Velka on myös moraalinen kysymys

Helsingin Sanomiin oikein kolumnin kirjoittanut Elina Grundström on sitä mieltä, että velka ei ole moraalikysymys. Kreikan hallituskaan ei Elinan mukaan mahtanut oikein mitään sille, että ulkomainen lainaraha vyörymällä vyöryi maahan, mitä nyt muun muassa vähän vääristeli tilastoja suurten amerikkalaisten investointipankkien paitsi päästäkseen mukaan euroon, myös ottamaan lisää velkaa.

Elina on luonnollisesti tässäkin väärässä. Velka ei ole tietenkään ole pelkästään moraalikysymys, mutta kyllä se sitäkin on.

Moraali ei sinänsä liity velan ottamiseen tai antamiseen, eikä välttämättä suoraan edes maksamatta jättämiseen, jos maksukyvyttömyys on suunnittelematonta, sillä velanantajahan ottaa aina riskin luottotappioista; osittain juuri siksihän velasta maksetaan korkoa, siis sen lisäksi, että ylipäätään saataisiin velanantaja antamaan velkaa eikä sijoittamaan rahojaan johonkin tuottavampaan.

Jos sen sijaan maksukyvyttömäksi hakeudutaan tarkoituksella, jotta velkaa ei voisi eikä tarvitsisi maksaa pois, tai alunpitäenkin haettiin velkaa antamalla vääriä tietoja tulevasta maksukyvystä tai luottokelpoisuudesta, niin kyseessähän on puhdas petos. Jos petos ei ole Elinan mielestä moraalikysymys, niin johan on kumma. Ja kuten alussa todettiin, juuri tätähän Kreikka on harjoittanut alusta lähtien, siis aloitettuaan pyrkimisen mukaan euroon. Kreikan tilikirjojahan keiteltiin Goldman Sachsinkin tuella niin, että vanhan vitsin venäläistä yrittäjääkin hirvittäisi.

Toinen velan moraalikysymys liittyy Elinankin kolumnissaan hehkuttamaan virhepäätelmään, että valtioiden ei koskaan tarvitsisi maksaa velkojaan pois. Tältä asia toki voikin näyttää valtioiden velkaantumishistoriaa seuratessa, kun vuosikymmeniä ja joissain tapauksessa vuosisatoja velkaa on vain otettu ja otettu sekä vanhat maksettu pois uudella velalla tai "järjestelty". Tämä on kuitenkin ollut mahdollista vain siksi, että valtioiden takaisinmaksukyvyn on kuviteltu kasvavan vähintään käsi kädessä velkamäärien kanssa.

Mutta mietitäänpäs vaikkapa satunnaista rahastosijoittajaa nimeltä Ella. Ella on varovainen sijoittaja ja pelkää pörssikurssien heilahtelujen vievän rahansa. Toisaalta, ei se pankkitilin mitätön korkokaan Ellan mieltä lämmitä. Siispä Ella pistää rahansa varmoina mainostettuihin korkorahastoihin, jotka sijoittavat Ellan ja muiden rahat AAA-luokiteltujen valtioiden velkakirjoihin.

Kun sitten tulee se päivä, jolloin osan tai kaikkien kyseisistä AAA-valtioista luotettavuus niiden kuvitellusta takaisinmaksukyvystä katoaa eikä pelastuspaketteja enää tule, on myös yksityisten sijoittajien vuoro kantaa kortensa kekoon. Tällöin Ellakaan ei saa sitä huikeaa kahden tai kolmen prosentin vuosittaista korkotuloa, vaan menettää suuren osan, ehkä yli puoletkin pääomastaan; jopa kaiken, jos pahasti käy.

Koska valtiot eivät oikeasti voi velkaantua loputtomasti, tämä tilanne tulee vastaan kaikkien valtioiden kohdalla, jos ne eivät lopeta velkaantumistaan. Koska valtiot eivät aio lopettaa velkaantumistaan, vaan johtavat kansantaloustieteilijätkin, puhumattakaan satunnaisista kolumnisteista, kilvan hehkuttavat virhehokemaa, ettei velkoja koskaan tarvitse maksaa pois, niin tällaisten roskapaperivelkakirjojen markkinoiminen varmoina sijoituskohteina on kaikkea muuta kuin moraalista toimintaa, niin välittäjiltä kuin poliitikoiltakin.

Valtioiden velkaantumisen kolmas ja pahin moraalinen dilemma liittyy kuitenkin siihen, miksi valtiot ylipäätään ottavat velkaa. Ne nimittäin tekevät sitä siksi, että äänestäjille luvataan ja annetaan yhtä ja toista, jos nyt ei ihan kuuta taivaalta, mutta verorahat riittävät vain niin valitettavan lyhyen matkaa, eikä verojen kiristäminen loputtomasti äänestäjiä suuresti miellytä. Velka ei puolestaan maksa juuri mitään, sitä on saatavilla näennäisen loputtomasti tai ainakin olennaisimpien lupausten verran ja kaikki tietävät ettei sitä tarvitse koskaan maksaa pois, tai ei ainakaan itse tarvitse olla enää siitä päättämässä, vaan sen tekee joku muu; joten, miksipä poliitikot - Kreikan sellaiset mukaanlukien - eivät ottaisi velkaa?

Mutta aivan kuten yksityistenkin, myös valtioiden (mehän olemme valtio, eikö?) on maksettava velkansa joskus pois. Ja niinhän ne tekevätkin jatkuvasti, mutta nykyisin se tehdään ottamalla uutta velkaa velanmaksuun. Jonain vähemmän kauniina päivänä kuitenkin käy niin, että säästöt on syöty ja kukaan ei enää luota kenenkään velanmaksukykyyn eikä uutta velkaa enää tule. Tällöin velat on maksettava kiristämällä verotusta tai säästämällä muista kuluista hirmuisesti, todennäköisesti sekä että.

Valtion velkaantuminen on siis tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Se on poliitikoille helppoa, sillä maksupäivä on ollut aina vuosikymmenien päästä. Eivät he enää itse ole niitä veronkiristyksiä ja leikkauksia tekemässä. Se on myös äänestäjille, varsinkin vanhemmalle väelle helppoa. Eivät he ole enää niitä veroja maksamassa tai palveluita menettämässä.

He - sekä poliitikot että äänestäjät - ovat ottamalla velkaa valtiolle eläneet lastenlastensa tai lastenlastenlastensa kustannuksella.

Ja jos se on Elinan mielestä moraalista toimintaa, niin toivonpa vaan, ettei hänellä ole lapsia. Sitä kun ei tiedä, mitä tuollaisesta moraalikasvatuksesta seuraisi.

Kuten jo mainittu, valtio pääsee eroon veloistaan myös järjestelemällä ne eli jättämällä ne maksamatta, tarvittaessa osoitellen innokkaimpia velkojia velaksi hankituilla panssarivaunuilla ja sotalaivoilla. Tällöin lapsenlapset toki säästyvät, mutta velkojia on tullut petettyä oikein olan takaa.

Toinen perinteinen keino on pistää painokoneet pyörimään ja maksaa velat pois monopolirahalla. Tällöin velkojat kyllä nimellisesti saavat rahansa, mutta jokaisen pennin tai sentin arvo onkin vähemmän kuin velkaa annettaessa. Samalla myös ne veroja muutenkin maksavat lapsenlapset joutuvat taas kärsimään ja maksamaan isiensä synneistä, sillä myös inflaatio on vero, se ei vain näy palkkalaskelmassa eriteltynä, mutta jokainen palkaksi saatu euro muuttuu rahanpainamisen ja inflaation myötä aiempaa arvottomammaksi.

Kuten jo sanottua, tavalliseen velan ottamiseen ja antamiseen moraalikysymykset eivät sinänsä liity, mutta valtion velkaantumiseen todellakin liittyy, ja moraali on siitä kaukana.

Uusipaavalniemen määrämittainen jäi reilusti vajaaksi

Nettiaktivistit saivat sitten vihdoin kannustettua Uuden Suomen uutisoimaan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemen (kesk.) talousdemokraattiset näkemykset. On sinänsä huolestuttavaa, että Suomessa ilmeisesti jo 1.400 ihmistä on innostunut tuosta tuhoisasta ideologiasta, mutta se varmaankin johtuu siitä, että kyseessä on puolitotuus, mikä tekee asiasta uskottavan. Tietenkin ihka oikean kansanedustajan ja vieläpä eräänlaisen kansallissankarin hurahtaminen tähän aatteeseen tuo sille monien silmissä lisäpisteitä.

Kuten Uusis sanoo, on totta että raha on velkaa ja nykymenolla talouden todellinen romahdus on lähellä. Vaikea sanoa onko kyse kahdesta vuodesta vai meneekö siihen viisikin vuotta. Se voi tapahtua kahdessa kuukaudessakin, jos ihmisten luottamus valtioiden ja keskuspankkien kulissitalouteen aivan oikeutetusti katoaa.

Romahduksen voi estää ainoastaan jyrkkä ja tiukka poliittinen suunnanmuutos kohti säästäväisyyttä, taloudellista kurinalaisuutta ja aitoa rahaa, mikä sekin toisi vuosikymmeniä jatkuneesta velkavetoisesta kulutusjuhlasta johtuen merkittäviä ja konkreettisia elintason heikennyksiä, mutta mahdollistaisi talouden tervehtymisen. Sellainen on kuitenkin poliittisesti epätodennäköistä, vaikka joissakin Euroopan maissa (ei tietenkään Suomessa!) on otettu rohkaisevia, mutta toistaiseksi aivan liian pieniä askeleita siihen suuntaan.

Todennäköisemmin Suomessa ja muuallakin ryhdytään aina vain huonompiin poliittisiin ratkaisuihin, koska 1) jotain on tehtävä, 2) aiempi jokin ei ole toiminut (vaan pahentanut asiaa), 3) aiempia virheitä ei voida missään tapauksessa myöntää ja 4) saavutetuista eduista ei tingitä, piste. On siis varsin mahdollista, että Uusipaavalniemen ja talousdemokratialiikkeen ajatukset alkavat jossain vaiheessa vedota muihinkin poliitikkoihin, kun perinteiset talouspoliittiset umpikujat on kokeiltu loppuun saakka, jos romahdus ei vielä siihen mennessä ole tullut.

Mutta jos Uusis kerran on oikeassa siinä, että raha on velkaa ja että velkakupla on kestämätön, niin mitenkäs hänen ratkaisunsa sitten voi mennä pieleen? Talousdemokraatit tunnistavat oikein sen, että pankit ja keskuspankit voivat luoda rahaa (eli velkaa) tyhjästä kirjanpitoteknisesti, mutta he pitävät sitä ongelmana lähinnä siksi, että pankit perivät tyhjästä luodusta rahasta (eli velasta) korkoa, jolloin velkoja ei voida maksaa koskaan pois, koska korkojen maksaminen edellyttää lisää rahaa eli velkaa. Tyhjästä luotua rahaa he eivät sinänsä pidä ongelmana, vaan haluavat siirtää sen luomisen pankeilta ja keskuspankeilta valtioille, joiden tehtävä olisi sitten luoda korotonta eli velatonta rahaa. Tällä itse luomallaan rahalla valtiot sitten voisivat maksaa velkansa pois ja lisäksi lähes ilmaiseksi (paperin ja painomusteen hinnalla) kustantaa kaikki mahdolliset hyvinvointipalvelut, sosiaaliedut ja muut ihanuudet kaikelle kansalle.

Ajatus kuulostaa uskottavalta ja vetoavalta, mutta siinä on kohtalokas virhe. Ongelma ei nimittäin ole tyhjästä luodusta rahasta peritty korko, vaan itse rahan luominen tyhjästä! Vaikka nykyinen velkatalous tuleekin kaatumaan omiin ongelmiinsa, korko on itse asiassa ollut se tekijä, joka on sitä kaatumista hidastanut eli vähentänyt tyhjästä luodun rahan kysyntää, vaikka koron periminen tyhjästä luodusta rahasta onkin sinänsä moraalitonta. Nyt alhaisen, lähes nollakorkoisen fiat-rahan aikana romahdus lähestyy entistä nopeammin.

Talousdemokraatit, Uusis mukaanlukien, unohtavat mitä se raha oikein on. Kysymyshän on vaihdonvälineestä. Raha on olemassa, jotta meidän ei tarvitsisi olla tuomittuja vaihtotalouden (barter) kurjuuteen. Kovin monimutkaiset tuotantorakenteet eivät nimittäin ole mahdollisia, jos esimerkiksi suutarin täytyy leipää saadakseen löytää leipuri, joka tarvitsee uusia kenkiä. Rahataloudessa suutari voi sen sijaan etsiä kenet tahansa uusien kenkien tarvitsijan, saada tältä rahaa ja mennä rahalla ostamaan leipurilta leipää.

Erityisen huomattavaa asiassa on tuo järjestys. Suutarin on ensin tuotettava jotain, jotta hän voi sitten itse kuluttaa. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on velka, joka mahdollistaa kuluttamisen tai investoimisen ennen tuottamista. Usein velan tarkoituksena onkin mahdollistaa tuottaminen. Korko puolestaan on luotonantajan korvaus siitä riskistä, ettei velkaa maksettaisikaan pois sekä siitä, etteivät rahat ole käytettävissä muuhun, ja luotonottajan kannustin ottaa velkaa vain oikeaan tarpeeseen.

Jos valtio (tai pankki) luo rahaa tyhjästä, vaihdonvälineen tuottamisedellytys jää pois. Valtio ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti ostaa sillä tuotteita ja palveluita. Myöskään pankki ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti "ostaa" sillä korkoa laina-asiakkailtaan. Ongelma ei siis ole se korko, vaan se, että ostetaan eli vaihdetaan tuottamatta itse mitään eli antamatta mitään vaihdossa.

Jos suutari voisi luoda rahaa tyhjästä, hänen ei tarvitsisi tehdä yhtä ainoaa kenkää saadakseen ostettua leipää. Yhteisö olisi siis sekä kenkien että leivän verran köyhempi ja kylläisen mutta hyödyttömän suutarin verran "rikkaampi". Pankkien tapauksessa kysymyksessä on varallisuudensiirto kaikilta muilta pankkiireille. Valtion tapauksessa kysymys on puolestaan puhtaasta kuluttamisesta ja siten säästöjen tuhoamisesta sekä ihmisten vallanhimon tyydyttämisestä.

Jos valtio voisi luoda vaurautta luomalla korottomasti rahaa tyhjästä, kuten talousdemokraatit uskovat, valtio voisi tehdä meistä kaikista rikkaita painamalla jokaiselle selkärepullisen tai kottikärryllisen viidensadan euron seteleitä. Tätä on maailman historiassa monta kertaa kokeiltukin, viimeksi Zimbabwessa, vaikka Uusis ja taldemarit kiven kovaan inttävätkin, että kyse ei ole samasta asiasta, mutta juuri siitä on kyse.

Jos rahaa luodaan tyhjästä eli ostetaan asioita antamatta mitään vaihdossa, rapautetaan ja lopulta tuhotaan rahan merkitys vaihdonvälineenä. Rahan arvo laskee tällöin jatkuvasti ja sitä joudutaan luomaan yhä suurempia määriä saman ostovoiman säilyttämiseksi. Seteleihin ryhdytään lisäämään nollia siinä vaiheessa, kun painokoneet eivät enää muuten pysy vauhdissa mukana. Lopulta rahan arvo on pienempi kuin sen paperin, jolle se on painettu. Jo kauan ennen sitä valtaosa väestöstä on työttömänä, kaupoista ei enää saa tavaroita ja aamulla ansaittu raha on arvotonta iltaan mennessä. Rahatalous on tuhottu ja ihmiset siirtyvät vaihtotalouteen, sillä sekin kurjuus on parempi kuin rahatalouden zimbabwelainen katastrofi.

Ratkaisu on siis naurettavan helppo, mutta se on aivan jotain muuta kuin mitä Uusipaavalniemi esittää. On lopetettava rahan luominen tyhjästä ja annettava ihmisten itse valita rahansa. Aito raha (mikä tahansa muu kuin fiat) kannustaa säästäväisyyteen ja kurinalaiseen taloudenpitoon. Se johtaa kestävään talouteen, jossa kulutetaan ja velkaannutaan vain tarpeeseen, eikä vain huvin vuoksi tai ylettömiä riskejä ottaen. Siirtymävaihe tosin olisi raskas, johtuen velkavetoisen kulutustalouden luomasta vääristyneestä tuotantorakenteesta.

Myös fiat-rahan säilyttäen on teoriassa mahdollista ylläpitää kohtuullisen kestävää taloutta, mutta se edellyttäisi vähintäänkin pankkien osittaiskassavarannosta luopumista ja korkojen määräytymistä kokonaisuudessaan markkinaehtoisesti. Ratkaisu jäisi kuitenkin vajaaksi, sillä poliitikoille olisi melko vaivatonta myöhemmin palauttaa osittaiskassavaranto ja keskuspankkien korko-ohjaus, jolloin ilo olisi parhaimmillaankin väliaikainen.

* * *

Lue myös aiemmat kirjoitukseni talousdemokratiasta: Huonoa ei kannata korvata huonommalla (21.7.2009) ja Talousdemokratia on populistista pelleilyä (4.8.2009). Talousdemokraattien kasvun hillitsemiseksi toivon mahdollisimman monen tykkäävän tästä ja linkkaamistani kirjoituksista sekä levittävän niitä edelleen sosiaalisissa medioissa ja foorumeilla. Kiitos!