään, siis löytyykö Keski-Suomesta kiinnostuneita (tai muiden mielestä potentiaalisia) ehdokkaita eduskuntavaaleihin Liberaalille ja/tai tee-/olutkutsulaiselle listalle? Listan vahvuus on tällä hetkellä tietääkseni kaksi, mutta lisää tarvittaisiin, että siinä olisi edes järjen tynkää. Kiinnostuksen osoituksia tai potentiaalisten kavereiden ilmiantoja voi laittaa minulle sähköpostilla osoitteeseen pasi ät pasi piste fi tai vaikka Facebookin kautta. (Myös muualta maasta voi ottaa yhteyttä minuun ainakin verkostoitumisen merkeissä.)

Huomasin, että jotkut ovat jo ryhtyneet julkistamaan poliittisia (vaali)ohjelmiaan. Olen luonnostani laiska, joten kokeilen voisiko Olutkutsuliikkeen periaatejulistuksesta olla sellaiseksi… Ainakin se on mielestäni hyvin ytimekäs asiassaan. Tässä se siis on, häpeilemättömästi copypastettu Olutkutsujen Facebook-sivulta:

  1. Olut on hyvää.
  2. Väkivalta on pahaa. Kenelläkään ei ole oikeutta vahingoittaa tai uhata viattomia ihmisiä, eikä myöskään oikeutta lähettää jotain muuta vahingoittamaan tai uhkaamaan heitä.
  3. Minä omistan itseni. Riippumatta ihonväristä, sukupuolesta, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosioekonomisesta asemasta, maahanmuuttajuudesta, uskonnollisuudesta, pituudesta, painosta ja suvaitsevaisuudesta, kaikilla oluenjuojilla on oikeus juoda olutta, elää vapaasti, käydä kauppaa vapaasti, omistaa omaisuutta ja tavoitella onnellisuutta. Tämä pätee myös viinin, siiderin ja väkevien juojiin sekä juomattomiin.
  4. Verotus on varkautta. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia minulta rahaa oluen nauttimisesta oluen hinnan lisäksi. Sama pätee työntekoon, kotonani asumiseen, sekä ideoiden, hyödykkeiden ja palveluiden vaihtamiseen. Tätä oikeutta ei myöskään anna se, että on saanut monta ääntä vaaleissa tai aikoo käyttää rahani johonkin hyvään tarkoitukseen.

Yhteiskunnan tukien hyväksikäyttö on oikein!

Björn Wahlroosin äskettäisen täysin väärinymmärretyn lausunnon seurauksena Nallea on kritisoitu kovasti muun muassa suurten maataloustukien nostamisesta. Kriitikot huomauttavat mielestään varmaan hyvinkin oivaltavasti, ettei Nallella ole oikeutta vastustaa muiden saamia tukia, kun itsekin on jopa hyvin huomattava tuensaaja. Argumentti on kuitenkin virheellinen ja päinvastoin, Wahlroosille tulisi pikemminkin myöntää mitali hänen toiminnastaan, niin tukien kritisoinnista kuin niiden nostamisestakin!

Parin viikon takaisessa artikkelissani ”Sananvapaus ei riitä!” argumentoin sen puolesta, että oikeus olla eri mieltä on lähes yhtä tyhjän kanssa, jos erimielisyyttään ei saa toteuttaa, sikäli kun se ei suoranaisesti vahingoita muita ihmisiä. Yhteiskunnan tukiviidakon hyväksikäyttäminen onkin ainoa laillinen keino toteuttaa sitä mielipidettä, että valtio verottaa liikaa ja käyttää verovaroja liikaa sekalaisten asioiden tukemiseen.

Jos Wahlroos tukien nostamisen sijasta kieltäytyisi maksamasta veroja (joita hän varmasti maksaa enemmän kuin saa maataloustukia) kokonaan tai edes kritisoimiinsa tukiin menevän osuuden verran, hän joutuisi vankilaan.

Jos hän taas jättäisi tuet nostamatta, hän itseasiassa tukisi järjestelmää, jota hän kritisoi. Tällöin hän jättäisi kyseiset varat valtiolle käytettäväksi johonkin muuhun, kuten esimerkiksi kritisoimaansa köyhyyden tukemiseen. Juuri tällöin hänen sanansa ja tekonsa olisivat ristiriidassa. Vain nostamalla kaikki mahdolliset tuet hän (ja kuka tahansa muu tukien vastustaja tai kriitikko) voi käytännössä lain asettamissa rajoissa paitsi vastustaa tukia, myös osoittaa niiden todellisen mielettömyyden, sillä todellakin, miksi ihmeessä valtion pitäisi tukea varakkaita tai hyvin toimeentulevia ihmisiä, saati sitten ketään?

Mistä pääsemmekin kätevästi siihen Wahlroosin väärinymmärrettyyn lausuntoon. Alkuperäisessä Financial Timesin artikkelissa Wahlroosia lainattiin seuraavasti:

“We need to think about our social economic model. We can’t keep taxing people the way we do and we can’t go on subsidising poverty and broken families.”

”Meidän täytyy harkita sosiaaliekonomista malliamme. Emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyiseen tapaan emmekä voi jatkaa köyhyyden ja rikkinäisten perheiden tukemista.” (minun käännökseni)

Vaikka sensaatiohakuinen media muuta haluaakin uskoa, näin sanoessaan Wahlroosilla ei ollut mitään köyhiä tai rikkinäisiä perheitä vastaan, vaan nimenomaan verottamista ja julkista, vastikkeetonta tukemista vastaan. Verotuksessa sekä julkisissa, vastikkeettomissa tuissa on nimittäin se ongelma, että ne aiheuttavat köyhyyttä ja rikkonaisia perheitä luomalla kieroutuneita kannustimia jäädä elämään tukien varaan tai hankkia niitä lisää esimerkiksi ”rikkomalla” perheitä paperilla.

Englannin kielen sana ”subsidy” toimii tässä yhteydessä paremmin kuin suomen kielen ”tuki”, sillä ”subsidyillä” on perinteisesti ohjattu markkinoiden toimintaa. Jos esimerkiksi on haluttu lisää joukkoliikennettä, sen tuottajille on myönnetty ”subsidy”, jolloin vähemmän kannattavasta tai kannattomattomasta toiminnasta tulee kannattavaa ja sitä saadaan lisää. Sama juttu tietysti maataloustukien kanssa. Sitä mitä tuetaan, saadaan lisää. Ja valitettavasti tämä pätee myös köyhyyteen ja rikkonaisiin perheisiin.

Siksi esimerkiksi köyhyyden tukemista pitää vastustaa, jotta ei syntyisi lisää köyhyyttä. Köyhyyden tukemisen vastustaminen ei ole köyhien vastustamista vaan köyhien kannustamista ryysyistä rikkauksiin. Köyhyyden tukeminen on köyhien vastustamista, sillä juuri se pitää köyhät köyhinä ja tekee entistä useammasta köyhän. (Yksityinen vastikkeellinen ja väliaikainen köyhien avustaminen, siis hyväntekeväisyys, ei pääsääntöisesti aiheuta samaa, koska se ei ole köyhiltä itseltään pois eikä salli tukiriippuvuuden muodostumista.)

Kuten vakituiset lukijat tietävätkin, minäkin vastustan verotusta ja yhteiskunnan tukia, jopa huomattavasti enemmän kuin Björn Wahlroos. En ainakaan usko, että hän vastustaisi niitä kaikkia eikä niin ehdottomasti kuten allekirjoittanut. Ja kriitikoiden, kuten nimimerkki Vanhan demarin, harmiksi minäkin nostan yhteiskunnan tukia mahdollisimman paljon vastustaakseni niitä ja osoittaakseni niiden mielettömyyden. (Tai no, todennäköisesti en nosta niitä mahdollisimman paljon, koska en jaksa ottaa selvää mitä kaikkia hullunkurisia tukia voisin saada.)

Poikkeuksellisesti kerron esimerkin omasta elämästäni, sillä viimeisin saamani tukipäätös on kyllä älyttömyyden huippu. Jään nimittäin juhannukselta kesälomalle, jonka jälkeen käytän isäkuukauden. Samalla vaimoni menee kesken vanhempainrahakauden kesätöihin. Kun vaimoni kysyi Kelasta vanhempainrahan ja kesätyön yhteensovittamisesta, Kelan virkailija suositteli, että loput vanhempainrahakaudesta — siis jo ennen isäkuukautta — kannattaisi siirtää tässä tilanteessa allekirjoittaneelle parempien tukien vuoksi. Vaimoni joutuikin sitten kotona selittämään tukijärjestelmän hienouksia minulle aika monta kertaa, ennen kuin pystyin asian ymmärtämään sen järjettömyydeltä.

Tilanne on siis se, että kesälomallani, jolloin siis palkka juoksee normaalisti, saan lisäksi bruttona 102,94 euroa päivässä vanhempainrahaa. Tässä ei ole mielestäni järjen hiventäkään, ja voin hyvin kuvitella kuinka kohtuuttomalta tuo voi monistakin ihmisistä tuntua. Minustakin se on kohtuutonta. Tämä tuki ei edes tässä tapauksessa kannustanut isää jäämää kotiin hoitamaan lapsia, sillä näin oli sovittu ja järjestelty jo aiemmin, ennen tietoa tukijärjestelmän nyansseista. Minun ei tarvinne alkaa toistamaan itseäni siitä, että verotus on varkautta, osoittaakseni tällaisten tukien mielettömyyden.

Niin, lopuksi siis vinkki muille kesälomalaisille: ei ole mitään syytä jättää siirtämättä vanhempainrahaa kesäloman ajaksi äidiltä isälle, sikäli kun isän tuki useimmiten on korkeampi kuin äidin.

”Kreikan tauti” – taudin todellinen luonne ja sen lääkkeet

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Kreikan meri, meri Kreikan…

Kreikka on siis jälleen askeleen lähempänä päätepysäkkiä. S&P luokitteli Kreikan roskalainat roskalainaluokkaan eikä Kreikka enää kykene ottamaan uutta markkinahintaista velkaa. Tämä ei ollut tietysti yllätys (lue tämä, skenaario #3), mutta aina jaksaa yllättää, kuinka yllättyneitä päättäjät tästä kaikesta ovat. Otetaanpa vaikka Taloussanomien juttu ”Kreikan valtion rahoituskriisi pelättyä pahempi” ja siitä seuraavat katkelmat:

”Eurojohtajat uskoivat ensin pelkän lainalupauksen riittävän palauttamaan rahoitusmarkkinoiden luottamuksen Kreikan valtioon. Odotuksen mukaan Kreikan valtiolta vaadittavien markkinakorkojen piti painua niin alas, että valtio olisi voinut jatkaa alijäämänsä rahoittamista markkinarahoituksella.”

Jo tällöin oli selvää, että lainalupaus voi ainoastaan pahentaa tilannetta: Kreikan ei tarvitse ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin, vaan sama pelleily saa jatkua.

”Seuraavaksi viranomaiset toivoivat, että markkinat rauhoittuisivat Kreikan esittämästä avunpyynnöstä.”

Totta kai Kreikka ottaa tarjolla olevaa halvempaa rahaa kun vaihtoehtona on kaksinumeroinen korko markkinoilta! Miten täysin odotettu ”käänne” rauhoittaisi ketään?

Päättäjät jatkavat toiveajatteluaan varmasti maailman tappiin. Tällä hetkellä toivomuksena on se, että muiden maiden Kreikalle lainaamista rahoista on jotain hyötyäkin ja että niistä saadaan jopa voittoa. Kreikka ei koskaan tule maksamaan niitä lainoja takaisin. Vaikka euromaiden tukilainat kaksin- tai kolminkertaistuisivat, kuten analyytikot uskovat, sekään ei riitä.

Lainaksi ei voi elää. Valtion menojen on oltavia korkeintaan niin suuria kuin tulojen. Valtionvelka ei ole tuloa, vaan tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Kreikka — ja kaikki muutkin maat — ovat jo niin velkaantuneita, että velkaa ei voida maksaa pois kymmeniin tai jopa satoihin vuosiin, vaikka verotus kiristettäisiin sataan prosenttiin.

Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden tukemisella saadaan kyllä aikaan inflaatiota. EKP ”painaa” euroja pian minkä ehtii, jotta pankit voivat ottaa siltä halpaa lainaa, jota lainaavat edelleen valtioille, jotka lainaavat sitä edelleen ongelmavaltioille. Valtiot kuluttavat lainarahaa villisti muka elvyttääkseen taloutta. Kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy ja hinnat alkavat nousta nopeammin.

Kysymys kuuluukin, näemmekö jo tänä vuonna tuhannen euron setelin vai meneekö ensi vuoteen. Perässä seuraavat viisitonninen, kymppitonni, viisikymmentonninen, satatonninen, miljoona…

Loppukevennys: Why Greece?

Tilastot vastaan todellisuus

Äskettäisessä kommenttiketjussa nousi esiin ajatus, että käsitykset alkoholin vaaroista ja haitoista ovat tilastotiedettä. Tämä on varsin suppea ja epähumaani käsitys alkoholin haitoista. Siinä missä todellisessa elämässä alkoholistit juovat perheen omaisuuden ja kännipäissään vielä hakkaavat puolison ja lapset, Suuret Ajattelijat röhnöttävät nojatuoleissaan ja päivittelevät alkoholin julkiselle terveydenhuollolle aiheuttamia kustannuksia paperille tulostetuista hienoista tilastoistaan. Tilastot ovatkin kollektivismin epäjumalankuva, jossa kaikki oikean elämän ilot ja surut pakataan helposti käsiteltäviksi numeroiksi, joiden pohjalta yhteiskuntaa voidaan suunnitella.

Yksi keskeinen ongelma tilastopohjaisen yhteiskuntasuunnittelun kanssa on vain se, että me olemme ihmisiä, emme tilastoja. Kun poliitikot julistavat alkoholin aiheuttavan niin ja niin monta ongelmaa vuosittain ja sen estämiseksi nostavat alkoholin verotusta tai rajoittavat muuten myyntiä, alkoholisti ei siitä parannu, vaan laulaa mielessään Irwiniä, juo perheen omaisuuden, ottaa vielä velkaakin päälle ja kännipäissään hakkaa puolison ja lapset. Kun ruuvia kiristetään tarpeeksi, hän alkaa vierailla yhä useammin Virossa, harkita pontikkapannun virittämistä autotalliin tai opetella tuulilasinpesunesteiden väärinkäyttöä.

Verojen ja sääntelyn kiristämisellä voidaan kyllä saada tilastoitu alkoholin kulutus vähenemään, mutta samalla tilastoimaton ja vaihtoehtoinen kulutus kasvaa. Eikä se alkoholisti jätä juomatta siksi, että alkoholi on kalliimpaa tai että sitä ei saa kaupasta iltayhdeksän jälkeen. Rattijuoppo ei virta-avainta kääntäessään mieti kuinka paljon nautittu alkoholi tuli maksamaan. Kuten kirjoituksessani ”Yhden ratkaisun malli” yritin ilmaista, kollektiivinen ratkaisu ei poista yksilöiden ongelmia.

Erityisen surullista tilastojen ja sosiaalivaltion ihannoinnissa on se, että jos alkoholin haitat eivät näkyisi tilastoissa kustannuksina julkiselle sektorille, poliitikkojen mielestä ongelmaa ei olisi juuri lainkaan. Vaikka tarinan alkoholisti ryyppäisi ja hakkaisi perheensä velkaiseksi ja palasiksi, niin se olisi vain yksittäistapaus, jolle ei muka voitaisi mitään. No, eivät poliitikot voikaan, mutta uskotellessaan kansalaisille ratkaisevansa ennen pitkää kaikki ongelmat tilastojen kautta he vievät ihmisiltä aloitteellisuuden ratkaista ongelmansa itse.

Kun julkinen valta ottaa jonkin asian hoitaakseen, valitettavan moni tyytyy siihen ja jää odottamaan jopa loputtomasti, että ongelma ratkeaa julkisen vallan toimesta. Näitä passivoituneita ihmisiä on tästä turha syyttää, sillä siihen heitä on opetettu heidän koko ikänsä: valtio osaa ja pystyy ratkaisemaan kaikki ongelmat. Ja kun jokin ratkaisu ei toimi, luvataan tehdä asian eteen enemmän. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Todellisuudessa mikään ongelma, jonka osoittamiseen tarvitaan tilastoja, ei ole julkisen vallan ratkaistavissa. Todellisen elämän suunnattomasta monimutkaisuudesta johtuen päättäjät voivat tuijottaa vain tilastoja ja yrittää saada ne käyttäytymään mielensä mukaisesti. Tilastot ovat kuitenkin vain osa kuvasta, vieläpä hyvin karkeasti yksinkertaistettuna.

Olenkin usein sanonut, että tilastokeskuksen olemassaolo on varma merkki siitä, että yhteiskunnassa on liian suuri julkinen sektori. Se on sellainen valtio, joka ei pyri ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden poistamiseen Frédéric Bastiatin ihanteen mukaisesti, vaan joka pyrkii tarjoamaan ihmisille mahdollisimman paljon kaikkea hyvää ja helppoa elämää oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Tarkoitus on epäilemättä useimmiten vilpitön, mutta lopputulos on kollektiivisten ratkaisujen suo, joka ei auta ketään, mutta on raskas kaikille — myös niille, joita haluttiin auttaa.

***

Muistutus: Tiedoksi paikallisille, torstaina 29.4.2010 klo 18:30 pidettävän Keski-Suomen Liberaalit ry:n vuosikokouksen jälkeen jatketaan klo 19:00 Liberaalimafian merkeissä Ravintola Ali Babassa. Liberaalimafiahan on puoluepoliittisesti sitoumaton kokoontuminen, mutta kokemus on osoittanut, että osallistujissa on usein monta Liberaalia, joten se selittää näiden tapahtumien läheisen ajankohdan. Tervetuloa!

Sosiaalivaltion tuho | Esitykseni Romahdus-seminaarissa

Pidin viime lauantaina lyhyen esityksen sosiaalivaltion sisäsyntyisestä ominaisuudesta johtaa lopulta kestämättömään rahoituskriisiin ja sitä kautta tuhoon. Esitykseni on nyt nähtävillä myös nettivideona.

sosiaalivaltion-tuho-video-pasi-matilainen.jpg

Esitykseni kalvot ovat myös saatavilla (valtio-maksaa.pdf), joskin ne ovat hyvin suppeat ja tarkoitettu lähinnä omaksi muistilapukseni (ja mitenkä sekin nyt meni, kun unohdin silti pari pointtia…).

Tilaisuuden muina esiintyjinä olivat Hopea.fi:n yrittäjä Risto Pietilä ja HY:n professori Timo Vihavainen sekä tilaisuuden puheenjohtajana Sampo Terho. Pietilän esityksen video tulee myöskin nettiin lähipäivinä. Se on ihan katsomisen arvoinen myöskin, joskin asiaan aiemmin perehtymättömälle voi olla hieman epäselvä. Kolmannesta esityksestä ei kuvattu videota ja kaikella kunnioituksella esiintyjäkollegaa kohtaan, ei niin väliksikään.

Lisäys 26.4.10: Nyt myös Pietilän esitys on saatavilla nettivideona täällä.

Onko matkailu ihmisoikeus?

Euroopan Unionin mielestä matkailu on ihmisoikeus. EU on käynnistämässä vuoteen 2013 jatkuvaa pilottiohjelmaa, jossa nuorille, eläkeläisille, vammaisille sekä vähävaraisille perheille maksetaan 30% lomamatkan kustannuksista. Näin kertoo EU:n teollisuudesta ja yrittäjyydestä vastaava komissaari, italialainen Antonio Tajani Ottawa Citizen -lehdessä. Vuosittain matkailua tuettaneen sadoilla miljoonilla euroilla.

Voin kertoa, että välillä turhauttaa. Itse yritän pitää esillä näkemystä, jonka mukaan tärkeimpiä ja periaatteessa ainoita yksilön oikeuksia ovat oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen, kuten esimerkiksi Frédéric Bastiat kirjoitti jo yli puolitoista vuosisataa sitten esseessään Laki, ja sitten joku oman maansa turismista huolestunut poliitikko julistaa lomamatkailun oikeudeksi.

Samalla Bastiat’n opetus siitä, että kaikki muut ”oikeudet” ovat mahdottomia toteuttaa yksilöiden elämää, vapautta ja/tai omaisuutta loukkaamatta, kaikuu kuuroille korville. On täysin selvää, että turismituki käytännössä tarkoittaa sitä, että EU pitää toisten oikeutta lomailla tärkeämpänä kuin toisten oikeutta pitää itse työnsä tulokset eli toisten oikeutta vapauteen ja omaisuuteen. Yhtä lailla on täysin selvää, että kun eurooppalaiset poliitikot puhuvat kannattavansa vapautta tai markkinataloutta, he puhuvat ihan täyttä tuubaa.

Surullisinta on se, että niin monet uskovat näiden poliitikkojen valheellista retoriikkaa ja sitten vastustavat vapautta ja markkintaloutta, kun eivät pidä EU:n tai oman maan politiikan seurauksista. Voi voi.

No, toivottavasti saan tämän blogin pitämisellä aina joskus jonkun ymmärtämään, ettei tämä ole aivan turhaa. No, eihän se ole, kirjoittaminen on ihan mukavaa sinänsä, saa jäsenneltyä omiakin ajatuksiaan samalla. Mutta jotain tarttis kyllä tehdä noiden poliitikoiden järjettömyydelle ja mielivallalle. Mitähän se voisi olla? Jos olet samaa mieltä, tykkää tästä Facebook-sivusta. Poliitikkoa minusta ei tulisi millään, vaikka eduskuntaan jollain ihmeen kaupalla pääsisinkin, mutta olisipahan siellä sitten ainakin joku, joka pistäisi hanttiin.

PS. Bastiatin Laki julkaistiin äskettäin suomeksi osana kokoelmaa Kirjoituksia taloudesta, jossa myös kaksi muuta Bastiat-klassikkoa, Vetoomus sekä Näkyvä ja näkymätön. Suosittelen.

PPS. Ai niin, ennustus unohtui. Tämähän tulee tarkoittamaan Etelä-Euroopan lomien hintojen nousua, koska kysyntä kasvaa, mutta todennäköisesti tarjonta ei juurikaan, koska tarjonta on muutenkin vaikeuksissa. Jos siis maksat verosi ja lomasi itse, varaudu siihen, että maksat jatkossa molemmista hiukan enemmän.

Kapitalismia vastaan, solidaarisuuden puolesta?

Helsingin Sanomat kertoi muutama päivä sitten Kumpulan vaihtopiiristä, jossa paikalliset asukkaat voivat ostaa toisiltaan tai vaihtaa keskenään palveluja kumpenni-nimistä valuuttaa hyväksi käyttäen. Rahan eli vaihdon välineen käyttäminen onkin järkevää, sillä se mahdollistaa epäsuoran vaihdannan ja helpottaa siten vaihtokumppaneiden löytämistä.

Varsinkin palvelujen osalta vaihto- ja vaihdantataloutta on ollut maailman sivu eikä se sinänsä ole mitään ihmeellistä. Veronkiertoahan se toki on, jos (ja kun) vaihtopiiriläiset eivät maksa asianmukaisia veroja palveluistaan. Kumpenni-vaihdossa mielenkiintoista ovatkin hankkeen perustelut. Hollannista kotoisin oleva perustajajäsen Ruby van der Wekken nimittäin kehuu vaihtopiiriä ”solidaariseksi tavaksi käydä kauppaa” ja ”vaihtoehdoksi kapitalistiselle markkinataloudelle”. Hän ei voisi olla enemmän väärässä!

Vaihtopiiri on todellisuudessa kapitalistista markkinataloutta puhtaimmillaan. Siinä ihmiset käyvät keskenään vapaaehtoisesti kauppaa itse hyväksymillään ehdoilla ja valuutalla, eikä kukaan ulkopuolinen pääse vaikuttamaan kaupan sisältöön tai muotoon. Ei ole työaikalainsäädäntöä, ei verotusta, ei yleissitovia työehtosopimuksia, ei kuluttajansuojalautakuntaa, ei siis kertakaikkiaan mitään ulkopuolista sääntelyä. Kauppa tapahtuu puhtaasti vain ja ainoastaan ostajan ja myyjän välillä. Se on kapitalistista markkinataloutta eikä mitään muuta.

Solidaarisuus on varsin häilyvä ja turhankin innokkaasti ja joustavasti viljelty termi. Wikipedian mukaan se tarkoittaa yhteisvastuuta muista ihmisistä, myös kansainvälisesti. Riippuu hyvin pitkälle tulkintatavasta onko vaihtopiiri solidaarista vai ei. Mitään perinteisiä yhteisvastuun tunnusmerkkejähän siitä ei löydy hakemallakaan, kuten vaikkapa verotuksella kustannettua terveydenhuoltoa varattomillekin. Jos taas solidaarisuus tai yhteisvastuu käsitetään niin, että toimitaan henkilökohtaisella tasolla niin, että se on hyväksi muillekin ihmisille (eli väkivallattomasti ja sopimuksia kunnioittaen), niin juuri sitähän kapitalistinen markkinatalous on, joten vaihtopiirikin voidaan nähdä solidaarisena.

Perinteistä solidaarisuutta, siis esimerkiksi julkisia terveys-, koulutus- ja sosiaalipalveluja, vaihtopiiri kuitenkin vastustaa mitä suurimmassa määrin, sillä siinähän ei todellakaan makseta veroja myydyistä palveluista saati saaduista tuloista. (Verottaja epäilemättä mielessään kiittää Hesarin toimittajaa tämän vaihtopiirin tuomisesta tietoon.) Tässä mielessä vaihtopiiri on hyvin epäsolidaarinen tapa käydä kauppaa, sillä siitä eivät pääse osallisiksi muut kuin kaupan osapuolet itse, niin kuin oikein onkin.

Laajemmassa asiayhteydessä erilaisten vaihtopiirien ja paikallisrahojen ilmeinen yleistyminen on selvä merkki siitä, että nykyinen verotuksen ja sääntelyn kuormitus rasittaa ihmisiä yhä enemmän ja siksi he etsivät keinoja kiertää niitä. Tällaisen toiminnan laajeneminen puolestaan vaikeuttaa entisestään sosiaalivaltion rahoitusongelmia, vaikka toistaiseksi puhuttaneenkin verrattain pienistä luvuista. Pienten piirien vaihtokauppa on kuitenkin sen verran tehotonta toimintaa, että niihin osallistuvatkin tekevät edelleen suurimman osan hankinnoistaan verotuksen ja sääntelyn alaisten kanavien kautta.

Jatkuvasti kasvava vaihdantatalous on myös eräänlaista varautumista tulevaan; siihen, että jonain päivänä verotus ja sääntely kasvavat niin raskaiksi, että kamelin selkä katkeaa ja sosiaalivaltio on lopultakin jo aivan liian pitkäksi venyneen elinkaarensa päässä. Kuollut ei ole enää elvytettävissä. Kehittynyt vaihdantatalous ja myös vaihtoehtoiset valuutat, sikäli kun valtiovalta ei niihin puutu kovalla kädellä niiden kasvaessa liian merkittäviksi, ovat ensiarvoisen tärkeitä välineitä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi romahduksen jälkeisissä olosuhteissa.

EU:n tukipolitiikka vaarantaa biopolttoaineiden käytön kasvun

Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen uusiutuvien energianlähteiden ja biopolttoaineiden käytön merkittävän kasvun. Näiden tavoitteiden laajemmasta asiayhteydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta totta on ainakin se, että fossiiliset polttoaineet ovat ehtyvä luonnonvara ja jollain aikavälillä niille on löydettävä korvaavia hyödykkeitä. Biopolttoaineet ovat yksi merkittävä mahdollisuus fossiilisten korvaajiksi.

Siksi onkin merkillepantavaa, että EU:n tuki- ja tullipolitiikasta on muodostumassa huomattava este biopolttoaineiden käyttöönoton laajenemiselle. Voidaankin puhua ”vihreästä protektionismista”, jolla ei ole juurikaan tekemistä ympäristönsuojelun kanssa, mutta sitäkin enemmän EU:n sisäisten taloudellisten intressien suojelemisen kanssa.

Ensinnäkin maataloustuet ovat aina olleet suuria Euroopassa ja biopolttoaineiden tuotannon myötä tilanne on jatkunut. Toisekseen biopolttoaineiden jalostusta tuetaan julkisin varoin. Kolmanneksi EU:n ulkopuolella tuotettujen biopolttoaineiden pääsyä rajoitetaan tullein ja säädöksin. Biopolttoaineiden tuotantoa tuetaankin EU:ssa kaikkiaan neljällä miljardilla eurolla vuosittain, mikä tekee 0,74 euroa per etanolilitra ja 0,50 euroa per biodiesellitra.

Tämä kaikki on klassista protektionismia, jonka seuraus on aina sama: suojeltu teollisuudenala kyllä tekee voittoa ja kasvaa jonkun verran, mutta kilpailtuun tilanteeseen nähden hinnat ovat korkeammat sekä laatu heikompi.

Protektionismin kustannukset tulevat aina kuluttajien maksettaviksi, tarkemmin ajateltuna jopa kahteen kertaan. Ensin maksetaan korkeita tukia verojen muodossa ja sitten korkeita hintoja itse tuotteista. Tämä ei voi olla myös hidastamatta alan kasvua, tässä tapauksessa biopolttoaineiden käyttöönottoa, puhumattakaan oheisteknologioista, kuten biopolttoaineille paremmin soveltuvista moottoreista.

Kaiken lisäksi vihreällä protektionismilla on merkittävä kehityspoliittinen ulottuvuus, sillä koska biopolttoaineissa on viime kädessä kysymys maataloustuotteista, niiden vapaan kaupan rajoittaminen muiden maataloustuotteiden lailla käy kalliiksi maatalousvaltaisten kehitysmaiden ihmisille, sillä nämä eivät saa tuotteitaan kaupaksi eivätkä voi siten kasvattaa talouttaan.

Olisi jo korkea aika ottaa biopolttoaineet vakavasti ja lopettaa alan haittaaminen vain pienten piirien taloudellisia etuja suojelevilla protektionistisilla toimenpiteillä.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Helsingin Sanomien mielipideosastolla sunnuntaina 28.3.2010, mutta julkaisen sen uudelleen tässä, koska HS ei julkaissut sitä verkossa.)