Spekulaattoreiden puolustus

Netissä kiertää huumorimielessä kuvakaappaus Arvopaperin keskustelupalstalta, jossa nimimerkki pörssipeluri kertoo varastoineensa käyttämättömään saunaansa jo kolme tonnia (3.000kg) sokeria ja aikoo varastoida yhteensä ainakin kymmenen tonnia samaa tavaraa. Vaikka nimimerkki hamstraa sokeria varautuakseen talouden kunnolliseen -- ja ihan mahdolliseen -- romahtamiseen, niin häneen tunnutaan suhtautuvan vähintäänkin lievästi huvittuneesti. Naureskelijat unohtavat, että kyseessä on spekulaattori, joka saattaa olla tekemässä lähiseutunsa asukkaille merkittävää palvelusta.

Nimimerkki myöntää avoimesti aikovansa tehdä sokerivuorellaan räävittömät voitot siinä tapauksessa, että talous romahtaa ja sokerista tulee pulaa. Nimimerkki ei mainitse sitä, että jos myös rahajärjestelmä romahtaa, sokeri on mitä erinomaisin kandidaatti vaihdon välineeksi vaihdantataloudessa, jolloin hänen voittonsa olisivat vielä räävittömämmät.

Spekulaattoreita halveksutaan yleisesti siitä, että he tekevät räävittömiä voittoja rahastamalla hädällä ja niukkuudella. Totuus on kuitenkin se, että ne huikeat voitot ovat mahdollisia vain siksi, että spekuloimalla ja nimenomaan siinä onnistuessaan nämä henkilöt tekevät muille ihmisille palveluksen! Jos pörssipeluri ei varastoisi sokeria ja Suuri Rommaus tulisi, hänen lähiseudullaan sokerista tulisi vielä suurempi pula, kun sitä ei saisi mistään. Hänen hamstraamisensa mahdollistaa sen, että varastoituna on 10.000 ylimääräistä kilon pakettia sokeria, jos pulatilanne sattuisikin tulemaan.

Spekulaattori voi toki myös aina epäonnistua. Jos talous ei romahdakaan, niin sitten pörssipelurillamme on kymmenen tonnia sokeria saunassaan ja muissa varastotiloissaan sekä lähemmäs kymmenen tuhatta euroa vähemmän rahaa, eikä hän todennäköisesti saa myytyä sokeriaan pois täyteen hintaan. Hän siis ottaa riskin.

Jos romahdus tapahtuu, spekulaattori hyödyttää sekä itseään että satoja tai tuhansia muita ihmisiä hamstrauksellaan. Jos sitä ei tapahdu, hän kantaa itse riskinottonsa seuraukset. Ja hänelle vielä nauretaan?!

Pörssipeluri on toki pieni tekijä eivätkä hänen toimensa vaikuta sokerin nykyhintaan käytännössä mitenkään. Raaka-aine- ja johdannaismarkkinoilla toimivat ammattispekulaattorit kuitenkin pelaavat sellaisilla summilla, että ne vaikuttavat hintoihin jo spekulaatiovaiheessa. Kuitenkin he tekevät ihan samaa asiaa kuin nimimerkkikin eli ottavat riskejä ja niin tehdessään joko hyödyttävät itseään ja muita tai kärsivät riskinottonsa seuraukset, riippuen spekulaation onnistumisesta.

Jos ammattispekulaattorit esimerkiksi ostavat läjäpäin viljaa (tai viljafutuureja) hyvänä satovuonna, jolloin viljat ovat halpoja, he tulevat lisänneeksi viljan kysyntää ja siten saavat aikaan viljan hinnan nousua. Heidän tarkoituksensa on tietenkin tehdä räävittömät voitot jonain toisena vuonna, jolloin sato on heikompi ja viljaa on vähemmän markkinoilla.

Viljan säilyvyys on rajallinen, joten heillä on joitakin vuosia aikaa odottaa kovempaa hintaa. Jos huono vuosi tai jopa katovuosi tulee, spekulaattorit dumppaavat viljansa markkinoille ja paikkaavat siten tarjonnan vajetta. Tällöin markkinahinta laskee. Jos hyvät vuodet jatkuvat, spekulaattorit pyrkivät myymään vanhat viljansa vähitellen markkinoille ja korvaamaan ne varastoissaan tuoreemmalla tavaralla. Tällöin markkinahinta ei juuri muutu.

Käytännössä spekulaattorit saavat siis aikaan kausittaisen yli- ja alituotannon erojen tasaantumista ja niistä johtuvien hintaheilahtelujen tasaantumista. Ilman spekulaattoreiden riskinottoa esimerkiksi ruoan hintavaihtelut olisivat suurempia ja erilaisten ruokatuotteiden saatavuudessa olisi suurempaa vuosittaista vaihtelua. He tekevät kaikille palveluksen ja saavat vielä vasemmiston halveksunnan siitä hyvästä päälleen. Reilu meininki.

Tottakai he tekevät siinä sivussa räävittömät voitot, mutta se on paitsi heidän palkkansa riskinotosta, myös se syy, miksi se moiseen hommaan ryhtyvät. Jos spekulaattoreiden voittoihin puututaan, jossain vaiheessa toiminta muuttuu kannattamattomaksi ja spekulointi loppuu -- ja siitä kärsimme me kaikki.

Vapaa maa, vapaa kansa?

Työpaikkani läheisyydessä erään alikulkutunnelin ulkoseinässä on graffiti, jonka näen lähes päivittäin. Graffiti muodostuu suuresta Palestiinan lipusta, suuresta vihreästä tekstistä "VAPAA" ja hieman pienemmästä mustasta tekstistä "PALESTIINA". Vapauttahan siinä siis korostetusti haetaan, mutta tänään aloin miettiä graffitia tarkemmin. Onko valtioiden vapaudella oikeastaan mitään väliä?

"Vapaa Palestiina" tarkoittanee sitä, että toivotaan itsenäisen, miehittämättömän Palestiinan valtion perustamista ja olemassaoloa. Niin, sellainen valtio on vapaa, ja vapaiden valtioiden välillä vallitsee periaatteessa anarkia, kun ei ole olemassa ylempää pakottavaa tahoa. Mutta mitä iloa valtion vapaudesta on sen kansalaisille?

Myös Pohjois-Korea on vapaa valtio, siinä mielessä, että se on täysin itsenäinen ja miehittämätön. Olisi kuitenkin mieletöntä väittää Pohjois-Korean kansalaisia vapaiksi, kun kuitenkin tiedämme maan olevan kommunistinen, totalitaristinen diktatuuri. Pohjois-Korean asukkailla on hyvin vähän liikkumavaraa päivittäisessä elämässään. He ovat kuin vankeja tai orjia.

Niin ikään Suomi on vapaa valtio, olemmehan ainakin periaatteessa täysin itsenäisiä ja miehittämättömiä, oltiin joistakin valtioliitoista ja kansainvälisistä sopimuksista sitten mitä mieltä tahansa. Mutta olemmeko me suomalaiset sitten vapaita, kun valtiomme kerran on? Emme ole. Meidänkin päivittäistä elämäämme säädellään vapaan valtiomme taholta monin tavoin, vaikka pohjoiskorealaisiin verrattuna vaikutammekin varmasti varsin vapailta.

Jos vertaamme valtioita kanaloihin, niin Pohjois-Korean (ja Israelin miehittämien palestiinalaisalueiden) voisi ajatella olevan häkkikanalan, jossa kanoilla on hyvin vähän liikkumatilaa ja muita vapauksia. Suomi puolestaan olisi vapaiden kanojen kanala, jossa kanat saavat käyskennellä varsin vapaasti ympäriinsä ja kuluttaa aikaansa munimisen ohessa ilman, että ollaan kylki kylkeä vasten muiden kanojen kanssa. Mutta vapaatkin kanat elävät aidattuina, kaikki niiden tuotokset viedään niiltä pois, eikä niillä ole vapautta edes paritella oma-aloitteisesti, kun kukot ovat muualla ja siitoskanalat on erikseen, ja syötävä on tasan sitä mitä annetaan.

Niin, olemme vapaampia kuin pohjoiskorealaiset, mutta emme todellakaan vapaita. Olemme orjia, joihin tosin luotetaan pohjoiskorealaisia kohtalotovereitamme enemmän ja joiden annetaan jopa vaihtaa farmia.

Mitä iloa siis palestiinalaisille olisi Vapaasta Palestiinasta? Aika vähän loppujen lopuksi. He ehkä eläisivät erinimisessä farmissa ja liikkumatilan määrä olisi erilainen (enemmän tai vähemmän!) kuin aiemmin. Vapaita heistä ei varmasti tulisi, sillä valtiohan se Palestiinakin olisi. Mutta onnea silti yritykseen...

Verotuksen ja äänioikeuden suhde

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on Suomessa likipitäen pyhä asia ja tietyllä tapaa verrattain varhaisen käyttöönottonsa vuoksi myös ylpeyden aihe. Lähes yhtä pyhää ja ylpeyttä herättävää on kansainvälisesti vertailtuna toistaiseksi suhteellisen "toimiva" verotus. Kuten lukijani tietävät, en ole verotuksen ystävä, enkä oikeastaan demokratiankaan, mutta pohdin tässä niiden keskinäistä suhdetta ja niiden positiivista kehittämistä sillä oletuksella, että kummastakaan ei ole mahdollista päästä eroon.

Rajaan analyysin kahteen tärkeään verotuksen perusteluun. Ensimmäinen on se, että verotuksella voidaan rahoittaa tulonjako ja julkiset palvelut siten, että jokaisella on saatavilla perustoimeentulo ja laajat peruspalvelut periaatteessa kaikissa tilanteissa. Toinen on se, että verotuksella (erityisesti progressiivisella tuloverolla) rahoitetun tulonjaon katsotaan ehkäisevän äärimmäistä köyhyyttä ja siitä johtuvaa rikollisuutta, mikä nähdään kaikkien etuna.

Äänioikeuden suhteen vertailen kahta erilaista vaihtoehtoa: yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta (nykymalli, joskin mm. vaalipiirijako vähän kyseenalaistaa sitä yhtäläisyyttä) sekä varmasti useimpien taantumuksellisena pitämää maksettujen verojen määrään perustuvaa äänioikeutta.

Jos ajatellaan yhtiömuotoja, niin nykyvaltio ei vertaudu oikein sen paremmin osakeyhtiöön kuin osuuskuntaankaan. Osakeyhtiöissä on käytännössä käytössä ääni per äyri -periaate, eli yhtiöön sijoitettu pääoma eli omistettujen osakkeiden määrä määrittelee äänioikeuden määrän. Osuuskunnissa äänioikeus on puolestaan yhtäläinen, mutta niin on (useimmiten) myös osuuskuntalaisilta vaadittu panos, esimerkiksi osuuskuntamaksu. Nykyvaltiossa äänioikeus on yhtäläinen, mutta vaadittu panos on jopa progressiivisesti sitä suurempi, mitä suuremmat ovat kansalaisen tulot ja varallisuus.

Yhtäläisen äänioikeuden malli on siitä kohtalokkaasti haavoittuvainen, että jos yhden äänen valta (eli valtion menot jaettuna annettujen äänien määrällä) on enemmän kuin äänioikeutettujen enemmistöltä vaadittu henkilökohtainen panos (eli valtion verot jaettuna äänioikeutettujen määrällä), niin äänestäjillä on kannustin ja taipumus kannattaa politiikkaa, joka siirtää varallisuutta rikkaammilta köyhemmille. Samaan lopputulokseen päästään, jos enemmistö pystyy kannattamaan verotuksen lisäämistä siihen pisteeseen, että mainittu raja ylittyy. Vuoden 2010 talousarvion ja vuoden 2007 eduskuntavaalien tiedoilla yhden äänestäjän valta on 18203 euroa ja yhden keskimääräisen äänioikeutetun panos on 7650 euroa. Raja ylittyy siis nykyisin kirkkaasti.

Koska suurin osa äänestäjistä siis voi käyttää valtaa enemmän kuin joutuu vallankäyttöön panostamaan, tuloksena saadaan politiikkaa, joka ensisijaisesti pyrkii hyödyttämään vähemmän panostavia (eli vähävaraisempia) enemmän panostavien (eli varakkaampien) kustannuksella. Koska suuri osa äänestäjistä on lisäksi kokonaan tai lähes kokonaan yhteiskunnan tukien ja julkisten palveluiden varassa, he pyrkivät tuottamaan politiikkaa, joka laajentaa kyseisiä tukia ja palveluita.

Tämän välillisenä seurauksena sekä nettosaajien että täysin riippuvaisten määrät kasvavat jatkuvasti ja vastaavasti nettomaksajien määrä vähenee. Kehitys johtaa väistämättä siihen, että pienenevä maksajien joukko ei enää kykene ja/tai halua rahoittaa enemmistön ylläpitoa ja palveluita. Tällöin järjestelmä romahtaa.

Lisäaikaa ennen romahdusta järjestelmä voi ostaa leikkaamalla sekä veroja että menoja, mutta koska ongelma on äänioikeuden ja verotuksen suhteessa, leikkaukset kumotaan ennen pitkää ja sama meno jatkuu viiveellä, suoraan kohti romahdusta.

Jos sekä demokratia että verorahoitteinen valtio halutaan säilyttää ilman romahdusta, ainakin jomman kumman on muututtava. Äänioikeuden ja verotuksen suhteessa on siirryttävä joko osuuskuntamalliin (yhtäläinen ääni ja yhtäläinen panos, ks. esim. aiempi kirjoitukseni Millainen olisi minarkistinen Suomi?) tai osakeyhtiömalliin eli äänioikeus on suoraan verrannollinen panokseen eli valtion ja kuntien tapauksessa maksettuihin veroihin.

Osuuskuntamallissa verotus ei ole progressiivinen mutta ei myöskään suhteellinen, vaan absoluuttinen tasavero, eli jokainen maksaa saman summan. Koska käsittelin sitä em. aiemmassa kirjoituksessani, en puutu siihen sen enempää tässä.

Osakeyhtiömalli eli sijoitetun panoksen mukaisesti painotettu äänioikeus kuulostaa varmasti taantumukselliselta. Vastahan siitä päästiin eroon 1900-luvulla! Mielestäni se on kuitenkin yhtäläiseen äänioikeuteen verrattuna harkitsemisen arvoinen malli, sillä se käytännössä poistaa äänestäjän vallan ja panoksen välisen epäsuhdan. Tällöin äänestäjillä on kannustin säilyttää ja kehittää vaurautta eikä suinkaan kuluttaa ja tuhota sitä.

Mutta pystyykö painotettu äänioikeus vastaamaan kirjoituksen alussa mainittuihin kahteen verotuksen perusteluun eli toimeentulon ja peruspalveluiden takaamiseen sekä niiden johdosta vähentyneeseen köyhyyteen ja siihen liittyvään rikollisuuteen?

Progressiivisen verotuksen puolustajat ovat oikeassa siinä, että rikkaat ja varakkaat hyötyvät eniten alhaisesta rikollisuudesta, sillä heillä on eniten menetettävää. Painotetun äänioikeuden vallitessa tämä ilmenisi siten, että jos verovaroin tuotettu perustoimeentulo ja julkiset palvelut ovat kustannustehokkain tapa vähentää köyhyyttä ja siihen liittyvää rikollisuutta, niin silloin ne toteutettaisiin myös siinä järjestelmässä. Vastaus on siis todennäköisesti kyllä.

Toteutustapa olisi kuitenkin todennäköisesti nykyisestä poikkeava. Toisin kuin yhtäläisen äänioikeuden ja progressiivisen verotuksen mallissa, jossa äänestäjät käyttävät keskimäärin enemmän valtaa kuin joutuvat panostamaan, painotetun äänioikeuden mallissa maksajilla on enemmän kannustimia vaatia vastinetta rahoilleen. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että perusturvasta tulisi vastikkeellista, vaan todennäköisemmin sitä, että perusturva ja -palvelut toteutettaisiin tehokkaammin, vähemmällä byrokratialla ja tuottavammin.

Sivuvaikutuksena yhteiskunnasta kokonaisuudessaan tulisi vähemmän byrokraattinen ja vähemmän tuhlaileva eli käytännössä varakkaampi. Koska maksajat haluaisivat minimoida veronsa minimoimatta kuitenkaan valtaansa, kokonaisveroaste laskisi ja verovaroin tuotettaisiin vain välttämättömät ja oikeasti yhteiset asiat.

Lopputuloksena sekä rikkaat että köyhät vaurastuisivat, mutta koska samalla tuloerot voisivat mahdollisesti kasvaa, niin ei liene pelkoa, että tähän suuntaan mentäisiin... No, rommausta odotellessa siis.

Ei enää pakkotyötä!

Keskisuomalaisessa 12.9. tutkija Tero Toivanen ja opiskelija Joonatan Virtanen nostivat asevelvollisuuden vaihtoehdoksi yhteiskuntapalveluksen, joka koskisi sukupuoleen katsomatta koko ikäluokkaa ja sisältäisi joko asepalveluksen, siviilikriisinhallintaa tai "yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä julkisella tai kolmannella sektorilla". Vaikka Toivasen ja Virtasen ajatus ei ole kannatettava, olen heille kiitollinen yhteiskuntapalveluksen käsitteestä, sillä se tuo ajatuksen mielettömyyden paremmin esille kuin pelkkä asevelvollisuus.

Suoraan sanottunahan yhteiskuntapalveluksessa (kuten myös rajatummassa asevelvollisuudessa) kysymys on siitä, että osa väestöstä laitetaan "palvelemaan yhteiskuntaa" tekemällä pakkotyötä lähes mitätöntä korvausta vastaan. Tämä myös oli yksi Toivasen ja Virtasen perusteluista, sillä he näkivät ajatuksen "tukevan leikkauskierteessä olevia peruspalveluita". Toisin sanoen kirjoittajat esittävät, että koska verovaroin rahoitettavia palveluita ei enää pystytä rahoittamaan riittävästi verovaroin, pakotetaan nuoret tekemään osa siitä työstä ilman palkkaa tai merkittävää valinnanvapautta.

Todellisuudessa ihmiset parhaiten "palvelevat yhteiskuntaa" yrittämällä ja tekemällä töitä eli tuottamalla muiden käyttöön sellaisia hyödykkeitä ja palveluita, joita muut arvostavat niin paljon, että ovat valmiita niistä maksamaan. Näin saadusta tuotosta ja palkasta valtio verottaa suuren osan julkisen sektorin pyörittämiseen ja julkisten palveluiden tuottamiseen.

Verotukseen verrattuna yhteiskuntapalvelua voidaan ajatella paitsi pakkotyönä, myös sadan prosentin määräaikaisena verona. Sen sijaan, että valtio takavarikoisi vain suuren osan työsi tuloksesta, se takavarikoikin koko työpanoksesi tietyksi ajaksi. Asevelvollisuudessa on lopulta kysymys samasta asiasta, joskin se koskee ainoastaan vajaata puolta ikäluokasta.

Pakkotyö on moraalitonta ja siitä pitäisi pyrkiä eroon eikä suinkaan lisätä sitä. Eikö tämä olekaan maa, joka karkoitti orjuuden? Nuorten, koski se sitten koko ikäluokkaa tai sen osaa, pakottaminen työhön ilman korvausta ja valinnanvaraa on juuri sitä sortoa, jonka alle meidän ei pitänyt taipua.

Pelkästään moraalisista syistä asevelvollisuudesta on luovuttava ja ulkoisen turvallisuuden nimellä tunnettu julkinen palvelu on tuotettava palkkatyönä. Bonuksena kansantalous saa hyötyjä varhentuneina työelämään siirtymisinä, kun entistä pienempi osa ikäluokasta viivästyttää opintojaan tuottamattomassa pakkotyössä.

Toivasta ja Virtasta tosin huolestutti sekin, että mitä harvempi asekoulutetaan, sen suurempi on mielivallan riski, varsinkin jos konflikti syntyy kansan ja armeijan välille. Tämä ongelma poistuu sallimalla sodankäynnin välineet myös yksityisille tahoille, kuten esimerkiksi suojeluskunnille. Lisähyötynä tämä kasvattaisi myös maanpuolustuskykyä ja erityisesti sissisodan pelotetta.