Yhteiskunnan tukien hyväksikäyttö on oikein!

Björn Wahlroosin äskettäisen täysin väärinymmärretyn lausunnon seurauksena Nallea on kritisoitu kovasti muun muassa suurten maataloustukien nostamisesta. Kriitikot huomauttavat mielestään varmaan hyvinkin oivaltavasti, ettei Nallella ole oikeutta vastustaa muiden saamia tukia, kun itsekin on jopa hyvin huomattava tuensaaja. Argumentti on kuitenkin virheellinen ja päinvastoin, Wahlroosille tulisi pikemminkin myöntää mitali hänen toiminnastaan, niin tukien kritisoinnista kuin niiden nostamisestakin!

Parin viikon takaisessa artikkelissani ”Sananvapaus ei riitä!” argumentoin sen puolesta, että oikeus olla eri mieltä on lähes yhtä tyhjän kanssa, jos erimielisyyttään ei saa toteuttaa, sikäli kun se ei suoranaisesti vahingoita muita ihmisiä. Yhteiskunnan tukiviidakon hyväksikäyttäminen onkin ainoa laillinen keino toteuttaa sitä mielipidettä, että valtio verottaa liikaa ja käyttää verovaroja liikaa sekalaisten asioiden tukemiseen.

Jos Wahlroos tukien nostamisen sijasta kieltäytyisi maksamasta veroja (joita hän varmasti maksaa enemmän kuin saa maataloustukia) kokonaan tai edes kritisoimiinsa tukiin menevän osuuden verran, hän joutuisi vankilaan.

Jos hän taas jättäisi tuet nostamatta, hän itseasiassa tukisi järjestelmää, jota hän kritisoi. Tällöin hän jättäisi kyseiset varat valtiolle käytettäväksi johonkin muuhun, kuten esimerkiksi kritisoimaansa köyhyyden tukemiseen. Juuri tällöin hänen sanansa ja tekonsa olisivat ristiriidassa. Vain nostamalla kaikki mahdolliset tuet hän (ja kuka tahansa muu tukien vastustaja tai kriitikko) voi käytännössä lain asettamissa rajoissa paitsi vastustaa tukia, myös osoittaa niiden todellisen mielettömyyden, sillä todellakin, miksi ihmeessä valtion pitäisi tukea varakkaita tai hyvin toimeentulevia ihmisiä, saati sitten ketään?

Mistä pääsemmekin kätevästi siihen Wahlroosin väärinymmärrettyyn lausuntoon. Alkuperäisessä Financial Timesin artikkelissa Wahlroosia lainattiin seuraavasti:

“We need to think about our social economic model. We can’t keep taxing people the way we do and we can’t go on subsidising poverty and broken families.”

”Meidän täytyy harkita sosiaaliekonomista malliamme. Emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyiseen tapaan emmekä voi jatkaa köyhyyden ja rikkinäisten perheiden tukemista.” (minun käännökseni)

Vaikka sensaatiohakuinen media muuta haluaakin uskoa, näin sanoessaan Wahlroosilla ei ollut mitään köyhiä tai rikkinäisiä perheitä vastaan, vaan nimenomaan verottamista ja julkista, vastikkeetonta tukemista vastaan. Verotuksessa sekä julkisissa, vastikkeettomissa tuissa on nimittäin se ongelma, että ne aiheuttavat köyhyyttä ja rikkonaisia perheitä luomalla kieroutuneita kannustimia jäädä elämään tukien varaan tai hankkia niitä lisää esimerkiksi ”rikkomalla” perheitä paperilla.

Englannin kielen sana ”subsidy” toimii tässä yhteydessä paremmin kuin suomen kielen ”tuki”, sillä ”subsidyillä” on perinteisesti ohjattu markkinoiden toimintaa. Jos esimerkiksi on haluttu lisää joukkoliikennettä, sen tuottajille on myönnetty ”subsidy”, jolloin vähemmän kannattavasta tai kannattomattomasta toiminnasta tulee kannattavaa ja sitä saadaan lisää. Sama juttu tietysti maataloustukien kanssa. Sitä mitä tuetaan, saadaan lisää. Ja valitettavasti tämä pätee myös köyhyyteen ja rikkonaisiin perheisiin.

Siksi esimerkiksi köyhyyden tukemista pitää vastustaa, jotta ei syntyisi lisää köyhyyttä. Köyhyyden tukemisen vastustaminen ei ole köyhien vastustamista vaan köyhien kannustamista ryysyistä rikkauksiin. Köyhyyden tukeminen on köyhien vastustamista, sillä juuri se pitää köyhät köyhinä ja tekee entistä useammasta köyhän. (Yksityinen vastikkeellinen ja väliaikainen köyhien avustaminen, siis hyväntekeväisyys, ei pääsääntöisesti aiheuta samaa, koska se ei ole köyhiltä itseltään pois eikä salli tukiriippuvuuden muodostumista.)

Kuten vakituiset lukijat tietävätkin, minäkin vastustan verotusta ja yhteiskunnan tukia, jopa huomattavasti enemmän kuin Björn Wahlroos. En ainakaan usko, että hän vastustaisi niitä kaikkia eikä niin ehdottomasti kuten allekirjoittanut. Ja kriitikoiden, kuten nimimerkki Vanhan demarin, harmiksi minäkin nostan yhteiskunnan tukia mahdollisimman paljon vastustaakseni niitä ja osoittaakseni niiden mielettömyyden. (Tai no, todennäköisesti en nosta niitä mahdollisimman paljon, koska en jaksa ottaa selvää mitä kaikkia hullunkurisia tukia voisin saada.)

Poikkeuksellisesti kerron esimerkin omasta elämästäni, sillä viimeisin saamani tukipäätös on kyllä älyttömyyden huippu. Jään nimittäin juhannukselta kesälomalle, jonka jälkeen käytän isäkuukauden. Samalla vaimoni menee kesken vanhempainrahakauden kesätöihin. Kun vaimoni kysyi Kelasta vanhempainrahan ja kesätyön yhteensovittamisesta, Kelan virkailija suositteli, että loput vanhempainrahakaudesta — siis jo ennen isäkuukautta — kannattaisi siirtää tässä tilanteessa allekirjoittaneelle parempien tukien vuoksi. Vaimoni joutuikin sitten kotona selittämään tukijärjestelmän hienouksia minulle aika monta kertaa, ennen kuin pystyin asian ymmärtämään sen järjettömyydeltä.

Tilanne on siis se, että kesälomallani, jolloin siis palkka juoksee normaalisti, saan lisäksi bruttona 102,94 euroa päivässä vanhempainrahaa. Tässä ei ole mielestäni järjen hiventäkään, ja voin hyvin kuvitella kuinka kohtuuttomalta tuo voi monistakin ihmisistä tuntua. Minustakin se on kohtuutonta. Tämä tuki ei edes tässä tapauksessa kannustanut isää jäämää kotiin hoitamaan lapsia, sillä näin oli sovittu ja järjestelty jo aiemmin, ennen tietoa tukijärjestelmän nyansseista. Minun ei tarvinne alkaa toistamaan itseäni siitä, että verotus on varkautta, osoittaakseni tällaisten tukien mielettömyyden.

Niin, lopuksi siis vinkki muille kesälomalaisille: ei ole mitään syytä jättää siirtämättä vanhempainrahaa kesäloman ajaksi äidiltä isälle, sikäli kun isän tuki useimmiten on korkeampi kuin äidin.

Tilastot vastaan todellisuus

Äskettäisessä kommenttiketjussa nousi esiin ajatus, että käsitykset alkoholin vaaroista ja haitoista ovat tilastotiedettä. Tämä on varsin suppea ja epähumaani käsitys alkoholin haitoista. Siinä missä todellisessa elämässä alkoholistit juovat perheen omaisuuden ja kännipäissään vielä hakkaavat puolison ja lapset, Suuret Ajattelijat röhnöttävät nojatuoleissaan ja päivittelevät alkoholin julkiselle terveydenhuollolle aiheuttamia kustannuksia paperille tulostetuista hienoista tilastoistaan. Tilastot ovatkin kollektivismin epäjumalankuva, jossa kaikki oikean elämän ilot ja surut pakataan helposti käsiteltäviksi numeroiksi, joiden pohjalta yhteiskuntaa voidaan suunnitella.

Yksi keskeinen ongelma tilastopohjaisen yhteiskuntasuunnittelun kanssa on vain se, että me olemme ihmisiä, emme tilastoja. Kun poliitikot julistavat alkoholin aiheuttavan niin ja niin monta ongelmaa vuosittain ja sen estämiseksi nostavat alkoholin verotusta tai rajoittavat muuten myyntiä, alkoholisti ei siitä parannu, vaan laulaa mielessään Irwiniä, juo perheen omaisuuden, ottaa vielä velkaakin päälle ja kännipäissään hakkaa puolison ja lapset. Kun ruuvia kiristetään tarpeeksi, hän alkaa vierailla yhä useammin Virossa, harkita pontikkapannun virittämistä autotalliin tai opetella tuulilasinpesunesteiden väärinkäyttöä.

Verojen ja sääntelyn kiristämisellä voidaan kyllä saada tilastoitu alkoholin kulutus vähenemään, mutta samalla tilastoimaton ja vaihtoehtoinen kulutus kasvaa. Eikä se alkoholisti jätä juomatta siksi, että alkoholi on kalliimpaa tai että sitä ei saa kaupasta iltayhdeksän jälkeen. Rattijuoppo ei virta-avainta kääntäessään mieti kuinka paljon nautittu alkoholi tuli maksamaan. Kuten kirjoituksessani ”Yhden ratkaisun malli” yritin ilmaista, kollektiivinen ratkaisu ei poista yksilöiden ongelmia.

Erityisen surullista tilastojen ja sosiaalivaltion ihannoinnissa on se, että jos alkoholin haitat eivät näkyisi tilastoissa kustannuksina julkiselle sektorille, poliitikkojen mielestä ongelmaa ei olisi juuri lainkaan. Vaikka tarinan alkoholisti ryyppäisi ja hakkaisi perheensä velkaiseksi ja palasiksi, niin se olisi vain yksittäistapaus, jolle ei muka voitaisi mitään. No, eivät poliitikot voikaan, mutta uskotellessaan kansalaisille ratkaisevansa ennen pitkää kaikki ongelmat tilastojen kautta he vievät ihmisiltä aloitteellisuuden ratkaista ongelmansa itse.

Kun julkinen valta ottaa jonkin asian hoitaakseen, valitettavan moni tyytyy siihen ja jää odottamaan jopa loputtomasti, että ongelma ratkeaa julkisen vallan toimesta. Näitä passivoituneita ihmisiä on tästä turha syyttää, sillä siihen heitä on opetettu heidän koko ikänsä: valtio osaa ja pystyy ratkaisemaan kaikki ongelmat. Ja kun jokin ratkaisu ei toimi, luvataan tehdä asian eteen enemmän. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Todellisuudessa mikään ongelma, jonka osoittamiseen tarvitaan tilastoja, ei ole julkisen vallan ratkaistavissa. Todellisen elämän suunnattomasta monimutkaisuudesta johtuen päättäjät voivat tuijottaa vain tilastoja ja yrittää saada ne käyttäytymään mielensä mukaisesti. Tilastot ovat kuitenkin vain osa kuvasta, vieläpä hyvin karkeasti yksinkertaistettuna.

Olenkin usein sanonut, että tilastokeskuksen olemassaolo on varma merkki siitä, että yhteiskunnassa on liian suuri julkinen sektori. Se on sellainen valtio, joka ei pyri ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden poistamiseen Frédéric Bastiatin ihanteen mukaisesti, vaan joka pyrkii tarjoamaan ihmisille mahdollisimman paljon kaikkea hyvää ja helppoa elämää oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Tarkoitus on epäilemättä useimmiten vilpitön, mutta lopputulos on kollektiivisten ratkaisujen suo, joka ei auta ketään, mutta on raskas kaikille — myös niille, joita haluttiin auttaa.

***

Muistutus: Tiedoksi paikallisille, torstaina 29.4.2010 klo 18:30 pidettävän Keski-Suomen Liberaalit ry:n vuosikokouksen jälkeen jatketaan klo 19:00 Liberaalimafian merkeissä Ravintola Ali Babassa. Liberaalimafiahan on puoluepoliittisesti sitoumaton kokoontuminen, mutta kokemus on osoittanut, että osallistujissa on usein monta Liberaalia, joten se selittää näiden tapahtumien läheisen ajankohdan. Tervetuloa!

Maahanmuuttopolitiikka vs. sosiaalipolitiikka

Maahanmuuttokriitikoiden päämäärä on nähdäkseni — joskin karkeasti yksinkertaistettuna — se, että rajoitetaan tai valikoidaan maahanmuuttoa, jotta maahanmuuttajista koituvat sosiaalimenot eivät käy liian kalliiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Maahanmuuttokriitikot tosin tunnistavat analyysissään maahanmuutosta aiheutuvan muitakin menoja ja vaikutuksia kuin sosiaalimenot, mutta ne lienevät kansantaloudellisesti vähemmän merkityksellisiä.

Mainittu päämäärä on kuitenkin virheellinen, koska ongelma ei ole maahanmuutossa vaan siinä sosiaaliturvassa. Vanha talouden nyrkkisääntö — vieläpä siitä harvinainen, että taloustieteen eri koulukunnat eivät siitä taida juuri riidellä — sanoo, että jos tuet jotain, saat sitä lisää. Nyrkkisääntö pätee erityisen näkyvästi sosiaaliturvassa, sillä kun tuemme taloudellisesti toimettomuutta, niin saamme lisää toimettomia. Ilmiössä on tunnistettavissa sekä suora että epäsuora vaikutus.

Yhtäältä liian laaja sosiaaliturva suoraan kannustaa pienituloisia pyrkimään sosiaaliturvan piiriin, varsinkin jos siitä seuraa vapaa-ajan lisääntyminen tulojen pysyessä lähes ennallaan. Toisaalta laajan sosiaaliturvan rahoittaminen nostaa verotuksen tarvetta, mikä puolestaan paitsi heikentää työnteon kannattavuutta varsinkin alemmissa tuloluokissa, myös heikentää työnantamisen kannattavuutta, kun pienempiä hommia ei kannata enää teettää muilla vaan tehdä itse.

Laaja sosiaaliturva yhdistettynä sinänsä hyvään rajat auki -politiikkaan tarkoittaa sitä, että sosiaalitukemme kannustaa nk. elintasopakolaisuuteen, jopa siinä määrin, että maahanmuuton järjestämisestä on jo muodostunut ammattimaista liiketoimintaa. Kaikki maahanmuuttajat eivät toki ole elintasopakolaisia, sillä on mm. paljon niitä työperäisiä (esimerkiksi omalla alallani on hyvin paljon ulkomailta tulleita työntekijöitä) sekä ihan oikeitakin pakolaisia. Kuitenkin nimenomaan elintasopakolaisten ryhmä on tukien kannustamana se nopeimmin kasvava maahantulijoiden joukko, mihin ymmärtääkseni myös maahanmuuttopolitiikan vastainen kritiikki perustuu.

Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan korjaa ongelmaa, koska se ei ole se varsinainen ongelma. Vaikka laittaisimme rajat täysin kiinni ja ympäröisimme maamme korkealla muurilla, sosiaaliturvajärjestelmän ongelmat eivät poistu. Itse asiassa ne vain pahenevat jatkuvasti, kun turvaa yhä vain laajennetaan. Elintasopakolaisten sijasta saisimme vain lisää rakenteellista toimettomuutta omasta takaa. Elintasopakolaisten puuttuminen toki hidastaisi järjestelmän vääjäämätöntä kaatumista omaan mahdottomuuteensa, mutta ei se sitä ehkäisisi.

Rajoittamaton maahanmuutto (ja maastamuutto!) on liberaali ratkaisu ja siihen on pyrittävä. Julkinen sosiaaliturva sen sijaan on hyvin epäliberaali järjestelmä, jonka purkamisen tulisi olla realistisen maahanmuuttopolitiikankin ytimessä. Sosiaaliturva kun voidaan hoitaa yksityisestikin (lue tämä!), niin miksi sen edes pitäisi olla julkista? Julkisen sosiaaliturvan purkaminen poistaisi myös maahanmuuttokriitikoiden esiin nostamat lähinnä elintasopakolaisuudesta aiheutuvat sekä kansantaloudelliset että sosiaaliset ongelmat. Maahanmuuttopolitiikan väitetyt kustannukset ovat todellisuudessa sosiaalipolitiikan kustannuksia.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla

Mutta jos vapaa maahanmuutto ei ole varsinaisesti ongelma, vaan julkinen sosiaaliturva, joka kaiken muun pahan ohella ruokkii elintasopakolaisuutta ja sen lieveilmiöitä, niin kohtaamme poliittisesti hyvin vaikean kysymyksen. Kuinka nimittäin sosiaaliturva voi sellaiseen johtaa, eikös se ole vain turvaverkko hätää kärsiville, jonka moraalisesta ihanuudesta ei voida edes keskustella? Ei se ole, ja pitäisi keskustella.

Tavalliset kansalaiset ymmärtävät kyllä hyvin, että julkiset tuet lisäävät tuettavan asian tarjontaa. He ymmärtävät myös, että tukirahojen täytyy tulla jostain muualta. Väännän silti seuraavaksi tämän rautalangasta, koska tämän blogipalvelun lukijoihin lukeutuu paljon poliitikkoja ja sellaisiksi pyrkiviä, ja usein heidän ymmärryksensä näiden asioiden suhteen tuntuu olevan huomattavasti keskimääräistä heikompi.

Oletetaan, että yhteiskunta koostuu kymmenestä henkilöstä, jotka yhtä lukuunottamatta ovat kaikki tuottavassa työssä. Yhteiskunnassa vallitsee myös sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaa työttömille toimeentulon työssä olevilta kerättyjen verovarojen turvin. Oletetaan, että jokainen työssäoleva saa 10 kolikkoa palkkaa, josta verotetaan puoli kolikkoa yhden työttömän tukemiseksi. Tällöin työtön saa 4,5 kolikkoa tukea ja työlliset saavat pitää 9,5 kolikkoa palkastaan. Haitta työllisille ei tunnu kovin kohtuuttomalta ja työtönkin pärjää jotenkin, vaikka elintaso ei olekaan työllisiin verrattava.

Sitten yhteiskunnan väkiluku kasvaa syystä tai toisesta yhdellä. Syynä voi olla vaikkapa syntyvyys tai maahanmuutto. Yhteiskunnan uusi jäsen ei myös syystä tai toisesta työllisty, vaan jää sosiaaliturvan varaan. Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: korotetaan veroja tai leikataan etuja. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sekä vanha työtön että uusi työtön saisivat 2,25 kolikkoa. Alkaa kuulostamaan jo aika pieneltä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taataan molemmille työttömille sama 4,5 kolikkoa, jolloin työllisten verot nousevat jo yhteen kolikkoon ja käteen jää yhdeksän kolikkoa. (Tietysti välimuotojakin voi olla, lisääntynyt julkinen meno voidaan kattaa esimerkiksi 50-50 veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä tämän esimerkin kannalta.)

Työlliset tulevat edelleen hyvin toimeen ja työttömät jotenkin, joten järjestelmä vaikuttaa toimivan. Yhteiskunnan ulkopuolella, muissa yhteiskunnissa, on kuitenkin satoja henkilöitä, jotka ovat joko täysin tulottomia tai jotka saavat hankittua korkeintaan yhden tai kaksi kolikkoa tuloa. Kun he kuulevat, että tässä yhteiskunnassa työtönkin saa 4,5 kolikkoa tekemättä mitään, niin eikö heille vain synnykin houkutus muuttaa yhteiskuntaan? He voivat tulla hakemaan töitä, mutta niiden saannilla ei ole niin väliksi, kun joka tapauksessa tulot ja elintaso moninkertaistuvat.

Tällöin ei tarvitakaan kuin yhdeksän uutta työtöntä yhteiskuntaan, joko maahanmuuton tai väestön lisääntymisen kautta, kun työllisten ja työttömien tulot kohtaavat, olettaen että työttömien tukitasosta ei edelleenkään tingitä. Yhteiskunnassa on sitten siis 9 työllistä ja yksitoista (alkuperäinen, ensimmäinen uusi ja 9 uutta) työtöntä. Tällöin jokainen ansaitsee 4,5 kolikkoa, riippumatta siitä onko töissä vai ei. Eikö viimeistään tällöin — ellei jo silloin, kun tulot ovat pudonneet 5-7 kolikkoon — jokainen työllinen omalla tahollaan mieti, että kannattaako viettää päivät töissä, kun voisi hankkiutua työttömäksi ja saada samat (tai lähes samat) tulot sekä valtavasti vapaa-aikaa? Tällöin soppa on viimeistään valmis.

Toki on niin, että yhteiskunnan väkimäärän kasvaessa myös työt lisääntyvät. Kuitenkin jos työllisten määrä kasvaa hitaammin kuin työttömien, niin tuomiopäivän saapuminen kestää vain hieman kauemmin. Toisaalta, jos työllisten määrä kasvaa julkisella sektorilla, esimerkiksi byrokraateiksi hallinnoimaan kasvanutta väkimäärää tai opastamaan uusia työttömiä tukien hakemisessa, niin veronmaksajan ja siten koko yhteiskunnan kannalta tuomiopäivä saapuu vain nopeammin, sillä oletettavasti julkisella sektorilla maksetaan palkkaa enemmän kuin työttömälle korvauksia, jolloin tuottavaa työtä tekevien verotaakka kasvaa enemmän.

Todellisessa maailmassa kuva on tietysti paljon monimutkaisempi. Kannustinloukkuja on jo valtavasti, kaikkea työtä ei yksinkertaisesti kannata tehdä, koska tuilla pärjää paremmin tai ainakin lähes yhtä hyvin. Työehtosopimuksen omaavilla aloilla työntekijä ei voi hinnoitella työtään tessiä halvemmaksi, jolloin työllistyminen voi erityisesti kieli- ja/tai ammattitaidottoman kohdalla epäonnistua siitäkin syystä.

Hyvin pitkälle nämä asiat korjautuisivat itsestään, kun löydettäisiin rohkeus luopua julkisesta sosiaaliturvasta ja voitaisiin siten alentaa verotaakkaa merkittävästi. On edelleenkin huomattava, että julkisesta sosiaaliturvasta luopuminen ei todellakaan tarkoittaisi sosiaaliturvasta luopumista. Jokaisella ihmisellä on monia mahdollisuuksia saada apua yksityisesti vaikeissa tilanteissa.

Lähes kaikilla on perhettä ja sukulaisia, lähes kaikilla on ystäviä ja tuttavia, kaikilla on mahdollisuus säästää ja ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia, kaikilla on mahdollisuus liittyä ammattiliittoon tai työttömyyskassaan, pankeista saa lainaa, kun hoitaa asiansa hyvin, ja viime kädessä kuka tahansa saa apua hyväntekeväisyysjärjestöiltä, seurakunnilta, pelastusarmeijalta, yms. Avun hankkiminen itse kannustaisi myös entistä kovemmin korjaamaan tilannettaan itse, sen sijaan että odottaisi vuosikausia tilanteen korjautumista itsekseen, kuten jotkut tekevät.

Suuri ongelma sosiaaliturvan rukkaamisen kannalta on lähinnä se, että jo niin valtava määrä ihmisiä on tavalla tai toisella riippuvaisia sosiaaliturvajärjestelmästä. Sosiaaliturvaa ei voida lopettaa kerralla, koska kaikki sen varassa elävät ihmiset eivät voisi samanaikaisesti löytää itse parannusta tilanteeseensa tai turvaa muualta. Tämä asia on erittäin tärkeä huomioida, sillä siinä vaiheessa kun sosiaaliturvajärjestelmä vääjäämättömästi romahtaa omaan mahdottomuuteensa, vieläkin useampi ihminen tulee olemaan siitä riippuvainen, ja silloin se romahtaa kerralla eikä hallitusti. Inhimillinen ratkaisu olisikin luopua julkisesta sosiaaliturvasta vähitellen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin helvetti pääsee irti.

(Kuten pitkäaikaisimmat lukijani varmasti huomasivat, tämä kirjoitus oli hieman muokattu uusinta kahdesta aiemmasta [1, 2] kirjoituksestani. Lisää maahanmuuton merkityksestä voi lukea vaikkapa CIEL:n sivuilta: Courage, Fear and Immigration:The Significance of Welcoming Newcomers in a Free Economy.)

Lasten kasvatus ja aikuisuus

Kun kasvatamme lapsiamme, opetamme heille hienoja ja tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisistä välittämistä, rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja niin edelleen. Emme salli heidän ottavan leluja toisilta ilman lupaa (varastavan), pakottaa tai uhkailla toisia tai odottavan saavansa kaikkea haluamaansa heti nyt. Tarkoituksemme rakastavina vanhempina, huoltajina, päivähoitajina ja opettajina on antaa lapsille mahdollisuus rakentaa itselleen hyvä elämä ja olla hyviä ihmisiä.

Kuitenkin sillä hetkellä, kun lapsistamme tulee täysi-ikäisiä, odotamme heidän nuorina aikuisina hyväksyvän varastamisen, pakottamisen ja koko joukon muita paheita. Samat pahat asiat, jotka aivan oikein kiellämme lapsiltamme, muuttuvat täysin hyväksytyiksi ja jopa hyvinä pidetyiksi aikuisten kohdalla — kunhan varastajana ja pakottajana toimii yhteiskunta kollektiivisesti. Vaikka Pekka ei saanut pienenä ottaa lelua toiselta lapselta, isona hänelle ”siirretään” rahaa muilta isoilta ihmisiltä, jos hän ei itse onnistu sitä hankkimaan.

Tästä ilmeisestä ristiriidasta olen ajatellut kirjoittaa jo pitkään, mutta nyt se palasi konkreettisesti mieleeni CIEL:n julkaiseman artikkelin Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa holhouksen vastustamista luettuani. Artikkeli puhuu siitä syystä, minkä vuoksi sallimme aikuisina kollektiivisen varastamisen ja pakottamisen, eli holhouksen kaipuusta.

Kun olimme itse lapsia, vanhempamme järjestivät meille katon pään päälle, ruoan lautaselle, lelut leikittäväksi ja paljon muuta, usein jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella. Vaikka lasten huolet ovat lasten näkökulmasta joskus hyvinkin suuria, aikuisen näkökulmasta lapsen elämä on helppoa ja leppoisaa, lähes yhtä leikkiä.

Aikuisten huolet sen sijaan, tietenkin aikuisen omasta näkövinkkelistä, aivan kuin joskus lapsen huolet lapselle itselleen, voivat olla hyvinkin murskaavia. Ja jos oma elämä onkin kunnossa, niin muiden elämä se ainakin huolettaa! Mikäpä tällöin helpottaisi huolia ja elämää enemmän, kuin jokin, joka isän vahvuudella ja äidin hellyydellä lupaisi hoitaa asiat parhain päin, kuten katot päiden päälle, ruoat lautasille ja lelut leikittäviksi. Olisipa mukavaa olla itsekin vielä lapsi! Ja vastaus siihen pyrkii olemaan sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio.

Paitsi että meidän piti olla aikuisia. Aikuiset hoitavat huolensa ja ongelmansa itse, eivätkä lykkää niitä muiden harteille tai odota niiden ratkeavan itsekseen. Ja jos aikuiset eivät itse pärjää, he ovat jo niin isoja, etteivät kiukkuile, vaan nöyrästi pyytävät itse apua sukulaisilta, ystäviltä tai hyväntekijöiltä.

On toki helppoa luoda varastamis- ja pakottamiskoneisto, joka lupaa auttaa kaikkia, jotta kenenkään ei itse tarvitse pyytää apua, olisihan sellainen noloakin. Mutta aikuismaista käytöstä se ei ole. Se on samanlaista käytöstä kuin hiekkalaatikolla raivoavan Pekan, joka vaatii Villeltä tämän itselleen mieluisaa lelua. Sen me aikuiset tuomitsemme epäröimättä, mutta kun teemme samaa itse, siitä on tullutkin kaikista hyveistä ylevin — hyvinvointivaltion rakentaminen ja puolustaminen. Hyi. Joskus hävettää olla aikuinen. Lapset sentään oppivat olemaan hyviä ja kilttejä.