EU:n tukipolitiikka vaarantaa biopolttoaineiden käytön kasvun

Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen uusiutuvien energianlähteiden ja biopolttoaineiden käytön merkittävän kasvun. Näiden tavoitteiden laajemmasta asiayhteydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta totta on ainakin se, että fossiiliset polttoaineet ovat ehtyvä luonnonvara ja jollain aikavälillä niille on löydettävä korvaavia hyödykkeitä. Biopolttoaineet ovat yksi merkittävä mahdollisuus fossiilisten korvaajiksi.

Siksi onkin merkillepantavaa, että EU:n tuki- ja tullipolitiikasta on muodostumassa huomattava este biopolttoaineiden käyttöönoton laajenemiselle. Voidaankin puhua ”vihreästä protektionismista”, jolla ei ole juurikaan tekemistä ympäristönsuojelun kanssa, mutta sitäkin enemmän EU:n sisäisten taloudellisten intressien suojelemisen kanssa.

Ensinnäkin maataloustuet ovat aina olleet suuria Euroopassa ja biopolttoaineiden tuotannon myötä tilanne on jatkunut. Toisekseen biopolttoaineiden jalostusta tuetaan julkisin varoin. Kolmanneksi EU:n ulkopuolella tuotettujen biopolttoaineiden pääsyä rajoitetaan tullein ja säädöksin. Biopolttoaineiden tuotantoa tuetaankin EU:ssa kaikkiaan neljällä miljardilla eurolla vuosittain, mikä tekee 0,74 euroa per etanolilitra ja 0,50 euroa per biodiesellitra.

Tämä kaikki on klassista protektionismia, jonka seuraus on aina sama: suojeltu teollisuudenala kyllä tekee voittoa ja kasvaa jonkun verran, mutta kilpailtuun tilanteeseen nähden hinnat ovat korkeammat sekä laatu heikompi.

Protektionismin kustannukset tulevat aina kuluttajien maksettaviksi, tarkemmin ajateltuna jopa kahteen kertaan. Ensin maksetaan korkeita tukia verojen muodossa ja sitten korkeita hintoja itse tuotteista. Tämä ei voi olla myös hidastamatta alan kasvua, tässä tapauksessa biopolttoaineiden käyttöönottoa, puhumattakaan oheisteknologioista, kuten biopolttoaineille paremmin soveltuvista moottoreista.

Kaiken lisäksi vihreällä protektionismilla on merkittävä kehityspoliittinen ulottuvuus, sillä koska biopolttoaineissa on viime kädessä kysymys maataloustuotteista, niiden vapaan kaupan rajoittaminen muiden maataloustuotteiden lailla käy kalliiksi maatalousvaltaisten kehitysmaiden ihmisille, sillä nämä eivät saa tuotteitaan kaupaksi eivätkä voi siten kasvattaa talouttaan.

Olisi jo korkea aika ottaa biopolttoaineet vakavasti ja lopettaa alan haittaaminen vain pienten piirien taloudellisia etuja suojelevilla protektionistisilla toimenpiteillä.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Helsingin Sanomien mielipideosastolla sunnuntaina 28.3.2010, mutta julkaisen sen uudelleen tässä, koska HS ei julkaissut sitä verkossa.)

Poliittinen yhteisösivusto

Uusi Suomi on näemmä päättänyt uudistaa blogipalvelunsa poliittiseksi yhteisöpalveluksi, mikä on tervetullut kehitysaskel. Olen itsekin moista suunnitellut, mutta vapaa-ajan puute ja realistinen suhtautuminen omiin mahdollisuuksiin tässä asiassa ovat, hmm, viivyttäneet toimeen ryhtymistäni. :)

Täysin toimeton en asian suhteen ole ollut. Kaikkihan muistanevat taannoin kehittämäni ja ylläpitämäni Sosiaalisen vaalikoneen? Se on nyt paremmissa käsissä, kun en löytänyt resursseja toteuttaa suunnitelmiani tuon yhteisösivustoidean suhteen. Tein kuitenkin aikaa sitten asiasta pienimuotoisen esitelmän, jonka nyt julkaisen vapaaseen käyttöön, niin Uuden Suomen yhteisöpalvelujen kehittäjille, Sosiaalisen vaalikoneen uusille omistajille kuin kaikille muillekin. (Itse asiassa Uusi Suomi on varmaankin ideoistani tietoinen, sillä yritin päätoimittajaa houkutella yhteistyökumppaniksi asiassa lokakuussa 2008, oheisen esitelmän kera.)

Työnimenä ideallani oli tuolloin vuosi sitten Politiikka 2.0. Aika omaperäistä, eikö vain? :) Aihetta koskevan esitelmän voit ladata tästä linkistä (PDF). Toivottavasti siitä joku saa jotain irti, itse aion keskittyä muihin ideoihin jatkossa. Mutta mutta, kuten Usarin kehitysjohtajan blogissa kommentoin, pidän yhteisöpalvelun kehityksessä erityisen tärkeänä nykyisten blogien pysyväislinkkien pysyväisyyttä myös jatkossakin! Ei tule välttämättä olemaan helppoa, mutta toivon heiltä siihen tietoa, taitoa ja aikaa löytyvän.

Ympäristön todellinen parantaminen alkaa rahasta

Vaikka hiilidioksidin suhteen olemmekin erimielisiä, kaikki lienevät kutakuinkin yhtä mieltä siitä, että liiallinen kulutus on yksi suurimmista ellei suurin ympäristöä rasittavista asioista. Liiallisella kulutuksella tarkoitan nykyisen velkavetoisen talousjärjestelmämme kannustamaa taipumusta hankkia jatkuvasti enemmän suurempia ja parempia tuotteita, vaikka vähemmällä ja nykyisilläkin pärjätään hyvin. Erityisesti liiallisena kulutuksena voidaan pitää sitä, kun hyväkuntoinen, toimiva tuote vaihdetaan uuteen vain vaihtamisen ilosta ja koska osamaksulla se on helppoa.

Perinteinen ympäristöliike yrittää ratkaista tätä ongelmaa saarnaamalla kulutuksen vähentämisen ja kierrätyksen puolesta sekä erityisesti ajamalla erilaisia verotus- ja sääntelyratkaisuja kulutuksen hillitsemiseksi. Tämä lähestymistapa on kuitenkin mitä suurimmassa määrin väärä, sillä sitä voisi verrata lähinnä sairauden oireiden hoitamiseen sen sijasta, että parannettaisiin itse sairaus.

Lisäksi sääntelyllä on taipumusta aiheuttaa uusia ongelmia, joten tilanne saattaa jopa huonontua. Ilmastoasia on tästä hyvä esimerkki, sillä siinä hyvää tarkoittavat ihmiset ovat saaneet aikaan muun muassa sademetsien laajamittaista tuhoamista biopolttoaineiden tuottamisen tieltä.

Liiallisen kulutuksen taustalla on fantasia jatkuvasta kasvusta, joka ei kuitenkaan yleisestä käsityksestä huolimatta aiheudu tavallisten ihmisten ahneudesta, vaan jo mainitsemastani velkavetoisesta talousjärjestelmästä. Se nimittäin voi toimia vain, jos talouden kokoa ja velan määrää kasvatetaan jatkuvasti, ja silloinkaan ei loputtomiin.

Talous pyrkii tietenkin jatkuvasti korjaamaan itseään, jolloin velalla rakennettu kasvu väistämättä kääntyy ennen pitkää taantumaksi ja lamaksi, kuten viimeisen parin vuoden aikana on käynyt, kunnes valtiot ja keskuspankit saavat velkamoottorin uudelleen käyntiin ja uusi kupla alkaa muodostua.

Velkavetoista kerskakulutusta ei voi korjata ympäristöystävälliseksi verottamalla ja sääntelemällä. Ainoa todellinen ratkaisu on rahauudistus, jossa painokoneiden auliisti sylkemä fiat-raha korvataan hyödykepohjaisilla vakailla rahoilla ja pankkien petoksellinen rahan moninkertaistaminen lainoiksi estetään poistamalla pankkien etuoikeudet muihin yrityksiin verrattuna.

Hyödykepohjainen raha (esimerkiksi kulta tai hopea) on määrältään suhteellisen vakaa. Koska hyödykettä on olemassa vain rajallinen määrä (toisin kuin paperille painettavia nollia), rahakäytössä olevan hyödykkeen määrä voi kasvaa vain esimerkiksi kaivostoiminnan kautta tai hyödykkeen muiden käyttöjen (esimerkiksi kullan kohdalla korut ja elektroniikka) vähentymisen myötä. Vastaavasti hyödykkeen muiden käyttöjen lisääntyminen vähentäisi sen määrää rahakäytössä. Tällöin rahamäärän olisi käytännössä niin pieni, että se voidaan olettaa nollaksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos ja kun tuottavuus parantuu jatkuvasti esimerkiksi teknologisen kehityksen avulla, niin tuotteiden hintojen on pakko laskea jatkuvasti suorassa suhteessa tuottavuuden kasvuun. Tämä maltillinen deflaatio (hintadeflaatio, ei rahadeflaatio) ei voisi olla vaikuttamatta kulutustottumuksiin.

Vakaan rahan vastustajat ja nykyjärjestelmän apologistit väittävät deflaation lopettavan kysynnän ja pysäyttävän talouden, ja pelkäävät sitä siksi enemmän kuin kuolemaa. Näin asia ei kuitenkaan ole. Totta kai ihmisten on pakko edelleen kuluttaa. Jos ihmiset vain istuisivat rahojensa päällä odottaen, että niiden ostovoima nousee deflaation myötä jatkuvasti, he kuolisivat nälkään ja muihin puutteisiin.

Ei deflaatio kulutusta poistaisi eikä taloutta pysäyttäisi, mutta se laittaisi ihmiset harkitsemaan kulutustaan. Velaksi ei missään tapauksessa kannattaisi kuluttaa, vaan säästäminen nousisi arvoonsa. Välttämättömyyshyödykkeitä kuten ruokaa hankittaisiin toki jatkuvasti, mutta säästeliäämmin, hukkaan menevä ruoka minimoiden. Miettikää jo sitä ilmastohyötyäkin, kun syntyisi vähemmän ruokajätettä metaania muodostamaan.

Muita hyödykkeitä, kuten televisioita ja autoja vaihdettaisiin harvemmin, lähinnä vain vanhan rikkoutuessa tai todellisten tarpeiden muuten muuttuessa, kuten perhekoon kasvun vaatiessa suurempaa kulkuvälinettä. Autojen polttoainettakin ostettaisiin vain tarvittava määrä ja auton käyttökin tällöin mitoitettaisiin todellisen tarpeen mukaan. Epäilemättä joukkoliikenne kasvattaisi suosiotaan.

Kaikissa teollisuuden prosesseissa tarve vähentää hukkaan menevien raaka-aineiden ja energian osuutta kasvaisi entisestään. Teknologinen innovaatio tavoittelisi yhä pontevammin kykyä tuottaa aiempaa vähemmällä saman verran tai jopa enemmän. Raaka-ainevarastot kannattaisi pitää pieninä ja kierrätystä kannattaisi suosia jo taloudellisistakin syistä. Näin myös raaka-ainetuotanto kohtaisi painetta tehostua ja tuottaa vain tarpeeseen.

Rahauudistuksen vaikutus olisi mullistava ja kokonaisvaltainen. Se olisi kestävän kehityksen lähtölaukaus. Rahauudistus ei ole helppo toteutettava, sillä talouden rakennemuutokset olisivat suuria, esimerkiksi hyvin pitkälle velkatalouden varassa oleva rakennusteollisuus kokisi erittäin suuria muutospaineita.

Ympäristön kannalta rahauudistus olisi kuitenkin suurin yksittäinen parannus ja lisäksi rahauudistuksella olisi monia muita hyötyjä, kuten ihmisten vapauden lisääntyminen. En näe mitään syytä, miksi yksikään ympäristön ja ihmisen todellinen ystävä ei kannattaisi rahauudistusta.

Mitä seuraa monopolista

Pitäisi varmaan odottaa, että jatkaako Jani Korhonen ansiokasta Monopolit nurin -sarjaansa (osat I, II, III, IV ja V), mutta en itse malta olla kirjoittamatta päivän Digita-uutisesta. STT nimittäin raportoi Digitan suurista voitoista (IL). Digitan voitto oli viime vuonna 40% liikevaihdosta, mikä on lievästi sanottuna melko paljon, joskin osuus oli pienempi kuin edellisenä vuonna.

Tietenkään siinä ei ole sinänsä mitään vikaa, että yksityinen yritys tahkoaa suuria voittoja. Vikaa sen sijaan on siinä, että suuri osa noista jättivoitoista perustuu monopoliasemaan, sillä täysin yksityisesti omistetulla Digitalla ”on ainoana toimijana Suomessa valtioneuvoston myöntämä valtakunnallinen toimilupa verkkopalvelun tarjoamiseen digitaalisissa maanpäällisissä televisioverkoissa.” Kaikkien digitaalisten televisiolähetysten lisäksi se ”vastaa useiden kaupallisten radioiden … lähetystoiminnasta maanpäällisessä verkossa.” (Lähde)

Libertaarina en pysty hyväksymään edes valtionyhtiöiden monopoleja (RAY, Veikkaus, Alko, jne.), mutta erityisen sairaalta tuntuu valtion yksityiselle yritykselle myöntämä monopoliasema. En jaksa uskoa, että mikään muu kansainvälinen yritys ei toimilupaa hakisi, jos sellaisia olisi todellisuudessa saatavilla. Noin suuret voitot olisivat nimittäin merkittävä signaali muille yrityksille, että kilpailemaan kannattaisi tulla.

No, tietysti tv- ja radiotoimintaan liittyy tässä maassa todella paljon muutakin sääntelyä, josta likimain kaikesta pitäisi päästä eroon. Esimerkiksi televisiokanavien ja radioasemien (erityisesti valtakunnallisten) määrän rajoittamisessa ei ole yhtään mitään järkeä.

Ai niin, puolet Digitan liikevaihdosta tulee Yleltä. Se tarkoittaa sitä, että merkittävä osa tuosta Digitan monopolivoitosta tulee nykyisistä tv-lupamaksuista ja tulevaisuudessa Yle-verosta. Toisin sanoen tv-lupamaksuja ja Yle-veroa kannattavat sosialistit ja etatistit tukevat suoraan riistokapitalismia. Repikää siitä sitten.

Erään sivilisaation itsemurha

Lähihistoria on opettanut, että pienet ihmisryhmät voivat ryhtyä joukkoitsemurhiin. Vuonna 1978 Jim Jonesin johtaman Kansan Temppelin 918 jäsentä menehtyivät juotuaan myrkytettyä Kool-Aid -juomaa. Vuonna 1997 kuoli 39 Heaven’s Gate -kultin jäsentä huumattuaan itsensä ja sidottuaan muovipussit päihinsä. Valitettavasti vain hieman kaukaisempi historia osoittaa, että myös kokonaiset yhteiskunnat voivat tehdä itsemurhan tuhoamalla tahallisesti keinonsa pysyä elossa.

Britit tekivät 1800-luvun alussa Kaakkois-Afrikasta siirtomaitaan. Alueen alkuperäisasukkaat, xhosat, vastustivat kolonisaatiota, mutta kärsivät toistuvia ja nöyryyttäviä tappioita brittien armeijan käsissä. Xhosat menettivät itsenäisyytensä ja heidän maistaan tuli Englannin siirtomaa. Britit alkoivat myös länsimaistaa xhosa-kansaa. Heidät käännytettiin kristinuskoon ja heidän alkuperäinen kulttuurinsa ja uskontonsa yritettiin hävittää. Ylivoimaisen ja vastustamattoman teknologian aiheuttaman paineen alla xhosat alkoivat tuntea itsensä kelvottomiksi ja ala-arvoisiksi. Aika oli otollinen sopivalle profeetalle.

Huhtikuussa 1856 viisitoistavuotias tyttö nimeltä Nongqawuse kuuli äänen, joka kertoi hänelle, että xhosien on tapettava kaikki karjansa, lopetettava peltojensa viljely sekä tuhottava vilja- ja ruokavarastonsa. Ääni vaati myös, että kansan on niinikään hävitettävä kuokkansa, keittoastiansa ja jok’ikinen elämälle välttämätön työkalunsa. Kun nämä vaatimukset olisi täytetty, uusi aamu koittaisi kaikille. Kaikki elämälle tarpeellinen nousisi itsekseen maasta. Kuolleet heräisivät henkiin. Sokeat näkisivät jälleen ja vanhat saisivat nuoruutensa takaisin. Uutta ruokaa ja karjaa ilmestyisi riittämiin, spontaanisti maan sylistä nousten. Britit ajettaisiin mereen, ja xhosat palaisivat aiempaan kukoistukseensa. Ääni lupasi käytännössä paratiisia maan päälle.

Nongqawuse kertoi tämän tarinan huoltajalleen ja sedälleen Mhlakazalle. Setä oli aluksi epäileväinen, mutta hän alkoi uskoa veljentytärtään käytyään paikalla, jolla tämä oli äänet kuullut. Vaikka Mhlakaza ei itse mitään kuullutkaan, hän vakuuttui siitä, että Nongqawuse kuuli kuolleen isänsä äänen ja että ohjeita oli noudatettava uskollisesti. Mhlakazasta tuli karjantappoliikkeen pääprofeetta ja johtaja.

Uutinen profetiasta levisi nopeasti ja jo muutaman viikon sisällä xhosien kuningas Sarhili oli uskossa mukana. Hän määräsi xhosat teurastamaan karjansa ja symbolisena eleenä tappoi itse suosikkihärkänsä. Hysterian levitessä muut xhosat alkoivat saada näkyjä. Jotkut näkivät henkiinherätettyjen kuolleiden varjoja nousemassa merestä, seisomassa joenvarsien pusikoissa tai jopa leijumassa ilmassa. Mihin tahansa ihmiset katsoivatkin, he löysivät todisteita tukemaan asiaa, jonka he epätoivoisesti tahtoivat olevan totta.

Uskovat aloittivat työnsä määrätietoisesti. Suuria määriä viljaa otettiin varastoista ja levitettiin maahan mätänemään. Karjaa tapettiin niin nopeasti ja niin mittavasti, että korppikotkatkaan eivät ehtineet hotkia kaikkea mätänevää lihaa. Kaiken kaikkiaan xhosat teurastivat jopa neljäsataa tuhatta nautaa. Tapettuaan karjansa xhosat rakensivat uusia, suurempia aitauksia uusille, mahtaville eläimille, joiden he odottivat nousevan maasta. Liikkeen voima kasvoi vastustamattomaksi.

Kuolleiden ylösnousemus oli ennustettu tapahtuvaksi täyden kuun aikaan kesäkuussa 1856. Mitään ei tapahtunut. Karjantappoliikkeen pääprofeetta Mhlakaza siirsi päivämäärän elokuun täyteen kuuhun, mutta edelleen profetia jäi täyttymättä.

Karjantappoliike alkoi nyt lähestyä lopullista kuolettavaa vaihettaan, minkä sen sisäinen logiikka teki vääjäämättömäksi. Profetioiden epäonnistumisesta nimittäin syytettiin sitä, että karjantappaminen ei ollut vielä täydellistä. Monet uskovat olivat pitäneet muutaman eläimen — enimmäkseen maitolehmiä — tuottamaan välittömät elintarvikkeet. Ja mikä vielä pahempaa, pieni vähemmistö skeptikoita kieltäytyi tappamasta karjaansa lainkaan.

Syksyn kylvökausi tuli ja meni. Uskovat heittivät lapionsa jokiin eivätkä kylväneet siemenen siementä. Joulukuun 1856 tullen xhosat alkoivat tuntea nälän kurjuuden. He söivät metsistä ja pelloilta kaikki marjat ja juuret, ja yrittivät jopa tulla toimeen puista revityllä kaarnalla. Mhlakaza asetti uuden päivämäärän, joulukuun yhdennentoista, profetian täyttymiselle. Kun odotettu ihme ei taaskaan tapahtunut, epäuskovat saivat syntipukin leiman.

Jälleennousemista siirrettiin kuitenkin jälleen, nyt helmikuun kuudenneksitoista vuonna 1857, mutta uskovat joutuivat yhä pettymään. Vielä tässä vaiheessa keskivertouskovalla oli edelleen kolme tai neljä päätä karjaa elossa. Profetian toistuva epäonnistuminen saattoi tarkoittaa vain sitä, että xhosat eivät olleet täyttäneet ehdotonta vaatimusta joka ainoan eläimen tappamisesta. Nyt he lopultakin alkoivat viimeistellä tehtäväänsä. Nautakarjan lisäksi myös kaikki kanat ja vuohet tapettiin. Kaikki mahdolliset ravinnonlähteet oli tuhottava. Loputkin aiemmilta teurastuksilta välttyneet naudat teurastettiin ja syötiin.

Vakava nälänhätä alkoi loppukeväästä 1857. Kaikki ruoka oli mennyttä. Nälkää näkevä väestö murtautui talleihin ja söi hevosten rehua. He keräsivät auringossa vuosien ajan vaalenneita eläinten luita ja yrittivät tehdä niistä keittoa. He söivät heinää. Nälän hullaannuttamina jotkut ryhtyivät kannibaaleiksi. Nälkiintymisen heikentäminä ihmiset joutuivat vain makaamaan avuttomina, kun koirat söivät heidän puolisoidensa ja lastensa ruumiita. He, jotka eivät ehtineet kuolla nälkään, joutuivat kulkutautien armoille. Loppuun saakka tosiuskovat pitivät kiinni profetian lupauksista. He yksinkertaisesti kuolivat nälkään, syyttäen profetian epäonnistumisesta skeptikoiden epäilyksiä.

Vuoden 1858 loppuun mennessä xhosien väkiluku oli romahtanut 26 tuhanteen aiemmasta 105 tuhannesta. Neljästäkymmenestä viiteenkymmeneen tuhatta kuoli nälkään, loput muuttivat pois. Xhosien yhteiskunnan tuhouduttua maa oli vapaasti valkoisen miehen asutettavissa. Britit havaitsivat jäljellejääneiden xhosien olevan oppivaisia ja hyödyllisiä palvelijoita. Sen, missä brittiläinen imperiumi ei ollut onnistunut viidenkymmenen aggressiivisen siirtomaapolitiikan vuoden aikana, xhosat tekivät itselleen vajaassa kahdessa vuodessa.

Länsimainen sivilisaatio on nyt xhosien virheiden toistamisen kynnyksellä. Teollisen vallankumouksen käynnistyttyä 1700-luvun lopulla Eurooppa ja Pohjois-Amerikka ovat nauttineet suurimmasta tunnetusta vauraudesta maan päällä. Elinajanodote on kaksinkertaistunut. Hieman reilussa kahdessa vuosisadassa jokainen objektiivinen mittari ihmisten hyvinvoinnista on kasvanut enemmän kuin koko aiemman ihmiskunnan historian aikana yhteensä.

Silti hyvin harva Euroopassa tai Yhdysvalloissa uskoo enää länsimaisen yhteiskunnan paremmuuteen. Syyllisyys ja häpeä roikkuvat kauloissamme kuin myllynkivet, vetäen kuohittua kulttuuriamme polttoitsemurhan partaalle. Mitä tahansa virheitä brittiläisillä imperialisteilla sitten olikaan, niin ainakin he olivat varmoja itsestään ja asiastaan.

Esi-isämme rakensivat teknologisen sivilisaation, joka perustuu hiilipohjaisten fossiilisten polttoaineiden tuottamaan energiaan. Ilman hiilestä, öljystä ja maakaasusta saatavaa verrattain halpaa ja luotettavaa energiaa yhteiskuntamme romahtaisi nopeasti. Ilmastonlämpenemisen profeetat haluavatkin meidän tekevän juuri sen.

Aivan kuten profeetta Mhlakaza, Al Gore lupaa, että jos lakkaamme käyttämästä fossiilisia polttoaineita, uusia energiateknologioita ilmestyy käsiimme. Fysiikan ja kemian lait kumotaan poliittisella tahdonvoimalla. Tulemme saavuttamaan vaurauden tuhoamalla juuri ne keinot, joilla vaurautta rakennetaan.

Sillä välin kun läntinen sivilisaatio istuu hämmentyneenä, itse-epäilyn ja syyllisyyden lamauttamana, kiinalaiset rakentavat hurjaa tahtia energiaintensiivistä teknologista yhteiskuntaa. Heillä on kaksi tuhatta hiilivoimalaa ja uusia valmistuu yksi viikossa. Kiinassa on enemmän vapaaseen markkinatalouteen uskovia ihmisiä kuin Yhdysvalloissa. Aasialaiset ystävämme ovatkin saamassa ihmiskunnan kehittymisen soihdunkantajan roolin.

Alunperin kirjoittanut David Deming, joka toimii apulaisprofessorina Oklahoman yliopistossa. Linkki alkuperäiseen kirjoitukseen. Copyright © 2009 by LewRockwell.com. Permission to reprint in whole or in part is gladly granted, provided full credit is given.