Kun on pakko syödä, niin vaihtoehdot ovat vähissä

Aina toisinaan meidän vapaaehtoisuuteen pohjaavan yhteiskunnan kannattajien vastustaessa pakottamista joku kommentoi, että pakkohan sitä on syödäkin ja täyttää muita perustarpeita, minkä seurauksena on pakko tehdä työtä, mistä ilmeisesti väistämättä seuraa vähintään palkkaorjuus tai muu kammottava työläisen riisto.

Pakottamisen puolustajien mielestä tästä luonnon asettamasta pakosta seuraa oikeus - tai jopa velvollisuus - pakottaa yhdet maksamaan veroja, jotta toisten kohdalla palkkaorjuuden vaihtoehdoksi voidaan nostaa julkinen sosiaaliturva. Kuten aina, jätän tähän eriävän mielipiteen, mutta tässä artikkelissa myös perustelen sen normikommenttiketjua syvällisemmin.

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, voidaan puhua esimerkiksi ylellisyyksistä.

Perustarpeiden (sekä niiden jälkeen muiden tarpeiden) tyydyttämiseen on olemassa oikeastaan kaksi lähestymistapaa. Yksi vaihtoehto on tehdä kaikki, siis ihan kaikki, itse. Esimerkiksi nesteen ja ravinnon hankkiminen lähtee tällöin perustekijöistä, kuten syömäkelpoisten marjojen, juurten ja sienien tunnistamisesta ja keräämisestä, tai vaikkapa kalastus- ja metsästysvälineiden valmistamisesta. Taitojen ja ruokavarastojen karttuessa kyvykkäimmät voivat päästä kehittelemään pitkäaikaisempiakin projekteja, kuten pienimuotoista maanviljelystä omiin tarpeisiin tai jopa jotain laavua kehittyneempien asumusten rakentamista säiden varalle, mielellään jo ennen talven tuloa, jos kohta sekin edellyttää koko joukkoa työkalujen ja muiden tarvikkeiden valmistusta.

Tämän ensimmäisen lähestymistavan kauneus voi joidenkin mielestä olla siinä, ettei ainakaan ole pakko tehdä töitä kenellekään tai kenenkään kanssa, mutta siihenpä se sitten kauneus sitten jääkin. Piintyneimpiä palkkaorjuuden vastustajia lukuunottamatta useimmista nykyihmisistä valinnevat toisen lähestymistavan, joka on pyrkiminen tarpeiden tyydyttämiseen yhteistyössä toisten ihmisten kanssa.

Yhteistyömalli eroaa edellisestä keskeisesti siinä, että lähestulkoonkaan kaikkea ei tehdä itse, vaan jokainen tekee vain yhtä tai korkeintaan muutamaa asiaa, joissa on itse parhaimmillaan. Kaikkia oman työn tuloksia ei useinkaan voida käyttää eikä myöskään käytetä omien perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan niitä vaihdetaan muiden kanssa itsekullekin kulloinkin tarpeellisiin hyödykkeisiin ja palveluihin. Tällaista tuotannon, palveluiden ja vaihdannan kokonaisuutta kutsutaan taloudeksi.

On huomattavaa, että mikäli ei halua tehdä kaikkea itse eikä silti halua kuolla eli mikäli tähän yhteistyömalliin eli talouteen haluaa osallistua, niin tähän yhteistyömalliin eli talouteen on pakko osallistua. Tätä pakkoa ei kuitenkaan kenellekään aseta kukaan muu ihminen vaan luonto itse. Kysymyksessä onkin biologinen pakko, mutta vain seurauksena siitä harvinaisen yleisestä henkilökohtaisesta valinnasta, että 1) ei halua tehdä kaikkea itse eikä 2) halua kuolla.

Tämä talous voidaan sitten järjestää hyvin monella tavalla. Esimerkiksi hyödykkeiden ja palveluiden vaihdanta voi olla perustua ihan suoraan vaihtokauppaan, joskin ennen pitkää epäsuoran vaihdannan eli rahatalouden edut käyvät varmasti kaikille ilmeisiksi.

Vai mitähän tuumisi suorasta vaihtokaupasta vaikkapa levyseppähitsaaja, jonka tarvitsisi saada päivittäin leipää ja maitoa? Ruokakauppiaiden tarpeet hänen palveluilleen kun saattavat olla varsin rajalliset. Jos taas hänen palveluitaan tarvitseva työnantaja antaa hänelle päivittäin palkaksi leipää ja maitoa, niin se on jo alkeellista rahataloutta, jossa ravintoaineet ovat vaihdonvälineitä: työnantaja on ostanut niitä ei nauttiakseen ne itse, vaan käyttääkseen niitä vaihtokaupan välineenä työsuoritusta vastaan.

Ajan myötä rahatalous kehittyy ja liikkuu kohti sellaisia vaihdonvälineitä, jotka ovat mahdollisimman yleisesti hyväksyttyjä eli kelpaavat ainakin lähes kaikille eli jotka lähes jokainen ajattelee pystyvänsä vaihtamaan johonkin oikeasti tarvitsemaansa. Suosituimpia tai universaaleja vaihdonvälineitä aletaan kutsua rahoiksi. Tällaisten rahojen muita tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä säilyvyys, hyvä kestävyys ja mahdollisuus jakaa ne eri kokoisiin osiin.

Samalla sellaisia vaihtokauppoja, joissa vaihdetaan näitä rahoja työsuorituksiin, ryhdytään kutsumaan työsuhteiksi ja työsuorituksista saatavaa rahaa palkaksi. Aluksi useimmat työsuhteet solmitaan suoraan tekijän ja tarvitsijan välillä - esimerkiksi asumuksensa korjaamista kaipaava saattaa palkata kyvykkään korjaajan suoraan, mutta ajan myötä jotkut ihmiset ryhtyvät kehittämään ja organisoimaan työtä siten, että he perustavat yrityksiä, johin palkkaavat työntekijöitä ja ostavat työvälineitä ja -koneita, tarkoituksenaan pystyä tarjoamaan tuotteita tai palveluita entistä tehokkaammin, joustavammin ja/tai edullisemmin.

Tässä vaiheessa talous alkaa muuttumaan entistä monimutkaisemmaksi, ja hyvä niin, sillä talouden kehittyminen on se asia, joka on tuonut meille muun muassa kännykät, tietokoneet, Internetin, blogit, ja niin edelleen.

Mutta joka tapauksessa, palatakseni itse asiaan, on ihmisiä, joille tämä yhteistyömalli eli taloudellinen yhteistoiminta ei siis kelpaa, koska he näkevät sekä nykypäivästä että historiasta, että joidenkin ihmisten elintaso ei tällaisessa taloudessa vastaa heidän omaa subjektiivista käsitystään sopivasta ja ihmisarvoisesta tasosta. Tämän vuoksi he vaativat, että on yhteisesti pakotettava paremmin pärjäävät kustantamaan perustarpeet, peruselintaso ja jonkinlainen turvaverkko heikommin pärjääville.

Ongelmat tästä pakottamisesta ovat kuitenkin moninaiset, sekä käytännöllisesti että moraalisesti. Joitakin näistä ongelmia olenkin käsitellyt muissa kirjoituksissani useammankin kerran, joten tällä kertaa käsittelen sitä puolta vain lyhyesti.

Saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät maksimoimaan itselleen tulevan hyödyn. Jos se maksimointi tapahtuu toisten oikeuksia kunnioittaen eli vapaaehtoisen kanssakäymisen eikä pakottamisen pohjalta, niin määritelmällisesti myös kaikki muut tähän toimintaan osallistuvat hyötyvät toistensa pyrkimyksistä maksimoida oma hyötynsä. Vapaaehtoisestihan ei tehdä sellaista kauppaa, jossa itse hävitään. Tällöin talous - eli tuotanto, palvelut ja vaihdanta, eivät välttämättä niiden rahamääräiset mittarit - kasvavat ja kaikkien - myös vähäisimpien - elintaso nousee.  

Tästä päästäänkin pakottamisen perusongelmaan. Jos ihmisiä pakotetaan tekemään tietynlaisia kauppoja tai luovuttamaan osa hyödyistään muille, niin silloin kauppojen kokonaishyöty laskee osan joutuessa tekemään vastentahtoisia kauppoja tai kannustin pyrkiä maksimoimaan oma hyötynsä talouden keinoin laskee, kun koko hyötyä ei saa pitää itse, jolloin niin ikään taloudessa syntyvä kokonaishyöty laskee. Tuotanto, palvelut ja vaihdanta kasvavat vähemmän tai jopa pienevät siitä, mitä ne olisivat kaikkien pystyessä vapaasti pyrkimään oman hyötynsä maksimoimiseen. Tällöin kaikkien elintaso laskee ja kaikki kärsivät suhteessa vapaaseen talouteen. Lisäksi pakottamisella on omat kustannuksensa, byrokratia, poliisi, jne., jotka ovat automaattisesti pois talouden kokonaishyödystä.

Surullisinta pakottamisessa on kuitenkin se, että koska pakottamiseen tarvitaan jonkinlainen pakottava yhteistyöelin ja koska sellaisen tekemistä toimenpiteistä päättävät väistämättä viime kädessä varsin rajattu joukko ihmisiä, niin osa oman hyötynsä maksimoiseen pyrkivistä tahoista keksii todennäköisesti varsin pian käyttää tätä pakottavaa yhteistyöelintä omaksi hyödykseen.

Kysymys kuuluukin, millä ihmisryhmillä on parhaat mahdollisuudet valjastaa tämä pakottava yhteistyöelin - sanotaanko nyt sitten vaikka valtio - palvelemaan eniten omaa etuaan? Keillä on eniten resursseja ja kannustimia pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön? Köyhillä vai rikkailla?

Jos siis nyt ymmärrämme, että pakottaminen talouden osana väistämättä syö osan siitä taloudesta eli aiheuttaa kaikille ihmisille haittaa, ja että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pyrkivät ohjaamaan pakottamisen haittoja vähemmän itselleen, enemmän kaikille muille ja jopa omaksi hyödykseen, niin näemme selvästi, mihin ihmisryhmään pakottamisen haitat kohdistuvat eniten. Juurikin niin, nimenomaan niihin vähäosaisimpiin, joiden edulla koko järjestelmää perustellaan.

Ehdokkaiden väkivaltaisuus?

Tein pari viikkoa sitten Sosiaaliseen vaalikoneeseen kysymyksen, jolla pyrin kartoittamaan ehdokkaiden ja äänestäjien asenteita poliittista vallankäyttöä eli systemaattista väkivaltaa kohtaan. Yritin esittää kysymyksen tiiviisti, mikä ilmeisesti teki siitä joillekin hankalan ymmärtää, mutta joka tapauksessa, kysymys vastausvaihtoehtoineen oli seuraavanlainen:

Onko mielestäsi yksittäisellä ihmisellä tai ihmisjoukolla oikeus käyttää väkivaltaa (ml. uhkaus) tai valtuuttaa ulkopuolinen taho käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisen tai ihmisjoukon antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen hyväksi?

  • Ei missään tapauksessa.
  • Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian.
  • Kyllä, jos kysymyksessä on valtio.
  • Kyllä, aina.

Oikean vastauksen eli "Ei missään tapauksessa" on tähän mennessä valinnut 89,9% ehdokkaista ja 87,6% äänestäjistä (yhteensä vastaajia 234 kappaletta). Hieno tulos, mutta valitettavasti se ei näy käytännössä, sillä käytännössä kaikki valtion toimenpiteet (mm. verotus ja sääntely) ovat sitä, että ihmisjoukko (äänestäjät) valtuuttavat ulkopuolisen tahon (valtio) käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisjoukon (veronmaksajat, kansalaiset) antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen (esim. sosiaaliturvan, maataloustukien, elinkeinotukien, julkisten palveluiden, yms. saajat).

Verotuksen väkivaltaisuutta ei mielestäni ole edes tarpeen perustella, mutta tiedän kyllä, että tämä tosiasia on monille vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Verotus on väkivaltaa (tarkalleen ottaen laillistettua ryöstöä) siksi, että jos veronmaksaja ei veroja maksa, niin verot pannaan ulosottoon ja verovelvollinen tuomitaan sakkoihin ja ehdolliseen tai ehdottomaan vankeuteen. Jos verovelvollinen ei tuomioon suostu tai pakenee, niin hänet otetaan kiinni ja vangitaan väkisin. Jos hän vastustaa viimeiseen saakka, fyysistä väkivaltaa lisätään asteittain, kunnes tuomio voidaan panna täytäntöön. Vai eikö? Onko jonkun mielestä mahdollista välttää rikosoikeudelliset seuraamukset, jos niihin ei vaan suostu? Rohkeasti käsi ylös vain.

No, lienee selvää, että suurin osa oikein vastanneista ei tiennyt mitä tuli vastattua, lukuunottamatta sitä kourallista libertaareja yms., jotka tarkalleen tiesivät, ja niitä "tapauksia", jotka tiesivät, mutta kannattavat väkivallattomuutta vain periaatteessa ja käytännössä suostuvat väkivaltaisuuteen, koska se on "realistista". Jatketaan eteenpäin.

Demokraattisen vaihtoehdon eli "Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian." valitsi puolestaan vain 1,6% ehdokkaista eikä kukaan äänestäjistä. Itse asiassa odotin tähän suurempaa osuutta ja yllätyin hieman demokratian alhaisesta suosiosta. Demokratia - erityisesti suora demokratia, mutta periaatteessa myös edustuksellinen - on nimittäin juuri tätä. Jos 50%+1 kyseisistä ihmistä hyväksyy demokratiassa jonkin asian, niin se on demokratiassa "oikein". Oli sitten kysymys verottamisesta tai vähemmistön desimaatiosta. Edustuksellisessa demokratiassa tilanne on oikeastaan vielä surullisempi, sillä se edellyttää ainoastaan vaaleilla valittujen edustajien 50%+1 enemmistöä, joka käytännössä saa vaaleissa yleensä vain 30-40% kannatuksen koko äänioikeutetusta väestöstä. Tällöin mikä tahansa päätös voidaan tehdä väestön selvän vähemmistön valtuutuksella.

Etatistisen eli valtiojohtoisen vaihtoehdon "Kyllä, jos kysymyksessä on valtio." valitsi 4,7% ehdokkaista ja 3,8% äänestäjistä. Tässä vastausvaihtoehdossa on huomattavaa se, ettei se ota kantaa valtion ominaisuuksiin. Toisin sanoen 4-5% ihmisistä hyväksyy yhtälailla sen, että Suomen valtio verottaa omia kansalaisiaan, ja myös sen, että Libyan valtio pommittaa tottelemattomia kansalaisiaan. Oikeasti, miettikää nyt hyvät ihmiset, onko valtiolla enemmän oikeuksia kuin kansalaisilla vain siksi, että se on valtio?

Sinänsä myönteistä on se, että viimeistä vaihtoehtoa "Kyllä, aina." ei valinnut kukaan. Tosin "aina" onkin sen verran vahva sana, että sitä eivät valitsisi massamurhaajatkaan, sillä sehän oikeuttaisi väkivallan käytön myös heitä itseään vastaan.

Sosiaalisen vaalikoneen vakiovaihtoehdon "Ei mikään annetuista vaihtoehdoista" sai kannatusta 3,9% ehdokkaista ja 8,6% äänestäjistä. Varsinkin jälkimmäisen luvun koen kuvastavan hienoisesti epäonnistunutta kysymyksenasettelua, mutta ainahan ei voi onnistua täydellisesti, eikä edes joka kerta.

Oman näkemykseni siitä, miten poliittinen valta on aina väkivaltaa ja mitkä ovat väkivallattoman yhteiskunnan edellytykset, saa parhaiten ilmi pari päivää sitten julkaistusta nettivideosta "Vapaus ja valta yhteiskunnassa", jossa esitelmöin tästä aiheesta n. 20 minuuttia. 

Ehdokkaat ovat voineet jättää myös omia kommenttejaan kysymykseen. Kommentoin tässä joitakin huomiotani herättäneitä kommentteja.

Miriam Sato Ramirez (Vas.): "Epäilen että kysymys viita eri kulttuurin edustajia?" 

  • Sinänsä mielenkiintoista, että kysymys väkivaltaisuudesta tulkitaan kysymykseksi monikulttuurisuudesta. Mutta ei, kysymys ei viittaa eri kulttuurien edustajiin, vaan se on yleinen ja koskee kaikkien valtioiden perustaa.

Sampo Syreeni (Pir.): "Tietty oikeutus riippuu olennaisesti siitä mitä ja miten rahoilla ollaan tekemässä."

  • No kun ei riipu. Vai saanko muka varastaa rahasi, jos ostan niillä sinulle terveyspalveluita (joita saatat tarvita tai olla tarvitsematta)? Kai saan ottaa pienen siivun siitä itsellenikin, eikö vain? Hämmästyttävää, että tämä perustelu tuli Sampolta, hänen luulisi tietävän paremmin.

Kristina Ljungqvist (PS): "Älytön ajatuskin. - Tosin viranomaistahojen voidaan katsoa syyllistyvän tähän ;("

  • Hienoa, että ymmärrät viranomaisten tähän syyllistyvän. Nyt kun vain vaadit viranomaisten noudattavan samoja rajoituksia (ei aloitteellista väkivaltaa) kuin kenen tahansa muunkin ihmisen, niin homma on siinä!

Oula Lintula (M11): "Suomen tapauksessa Suomen valtiolla on tämä oikeus ja saakin olla. Tällaistahan on esim. verotus."

  • Hyvä, että ymmärrät verotuksen luonteen, mutta olisi ollut mukava, jos olisit myös perustellut, miksi mielestäsi Suomen valtiolla saa tämä oikeus olla. Ja koskeeko oikeutus ainoastaan Suomen valtiota vai myös muita? Jos se ei koske muita valtioita, onko Suomen valtiolla tällöin myös oikeus käyttää väkivaltaa muita valtioita kohtaan?

Petri Kaivanto (M11): "Valtiot toimivat juuri näin. Verotus on murhaa."

  • Hyvin sanottu, mutta hyväksytkö asian osallistumalla vaaleihin ehdokkaana, vai onko tarkoituksesi tehdä loppu verotukselle?

Esa Nyyssönen: "Kysymysasettelu on jo aika hupaisa. Mitä "oikeutta" tässä tarkoitetaan? Laillista vai moraalista oikeutta?"

  • Pahoitteluni epätarkkuudesta. Moraalista oikeutta. "Lailliseksihan" voidaan määritellä demokratiassa enemmistöpäätöksillä ja diktatuureissa diktaattorin päätöksillä mitä tahansa.

Eerin Rosenström (M11): "Tuo kuulostaa järjestäytyneelta rikollisuudelta ja törkeältä kiristykseltä. Kellään ei tule olla moisia oikeuksia vapaassa maassa."

  • Eikä vain kuulosta siltä, vaan juuri sitä se on. Valtio on alueellisen monopoliaseman saavuttanut mafia.

Että semmoista. Tiivistelmänä voitaneen todeta, että sekä ehdokkaat ja äänestäjät mielellään sanovat vastustavansa väkivaltaa, mutta käytännössä asettuvat väkivaltaa tukemaan, kun se on heidän omien tavoitteidensa mukaista tai jos he odottavat voivansa tulevaisuudessa kääntää kyseisen väkivaltakoneiston omien tavoitteidensa mukaiseksi. Lopputuloksena me kaikki joudumme kärsimään väkivallan seurauksista. Tästä lisää nettivideossani "Vapaus ja valta yhteiskunnassa".