Kansalaisaloitteista allikkoon

Aivan ensimmäiseksi haluaisin onnitella Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen puuhamiehiä ja -naisia sekä taustajärjestöjä. Viidenkymmenen tuhannen nimen kerääminen ei ole aivan mitätön saavutus, vaikka sitä nykyisin tukeekin verovaroilla rakennettu sähköinen järjestelmä. Itse en kyllä allekirjoittanut.

Samalla olen tavallaan pahoillani puolestanne, sillä tämä tulee jäämään suuren työsarkanne ainoaksi saavutukseksi eikä menestystä eduskunnassa ole luvassa. Oikeastaan ainoa aloitteenne läpimenoa puoltava asia olisi poliitikkojen tarve vankentaa teatteriesitystä hyväksymällä edes jokin kansalaisaloite, erityisesti juuri eurovaalien alla, mutta siinäkin tulette häviämään aloitteelle tasa-arvoisesta avioliittolaista, jonka läpimeno ei sekään ole kirkossa kuulutettu.

Oikeasti pahoillani olen meidän kaikkien puolesta, sillä muiden kansalaisaloitteiden tavoin myös tekijänoikeuslakialoite todellisuudessa onnistuu ainoastaan hankkimaan lisää yleisöä teatteriin ja kritiikitöntä kirjoittelua demokratiamme edistyksellisyydestä. Olette palkatonta markkinointityövoimaa ja haitallisimmillaan saatte joitakin ihmisiä uskomaan virheellisesti, että politiikkaan ainakin voi ja kannattaa yrittää vaikuttaa.

Siis miettikääpä nyt, ja tämä koskee nyt kaikkien kansalaisaloitteiden puuhailijoita sekä kannattajia, huomatessanne mielestänne jonkin epäkohdan tai suoranaisen vääryyden lainsäädännössä te menette ja anomalla anotte, että voitaisiinko lakia pikkaisen muuttaa, ja jos ja kun muutosanomus ei mene läpi, niin ehkä hiukan purnaatte siitä, mutta hyväksytte sen kuitenkin ja jatkatte väärän lain noudattamista. Voisitteko olla enää yhtään alamaisempia?

Päivi Räsänen oli oikeassa, vaikkakaan hänen raamatullisista lähtökohdistaan en ole samaa mieltä. Väärää lakia ei tule noudattaa ja kansalaistottelemattomuus on kautta historian ollut yksi tehokkaimpia keinoja muutosten ajamiseksi. Ei suinkaan se, että ensin anellaan ja sitten jatketaan alistumista. Väärä tekijänoikeuslakikin tulee murtumaan ja muuttumaan, mutta ei anelemalla, vaan teknologia-avusteisesti siitä vähät välittämällä.

Valtio – ihmiskunnan sosiaalisen järjestäytymisen kruununjalokivi

Ihmiskunnan historian varhaisimmista ajoista saakka (sanotaan vaikka Kainista ja Aabelista lähtien) ihmiset ovat olleet henkirikoksiin taipuvaisia sekopäitä. Silti lukemattomien aikakausien ajan jotain puuttui, jotain mikä pystyisi nostamaan heidän murhanhimoisen maniansa todella suurenmoisiin mittoihin. Vasta hyvin myöhään ihmisen historiassa - ehkä noin 10000 vuotta sitten tai sinnepäin - kauan odotettu läpimurto saavutettiin: ihmiset kehittivät lopultakin valtion. Käyttämällä sen mahdollisuuksia organisointiin, komentoon, väkivaltaan ja ryöstämiseen hallitsijat saattoivat viimeinkin paistatella siihen saakka kuvittelemattomien hirmutekojen kunniassa. Ihmisten ei enää tarvinnut arkipäiväiseen väkivaltaan ja tappoihin. Nyt heidän käsillään oli suunnattomasti hirviömäisempiä saavutuksia kuin mitä ilkeinkään pikkutyranni oli aiemmin voinut saavuttaa tai edes kuvitella.

Nyt ihmiset pystyivät ensimmäistä kertaa saavuttamaan todellista kunniaa. Nyt imperiumien nousu oli realistisen kunnianhimon tavoiteltavissa. Tappaminen yksittäin, kymmenittäin tai sadoittain ei enää määritellyt rajoja ihmisten raivolle, sillä nyt tappamisesta tuhansittain ja kymmenin tuhansittain oli tullut mahdollista, kuten myös raiskaamisesta ja ryöstelystä riittävissä määrin tyydyttämään kaikki paitsi kaikkein kieroituneimman psykopaatin. Enää ei ihmisen tarvinnut tyytyä murhaamaan veljeään, vaimoaan tai lähikylän tovereitaan. Nyt suurista määristä etäisiä vieraita tuli mahdollisia kohteita. Todellakin, kiitos valtion ällistyttävien mahdollisuuksien, nyt hallitsija saattoi kuvitella tuhoavansa kokonaan kokonaisen yhteiskunnan.

Ei siis ihme, että ihmiset ovat osoittaneet sellaista kunnioitusta valtiota kohtaan ja syytäneet sille korkeimmat ihailunsa ja syvimmät uskollisuutensa. Jokaisen ajattelevan ihmisen on havaittava, että ilman valtiota ihmisten pahantahtoisuutta kuristavat rajoitukset asettivat lähes sietämättömän paineen heidän luontaiselle himolleen teurastaa lähimmäisiään ja tuhota vihollistensa omaisuudesta ne viimeisetkin rippeet, jos niitä ei voinut varastaa tai kaapata lunnaiden toivossa.

Valtion nousun myötä valtiomiehistä tuli mahdollisia - miehistä, joiden unelmat syleilivät todella mahtavia seikkailuja ja hankkeita riistämisessä, sortamisessa, ryöstämisessä ja massasekasorrossa. Ja suurimmista valtiomiehistä saattoivat syntyä suurimmat imperiumit. Mitä murhetta meidän täytyykään tuntea kuvitellessamme tympeää vaihtoehtoista historiaa ilman mahtavaa Rooman valtakuntaa: emme voi edes ryhtyä kuvittelemaan, että valtioton yhteiskunta olisi saanut pystytettyä teiden varsille seipäiden nokkaan edes kymmenyksen niistä kaikista hakatuista ihmisten päistä tai naulattua risteille edes kymmenystä niistä kaikista miehistä kestämään pitkitettyä kärsimystä ennen kiitollista kuolemaansa.

Vastaavasti mahtavat Kiinan, Persian, Mongolian, atsteekkien, inkojen ja muiden historian sivuja täyttävät imperiumit antavat kirkasta väriä historialle, joka muuten olisi ollut yksitoikkoista ihmisten touhuilua taloudellisen, taiteellisen ja kirjallisten luovuuden ja rauhanomaisen kanssakäymisen parissa, toinen toisilleen tehtyjen merkityksettömien ja pikkumaisten kiltteyden ja myötätunnon tekojen maustamana. Ei yksilö, ei perhe eikä jengi olisi voinut saada aikaan sellaista tuhoa, johon suuret valtiot ja, a fortiori, mahtavat imperiumit pystyivät. Vain ihmiskunnan ylivertainen saavutus sosiaalisessa järjestäytymisessä - valtio - pystyi hoitamaan homman.

Joten, kun seuraavan kerran tapaat kokkarin, kepulaisen, demarin, persun, vassarin, vihreän, liberaalin, kommarin, ja mitä näitä nyt onkaan, pysähdy ja purista hänen kättään. Osoita hänelle asianmukaista kunnioitusta palveluksestaan elävänä ruumiillistumana ideologialle ja instituutiolle, jotka viimeinkin sallivat ihmislajin katkaista siteet, jotka olivat rajoittaneet sitä ammoisista ajoista lähtien ja siten lopultakin mahdollistivat hirmutekojen, kuoleman ja riistämisen suurimmat saavutukset. Kunnia sinne mihin kunnia kuuluu, ystäväni.


Artikkeli on vapaasti muokaten käännetty The Bastiat Circle -blogin julkaisemasta Robert Higgsin artikkelista "The State - Crown Jewel of Human Social Organization", *.mises.orgin CC-BY-lisenssiä kunnioittaen.

Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan Tarina

Olipa kerran maa, jota kutsuttiin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maaksi. Se olikin vallan erikoinen maa, sillä siellä jokainen asukas sai itse päättää, minkä hallintomuodon alaisuuteen kuului. Tähän oli lopulta päädytty, kun kaikki olivat kyllästyneet väittelemään siitä, mikä hallintomuoto olikaan paras.

Ensimmäinen ja vanhin Valta oli Monarkia. Siinä monarkilla, eli kuninkaalla tai kuningattarella, oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset halutessaan ihan yksinään, jos kohta usein neuvonantajiaan kuunnellen. Vaikka jäsenmäärältään Monarkia oli maan pienin Valta, sen jäsenet olivat sitäkin ylpeämpiä valinnastaan. Heille oli kunnia-asia, että heidän hyvästään huolehti heidän puolestaan sillä erää kaikkien rakastama kuningas Yrjö I, ja mielellään he kuninkaalle siitä hyvästä veroa maksoivatkin.

Toinen Valta oli Demokratia. Siinä jäsenten enemmistöllä - tai oikeastaan heidän valitsemansa eduskunnan enemmistöllä - oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset. Demokratia oli jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Valta, ja senkin jäsenet olivat kovin ylpeitä valinnastaan. Ja olihan se hienoa, että jokainen pääsi säännöllisesti äänestämään, jos nyt ei itseään koskevista asioista suoraan, niin ainakin niistä ihmisistä, jotka asioita keskenään päättivät. Jo se oikeus riitti, vaikka jokaisissa vaaleissa melkoinen osa äänestäjistä ei saanutkaan kannattamaansa edustajaa läpi eduskuntaan, jolloin heitä koskevista asioista päättivätkin ihmiset, joita he eivät kannattaneet tai ehkä jopa vastustivat. Jo vain sen vuoksi kannatti Vallalle verojakin maksaa, iloisin mielin oikein.

Ja sitten olivat Ne Muut. He eivät oikeastaan olleet mikään Valta, sillä he olivat valinneet olla ottamatta itselleen vallanpitäjiä ja päättivät sen sijaan omista asioistaan ihan itse. Siinä missä Monarkistit ja Demokraatit melkeinpä ymmärsivät toisiaan, vaikkakin pitivät omaa valintaansa tietenkin parempana, niin kumpikaan ryhmä ei voinut oikein käsittää saati hyväksyä Niitä Muita. Sillä kaikkihan tiesivät, että ihmiset tekevät virheitä, ja juuri siksi ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä - kuninkaita tai kansanedustajia - tekemään päätöksiä puolestaan. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki joutuisivat itse harkitsemaan tekojensa seuraukset ja kantamaan itse vastuun virheistään? Juuri siksi Ne Muut olivat Monarkistien ja Demokraattien mielestä kovin omituisia ja miellyttävimmillään mahdollisimman kaukaa kierrettyinä. Veroakaan ne luopiot eivät kenellekään maksaneet!

Monet asiat voivat vaikuttaa sangen monimutkaisilta, kun samassa maassa asuvat vieretysten niin Monarkian kuin Demokratiankin jäsenet ja vielä Ne Muutkin. Esimerkiksi katujen ja teiden rakentaminen voi tuntua äkkiseltään mahdottomalta ajatukselta. Niitähän tarvitsevat kaikki, mutta mielellään niistä ei kukaan mitään maksa, liikkumisenhan tulee olla vapaata. Mutta yllättävän helposti, kuin aivan itsekseen Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa oli tämäkin ongelma ratkaistu, kun jokainen Valta hoiti itse jäsentensä tarvitsemat tiet ja Ne Muut sitten omansa.

Monarkiassa katujen ja teiden rakentaminen oli yksinkertaista, eikä siitä tarvinnut käydä aiheetonta julkista debattia. Kuningas vain päätti, mihin ne rakennetaan, määräsi miehet töihin ja sillä selvä. Neuvonantajiensa avustuksella hän ymmärsi rakennuttaa ne yhtäältä niin, että voutien työ helpottui ja kuninkaalle kuuluvat verot tulivat varmasti kerätyiksi, ja toisaalta niin, että kuninkaan alamaiset pääsivät kulkemaan mahdollisimman tehokkaasti ja siten sekä tuottamaan että säästämään mahdollisimman paljon varallisuutta verotettavaksi. Ihan jokaisen Monarkistin kotipihaan saakka kuningas ei edes päällystämätöntä katua vienyt, mutta asianomaiset kyllä ymmärsivät kuninkaan varmasti päättävän parhain päin, olihan hän sentään kuningas. Ja kun kuningas pystyi käyttämään henkilökohtaista omaisuuttaan - siis alamaisiaan - vakuutena, hän myös sai halvalla velkaakin myös lempitiehankkeisiinsa, niin alamaisia ei tarvinnut verottaa aivan liikaa.

Demokratiassa katujen ja teiden rakentamista koskeva julkinen debatti sen sijaan tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin se niiden rakentaminen. Vaalilupauksia annettiin, siltoja rumpuineen vaadittiin vaatimasta päästyäänkin ja teiden - yleensä kehnosta - kunnosta kailotettiin niin, että naapuripitäjäänkin varmasti kuului. Ja kyllähän niitä katuja ja teitä sitten debatin seurauksena paljon rakennettiinkin, sillä kyllähän jokaisen kansalaisen oikeus oli asua hyvien liikenneyhteyksien päässä sekä päällystetyn, leveän kadun varressa, hidastetöyssyineen ja liikennevaloineen tietenkin, missä tahansa nyt sitten sattui asumaankaan. Ja toki tällaiseen jaloon tarkoitusperään kannatti Vallan ottaa velkaakin, kun verovaroille oli ne monen monta muutakin käyttökohdetta.

Entäs sitten Ne Muut? Heillähän ei varmaan ollut katuja ja teitä lainkaan, kun ei ollut Valtaa niitä rakentamassa, vai kuinka? No, ei aivan, kyllähän heilläkin katuja ja teitä oli, mutta lähinnä omien tarpeiden mukaan. Samoilla alueilla asuvat perustivat katu- ja tieyhdistyksiä rakentaakseen alueelleen riittävät mahdollisuudet kulkemiseen. Samoin tekivät yritykset; esimerkiksi kaupunkien keskustojen katuja rakensivat ja ylläpitivät liikeyritysten katuyhdistykset, jotta niiden asiakkailla olisi riittävän helppoa ja mukavaa päästä niiden luokse. Keskimääräistä yritteliäämmät yksilöt vastasivat myös tieverkostosta, jota ja jonka rahoitusmenetelmiä he jatkuvasti kehittivät tehdäkseen liikkumisestä ja siitä maksamisesta riittävän helppoa ja turvallista asiakkailleen. Toki jotkut Niistä Muista saattoivat jäädä ilman leveää päällystettyä katua kotiovelleen saakka, mutta tällöin jokainen ymmärsi, että asianomainen halusi asua mieluummin juuri siinä eikä leveän päällystetyn kadun varressa.

Jos sitten kävi niin, että aiottuun tien tai kadun paikkaan oli jo toinen Valta tai jopa joku vallattomista jo väylän avannut, niin sen käyttö korvattiin asianomaiselle pyydetyn hinnan mukaan, ellei sitten haluttu välttämättä rakentaa omaa.

Niin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa päivät ja asiat soljuivat eteenpäin. Pientä liikehdintää jäsenmäärissä toki tapahtui ajan myötä. 

Monarkistit olivat varsin vakiolukuisia, sillä heitä yhdisti luja usko kuninkaansa mainiouteen, eivätkä he hevin siitä luopuneet, mutta eivätpä he myöskään kovin herkästi muita siitä vakuuttaneet. Silloin tällöin joku Monarkisti menetti uskonsa tai päätyi uskomukseen, että valta kuuluu kansalle eikä ole mikään periytyvä ominaisuus, jolloin hän luonnollisesti liikahti Demokratian puolelle; eihän hän nyt sentään saattanut uskoa, että ihmisten tulisi päästä itse päättämään asioistaan - siitähän vasta sekasorto syntyisi!

Demokratian ja Niiden Muiden välillä tapahtui sen sijaan enemmän liikehdintää, mutta enimmäkseen yhteen suuntaan. Sillä mitä vanhemmaksi Demokratia kävi, sitä enemmän siihen kyllästyivät ne, jotka useimmin jäivät äänestyksissä tappiolle, mutta silti joutuivat maksamaan muiden päätösten kustannukset, puhumattakaan niistä, jotka eivät enää viitsineet osallistua turhina pitämiinsä äänestyksiin lainkaan. Oli vain ajan kysymys milloin he vaihtaisivat Niihin Muihin, kunhan ensin pääsevät yli Vallan kulttuurin Niihin Muihin kohdistamista ja heidän mieliinsä syövyttämistä ennakkoluuloista. Toisinaan myös joku Niistä Muista saattoi haluta vaihtaa Demokratiaan, mutta yleensä he olivat niitä, jotka eivät tahtoneet onnistua itsensä elättämisessä, mutta jotka olivat liian ylpeitä pyytääkseen muilta apua ja sen sijaan katsoivat, että heillä oli oikeus muiden kustantamaan elatukseen.

Sitten eräänä vähemmän kauniina päivänä Yrjö I:n jo kuoltua ja hänen poikansa Yrjö II:n perittyä valtaistuimen asiat muuttuivat. Yrjö II nimittäin vanhojen neuvonantajiensa vastustuksesta huolimatta päätti, että kaikilla Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkailla oli oikeus päästä nauttimaan hänen hallinnostaan ja tietenkin hänellä oikeudestaan verottaa heitä kaikkia. Olihan hän pienestä pitäen kasvanut uskomaan, että kuningas on aina oikeassa ja voi tehdä mitä tahansa.

Mutta eipä hän voinutkaan. Sillä jos jokin asia yhdisti maassa niin Monarkisteja, Demokraatteja kuin Niitä Muitakin, niin se oli se, että jokaisella on oikeus valita oma hallintomuotonsa. Toki osa Monarkisteista siitä huolimatta luotti nuoreen kuninkaaseensa kuin kallioon ja antoi periksi periaatteelleen, mutta suuri osa ei moista röyhkeyttä pureksimatta niellytkään. Sen sijaan he päättivät joukolla vaihtaa hallintoa ja valitsivat itselleen uuden monarkin. Yht'äkkiä Yrjö II:lla ei ollut lähimainkaan riittävästi resursseja edes yrittääkseen levittää jalomielisyytensä hedelmiä Maan muiden asukkaiden iloksi. Sen sijaan hänellä oli huomattavasti entistä vähemmän alamaisia sekä varteenotettava kilpailija, nimittäin kuningatar Martta I, jolla oli modernimpi ote Monarkiaan. Pitääkseen loput alamaisensa itsellään Yrjö II:nkin oli pakko kehittää lähestymistapaansa.

Siitä pitäen maa tunnettiin Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Maassa, jossa eri hallintomuotojen kansalaiset sekä Ne Muut asuvat vieretysten, ei tietenkään mikään pysy salassa. Niinpä myös Yrjö II:n aikeet kantautuivat sekä Demokraattien että Niiden Muiden korviin. Ne Muut eivät olleet uutisista moksiskaan, sillä heitä eivät "valtalaisten" kulloisetkin hapatukset juurikaan kiinnostaneet. Samaa vanhaa. 

Demokraattien keskuudessa osa keskeisistä kansanedustajista sen sijaan kiinnostui Yrjö II:n ajatuksesta ja alkoi kallistua sen kannalle, tosin sillä erotuksella, että heidän mielestään jokaisella Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkaalla oli oikeus nauttia Demokratian tarjoamaan autuuteen sekä Demokratialla tietenkin oli oikeus kaikkien verottamiseen. Lisäksi suurempi väestö auttaisi Valtaa saamaan enemmän lainaa, mikä alkoi olla Demokratialle jo hieman hankalaa sen velkapotin kerryttyä varsin mahtavaksi. Yrjö II:n kokemuksesta viisastuneena he eivät kuitenkaan lähteneet ajamaan asiaa eduskunnassa heti. 

Sen sijaan he käynnistivät kampanjan, jonka tarkoitus oli vähitellen saada Demokratian jäsenten enemmistö heidän kannalleen. He pitivät suljettuja seminaareja, joissa heidän omien puolueidensa jäseniä koulutettiin ymmärtämään uusi oppi ja kannustettiin kirjoittamaan asiasta lehtien yleisönosastoille. He järjestivät avoimia tilaisuuksia, joihin he kutsuivat keskustelemaan vain sellaisia asiantuntijoita, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia persoonia, joiden he pystyivät luottamaan kertovan asiaansa puoltavia mielipiteitä. He pystyttivät suuren tieteellisen organisaation, jonka virallisena tehtävänä oli tutkia puolueettomasti asian kaikkia puolia ja epävirallisena tehtävänä päätyä suosittelemaan tiettyä lopputulosta, minkä varmistivat organisaation avainrooleihin palkatut luottohenkilöt. Kaikki tämä verovaroin, tietenkin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Demokratian jäsenten enemmistö vähitellen pääsi jyvälle Demokratian autuuden levittämisestä muillekin Maan asukkaille, sekä tietenkin niistä eduista, joita he voisivat itselleen sen ansiosta vaatia. Mielipidetiedustelujen näyttäessä vihreää kansanedustajat tiesivät, että oli aika nostaa kissa pöydälle ja ryhtyä ottamaan Monarkioiden jäseniä sekä Niitä Muita Demokratian alaisuuteen.

Kaikesta varautumisestaan huolimatta Demokratian kansanedustajat onnistuivat jättämään huomiotta Maansa asukkaiden tärkeimmän arvon, vapauden valita hallintomuotonsa, ja sen, että edelleen suuri vähemmistö Demokratian jäsenistä heidän muuten hyvin onnistuneesta kampanjastaan huolimatta sitä arvoa kannatti. Ja luonnollisesti suuri osa tästä vähemmistöstä perusti Toisen Demokratian ja valitsi itselleen uudet kansanedustajat.

Siitä pitäen maa tunnettiin Neljän Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Mutta Ensimmäisen Demokratian kansanedustajia ja jäseniä ei vähemmistön petturuus hetkauttanut. Se oli edelleen Maan suurin Valta ja sillä oli vielä resursseja sekä erityisesti luotonsaantikykyä muiden Valtojen ja Niiden Muiden alistamiseksi, varsinkin ottaen huomioon niiden alistamisesta saatavat verotulot ja luottoluokituksen vahventumisen.

Muut Vallat eivät tietenkään moisista suunnitelmista pitäneet. Ne alkoivat välittömästi varustautua puolustukseen tai ehkäpä joka parhaaseen puolustukseen eli hyökkäykseen.

Tällä kertaa myös Ne Muut lotkauttivat korviaan valtalaisten hapatuksille. Vuosia ja vuosikymmeniä he olivat eläneet rauhassa sekä keskenään että valtalaisten kanssa ja saaneet jokainen hoitaa omat asiansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kas kummaa, heidän varallisuuttaan ei oltu tuhlattu tarpeettomiin teihin ja katuihin, laiskuuteen ja välistävetämiseen kannustaviin tulonsiirtomekanismeihin, toistensa vangitsemiseen uhrittomista rikoksista ja niin edelleen. Ja kas kummaa, he olivatkin moninverroin varakkaampia kuin valtalaiset maanmiehensä; jopa heidän vähiten ansaitsevillaan meni kaikilla mittareilla paremmin kuin valtalaisten keskiluokkaisilla ja vähän ylempiluokkaisillakin.

Ensimmäisen Demokratian pyrkimyksistä suivaantuneena hyvin, hyvin moni Niistä Muista päätti muuttaa käyttäytymistään. Ensinnäkin, moni päätti käyttää entistä suuremman osan varallisuudestaan turvallisuuspalveluihin. Vielä useampi päätti käyttää vielä suuremman osan varallisuudestaan itsensä hemmotteluun, sillä turvallisuuspalvelujen lisääminen tuntui oikeasti aika liioitellulta. Ja kun johonkin käytetään enemmän, niin johonkin muuhun on käytettävä vähemmän, eikö vain? Aivan. He kaikki lopettivat Valloille lainaamisen.

Sen pituinen se.

Vapaamatkustajuuden epäongelma

Vapaamatkustajuus on kuulemma ongelma, kuten tämänkin blogin kommenttiketjuissa usein nostetaan esille, itse asiassa viimeksi eilen illalla. Vuosien ajan olen lyhyesti perustellen väittänyt, että ei se oikeasti ole, joten lienee viimeinkin aika perustella väittämääni hieman pidemmin.

Vapaamatkustajan ongelmalla tarkoitetaan tilannetta, jossa osa ihmisistä pääsee nauttimaan hyödykkeen tai palvelun ulkoishyödyistä osallistumatta itse sen kustannuksiin eli periaatteessa toisten kustannuksella. Ilmeisin ja yleisin esimerkki tästä on maanpuolustus, koska sen vaikutus on vahvasti alueellinen ja kyseisellä alueella asuvat ihmiset pääsevät nauttimaan sen eduista, maksoivat sen kustannuksia tai eivät. Vapaamatkustajan ongelmaan tosin viitataan monessa muussakin asiassa, jopa niinkin lähtökohtaisesti vapaaehtoistoiminnassa kuin avoimen lähdekoodin projekteissa.

Tämä niin kutsuttu ongelma on myös yksi keskeisimmistä valtion olemassaolon perusteluista, koska valtio nähdään ainoana ratkaisuna pakottaa vapaamatkustajat maksamaan nauttimistaan ulkoishyödyistä. Tällöin esimerkkeinä käytetään yleensä maanpuolustusta, poliisitointa ja oikeusjärjestelmää, joista voimme aivan oikein päätellä, että vapaamatkustajan ongelma kuuluu myös muuten valtion ihmisten asioihin sekaantumista enimmäkseen vastustavien ns. yövartijavaltion kannattajien sanavarastoon.

Jos esimerkiksi maanpuolustus hoidetaan vapaaehtoisesti, niin puolustetulla alueella asuvien, mutta sen kustannuksiin syystä tai toisesta osallistumattomien sanotaan olevan vapaamatkustajia. Ongelmana tätä pidetään, koska ajatellaan, että vapaamatkustajien olemassaolo vähentää kustannuksiin osallistuvien osallistumishaluja, jolloin palvelua saatettaisiinkin hankkia liian vähän tai ei lainkaan.

Mutta ajatellaanpa tarkemmin. Miksi henkilö A tai yritys X haluaisi ylipäätään ostaa puolustus-tai yleisemmin turvallisuuspalveluja? Koska hänellä (tai sillä) on jotain suojattavaa, kuten henki, perhe, työntekijät, omaisuus, ja niin edelleen, ja koska hän pitää palvelun hintaa käypänä arvona näiden suojaamisesta. Palvelun ostamiselle on kaksi vaihtoehtoa; suojaaminen voidaan hoitaa itse tai se voidaan jättää hoitamatta, ottaen riski siitä, että mitään ei tapahdu. Suojaamisen hoitaminen itse aiheuttaa myös kustannuksia, niin ajassa kuin rahassakin mitattuna, jolloin sitä voidaan verrata suoraan ostettavaan palveluun: todennäköisesti hinta-laatu-suhteeltaan parempi tulee valituksi, sikäli kun kustannukset ja laatu osataan arvioida oikein. Suojaamisen jättäminen hoitamatta tulee hyvin edulliseksi, mutta vain siinä tilanteessa, että riski ei realisoidu, minkä kustannukset olisivat todennäköisesti hyvin korkeat.

On huomattavaa, että turvallisuuspalvelujen tarvitsijan päätökseen ei suoraan vaikuta se, että hankkiiko hänen naapurinsakin kyseisiä palveluita vai ei. Välillistä vaikutusta toki voi olla skaalaetujen kautta eli turvallisuuspalvelujen suurempi kysyntä alentanee niiden hintaa, mutta silti lähtökohtaisesti harkinnassa on oma tarve turvallisuuspalveluille eikä se, saako joku muu samalla saman hyödyn ilmaiseksi. Lisäksi suurempi vaikutus turvallisuuspalveluiden hintaan olisi varmasti sillä, kuinka suuriksi uhat koetaan, eli kuinka mittavan koneiston turvallisuusyhtiö tarvitsee ollakseen uskottava ja pystyäkseen olemassaolollaan ehkäisemään uhkien toteutumisen tai niiden toteutuessa torjumaan ne. Suuremmat uhat todennäköisesti myös lisäävät turvallisuuspalveluiden kysyntää ja päinvastoin. Toisaalta vapailla markkinoilla turvallisuusyhtiöiden välinen kilpailu pyrkii laskemaan palvelujen hintaa ja lisäämään niiden laatua.

Lisäksi osa turvallisuuspalveluista saattaa tulla vakuutusten kautta, eli vakuutusyhtiö saattaa ostaa turvallisuuspalveluita asiakkaidensa puolesta, jotta vakuutuskorvausten tarve ja määrä olisivat pienemmät.

Toisin sanoen, mitä suurempi on turvallisuuspalvelujen tarve, joka on karkeasti suojattavan hengen ja omaisuuden koetun arvon sekä niihin mahdollisesti kohdistuvan uhan funktio, sitä enemmän turvallisuuspalveluista ollaan valmiita maksamaan joko suoraan tai vakuutusten kautta, riippumatta siitä maksavatko niistä aivan kaikki niistä hyötyjä saavat vai eivät. Hyödykkeen tai palvelun hankkimisesta mahdollisesti syntyvät ulkoishyödyt eivät vähennä sen arvoa sen hankkijalle. Tällöin vapaamatkustajan ongelma on merkityksetön tai olematon.

Kun tätä vapaan yhteiskunnan mallia verrataan nykyjärjestelmään, jossa maanpuolustuksesta maksavat kaikki veronmaksajat, niin nähdään, että nykyjärjestelmässä hyötyä saavat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa joutuisivat maksamaan (ehkä!, hinta voisi olla edullisempikin) enemmän turvallisuuspalveluistaan (eli rikkaat ihmiset ja suuret yritykset) ja suhteellista haittaa kokevat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa olisivat mieluummin vapaamatkustajia, mutta nykyisin joutuvat maksamaan maanpuolustuksesta.

Potentiaalisten vapaamatkustajien sekä mahdollisesti koko yhteiskunnan kannalta väitetyn vapaamatkustajan ongelman taklaaminen valtion avulla pakottamalla kaikki osallistumaan kustannuksiin on todellinen ongelma. Jos vapaamatkustajuus olisi mahdollista, vapaamatkustajien resurssit jäisivät siltä osin käytettäväksi johonkin muuhun, heidän kannaltaan tai mielestään oleellisempaan. Oletetaan esimerkin vuoksi, mitään vastakkainasettelua tarkoittamatta, että tämä asia olisi ympäristönsuojelu (tai vaikka yksityinen sosiaaliturva tai hyväntekeväisyys), jolla on niinikään ulkoishyötyjä.

Nykyjärjestelmässä kaikki pakotetaan osallistumaan niin maanpuolustuksen kuin ympäristönsuojelunkin kustannuksiin, riippumatta ihmisten omista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista. Tämä itse asiassa aiheuttaa mielenkiinnon vähentymistä kyseisiä asioita kohtaan, koska helposti ajatellaan, että asia on jo valtion taholta hoidossa eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin maksaa verot. Tällöin ei kiinnitetä niin paljon huomiota siihen, että kuinka hyvin asia itse asiassa hoidetaan, kunhan joku sitä nyt vaan hoitaa.

Vapaassa yhteiskunnassa palveluiden hankkijoiden kannalta olisi oleellista, että maksetusta palvelusta myös saadaan hyötyä, jolloin olisi heidän intressissään ottaa selvää ja tarkkailla, että palvelun tuottaja saa aikaan tuloksia mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoisesti palveluiden tarvitsijat voisivat tilata palvelun toiselta tuottajalta tai hoitaa sen itse, jos kokevat nykyisen tuottajansa hinta-laatu-suhteen huonoksi.

Tämän seurauksena yhden asian vapaamatkustajat voisivat auttaa tuottamaan suurempia ulkoishyötyjä toisessa asiassa. Esimerkiksi maanpuolustuksen tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan maanpuolustuksen laatua, kun taas ympäristönsuojelun tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan ympäristönsuojelun laatua.

Toisin sanoen, sen lisäksi, että vapaamatkustajan ongelma ei oikeasti ole ongelma, sen pitäminen ja käsitteleminen ongelmana voi itsessään olla haittoja aiheuttava ongelma.

Mielenkiintoista onkin, että suuri osa (ellei lähes kaikki) asioista, joissa nykyisin viitataan vapaamatkustajan ongelmaan poliittisessa keskustelussa, ovat valtion itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi kommenteissakin mainittu asevelvollisuus: osa asevelvollisista voi kokea uskonnollisista, maantieteellisistä tai sukupuolellisista syistä asepalveluksesta vapautettujen olevan vapaamatkustajia ja näin ollen olla itse heikommin motivoinut palvelukseen. Tätä vääryyden kokemusta ei voi kuitenkaan edes esiintyä vapaassa yhteiskunnassa, jossa ketään ei pakoteta asepalvelukseen. Samaan kategoriaan uppoaa mm. julkinen terveydenhuolto, jossa muiden kustannuksella hoidetaan sellaisetkin tapaukset, joissa sairaus tai vamma johtuu yksilön omasta tietoisesta käytöksestä.

Vapaamatkustajan ongelma tiivistyykin monessa tapauksessa siihen, että joku kokee epäoikeudenmukaisuutta valtion asettamasta pakosta, jota toiset (vapaamatkustajat) kiertävät tai hyväksikäyttävät. Myös vapaassa yhteiskunnassa joku voi kokea, että eräät toiset ovat vapaamatkustajia, joskin valtion asettamien pakkojen puuttuessa tilaisuudet tällaiseen kokemukseen ovat huomattavasti vähäisemmät. Silti, jos jollekin tulee paha mieli siitä, että hän ostaa palvelun ja siitä koituu ulkoishyötyjä muille, jotka eivät palvelusta maksa, niin kysymyksessä on kuitenkin vain paha mieli. Yhteiskuntaa ei voida rakentaa sen varaan, ettei kenellekään missään tapauksessa tule paha mieli, sillä se olisi kaltevista pinnoista kaikkein kaltevin. Edelleenkään ulkoishyöty ei vähennä ostetun palvelun arvoa sen ostajalle, joten mahdollisen pahan mielen syitä kannattaa etsiä omasta päästään. Myönteisemmin asioihin suhtautuva saattaisi puolestaan kokea hyvää mieltä siitä, että saamansa palvelun lisäksi tulee auttaneeksi muita ilman minkäänlaista ylimääräistä panostusta.

Mitä Uuden-Seelannin oppitunneista jäi käteen?

Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa. Mutta mitä tuosta Uuden-Seelannin harjoituksesta oikeastaan jäikään käteen?

Kuten artikkelista opimme, Uudessa-Seelannissa valittiin uudistusmielinen hallitus vuonna 1984 ja uudistusten linjalla - tai ainakin sinnepäin - jatkettiin parisen vuosikymmentä, minkä hedelmiä Maurice P. McTigue tuossa kääntämässäni artikkelissa (tai puheessa) vuonna 2004 kertasi.

Sen jälkeen kehityksen suunta on kiivilintujenkin maassa kääntynyt ja muistuttaa jälleen muita maita: julkinen sektori kuluttaa vuosi vuodelta enemmän ja tietenkin sen paisumista vauhditetaan velkarahoitteisesti. Ainakin talouslukujen osalta McTiguen kuvaamat saavutukset on suurelta osin jo tuhottu ja Uusi-Seelanti on palannut ruotuun sosiaalidemokraattisten maiden sarjassa.

Pienemmän, tehokkaamman ja mahdollisimman vähän ihmisten asioihin sekaantuvan valtiomallin ystävät muistavat historiasta erään toisenkin menetetyn menestystarinan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Tuo valtio sai alkunsa kapinasta mielivaltaista, tuhlailevaa, velkaantuvaa ja monin tavoin yksityisasioihin sekaantuvaa Englantia vastaan. Se perustettiin pienen valtion periaatteille, jotka kodifioitiin jopa sen perustuslakiin. Tiukka perustuslaki pitikin valtion melko hyvin kurissa aina 1900-luvun alkuun asti, kunnes Yhdysvaltojen kehitys kohti sosialidemokratiaa toden teolla käynnistyi muun muassa sillä kertaa pysyvämmäksi osoittautuneen keskuspankin luomisen myötä. Tänä päivänä Yhdysvallat on yksi maailman velkaantuneimpia ja pöhöttyneimpiä maita, joka sekaantuu kansalaistensa elämiseen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, usein tietenkin suurpääoman ehdoilla.

Yhdysvallat on suurelta osin tuhonnut parin vuosisadan aikana kartuttamansa vaurauden noin sadassa vuodessa, vaikka onkin vielä toistaiseksi maailman vaurain maa - joskin lähinnä enää siksi, että muissa maissa on niinikään kunnostauduttu omien säästöjen syömisessä. Uudella-Seelannilla kesti vastaavasti hieman vajaa vuosikymmen heittää historian roskakoriin parin vuosikymmenen uurastuksen tuottamat uudistukset - puhumattakaan siitä, kuinka kauan Uuden-Seelannin uudistusmieliset saivat käydä poliittista taistelua päästäkseen valtaan toteuttamaan ihannettaan.

Jos siis meidän olisi otettava jotain opiksi Uuden-Seelannin uudistuksista, niin se ei oikeastaan olekaan se, että valtiota voisi pyörittää paremminkin, vaan se, että sen yrittäminen ei itse asiassa maksa vaivaa ja että oikea ongelma vaatii jotain muuta ratkaisua.

Miettikääpä nyt vaikka Suomea. Jos jotkut haluaisivat perustaa uudistusmielisen, sanotaanko nyt vaikkapa klassisen liberaalin, puolueen ja lähteä muuttamaan Suomen valtiota tehokkaammaksi ja kaikin puolin paremmin toimivaksi, niin urakka olisi valtava. Ensinnäkin olisi saatava se puolue perustetuksi, mikä on viime vuosina osoittautunut varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi näissä piireissä (nimim. kokemusta on). Toisekseen kunnolla ja nopeasti valtiota uudistaakseen ei olisi vain pärjättävä vaaleissa, vaan pärjättävä niissä niin hyvin, että voisi perustaa hallituksen yksinään tai päästävä siinä ainakin selvästi määräävään asemaan - puhutaan siis 30-50 prosentin äänisaaliista. Uskottavaa?

Ja vaikka tämä kannatus jollain jumalalliseen väliintuloon verrattavalla ihmeellä saataisiinkin saavutettua ja uudistukset sen voimalla vietyä läpi, niin odotusarvoisesti (koska demokratia) kymmenen tai viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua uusi demarisukupolvi uusi Jyrki Katainen etunenässään on pyyhkinyt noilla hienoilla uudistuksilla takapuolensa ja palauttanut sekä julkisen sektorin että valtionvelan vähintään entiselle tasolleen. Jos uudistajat olisivat saaneet raapustettua uudistuksensa perustuslaiksi asti aivan mielettömällä kannatuksella, niin ehkä he olisivat ostaneet niille lisää elinaikaa korkeintaan toiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Hurraa.

Ongelma ei ole se, että valtio olisi huonosti hoidettu, läpeensä korruptoituneiden poliitikkojen temmellyskenttä, jossa taikaseinästä riittää rahaa milloin mihinkin kivalta kuulostaviin tarkoituksiin ja jossa kansalaisten oikeuksia voidaan pitää täysin pilkkanaan milloin minkäkin kauniilta kuulostavan ajatuksen nimissä. Tuo on kyllä nykytilanne ja sitä voisi kyllä väliaikaisesti pystyä parantamaan, kuten Uusi-Seelanti todistaa, mutta se ei ole se varsinainen ongelma.

Ongelma on se, että on olemassa valtio, jolla on oikeus tehdä kaikki tuo. Vaikka sitä valtiota saisikin parannettua, sillä on edelleen oikeus myöhemmin palata tekemään kaikkea tuota ja vielä enemmänkin. Ja koska se oikeus on olemassa, sen oikeuden hyväksikäyttäjiä tulee kyllä löytymään. Sillähän valtiota usein perustellaankin, pahojen ihmisten olemassaololla nimittäin ja tarpeella torjuntaan ja rankaisuun. Valtio ei kuitenkaan ole immuuni pahojen ihmisten vaikutukselle, pikemminkin päinvastoin, valta-asema houkuttelee juuri korruptoituneimpia ja häikäilemättömimpiä ihmisiä - toki aidosti hyvää tarkoittavien ihmisten ohella.

Jos uudistusmieliset haluaisivat oikeasti muuttaa valtion pysyvästi paremmaksi, heidän tulisi keksiä, kuinka sitä ei voitaisi koskaan enää muuttaa huonommaksi. En pidättele hengitystäni. Turhien valtion uudistamishankkeiden sijasta voimavarat kannattaisikin suunnata valistustyöhön siitä, että valtio on paitsi haitallinen, myös tarpeeton, ja että kaikki hyvä, jota valtion kautta yritetään tavoitella sekä enemmän, voidaan jopa oikeasti saavuttaa ilman sitä.

 

Oppitunteja Uudesta-Seelannista

Seuraava kirjoitus on vapaa suomennos Maurice P. McTiguen helmikuussa 2004 pitämästä puheesta. Se on jo hieman vanhentunut, mutta Uuden-Seelannin ollessa näinkin ajankohtainen meidän on hyvä huomata, että sieltäkin löytyy varteenotettavaa opittavaa. McTigue on toiminut tutkijana sekä Uuden-Seelannin kansanedustajana, suurlähettiläänä, työllisyys-, valtionyhtiö-, rautatie-, julkisten töiden, työ- ja maahanmuuttoministerinä. Copyright © 2011 Hillsdale College. Reprinted by permission from Imprimis, a publication of Hillsdale College. (Linkki alkuperäiseen.)

Valtion leikkaaminen: Oppitunteja Uudesta-Seelannista, Maurice P. McTigue

Jos katsomme historiassa taaksepäin, julkishallinnon kasvu on ollut varsin moderni ilmiö. Alkaen 1850-luvulta aina 1920-30-luvuille saakka julkisen sektorin osuus useimpien maailman teollistuneiden valtioiden bruttokansantuotteista oli noin kuusi prosenttia. Siitä eteenpäin - ja erityisesti 1950-luvulta alkaen - olemme todistaneet massiivisen räjähdyksen julkisen sektorin osuuden bruttokansantuotteesta kasvussa, joissakin maissa niinkin paljon kuin 35-45 prosenttiin. (Ruotsin tapauksessa se - tietenkin - saavutti 65 prosenttia, minkä seurauksena Ruotsi lähes tuhosi itsensä. Se on viime aikoina alkanut purkaa joitakin sosiaalisia ohjelmiaan pysyäkseen taloudellisesti toimivana.)

Onko tämä kehitys mahdollista pysäyttää tai jopa peruuttaa? Oma vastaukseni, henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuen, on kyllä. Mutta se edellyttää korkeaa läpinäkyvyyden astetta ja merkittäviä seurauksia huonoista päätöksistä - ja näitä ei ole helppo saada aikaiseksi.

Mitä parhaillaan näemme tapahtuvan maailmalla on jotain, jota kutsuisin hiljaiseksi vallankumoukseksi, heijastuen muutoksena siinä, kuinka ihmiset ajattelevat julkishallinnon vastuullisuudesta. Vanha vastuullisuuden idea edellytti valtiolta pelkästään sen kuluttavan määrärahoja ainoastaan sen verotulojen verran. Uusi vastuullisuus perustuu kysymykseen "mitä julkisia hyötyjä saimme vastineeksi rahankäytöstä?" Tätä kysymystä on aina kysytty liiketoiminnassa, mutta se ei ole ollut normi valtioiden kohdalla. Ja ne valtiot, jotka tänä päivänä kamppailevat urheasti tämän kysymyksen parissa osoittavat varin poikkeuksellisia tuloksia. Tämä oli varmasti syynä onnistuneille uudistuksille kotimaassani Uudessa-Seelannissa.

Uuden-Seelannin kansantulo henkeä kohden ennen 1950-lukua oli kolmen parhaan joukossa maailmassa, heti Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Mutta vuoteen 1984 mennessä se oli pudonnut 27. sijalle maailmassa, Portugalin ja Turkin joukkoon. Sen lisäksi työttömyysasteemme oli 11,6%, meillä oli ollut 23 perättäistä vuotta budjettivajetta (joinakin vuosina jopa 40% bruttokansantuotteesta), julkinen velkamme oli kasvanut 65 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja luottokelpoisuuttamme alennettiin jatkuvasti. Julkinen kulutuksemme oli täydet 44% BKT:stä, investointipääoma pakeni maasta suurissa määrin ja valtion sääntely sekä mikromanageeraus oli läpitunkevaa talouden kaikilla tasoilla.

Meillä oli valuuttakontrolleja, joiden seurauksena en voinut tilata The Economistia ilman valtionvarainministerin lupaa. En voinut ostaa ulkomaisten yhtiöiden osakkeita luopumatta kansalaisuudestani. Hintasääntely koski kaikkia hyödykkeitä ja palveluita, kaikissa kaupoissa ja kaikilla palvelualoilla. Oli palkkasääntelyä ja palkkojen jäädyttämisiä. En voinut maksaa työntekijöilleni enempää - tai maksaa heille bonuksia - vaikka olisin halunnut. Maahantuontia rajoitettiin raskaasti. Teollisuudenaloilla oli massiivisia tukiaisia niiden pitämiseksi elossa. Nuoret ihmiset poistuivat joukoittain maasta.

Kulutus ja verot

Kun uudistushallitus valittiin vuonna 1984, se tunnisti kolme ongelmaa: liian paljon kulutusta, liian paljon verotusta ja liikaa julkishallintoa. Kysymys kuului kuinka leikata sekä kulutusta että veroja ja vähentää valtion roolia taloudessa. Ensimmäinen kysymys tässä tilanteessa on tietenkin se, että mitä saamme kulutettua dollaria kohti. Tämän selvittämiseksi loimme uuden käytännön, jossa rahaa ei enää yksinkertaisesti budjetoitaisi valtion hallintoelimille; sen sijaan hallintoelinten ylemmän johdon kanssa tehtäisiin ostosopimus, jossa määriteltäisiin tarkkaan mitä rahan vastineeksi odotettiin.

Hallintoelinten johtajat alettiin valita maailmanlaajuisen haun perusteella määräaikaisiin työsuhteisiin - viideksi vuodeksi kolmen vuoden jatkosopimuksen optiolla. Heidän ainoa irtisanomisperusteensa olisi kyvyttömyys suoriutua tavoitteista, joten uudet hallitukset eivät voisi yksinkertaisesti vain heittää heitä ulos, kuten vanhassa järjestelmässä oli tapahtunut virkamiehille. Luonnollisesti tällaisilla kannustimilla hallintoelinten johtajat - kuten toimitusjohtajat yksityisellä sektorilla - varmistuivat siitä, että heidän alaisillaan oli erittäin selvät tavoitteet, jotka heidän myös odotettiin saavuttavan.

Ensimmäinen ostos, jonka hankimme jokaiselta hallintoelimeltä, oli neuvonpyyntö julkisen käytäntöjen suhteen. Tämän oli tarkoitus synnyttää napakka debatti valtion ja hallintoelinten johtajien välillä siitä, kuinka saavutettaisiin tavoitteita kuten nälän ja kodittomuuden vähentäminen. Tämä ei muuten tarkoittanut sitä, että kuinka valtio voisi ruokkia tai asuttaa enemmän ihmisiä - se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, kuinka paljon nälkä ja kodittomuus todellisuudessa vähenevät. Toisin sanoen, teimme selväksi että tärkeää ei ole se, kuinka moni ihminen saa sosiaalitukia, vaan se, kuinka monta ihmistä saamme pois sosiaalitukien varasta itsenäiseen elämään.

Kun aloimme tehdä työtä tämän prosessin kautta, kysyimme myös eräitä perustavanlaatuisia kysymyksiä hallintoelimistä. Ensimmäinen kysymys oli "Mitä te teette?" Toinen kysymys kuului "Mitä teidän pitäisi tehdä?" Vastauksiin perustuen sanoimme sitten "Lopettakaa se, mitä teidän ei pitäisikään tehdä." - eli jos teette jotain, mikä ei selvästi kuulu valtion tehtäviin, lopettakaa se. Sitten kysyimme viimeisen kysymyksen: "Kenen tulisi maksaa tästä - veronmaksajan, käyttäjän, kuluttajan vai teollisuuden?" Kysyimme tätä koska monissa tapauksissa veronmaksajat tukivat asioita, jotka eivät heitä itseään hyödyttäneet. Ja jos otamme palveluiden kustannukset pois niiden varsinaisilta kuluttajilta ja käyttäjiltä, kannustamme ylikäyttöä ja vähennämme tekemisemme arvoa, mikä se sitten onkaan.

Kun aloitimme tämän prosessin liikenneministeriöstä, sillä oli 5600 työntekijää. Kun olimme valmiit, jäljellä oli 53. Kun ryhdyimme toimeen metsätalousministeriön kanssa, sillä oli 17000 työntekijää. Valmistuttuamme heitä oli 17. Kun käytimme prosessia julkisten töiden ministeriöön, sillä oli 28000 työntekijää. Olin tuolloin julkisten töiden ministeri ja päädyin ministeriön ainoaksi työntekijäksi. Tässä tapauksessa suurin osa ministeriön tekemisistä oli rakennus- ja insinööritöitä, ja on paljon ihmisiä, jotka voivat tehdä niitä töitä ilman valtion sekaantumista.

Ja kun sanotte minulle "Mutta te tapoitte kaikki ne työpaikat!" - no, se ei vain ole totta. Valtio lopetti työllistämästä ihmisiä noihin töihin, mutta tarve niille töille ei loppunut. Vierailin joidenkin metsätyöläisten luona joitakin kuukausia sen jälkeen, kun he menettivät valtion virkansa, ja he olivat varsin onnellisia. He kertoivat minulle ansaitsevansa noin kolme kertaa sen mitä aiemmin - ja sen lisäksi he olivat olleet yllättyneitä huomatessaan saavansa aikaan 60% enemmän kuin aikaisemmin! Sama oppi pätee muihinkin mainitsemiini työpaikkoihin.

Jotkut asiat, joita julkishallinto teki, eivät yksinkertaisesti kuuluneet valtiolle. Joten myimme puhelinyhtiöt, lentoyhtiöt, kastelujärjestelmät, tietojenkäsittelypalvelut, painotoimistot, vakuutusyhtiöt, pankit, arvopaperit, asuntolainat, rautatiet, linja-autoyhtiöt, hotellit, rahtilaivat, maatalouden tukipalvelut, ja niin edelleen. Pääsääntöisesti myytyämme yhtiöt niiden tuottavuus kasvoi ja palveluiden hinta laski, tuottaen suuria hyötyjä taloudelle. Edelleen päätimme että muita laitoksia tulisi johtaa voittoa tavoittelevina ja veroa maksavina valtionyhtiöinä. Esimerkiksi lennonjohtojärjestelmä yhtiöitettiin ja sille annettiin tehtäväksi tehdä kelvollista tuottoa ja maksaa veroja, sekä varoitettiin ettei se saisi yhtään sijoituspääomaa omistajaltaan (valtiolta). Teimme saman 35 muun valtion laitoksen kanssa. Yhteensä ne olivat aiemmin maksaneet meille miljardi dollaria vuodessa; nyt ne tuottivat miljardi dollaria tuottona ja verotuloina.

Saavutimme kaikki huomioiden 66 prosentin vähennyksen julkisen sektorin koossa, työntekijöiden määrällä mitattuna. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta laski 44 prosentista 27 prosenttiin. Nyt julkinen taloutemme on ylijäämäinen ja päätimme olla koskaan jättämättä dollareita pöydälle: tiesimme, että jos emme hankkiutuisi eroon näistä rahoista, joku pelle kuluttaisi ne. Joten käytimme ylijäämät enimmäkseen velkojen maksuun, ja julkinen velka laskikin 63 prosentista 17 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Loput ylijäämästä käytimme verohelpotuksiin. Tuloveron leikkasimme puoleen ja poistimme valmisteverot. Näiden muutosten seurauksena verotulot kasvoivat 20 prosenttia. Kyllä, Ronald Reagan oli oikeassa: pienempi veroaste tuottaa enemmän verotuloja.

Tuet, koulutus ja kilpailukyky

...Entä valtion sekaantuminen tukien muodossa? Ensimmäiseksi meidän täytyy tunnistaa, että suurin ongelma tuissa on se, että ne tekevät ihmiset niistä riippuvaisiksi; ja kun teet ihmisistä riippuvaisia, he menettävät innovaatiokykynsä sekä luovuutensa ja muuttuvat entistä riippuvaisemmiksi.

Sallikaa minun antaa teille esimerkki: Vuoteen 1984 mennessä Uuden-Seelannin lampaankasvattajat saivan noin 44% tuloistaan valtion tuista. Heidän tärkein tuotteensa oli karitsanliha, jonka hinta maailmanmarkkinoilla oli 12,50 dollaria (valtion maksaessa heille toiset 12,50 dollaria) per ruho. No, me luovuimme lammasfarmareiden tuista yhdessä vuodessa, ja tietenkin he olivat tähän tyytymättömiä. Mutta kunhan he hyväksyivät sen tosiasian, että tuet eivät olleet tulossa takaisin, he pistivät pystyyn tiimin, jonka tehtävä oli keksiä kuinka he ansaitsisivat 30 dollaria ruholta. Tiimi raportoi, että se tulisi olemaan vaikeaa, muttei mahdotonta. Heidän täytyi vain tuottaa täysin erilaisia tuotteita, käsitellä ne eri tavoin ja myydä ne toisille markkinoille. Ja niin kahdessa vuodessa, vuoteen 1989 mennessä, he onnistuivat muuttamaan 12,50 dollarin arvoisen tuotteensa joksikin, jonka arvo oli 30 dollaria. Vuonna 1991 he ansaitsivat 42 dollaria; vuonna 1994 arvo oli 74 dollaria; ja vuonna 1999 jo 115 dollaria. Toisin sanoen, Uuden-Seelannin lammasteollisuus astui markkinoille ja löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan heidän tuotannostaan enemmän. Nyt voitte mennä parhaisiin ravintoloihin Yhdysvalloissa ja ostaa uusiseelantilaista karitsanlihaa; ja saatte maksaa siitä jotain 15 ja 30 dollarin väliltä per kilo.

Sanomattakin on selvää, että ottaessamme valtion pois teollisuudesta meille ennustettiin laajalti, että ihmiset poistuisivat alalta sankoin joukoin. Mutta niin ei käynyt. Antaakseni yhden esimerkin, me menetimme vain kolme yhden prosentin neljäsosaa lammasfarmeista - ja nämä olivat ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt olla alalla alunperinkään. Lisäksi, jotkut ennustivat alan siirtyvän entistä enemmän korporaatioiden haltuun perhefarmien sijasta. Sen sijaan olemme todistaneet juurikin päinvastaista. Perhefarmit laajentuivat yhtiöiden siirtyessä sivuun, todennäköisesti koska perheet ovat valmiita työskentelemään vähemmällä kuin osakeyhtiöt. Loppujen lopuksi se oli paras asia, mitä saattoi tapahtua. Lisäksi se osoitti, että jos et anna ihmisille muuta vaihtoehtoa kuin olla luovia ja innovatiivisia, he tulevat löytämään ratkaisut.

Uuden-Seelannin koulutusjärjestelmä oli myös epäonnistumassa. Se petti noin 30% lapsistaan - erityisesti taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommilla alueilla. Olimme käyttäneet yhä enemmän rahaa koulutukseen viimeisten 20 vuoden ajan ja saavuttaneet yhä huonompia tuloksia.

Meille maksoi kaksi kertaa enemmän saada huonompi tulos kuin mitä olimme saaneet 20 vuotta takaperin huomattavasti vähemmällä rahalla. Joten päätimme miettiä tekemisemme uudelleen myös tällä alueella. Ensimmäiseksi selvitimme mihin koulutukseen kaatamamme rahat oikein menivät. Palkkasimme kansainvälisiä konsultteja (koska emme luottaneet omien hallintoelimiimme tarpeeksi), ja he raportoivat, että jokaista koulutukseen käytettyä dollaria kohti 70 senttiä upposi hallintokuluihin.

Välittömästi kuultuamme tämän lakkautimme maan jokaisen opetuslautakunnan. Joka ainoa koulu laitettiin niiden oppilaiden vanhempien valitsemien johtokuntien hallintaan ja vain heidän. Annoimme kouluille niiden oppilasmäärään perustuvan rahasumman ilman mitään ehtoja. Samaan aikaan kerroimme vanhemmille, että heillä on täysi oikeus valita mihin kouluun heidän lapsensa menevät. Minusta on täysin vastenmielistä ajatella, että kukaan voisi sanoa vanhemmille, että heidän täytyy lähettää lapsensa huonoon kouluun. Siirsimme 4500 koulua tähän uuteen järjestelmään, kaikki samana päivänä.

Mutta menimme vielä pidemmälle: teimme mahdolliseksi yksityiskoulujen saada rahoituksensa täsmälleen samalla tavalla kuin julkisten koulujen, antaen vanhemmille mahdollisuuden käyttää koulutusdollarinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Jälleen kerran kaikki ennustivat, että syntyisi oppilaiden joukkopako julkisista kouluista yksityisiin, koska yksityiskoulujen oppimistulokset olivat 14-15 prosenttia paremmat. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä erot koulujen oppimistuloksissa katosivat 18-24 kuukaudessa. Miksi? Koska yht'äkkiä opettajat tajusivat, että jos he menettäisivät oppilaansa, he menettäisivät rahoituksensa; ja jos he menettäisivät rahoituksensa, he menettäisivät työnsä. Prosessin alussa 85% oppilaistamme kävivät julkisia kouluja. Osuus laski 84 prosenttiin ensimmäisen vuoden jälkeen uudessa järjestelmässä, mutta kolme vuotta myöhemmin julkisissa kouluissa oli 87% oppilaista. Mikä tärkeämpää, oltuamme aiemmin 14-15% jäljessä muita kansainvälisissä vertailuissa, nousimme noin 14-15 prosenttia kansainvälisiä vertailukohteitamme paremmiksi mitä tulee koulutuksellisiin saavutuksiin.

Ajatelkaa seuraavaksi verotusta ja kilpailukykyä: mitä monet julkisella sektorilla tänäkin päivänä eivät pysty ymmärtämään on se, että kilpailukykyhaaste on maailmanlaajuinen. Pääoma ja työvoima voivat liikkua niin vapaasti ja nopeasti paikasta paikkaan, että ainoa keino estää yritysten poistuminen on varmistaa se, että liiketoimintaympäristösi on parempi kuin kenelläkään muulla.

Tähän liittyen Irlannissa tapahtui erittäin mielenkiintoisia asioita vain pari vuotta sitten. Euroopan unioni, Ranska etunenässä, oli erittäin kriittinen Irlannin veropolitiikkaa kohtaan - erityisesti yritysverotuksen osalta - sillä irlantilaiset olivat laskeneet yritysveronsa 48 prosentista 12 prosenttiin ja yritykset muuttivat virtana Irlantiin. EU halusi sakottaa Irlantia yritysveron 17% korotuksen muodossa saadakseen irlantilaiset linjaan muiden Euroopan maiden kanssa. Ei liene tarvitse mainita, että irlantilaiset eivät asiasta innostuneet. Euroopan yhteisö vastasi sanomalla, että Irlannin toimet olivat epäreiluja ja epäkilpailullisia. Irlannin valtionvarainministeri olikin samaa mieltä: hän huomatti että Irlanti verotti yrityksiä 12 prosentin mukaan, kun kansalaiset selvisivät kymmenellä prosentilla. Joten Irlanti pudotti myös yritysveron 10 prosenttiin. Jälleen yksi tappio Ranskalle!

Kun me Uudessa-Seelannissa katsoimme verotulojen keräämistämme, huomasimme järjestelmän olevan erittäin monimutkainen ja aiheuttavan häiriöitä niin yritysten kuin kansalaistenkin päätöksentekoon. Joten kysyimme itseltämme muutaman kysymyksen: Oliko verotusjärjestelmämme kiinnostunut verotulojen keräämisestä? Vai oliko se kiinnostunut verotulojen keräämisestä ja myös sosiaalipalveluiden tuottamisesta? Vai oliko se kiinnostunut verottamisesta, sosiaalipalveluiden tuottamisesta sekä ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, siis kaikista kolmesta? Päätimme että sosiaalipalveluiden tuottaminen ja käytöksen muokkaaminen eivät kuuluneet mihinkään järjelliseen verotusjärjestelmään. Joten päädyimme siihen, että meillä olisi vain kaksi mekanismia verotulojen keräämiseksi - ansiotulovero ja kulutusvero - ja että yksinkertaistaisimme noita mekanismeja ja alentaisimme niiden asteita niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Leikkasimme korkeiden ansioiden tuloveron 66 prosentista 33 prosenttiin ja teimme siitä tasaveron paljon ansaitseville. Lisäksi leikkasimme vähän ansaitsevien veroasteen 38 prosentista 19 prosenttiin, josta tuli niinikään tasavero vähän ansaitseville. Sitten asetimme kulutusveroksi kymmenen prosenttia ja poistimme kaikki muut verot - pääomatuloverot, omaisuusverot, jne. Laskimme tarkkaan, että tämä järjestelmä tuottaisi tarkalleen saman verokertymän kuin aiemmin ja esitimme sen kansalaisille nollasummapelinä. Mutta itseasiassa verokertymä kasvoikin 20 prosenttia. Miksi? Emme olleet ottaneet huomioon vapaaehtoisen verotuksen noudattamisen lisääntymistä. Jos veroaste on pieni, veronmaksajat eivät palkkaa kalliita lakimiehiä ja kirjanpitäjiä porsaanreikien löytämiseksi. Tosiaankin, jokainen dramaattisesti verotustaan yksinkertaistanut ja alentanut valtio, johon olen tutustunut, on päätynyt saamaan entistä enemmän verotuloja, ei vähemmän.

Entäs sitten sääntely? Sääntelyvalta on perinteisesti delegoitu vaaleilla valitsemattomille virkamiehille, jotka sitten rajoittavat ihmisten vapauksia ilman sen kummoisempaa vastuuta. Tällaiset säännökset on erittäin vaikea poistaa sen jälkeen kun ne on luotu. Mutta me löysimme keinon: me yksinkertaisesti kirjoitimme uudelleen lainsäädännön, johon säännökset perustuivat. Esimerkiksi kirjoitimme ympäristölainsäädännön uusiksi, muuttaen sen luonnonvarojenhallintolaiksi, supistaen yli puoli metriä paksun lainsäädännön 348 sivuun. Kirjoitimme uusiksi verokoodin, kaikki maanviljelyslait, ja kaikki työturvallisuus- ja terveyslait. Tämän tehdäksemme toimme yhteen parhaat ajattelijamme ja pyysimme heitä kuvittelemaan, ettei lakeja olisi ennestään lainkaan ja heidän tulisi luoda meille paras mahdollinen ympäristö yrityksille kukoistaa. Markkinoimme sen sitten sillä, kuinka paljon se säästäisi verovaroja. Nämä uudet lait käytännössä kumosivat vanhat, mikä tarkoitti kaikkien vanhojen säännösten kuolemista - joka ainoan.

Ajattele uudella tavalla valtiosta

Mistä olen puhunut yllä on oikeasti vain uusi tapa ajatella valtiosta. Antakaas minun kertoa, kuinka ratkaisimme peuraongelmamme: maassamme ei alunperin ollut suuria eläimiä, kunnes englantilaiset toivat maahan peuroja metsästettäviksi. Nämä peurat pakenivat luontoon ja niistä tuli häiritseviä tuholaisia. Yritimme sitten 120 vuoden ajan päästä niistä eroon, kunnes eräänä päivän joku ehdotti, että voisimme vain sallia ihmisten tarhata niitä. Joten sanoimme maatalousihmisille, että he voisivat ottaa peurat kiinni ja tarhata niitä, kunhan he vain pitäisivät ne kahden ja puolen metrin korkuisten aitojen sisäpuolella. Eikä meidän ole tarvinnut käyttää dollariakaan peurojen hävittämiseen tuon päivän jälkeen. Ei ainuttakaan. Nykyään Uusi-Seelanti tuottaakin 40 prosenttia maailman peuranlihasta. Käyttämällä hieman tervettä järkeä muutimme haitan hyödyksi.

Ja antakaa minun kertoa vielä yksi viimeinen tarina: Liikennelaitos tuli luoksemme eräänä päivänä ja halusi nostaa ajokorttien maksuja. Kun kysyimme miksi, he vastasivat että nykyiset maksut eivät kattaneet ajokorttien uusimiskuluja täysin. Sitten kysyimme miksi meidän täytyy tehdä lainkaan tällaisia asioita. Liikennelaitoksen ihmiset pitivät selvästi tätä tyhmänä kysymyksenä: Kaikki tarvitsevat ajokortin, he sanoivat. Huomautin sitten saaneeni oman ajokorttini 15-vuotiaana ja kysyin heiltä: "Mikä ajokortin uusimisessa tarkalleen ottaen millään tavalla testaa kuljettajan kykyjä?" Annoimme heille kymmenen päivää aikaa miettiä asiaa. Kerrankin he ehdottivat, että poliisi tarvitsee ajokortteja kuljettajien tunnistamiseen. Vastasimme, että tuo on henkilöllisyyskortin tarkoitus, ei ajokortin. Viimein he myönsivät, etteivät he keksineet hyvää syytä uusimisprosessin olemassaololle - joten me lakkautimme sen! Nyt ajokortit ovat voimassa kunnes kuljettaja täyttää 74 vuotta, jonka jälkeen hänen on toimitettava vuosittain lääkärintodistus todisteeksi ajokyvystään. Joten sen lisäksi, ettemme tarvinneet uusia maksuja, lakkautimme kokonaisen osaston. Tätä tarkoitan erilaisella ajattelulla.

 

 

* * *

 

Tässä joitakin kysymyksiä ylläolevasta kirjoituksesta keskustelun ja ajattelun pohjaksi:

  • Olisiko kirjoituksessa esitetty kehitys mielestäsi toivottavaa myös Suomessa? Voisiko kuvattua ajattelutapaa soveltaa mielestäsi vielä pidemmälle?
  • Mitä esitetyn kaltaisen kehityksen toteutuminen Suomessa edellyttäisi? Olisiko se ylipäätään mahdollista?
  • Uusimpien tilastojen (2011) valossa kirjoituksessa kehuttu kehitys näyttää kääntyneen ainakin osittain takaisin alkuperäiseen huonoon suuntaansa Uudessa-Seelannissa, vaikkakin julkinen velka suhteessa BKT:een on säilynyt vielä verrattain alhaisena: vuonna 2011 julkisen sektorin koko (julkinen kulutus) suhteessa BKT:een oli jälleen 44%, budjettivaje oli 8% ja julkinen velka oli 34%. Mistä ajattelet negatiivisen muutoksen johtuvan?

 

Valuvirhe eurossa vai suunniteltu kriisi? | Kirja-arvio

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Perustulo olisi askel väärään suuntaan

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Talouden madonluvut

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.