Bitcoin, maailmanvaluutta

Jos olet seurannut bitcoinin kurssikehitystä vain viimeiset kaksitoista kuukautta, kuten suurin osa muusta maailmasta, niin otsikkoni saattaa vaikuttaa sinusta harhaiselta. Bitcoinhan on sukeltanut jo yli 80% ja julistettu kuolleeksi satoja kertoja, joten miten siitä muka enää koskaan voisi tulla mitään? Helposti, lue vaikka.

Bitcoinin fundamentit

Ennen varsinaista asiaa on syytä kerrata mistä bitcoinissa on kysymys. Bitcoin on siis ensimmäinen ja laajimmalle levinnyt sovellus lohkoketjuteknologiasta. Bitcoin käyttää lohkoketjua muodostamaan maailmanlaajuisen jaetun tilikirjan, johon kuka tahansa voi (louhijoiden avustuksella) tehdä uusia merkintöjä, jota kuka tahansa voi lukea, ja jonka vanhoja merkintöjä ei enää koskaan voi muuttaa. 

Tilikirjan turvallisuuden ja muuttamattomuuden takaa louhijoiden käyttämä massiivinen laskentateho, josta heille maksetaan palkkioksi siirtomaksuja sekä vielä toistaiseksi uusia bitcoineja. Kuka tahansa voi ryhtyä louhijaksi, mutta edes yli puolet laskentatehosta omaavista louhijoista ei voi yhdessäkään yrittää huijata muita muuten kuin yrittämällä perua jonkin tuoreen tilikirjamerkintänsä suurin kustannuksin ja silti todennäköisesti siinä epäonnistuen.

Bitcoinin tarjoamaa tilikirjaa voi käyttää paitsi bitcoin-siirtojen kirjaamiseen, myös lukuisten muiden sovellusten pohjana. Esimerkiksi salamaverkko (Lightning Network) on bitcoin-siirrot lähes välittömiksi ja lähes maksuttomiksi muuttava toisen kerroksen sovellus, joka mahdollistaa bitcoinin skaalaamisen jopa maailmanvaluutaksi. Bitcoinin avulla voitaisiin muun muassa myös luotettavasti allekirjoittaa sopimuksia, pitää säästöt turvassa myös onnettomuuksien varalta sekä perustaa yrityksiä ja demokraattisia yhteisöjä (multisig-lompakot).

Jaetun ja taatusti luotettavan tilikirjan edut ovat varmasti ilmeiset kenelle tahansa korruption ja talousrikollisuuden problematiikkaa pohtineille. Edullisten, nopeiden ja luotettavien globaalien maksusuoritusten edut ovat puolestaan ilmeiset kenelle tahansa verkkokauppojen käyttäjälle tai kansainvälisiä tilisiirtoja tehneille.

Ja mitä tulee bitcoinin 80% kurssiromahdukseen, niin tämä taitaa olla bitcoinille jo kolmas sellainen, eräiden hieman pienempien lisäksi. Toisaalta bitcoinin historian ensimmäinen maksusuoritus oli se kuuluisa kymmenentuhatta bitcoinia eli nykykurssillakin vielä 30 miljoonaa euroa kahdesta pizzasta. Pitkälle on siis tultu, ja muna-kana-ongelman ratkettua volatiliteetti poistuu myös.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Kuulen jo ajatuksesi näytön siltä puolelta: "jos bitcoinin edut ovat kerran niin ylivertaiset, niin miksi kurssi sakkaa?" Tähän on muutamakin hyvä syy.

Ensinnäkin, kun bitcoin reilu vuosi sitten hurjan nousunsa ansiosta kohosi ensimmäistä kertaa kunnolla niin suurpääoman kuin tuulipukukansankin vaihtoehtoiseksi sijoituskohteeksi, siinä mahdollisesti lähti niin sanotusti mopo vähän lapasesta. Kurssi kävi ehkä korkeammalla, kuin mihin bitcoinilla siinä vaiheessa oli vielä varsinaisesti edellytyksiä.

Toisaalta, viime loppuvuoteen asti taloussykleista irrallisena tai jopa osittain vastasyklisenä toiminut bitcoin saattoi kohonneen asemansa vuoksi tulla ainakin väliaikaisesti osaksi taloussykliä. Ja koska bitcoin on lopultakin sangen likvidi sijoituskohde, niin kuluneen vuoden kurssilasku voi olla osa taloussyklin kääntymistä, jolloin bitcoin varsin ironisesti voi olla romahduksen airut.

Kolmanneksi, kuten mikä tahansa verkostovaikutusten päälle rakentuva uusi teknologia, myös bitcoin "kärsii" muna-kana-ongelmasta. Jotta bitcoin voisi olla massojen maksuväline, riittävän monen pitäisi sitä käyttää, mutta riittävän montaa käyttäjää ei välttämättä saada, ellei se ole jo massojen maksuväline. Tätä ongelmaa tosin jo viime vuoden ralli osittain oli murtamassa, mutta se mitä tapahtuu seuraavaksi, on varsinainen läpimurto.

Viimeinen taloussykli

Keskuspankkiaikakauden taloushistoria alkaa olla pikkuhiljaa yksitoikkoista luettavaa. Ensin talous kasvaa hurjaa vauhtia ja sitten tulee romahdus. Romahduksesta toivutaan uuteen hurjaan nousuun, kunnes tullaan taas alas.

Taloussyklien tahti on vain kiihtynyt sen jälkeen, kun 1970-luvun alussa globaali rahatalous irtosi viimeisistäkin pidäkkeistään presidentti Nixonin irrotettua reservivaluutta dollarin jo siihen mennessä nimelliseksi muuttuneesta sidoksestaan kultaan.

Sen jälkeen taloussykleissä on korostunut myös fokusoituneiden kuplien merkitys. On ollut asuntokuplaa ja IT-kuplaa. Keskuspankkipiireissä, erityisesti Yhdysvaltain Fedissä, on jopa julkilausutusti käytetty uusien kuplien puhaltamista korjauskeinona viimeisimpään romahdukseen. Se ei olennaisesti poikkea uuden kännin vetämisestä korjauksena krapulaan.

Valitettavasti viinakin loppuu joskus, ja pitkän rännin päätteeksi on edessä maailmanluokan madafakin darra. On hyvin mahdollista, että nykyinen julkisen velan kupla on osa viimeistä taloussykliä ja että seuraavan romahduksen koittaessa ei enää voida puhaltaa uutta kuplaa tilalle, eikä riipaista sitä korjaavaa känniä.

Maailmanvaluutta

Bitcoin auttaa jo konkreettisesti ihmisiä Etelä-Amerikan ja Afrikan erinäisissä rikkinäisissä talouksissa. Esimerkiksi Venezuela on tuhonnut taloutensa ja virallisen valuutan inflaatio kiitää jo pitkälti yli miljoonassa prosentissa. Ei siis liene ihme, että venezuelalaiset omaksuvat nopeasti käyttöönsä bitcoinia, joka kaiken muun hyvän lisäksi on vapaa myös inflaatiosta.

Sama on edessä kehittyneessä maailmassa, kun keskuspankkiaikakausi kohtaa tiensä pään. Silloin on hyvä, että bitcoin on vaihtoehtona olemassa, salamaverkko on valmis ja kryptovaluutta jo suurehkon vähemmistön käytössä.

Kun rahatalous viimeksi romahti kunnolla lähes koko tunnetussa maailmassa, seurasi satojen vuosien mittainen pimeä keskiaika, jolloin rahaa ei entisen Länsi-Rooman alueella käytetty lainkaan, vaan ihmiset kurjistuivat vaihdantatalouden varassa. Onneksi tällä kertaa meillä on vaihtoehto valmiina.

Tämän joulun paras lahja?

Bitcoinien enimmäismäärä on 21 miljoonaa kappaletta. Yksi bitcoin jakautuu sataan miljoonaan satoshiin, ja salamaverkon myötä on periaatteessa mahdollista siirtää jopa satoshin osia.

Kun 21 miljoonaa bitcoinia jaetaan hieman jo vanhentuneella arviolla maailman väkimäärästä eli seitsemällä miljardilla, saadaan tulokseksi kolme millibitcoinia eli kolmesataatuhatta satoshia. Jos (ja kun) bitcoin on maailmanvaluutta, keskimääräinen maailmankansalaisen varallisuus on kutakuinkin sen verran.

Tänä jouluna meidän lastemme joululahjojen joukossa on kullekin oma kotimainen Denarium-kolikko, joka sisältää tuon kolme millibitcoinia. Denariumit ovat eräänlaisia bitcoin-lompakoita, joihin voi säilöä turvallisesti bitcoineja pitämättä niitä tietokoneella tai verkossa, soveltuen erityisesti pitkäaikaiseen säilytykseen.

Bitcoin on tällä hetkellä alennuksessa, joten kolmesataatuhatta satoshia saa kympillä! Isommat omaisuudet lapset kerätkööt aikanaan itse, mutta eikö tulevaisuuden maailman keskivertovarallisuus olekin aika mukava pesämuna?

Talouden madonluvut

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.

Uusipaavalniemen määrämittainen jäi reilusti vajaaksi

Nettiaktivistit saivat sitten vihdoin kannustettua Uuden Suomen uutisoimaan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemen (kesk.) talousdemokraattiset näkemykset. On sinänsä huolestuttavaa, että Suomessa ilmeisesti jo 1.400 ihmistä on innostunut tuosta tuhoisasta ideologiasta, mutta se varmaankin johtuu siitä, että kyseessä on puolitotuus, mikä tekee asiasta uskottavan. Tietenkin ihka oikean kansanedustajan ja vieläpä eräänlaisen kansallissankarin hurahtaminen tähän aatteeseen tuo sille monien silmissä lisäpisteitä.

Kuten Uusis sanoo, on totta että raha on velkaa ja nykymenolla talouden todellinen romahdus on lähellä. Vaikea sanoa onko kyse kahdesta vuodesta vai meneekö siihen viisikin vuotta. Se voi tapahtua kahdessa kuukaudessakin, jos ihmisten luottamus valtioiden ja keskuspankkien kulissitalouteen aivan oikeutetusti katoaa.

Romahduksen voi estää ainoastaan jyrkkä ja tiukka poliittinen suunnanmuutos kohti säästäväisyyttä, taloudellista kurinalaisuutta ja aitoa rahaa, mikä sekin toisi vuosikymmeniä jatkuneesta velkavetoisesta kulutusjuhlasta johtuen merkittäviä ja konkreettisia elintason heikennyksiä, mutta mahdollistaisi talouden tervehtymisen. Sellainen on kuitenkin poliittisesti epätodennäköistä, vaikka joissakin Euroopan maissa (ei tietenkään Suomessa!) on otettu rohkaisevia, mutta toistaiseksi aivan liian pieniä askeleita siihen suuntaan.

Todennäköisemmin Suomessa ja muuallakin ryhdytään aina vain huonompiin poliittisiin ratkaisuihin, koska 1) jotain on tehtävä, 2) aiempi jokin ei ole toiminut (vaan pahentanut asiaa), 3) aiempia virheitä ei voida missään tapauksessa myöntää ja 4) saavutetuista eduista ei tingitä, piste. On siis varsin mahdollista, että Uusipaavalniemen ja talousdemokratialiikkeen ajatukset alkavat jossain vaiheessa vedota muihinkin poliitikkoihin, kun perinteiset talouspoliittiset umpikujat on kokeiltu loppuun saakka, jos romahdus ei vielä siihen mennessä ole tullut.

Mutta jos Uusis kerran on oikeassa siinä, että raha on velkaa ja että velkakupla on kestämätön, niin mitenkäs hänen ratkaisunsa sitten voi mennä pieleen? Talousdemokraatit tunnistavat oikein sen, että pankit ja keskuspankit voivat luoda rahaa (eli velkaa) tyhjästä kirjanpitoteknisesti, mutta he pitävät sitä ongelmana lähinnä siksi, että pankit perivät tyhjästä luodusta rahasta (eli velasta) korkoa, jolloin velkoja ei voida maksaa koskaan pois, koska korkojen maksaminen edellyttää lisää rahaa eli velkaa. Tyhjästä luotua rahaa he eivät sinänsä pidä ongelmana, vaan haluavat siirtää sen luomisen pankeilta ja keskuspankeilta valtioille, joiden tehtävä olisi sitten luoda korotonta eli velatonta rahaa. Tällä itse luomallaan rahalla valtiot sitten voisivat maksaa velkansa pois ja lisäksi lähes ilmaiseksi (paperin ja painomusteen hinnalla) kustantaa kaikki mahdolliset hyvinvointipalvelut, sosiaaliedut ja muut ihanuudet kaikelle kansalle.

Ajatus kuulostaa uskottavalta ja vetoavalta, mutta siinä on kohtalokas virhe. Ongelma ei nimittäin ole tyhjästä luodusta rahasta peritty korko, vaan itse rahan luominen tyhjästä! Vaikka nykyinen velkatalous tuleekin kaatumaan omiin ongelmiinsa, korko on itse asiassa ollut se tekijä, joka on sitä kaatumista hidastanut eli vähentänyt tyhjästä luodun rahan kysyntää, vaikka koron periminen tyhjästä luodusta rahasta onkin sinänsä moraalitonta. Nyt alhaisen, lähes nollakorkoisen fiat-rahan aikana romahdus lähestyy entistä nopeammin.

Talousdemokraatit, Uusis mukaanlukien, unohtavat mitä se raha oikein on. Kysymyshän on vaihdonvälineestä. Raha on olemassa, jotta meidän ei tarvitsisi olla tuomittuja vaihtotalouden (barter) kurjuuteen. Kovin monimutkaiset tuotantorakenteet eivät nimittäin ole mahdollisia, jos esimerkiksi suutarin täytyy leipää saadakseen löytää leipuri, joka tarvitsee uusia kenkiä. Rahataloudessa suutari voi sen sijaan etsiä kenet tahansa uusien kenkien tarvitsijan, saada tältä rahaa ja mennä rahalla ostamaan leipurilta leipää.

Erityisen huomattavaa asiassa on tuo järjestys. Suutarin on ensin tuotettava jotain, jotta hän voi sitten itse kuluttaa. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on velka, joka mahdollistaa kuluttamisen tai investoimisen ennen tuottamista. Usein velan tarkoituksena onkin mahdollistaa tuottaminen. Korko puolestaan on luotonantajan korvaus siitä riskistä, ettei velkaa maksettaisikaan pois sekä siitä, etteivät rahat ole käytettävissä muuhun, ja luotonottajan kannustin ottaa velkaa vain oikeaan tarpeeseen.

Jos valtio (tai pankki) luo rahaa tyhjästä, vaihdonvälineen tuottamisedellytys jää pois. Valtio ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti ostaa sillä tuotteita ja palveluita. Myöskään pankki ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti "ostaa" sillä korkoa laina-asiakkailtaan. Ongelma ei siis ole se korko, vaan se, että ostetaan eli vaihdetaan tuottamatta itse mitään eli antamatta mitään vaihdossa.

Jos suutari voisi luoda rahaa tyhjästä, hänen ei tarvitsisi tehdä yhtä ainoaa kenkää saadakseen ostettua leipää. Yhteisö olisi siis sekä kenkien että leivän verran köyhempi ja kylläisen mutta hyödyttömän suutarin verran "rikkaampi". Pankkien tapauksessa kysymyksessä on varallisuudensiirto kaikilta muilta pankkiireille. Valtion tapauksessa kysymys on puolestaan puhtaasta kuluttamisesta ja siten säästöjen tuhoamisesta sekä ihmisten vallanhimon tyydyttämisestä.

Jos valtio voisi luoda vaurautta luomalla korottomasti rahaa tyhjästä, kuten talousdemokraatit uskovat, valtio voisi tehdä meistä kaikista rikkaita painamalla jokaiselle selkärepullisen tai kottikärryllisen viidensadan euron seteleitä. Tätä on maailman historiassa monta kertaa kokeiltukin, viimeksi Zimbabwessa, vaikka Uusis ja taldemarit kiven kovaan inttävätkin, että kyse ei ole samasta asiasta, mutta juuri siitä on kyse.

Jos rahaa luodaan tyhjästä eli ostetaan asioita antamatta mitään vaihdossa, rapautetaan ja lopulta tuhotaan rahan merkitys vaihdonvälineenä. Rahan arvo laskee tällöin jatkuvasti ja sitä joudutaan luomaan yhä suurempia määriä saman ostovoiman säilyttämiseksi. Seteleihin ryhdytään lisäämään nollia siinä vaiheessa, kun painokoneet eivät enää muuten pysy vauhdissa mukana. Lopulta rahan arvo on pienempi kuin sen paperin, jolle se on painettu. Jo kauan ennen sitä valtaosa väestöstä on työttömänä, kaupoista ei enää saa tavaroita ja aamulla ansaittu raha on arvotonta iltaan mennessä. Rahatalous on tuhottu ja ihmiset siirtyvät vaihtotalouteen, sillä sekin kurjuus on parempi kuin rahatalouden zimbabwelainen katastrofi.

Ratkaisu on siis naurettavan helppo, mutta se on aivan jotain muuta kuin mitä Uusipaavalniemi esittää. On lopetettava rahan luominen tyhjästä ja annettava ihmisten itse valita rahansa. Aito raha (mikä tahansa muu kuin fiat) kannustaa säästäväisyyteen ja kurinalaiseen taloudenpitoon. Se johtaa kestävään talouteen, jossa kulutetaan ja velkaannutaan vain tarpeeseen, eikä vain huvin vuoksi tai ylettömiä riskejä ottaen. Siirtymävaihe tosin olisi raskas, johtuen velkavetoisen kulutustalouden luomasta vääristyneestä tuotantorakenteesta.

Myös fiat-rahan säilyttäen on teoriassa mahdollista ylläpitää kohtuullisen kestävää taloutta, mutta se edellyttäisi vähintäänkin pankkien osittaiskassavarannosta luopumista ja korkojen määräytymistä kokonaisuudessaan markkinaehtoisesti. Ratkaisu jäisi kuitenkin vajaaksi, sillä poliitikoille olisi melko vaivatonta myöhemmin palauttaa osittaiskassavaranto ja keskuspankkien korko-ohjaus, jolloin ilo olisi parhaimmillaankin väliaikainen.

* * *

Lue myös aiemmat kirjoitukseni talousdemokratiasta: Huonoa ei kannata korvata huonommalla (21.7.2009) ja Talousdemokratia on populistista pelleilyä (4.8.2009). Talousdemokraattien kasvun hillitsemiseksi toivon mahdollisimman monen tykkäävän tästä ja linkkaamistani kirjoituksista sekä levittävän niitä edelleen sosiaalisissa medioissa ja foorumeilla. Kiitos!

Yhteisen kakun keräämisestä ja jakamisesta

Julkisen sektorin tuloja ja menoja voidaan verrata yhteiseen kassaan tai kakkuun, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat ja josta kaikille jaetaan.

Tasa-arvoisin mahdollinen kakku olisi tietenkin sellainen, johon jokainen osallistuisi yhtä paljon ja josta jokainen saisi yhtä suuren palan, mutta se ei olisi kovin mielekäs, sillä tällä tavoin jokainen olisi jaon jälkeen omillaan ja kakku olisi täysin turha, olettaen ettei kakunteossa olisi lainkaan hukkaa. Koska hukkaa kuitenkin aina on (hallinnolliset kulut, jne.), kaikille olisi parempi tehdä oma pieni kakku ja syödä se itse.

Mutta koska ihmiset ovat keskenään erilaisia, jokainen ei edes voi pystyä osallistumaan yhteiseen kakkuun yhtä paljon, ellei sitten yhtälaista osallistumista määritellä vähäisimmän osallistujan mukaan. Sen lisäksi pidetään yleisesti ja virheellisesti epäoikeudenmukaisena, että toisilla on vähemmän ja toisilla enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteiseen kakkuun. Sen vuoksi pyritäänkin tätä kuviteltua vääryyttä oikaisemaan ja väärinymmärrettyä tasa-arvoa edistämään siten, että jokainen osallistuu yhteiseen kakkuun kykyjensä mukaan ja siitä jaetaan jokaiselle tarpeiden mukaan.

Joka tapauksessa, tämä yhteisen kakun menetelmä voisi olla suhteellisen toimiva ratkaisu lähimmäisten tukemiseen ja vähäosaisten auttamiseen, mikäli siihen osallistuminen sekä siitä saaminen olisi vapaaehtoista. Jostain syystä vapaaehtoisuuteen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa uskota, vaan enemmistöllä koetaan olevan oikeus määrätä vähemmistö osallistumaan kakkuun enemmistön määrittelemällä osuudella. Sen lisäksi enemmistöllä on täysi valta määrätä kuinka kakku jaetaan.

Pääasiassa tästä pakosta ja enemmistövaltaisuudesta johtuen yhteisen kakun menetelmä kääntyy itseään vastaan, useammastakin erillisestä yksittäisestä tekijästä johtuen.

Ensinnäkin, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin esittää kykyjensä olevan todellista alhaisemmat, varsinkin jos on odotettavissa, että on saamassa kakusta vähemmän kuin on sinne joutumassa antamaan. Tästä seuraa se, että osallistujien huijaamisen estämiseksi tarvitaan entistä suurempi hallinnollinen koneisto seuraamaan heidän todellisia kykyjään. Kyvykkyyden seurannasta puolestaan seuraa se, että ylimääräinen työskentely (kykyjen näyttö) vaihdetaan entistä helpommin vapaa-aikaan. Tällöin hallinnolliset kustannukset nousevat ja kokonaistuotanto laskee.

Toisekseen, jokaisella saajalla on suuri kannustin esittää tarpeidensa olevan todellista suuremmat. Tämän torjumiseksi on entisestään kasvatettava kakun hallinnollista koneistoa ja todellisten tarpeiden sekä kykyjen seurantaa. Jälleen lisääntyneestä valvonnasta seuraa taas se, että varsinkin vähiten kyvykkäät luopuvat kokonaan työskentelystä voidakseen osoittaa mahdollisimman suurta todellista tarvetta. Näin sekä hallinnolliset kulut että kakun tarve kasvavat, kokonaistuotannon edelleen laskiessa.

Kolmanneksi, jokaisella osallistujalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että vaaditun osallistumisen rakennetta muutetaan kyseistä osallistujaa suosivaksi. Mitä suurempi on nykyisen osallistumisrakenteen edellyttämä panos tietyltä osallistujalta, sitä enemmän tämän kannattaa investoida realistisiin hankkeisiin muuttaa tuotantorakennetta. Tämän johdosta erityisesti kyvykkäimmät ja varakkaimmat osoittavat kasvavaa kiinnostusta osallistumisrakenteen muuttamiseen vähäosaisimpien ollessa kykenemättömiä vastaavaan toimeen. Tästä seuraa se, että osallistumissäännöstö monimutkaistuu ja hallinnolliset kulut kasvavat. Lisäksi osallistumisen painopiste — täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — alkaa liukua pois kyvykkäimmiltä vähemmän kyvykkäille. Osallistumisrakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt panokset ovat lisäksi pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Neljänneksi, jokaisella saajalla on suuri kannustin pyrkiä vaikuttamaan enemmistön kokoonpanoon ja mielipiteisiin siten, että kakun jakamisen menetelmää muutetaan kyseistä saajaa suosivaksi. Eniten mahdollisuuksia tähän vaikuttamiseen on niillä, jotka ovat nykyisin suurimpia yksittäisiä saajia, sekä niillä, joilla on muuten eniten kykyjä ja varoja. Tällöin jakorakenne liukuu vähitellen — niin ikään täysin vastoin alkuperäistä tarkoitustaan — niiden eduksi, joilla on jo muutenkin, niiden kustannuksella, joilla on kaikkein vähiten. Lisäksi jakosäännöstö monimutkaistuu entisestään, mikä kasvattaa jälleen hallinnollisia kuluja, ja jakorakenteen muutoksen ajamiseen käytetyt investoinnit ovat pois oikeasti tuottavasta toiminnasta.

Kuten tästä selvästi näemme, yhteisen kakun menetelmä — jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan — kääntyy ajan myötä päälaelleen ja johtaa siihen, että köyhät tukevat lopulta rikkaita. Suurin voittaja on kuitenkin hallinnollinen koneisto, joka kasvaa joka ainoassa vaiheessa. Toisin sanoen, virkamiesten määrä sekä heidän työmääränsä ja palkkavaatimuksensa kasvavat jatkuvasti.

Virkamiehistöstä kehittyykin yksi yhteisen kakun menetelmän suurimmista puolustajista. Lisäksi sitä puolustavat kaikki ne, jotka siitä todellisuudessa hyötyvät, sekä ne, jotka monimutkaisuuden harhauttamana kuvittelevat siitä hyötyvänsä, ja ne, jotka pitävät jakoa oikeudenmukaisena, vaikka eivät itse hyötyisikään. Kaikki yhteisen kakun menetelmän puolustajat yrittävät epätoivon vimmalla kumota ja vaientaa kaiken kritiikin — kuten tämän kirjoituksen — jotta voisivat itsekkäästi nauttia tilanteesta mahdollisimman pitkään.

Lopulta kuitenkin aivan kaikki häviävät yhteisen kakun menetelmässä, sillä sekä hallinnolliset kulut — järjetön virkamiesarmeija — että kokonaistuotannon lasku ovat pois kaikesta oikeasti hyvästä sekä vapaaehtoisesta, todellisesta hyväntekeväisyydestä; puhumattakaan siitä, että kakkumakujakin on todellisuudessa enemmän kuin yksi ”yhteinen”.

Poliitikkojen arkkityypit, osa 3: Ojasta allikkoon

Tämä on poliitikkotrilogiani kolmas ja viimeinen osa. Kahdessa aiemmassa osassa käsittelin kahta tärkeintä poliitikkotyyppiä, hyväntekijöitä ja heimopäälliköitä. Kuten muistamme, hyväntekijäpoliitikot ovat mukana politiikassa pääasiassa tehdäkseen hyvää omille eturyhmilleen, koko kansalle ja/tai itse järjestelmälle. Heimopäälliköt puolestaan haluavat yksinomaan tehdä hyvää itselleen, hinnalla millä hyvänsä, joskin mielellään he esiintyvät hyväntekijäpoliitikkoina sikäli kun se edistää heidän asiaansa. Muun tyyppisiä poliitikkoja on verrattain vähän eivätkä he ole tämän analyysin kannalta merkityksellisiä.

Koko nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu myytille ”yhteisistä asioista” ja niiden ”hoitamisesta yhteisesti”, edustuksellisen tai suoran demokratian tai näiden välimuodon kautta. Täysin puhdasta suoraa demokratiaa lukuunottamatta järjestelmään kuuluu aina joukko ihmisiä, jotka valitaan säännöllisesti vaaleilla edustamaan kansaa ja käyttämään valtaa kansan puolesta. Päinvastoin kuin menneiden aikojen yksinvaltiailla, despooteilla ja monarkeilla, näiden kansanedustajien tai parlamentaarikkojen tehtävä on hoitaa yhteiset asiat parhain päin koko kansan kannalta — siis tehdä hyvää kansalle.

Luonnollisesti siitä, mikä on koko kansan parhaaksi, esiintyy suunnatonta erimielisyyttä. Yksien mielestä riittävä uskonnollisuus ja uskonnollisten lakien noudattaminen on onnen tae, toiset pitävät yrittäjien hyvää asemaa kaikkien etuna, kolmansille työväestön hyöty on kansan voitto, neljänsille lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kaiken a ja o, viidensille on tärkeää laki, järjestys ja turvallisuus, kuudensille infrastruktuuri, ja niin edelleen. (Ryhmät voivat toki olla monilta osin päällekkäisiäkin.)

Kaikille — siis aivan kaikille — poliitikoille, yhteisten asioiden hoitajille, on kuitenkin yhteistä se käsitys, että yhteisten asioiden hoitaminen edellyttää yhteistä kassaa. Yhteinen kassa täyttyy veroilla sekä lainoilla, joiden vakuudeksi kelpaavat tulevaisuuden verot. Ilman veroja ei heidän mielestään voi rakentaa teitä ja katuja, järjestää poliisitointa ja maanpuolustusta, ylläpitää lakia ja oikeutta, hoitaa sairaita, kouluttaa lapsia ja nuoria eikä tietenkään rakentaa ja ylläpitää valtiokoneistoa, joka tätä kaikkea hallinnoi.

Hyväntekijäpoliitikot ovat ensiarvoisen tärkeitä tekijöitä rakennettaessa valtiokoneistoa ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Hyväntekijäpoliitikot löytävät nimittäin aina uusia ongelmia ratkaistavaksi sekä uusia kärsijöitä ja vähäosaisia autettaviksi, varsinkin kun suuri osa kyseisistä uusista ongelmista ja vähäosaisuudesta on heidän itsensä aiemmin aiheuttamaa. Tällöin valtio kasvaa ja kaiken lisäksi tämä hyväksytään kansan keskuudessa suuremmitta mukinoitta, tapahtuuhan se heidän itsensä ja kaiken hyvän nimissä.

Itse asiassa ilman hyväntekijäpoliitikkoja monarkioita ja muita diktatuureja ei olisi koskaan korvattu eri asteisilla demokratioilla. Jos kaikki vallantavoittelijat olisivat aina olleet heimopäälliköitä, ihmiset olisivat hylänneet diktaattorit kaadettuaan koko ajatuksen valtiosta. Sen sijaan juurikin hyväntekijäpoliitikot, aiempien hallintojen kaatamisen etujoukoissa, myivät ihmisille ajatuksen yhteisistä asioista, joita pitäisi yhteisesti hoitaa.

Hyväntekijäpoliitikot ovatkin niin vaarallisia juuri siksi, että he saavat ihmiset uskomaan valtioon ja myyttiin yhteisistä asioista. Tästä seuraa kaksi suurta riskiä, joista toinen tai molemmat lopulta toteutuvat yhteisten asioiden hoitamisen väistämättömänä seurauksena.

Ensinnäkin, sinänsä hyvää tarkoittava politiikka on paitsi lähtökohtaisestikin tuhoisaa, tulee se myös johtamaan kestämättömään tilanteeseen. Puhun tietenkin verotuksesta ja sääntelystä. Demokraattisten valtioiden alkutaipaleella verot ja säännöt olivat pieniä ja vähäisiä, mutta niistä ajoista ne ovat — luonnolliseen tapaansa — moninkertaistuneet. Kuten kirjoitin, aina löytyy uusia ongelmia ratkottaviksi ja uusia jollain tapaa vähäosaisia autettaviksi. Järjestelmästä tulee ajan myötä niin monimutkainen ja niin kallis, että ihmisten — yhteiset asiansa ”hoidattaneen” kansan — käy yhä vaikeammaksi elää, tehdä työtä, yrittää ja menestyä kyseisessä yhteiskunnassa. Ihmiset passivoituvat, jäävät sosiaaliturvan varaan, kiertävät veroja ja/tai muuttavat pois, jolloin yhteisten asioiden hoitamisen rahoitusvaikeudet käyvät entistä ilmeisimmiksi. Lopulta tällainen yhteiskunta romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Toisekseen, hieman ennen tai viimeistään heti kyseisen romahduksen jälkeen heimopäälliköt huomaavat tilaisuutensa tulleen. Siihen asti he ovat tyytyneet ”hoitamaan yhteisiä asioita” ja nostamaan kelpo korvausta siitä hyvästä, ehkä hieman mahdollisuuksien mukaan pelaten etuja omille sukulaisilleen ja kavereilleen. Huonojen aikojen — ja niitähän yhteisten asioiden hoitamisella saadaan tehokkaasti ja toistuvasti aikaan — koittaessa heimopäälliköt voivat vedota jonkinlaiseen hätätilaan, joko aitoon tai tekaistuun, ja kaapata vallan itselleen, käyttäen hyväntekijöiden rakentamaa valtiokoneistoa hyväkseen.

Ilman olemassaolevaa laajaa valtiota heimopäälliköiden on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, rakentaa tyhjästä mittavaa valtiokoneistoa kansan hallitsemiseen mielivaltaisesti, diktaattorin ottein. Tilanne on vielä pahempi vallanhimoisille heimopäälliköille, jos hyväntekijät eivät ole riisuneet kansaa aseista hyvän nimissä tai vähintäänkin rakentaneet voimakkaita poliisi- ja puolustusvoimia, jotka tarvittaessa pystyvät torjumaan myös ”sisäiset uhat” ja riisumaan kansan aseista väkisin.

Vaikka heimopäälliköt, jotka nimensä mukaisesti mielivät heimopäälliköiksi, ovat varmasti huonompia ja pahempia ihmisiä, juuri hyväntahtoisten, vilpittömien hyväntekijäpoliitikoiden sekä heidän tukijoidensa ja kannattajiensa joukko ovat vaarallisimpia kaikista. Heidän ”ansiostaan” ihmiset uskovat valtioon ja sen kykyyn ratkaista asiat kaikkien kannalta parhain päin, kaikista valtioiden epäonnistumisista, suoranaista virheistä ja vertaansa vailla olevista hirmuteoista huolimatta. Ilman tätä aiheetonta uskoa olisimme huomattavan paljon lähempänä yhteiskuntaa, joka ei perustuisi väkivaltaan.

Hotelli Arkadianmäki — peruskiven muuraus 17.4.2011

Olen aiemminkin ilmaissut aikeeni ryhtyä ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Tämä yksityiskohta ei ole toistaiseksi muuttunut, jos vain saan oleellisemmilta asioilta aikaiseksi hoitaa asian. Aiemmasta poiketen ohjelmani tulee kuitenkin olemaan hyvin suppea, sillä en kannata minkään puolueen tavoiteohjelmaa enkä usko poliittisen prosessin edes pystyvän tuottamaan täydellistä vapautta.

Koko poliittinen ohjelmani onkin vain yhden ainoan vaalilupauksen mittainen. Tullessani valituksi aion nimittäin uhrata kaiken liikenevän tarmoni sen eteen, että eräänä kauniina päivänä eduskunta lakkauttaa itse itsensä ja kaikki muutkin valtiolliset instituutiot. Tämän jälkeen aion ottaa käyttööni edesmenneeltä eduskunnalta ja valtiolta orvoksi jääneen eduskuntatalon ja muuttaa sen hotelliksi palvelemaan entiseen pääkaupunkiin matkaavia turisteja ja liikematkailijoita.

Toisin sanoen, koko mahdollisen kampanjan tarkoituksena on lähinnä kertoa ihmisille, että valtio ei ole tarpeellinen eikä hyödyllinen, mutta se on moraaliton ja jopa haitallinen. Teen tietenkin sitä samaa jo täällä blogissa, joten vaalikampanja olisi näin ollen blogin jatke.

Rehellisyyden nimissä on todettava muutama asia. Ensinnäkin, vaikka en jostain syystä tulisikaan valituksi tai en lopulta saisikaan aikaiseksi lähteä ehdolle, niin tulen silti uhraamaan tarmoa saman tavoitteen eteen, tosin kuten moni pitkäaikainen lukija on huomannut, aina välillä sitä tarmoa ei hirveästi liikene, kun oikeaakin elämää piisaa.

Toisekseen, en usko blogissa, saati sitten vaalikampanjassa, avautumisen olevan tehokkain tapa saavuttaa tuo tavoite. Molemmat menetelmät ovat kuitenkin rahallisilta ja erityisesti ajallisilta kustannuksiltaan hyviä tapoja tehdä asiaa ainakin hieman tunnetummaksi ja siten edistää todellisia muutosvoimia. Ne tulevat nimittäin järjestelmän ulkoa, eivät sisältä.

Perusongelma demokratiassa on se, että se tuottaa jatkuvasti huononevaa lainsäädäntöä. Yhtäältä jokainen varteenotettava puolue ja ehdokas pyrkii varmistamaan oman vaalimenestyksensä ja liukuu siten vääjäämättä kohti äänestäjäkunnan mediaania. Toisaalta äänestäjät tajuavat pelin hengen ja pyrkivät äänestämään itselleen ja omille eturyhmilleen mahdollisimman paljon etuja muiden kustannuksella, koska muuten muut tekisivät niin heidän kustannuksellaan.

Lisäksi kenelläkään etujen maksajiksi joutuvilla ei ole resursseja vastustaa tehokkaasti yksittäisiä aloitteita, sillä heidän kohdalleen osuva kustannus on usein edunsaajien saamaa hyötyä merkittävästi pienempi. Jos esimerkiksi jokin lakialoite maksaa jokaiselle kansalaiselle yhden euron ja tuottaa tietylle tuhannen ihmisen joukolle kaksi tuhatta euroa per nenä, niin jokaisen eturyhmään kuuluvan kannattaa uhrata rahaa ja aikaa varmistaakseen lakialoitteen hyväksymisen, kun taas yksittäisen maksajan ei kannata käyttää edes tuntia aikaansa vastustaakseen aloitetta ja säästääkseen yhden euron, jos aloite jää hyväksymättä. Maksajien olisikin järjestäydyttävä tuhatpäisesti vastatakseen tasapäisesti edes yhden eturyhmään kuuluvan työ- ja rahapanokseen!

On suorastaan kirkkaan selvää, mihin tällainen järjestelmä tulee johtamaan, eikä se ole hyvä asia veronmaksajien kannalta. On kuitenkin vähemmän selvää, miksi järjestelmä tulee vääjäämättä kulkemaan surullisen tiensä vielä surullisempaan (ja todennäköisesti veriseen) loppuunsa, ilman että sitä voidaan järjestelmän sisältä mitenkään estää.

Se johtuu siitä, että järjestelmällä ei ole kilpailua. On toki muita maita, mutta kaikissa maissa on käytännössä sama tai jokin vielä huonompi järjestelmä käytössä. Uusia järjestelmiä ei kokeilla kovin usein, vaikka suurinta osaa kaikista mahdollisista järjestelmistä ei ole vielä koskaan kokeiltu. Käytännössä uusia kokeiluja saadaan nykyisin vain vallankumousten kautta ja silloinkin ne tapaavat muistuttaa hyvin paljon joko entistä tai jonkin muun maan järjestelmää.

Itse näen tälle kehitykselle vain kaksi ratkaisua. Joko hallintomarkkinoille on saatava lisää kilpailua (kuten Patri ”Miltonin pojanpoika” Friedman esittää tällä erinomaisella videolla — tämä kirjoitus on muuten ko. videolle paljosta velkaa) tai markkinoiden on vastattava entistä paremmin niihin ihmisten tarpeisiin, joita valtiot pääasiassa tyydyttävät, jolloin valtiot ajan myötä muuttuvat ihmisten silmissä tarpeettomiksi.

Kummassakin vaihtoehdossa on toki se riski, että valtiot käyttävät väkivaltaa niitä vastaan niiden osoittautuessa valtioille vaarallisiksi, ovathan valtiot väkivallan ammattilaisia. Silti nämä ovat parhaat ja ainoat todelliset ratkaisuvaihtoehdot. Ja jotta kumpaakaan vaihtoehtoa voidaan kunnolla kokeilla, niihin pitää löytyä tekijöitä ja rahoittajia, jolloin blogissa ja mahdollisessa vaalikampanjassa avautumisen hieman lisäämä asian tunnettuus on yksi pieni askel eteenpäin.

Pahempaa kuin lama | ”Monty Pelerin”

(Tämä on blogistin vapaa käännös pseudonyymi Monty Pelerinin artikkelista ”Worse than a Depression”.)

Talouskriisin lähestyessä kahden vuoden merkkipaaluaan on selvää, että ”tällä kertaa se on erilaista”. Harva analyytikko uskoo, että tulemme toipumaan tästä Suuresta Taantumasta tavalla, joka muistuttaa aiempia toipumisia. Useimmat kiistelevät siitä, kuinka kauan toipumisessa kestää (Japanin toipuminen on kestänyt nyt kaksi vuosikymmentä) ja siitä, onko seurauksena inflaatio vai deflaatio. Kahden vuoden jälkeenkin nämä kysymykset ovat edelleen epäselviä.

On ymmärrettävää, miksi toipumisen kesto voi olla kyseenalainen. Vähemmän selvää on se, miksi ekonomistit eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, onko tulossa deflaatio vai inflaatio. Ovathan nämä lopputulemat toistensa täysiä vastakohtia ja ensiarvoisen tärkeää tietoa:

”Uskon inflaatio/deflaatio-asian ennakoimisen oikein olevan tärkeimmän yksittäisen sijoituspäätöksen, joka täytyy tehdä. Se tulee ratkaisemaan sijoitussalkkujen tuloksen seuraavan vuosikymmenen aikana.” –Jim Puplava, FinancialSenseOnline, 24.7.2009

Sekä inflaation että deflaation ennustajilla on älykkäitä, perusteltuja argumentteja. Molempien takana on joitakin ihmisiä, jotka eivät ”yllättyneet” vuoden 2008 tapahtumista. Kuinka on mahdollista, että älykkäät ihmiset voivat ennustaa niin vastakkaisia seurauksia? Eroavaisuudet johtuvat mielestäni kahdesta tärkeästä lähteestä:

  1. Itse taloustieteen koulukunnista
  2. Aikahorisontista

Taloustieteen koulukunnat

Kukin koulukunta on monimutkainen, eikä niin yksinkertaisesti pelkistettävissä kuin tämä lyhyt käsittely antaa ymmärtää, mutta tässä ovat perusteet:

Keynesiläinen koulukunta uskoo, että kokonaiskysyntä on talouden veturi. Jos kokonaiskysyntä on liian alhainen, syntyy ”tuotantovaje” (nykyisen kokonaiskysynnän ero siihen kokonaiskysyntään, joka takaisi täystyöllisyyden). Ja koska kysyntä on ”riittämätöntä”, hintojen nousupaineiden väitetään olevan mahdottomia.

Monetaristit ja itävaltalaiset puolestaan uskovat, kuten Milton Friedman mielellään totesi, että ”inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö”. Vaikka nämä kaksi koulukuntaa muuten eroavat toisistaan suunnattomasti, molemmat ymmärtävät rahan olevan inflaation veturin.

Käytännössä kaikki keynesiläiset uskovat tuotantovajeen vuoksi, että nykyisestä tilanteesta seuraa todennäköisesti deflaatio. Keynesiläiset eivät uskoneet 1970-luvun lopun stagflaation olevan mahdollisen: kyseisellä ajanjaksolla oli ”riittämätön kysyntä” mutta korkea inflaatio, mikä on teoriassa ristiriitainen käsite keynesiläisyydessä. Heidän jatkuva lisäelvytyksen vaatimisensa viitannee siihen, että ”tuotantovaje” on heille edelleenkin keskeinen käsite.

Monetaristit ja itävaltalaiset ovat käytännössä kaikesta eri mieltä keynesiläisten kanssa ja hyvin usein eri mieltä keskenäänkin — lukuunottamatta rahan kriittisestä roolista taloudessa. Heidän metodologiansa ja rahaprosessinsa eroavat toisistaan, mutta sekä monetaristit ja itävaltalaiset tunnistavat sen mahdollisuuden, että ”tuotantovaje” voi esiintyä yhtä aikaa inflaation kanssa.

Aikahorisontti

Nykyinen tieto tukee deflaation ennustajia. Rahamäärä supistuu eikä inflaatiota ole juuri havaittavissa, ainakaan valtion kuluttajahintaindeksin mittaamana. Talouden toipumisesta on niukasti merkkejä huolimatta valtion ja median hehkuttamista hyvistä merkeistä.

Monetaristit ja itävaltalaiset myöntävät sen, että yleinen hintojen nousu deflatoituvassa ympäristössä on mahdotonta. (Alunperin inflaatio ja deflaatio tarkoittivat rahan määrän kasvattamista tai supistamista.) Näin ollen ne, jotka odottavat inflaatiota, odottavat myös rahamäärän kasvua jossain vaiheessa.

Näiden kahden näkemyksen yhteensovittamisesta tuleekin mahdollista, kun sallitaan erilaiset aikahorisontit. Itse asiassa väitänkin kiistan molempien puolten olevan oikeassa — toisin sanoen, saamme ensin deflaation ja sitten inflaation.

Deflaation perustelut

Financial Armageddon kuvaa valtion toimenpiteitä näin:

”Koko talouskriisin ajan poliitikot ovat keskittyneet asioiden pitämiseen pinnalla kunnes myrsky on ohi. He ovat käyttäneet valtavasti veronmaksajien rahoja yrittääkseen käynnistää kasvua kunnes talous on takaisin raiteillaan. He ovat kannustaneet ihmisiä pitämään uskoa yllä kunnes yritykset alkavat jälleen palkata työntekijöitä.”

Olemassaolevan velan hoitaminen on mahdotonta, koska tulot eivät ole tarpeeksi korkeat siihen. Talous ei voi kasvaa tarpeeksi suureksi tarpeeksi nopeasti, jotta tämä ongelma ratkeaisi. Velat hoidetaan jättämällä ne maksamatta (default) tai saamalla ne anteeksi.

Valtio on ollut haluton hyväksymään laskusuhdannetta, lisäten velkaa toivoen synnyttävänsä ihmeen, jota ei voi tulla. Vaarana on se, kuten Financial Armageddon esittää, että oletetut ”kunnekset” eivät toteudu:

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun jokainen ”kunnes” osoittautuu osuneen hehtaaritykillä maalista ohi? Entä jos näkemämme talouden myllerrys ei olekaan syklistä vaan rakenteellista? Jos asia on näin, niin amerikkalaiset tulevat huomaamaan, että odotettujen parempien aikojen sijasta he huomaavat olevansa huonommassa jamassa kuin olivat — tai ovat.

Lisävelasta on häviävän vähän hyötyä. Velan rajahyöty, suhteessa BKT:n kasvun luomiseen, on jo negatiivinen. Valtio on ampunut kaikki panoksensa. Sillä ei ole mitään keinoja jäljellä, jotka vaikuttaisivat todelliseen tuotantoon mitenkään kestävästi.

Kun talous jatkaa devalvoitumistaan, deflaatiovoimat kasvavat suuremmiksi. Yksityinen sektori jatkaa velkojen karistamista niskoiltaan. Julkinen sektori pyrkii kumoamaan tämän entistä suuremmalla kassavajekulutuksella ja uusilla elvytyspaketeilla. Yksityinen sektori kutistuu nopeammin kuin julkinen kykenee laajentumaan.

Kuinka saamme inflaation

Valtiomme [Yhdysvallat] on moninkertaisesti konkurssikypsä (ks. Spiraling to Bankruptcy), kuten ovat myös Euroopan demokraattiset sosialistivaltiot (ks. Welfare States - R.I.P.). Poliittisista syistä yksikään näistä valtioista ei ole valmis joko leikkaamaan menojaan tai hyväksymään taantumaa. Mish tarjosi kuvauksen sekä USA:sta että Euroopasta (minun korostukseni):

”Euroopalle tuhat miljardia dollaria ei ole tarpeeksi, edes kymmenen tuhatta miljardia ei riittäisi. Ei ole olemassa suunnitelmaa, joka voisi toimia. Mutta se ei estä poliitikkoja yrittämästä. Poliitikot eivät välitä matematiikasta tai logiikasta, tai siitä tosiasiasta, että lisävelan kerääminen ei millään voi olla ratkaisu siihen ongelmaan, että velkaa on jo niin paljon liikaa, ettei sitä voida millään maksaa takaisin.

Olemme todistamassa demokraattisen sosialismin kuolemaa. Yksikään poliitikko ei halua sen tapahtuvan, mutta kukaan ei pysty sitä estämään. Olemme siinä pisteessä, missä Ponzi-huijauksen (suom.huom. pyramidihuijaus) käsite ”laajenna ja teeskentele” on jo laajennettu sosiaalivastuiden ja pankkijärjestelmien yli koskemaan kokonaisia talouksia. Olemme lähestymässä sitä tilannetta, jota Ludwig von Mises kutsui nimellä ”tuhon nousukausi”:

”Ei ole olemassa mitään keinoja estää lopullista, luottolaajennuksen synnyttämää nousukautta seuraavaa romahdusta. Vaihtoehtoina on vain se, loppuuko kriisi aiemmin seurauksena vapaaehtoisesta luottolaajennuksen lopettamisesta, vai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä kyseisen valuuttajärjestelmän tuhoavana katastrofina.”

Poliittiset pelkurit kautta maailman ovat valinneet Misesin toisen lopputuleman — ”lopullisen ja täydellisen valuuttajärjestelmän tuhoavan katastrofin”.

Yksikään valtio ei omaa resursseja jatkaa nykyisten menojen rahoittamista. Kun niiden taloudet surkastuvat, ne tulevat ”painamaan rahaa” kattaakseen sitoumuksensa ja elvyttääkseen. Jossain vaiheessa rahamäärä tulee räjähtämään suhteessa saatavilla oleviin hyödykkeisiin.

Olemme nähneet viimeisinä parina vuotena monta ”mahdotonta”. Valmistaudu seuraavaan — hyperinflationääriseen lamaan. Se ei ole mahdoton, se ei ole oksymoroni, eikä sen pitäisi yllättää ketään ajattelevaa ekonomista. Se on jo likimain täällä.

Elämäntapasi riippuu siitä, kuinka valmistautunut olet kohtaamaan tämän uusimman, suurimman ja hirvittävimmän Mustan Joutsenen. Tämä peto tulee tuhoamaan kokonaisia talouksia, kaatamaan joitakin hallituksia ja muuttamaan maailmaa.

Herätkää, ihmiset! Poliitikoillanne ei ole mitään aikomuksia estää tätä.

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Syyllisten etsiminen harhautunutta

Viime päivinä on osoiteltu milloin henkilöitä, milloin puolueita sormella siitä, että kuka sitä lainaa Kreikkaan nyt on oikein antamassa ja velkaannuttamassa Suomea muutenkin lisää. Totuus lienee kuitenkin se, että nämä ”isot asiat” menisivät aivan samalla tavalla, vaikka hallituksessa istuisivat demarit, persut ja vasurit. Syyllisiä eivät olekaan nykyiset vallanpitäjät, vaan itse järjestelmä.

En millään tavoin halua puolustella Kataista, Vanhasta tai Kreikka-lainan puolesta äänestäneitä kansanedustajia, päinvastoin, mutta vaikka jotkut muut olisivat ottaneet heidän paikkansa, tulos olisi ollut perusteluita myöten sama. Isompaa kriisiä pelätään ja sen vuoksi ollaan valmiita mihin tahansa päättömyksiin, muutenkin jo lähes olemattomista aate-eroista välittämättä.

Valtiot, niin Kreikka kuin Suomikin, velkaantuvat, koska niiden poliittinen järjestelmä on mätä. Ehdokkaat ja puolueet voivat ostaa kannatusta lupaamalla kansalaisille lähes kuun taivaalta ja sitten kattaa menoista verotuksella sen minkä kehtaavat ja loput velkarahalla, koska velkojen hoito jää kuitenkin tulevien vallanpitäjien huoleksi. Asiaa ei auta se, että monet johtavat taloustieteilijät kannustavat valtioita velkaantumaan väittäen, ettei velkoja tarvitse koskaan maksaa pois.

Todellisuudessa velat on maksettava pois ja valtionvelka on tällöin tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Jos yksi hallitus katsoo oikeudekseen ottaa velkaa kattaakseen kasvavia menoja, jonkun tulevan hallituksen on kiristettävä veroja, leikattava menoja tai todennäköisesti tehtävä molempia hoitaakseen velat. Luonnollisesti yksikään hallitus ei noita asioita halua tehdä, vaan ottaa vain lisää velkaa ja toivoo parasta.

Kulloisetkin vallanpitäjät ovat syyllisiä paitsi siihen, että he jatkavat tätä velkaantumisen kierrettä, myös siihen, että he eivät korjaa tätä varmaan tuhoon johtavaa järjestelmää. Mitä kauemmin kierrettä jatketaan, sitä korkeammalta tulemme putoamaan. On aika ryhtyä elämään suu säkkiä myöten mitä pikimmiten, jotta tulevista ongelmista edes osa voidaan välttää, vaikka se olisikin tuskallista. Valtion ja kuntien velkaantuminen on estettävä ja tehtävät rajattava perustuslaissa.

Pasi J. Matilainen
Puheenjohtaja, Keski-Suomen Liberaalit ry
Jyväskylä

(Tämä artikkeli on alunperin kirjoitettu yleisönosastokirjoitukseksi Keskisuomalaiseen. Ei toistaiseksi julkaistu lehdessä.)

Luottamus talouteen

Kun jotain asiaa taloudessa perustetaan luottamukseen, ollaan rakentamassa maailman epävakainta räjähdysainetta. Pelkästään luottamukseen perustuvat asiat ovat paineen alla herkempiä kuin dynamiitista hikoillut nitroglyseriini. Joskus pieninkin epäilys riittää haihduttamaan luottamuksen ja siihen perustuneen asian savuna ilmaan. Kun jonkin asian taloudessa sanotaan perustuvan luottamukseen, se on todellisuudessa tyhjän päällä.

Nykyisin raha, esimerkiksi tämä yhteinen euromme, perustuu luottamukseen. Me joudumme luottamaan siihen, että rahalla on arvoa vielä tulevaisuudessakin. Jos tuo luottamus menee, myös se arvo menee siinä mukana, puff! Siksi EU:n päättäjät tekevät niin vimmaisesti töitä eurojärjestelmän uskottavuuden eteen, koska se luottamus on todellakin hiuskarvan varassa.

Luottamuksen merkitys nykyisessä rahajärjestelmässä käy paremmin ilmi, kun ajattelemme rahajärjestelmää, joka ei perustu luottamukseen. Mikä tahansa hyödykeraha on nimittäin sellainen. Hyödykeraha toimii hyvin rahana, koska sillä on muutakin arvoa kuin sen käyttöarvo rahana.

Historian aikana esimerkiksi voi on toiminut rahana. Kun siitä aikanaan siirryttiin eteenpäin parempiin, vähemmän pilaantuviin vaihdonvälineisiin, voita omistavat ihmiset eivät jääneet tyhjin käsin: heillä oli edelleen voita, jota pystyi käyttämään vaikkapa leivontaan. Jos voita oli käsissä paljon, sen saattoi myydä edelleen uutta rahayksikköä vastaan.

Suosituimpia historiallisia hyödykerahoja ovat olleet kulta ja hopea. Niilläkin on arvoa rahaominaisuutensa ulkopuolella: niitä voidaan käyttää koruihin, elektroniikkaan, teollisuuden prosesseihin, lääketieteessä, jne. Jos käyttäisimme kultaa rahana ja se yht’äkkiä menettäisi jostain syystä käyttökelpoisuutensa rahana — esimerkiksi hopean osoittautuessa yksikkökooltaan sopivammaksi — kultarahat taskuissamme eivät muuttuisi välittömästi arvottomiksi, vaan niille takuuvarmasti löytyisi muita käyttöjä.

Sen sijaan mikä tahansa paperiraha, oli se sitten euro, dollari tai vanha Suomen markka, on täysin tyhjän päällä. Vaikka omistaisit kuinka paljon paperirahaa tahansa, sen menettäessä luottamuksensa sinulla on jäljellä vain kasa lähes täysin arvotonta paperia (sytykkeinä niitä voinee käyttää), tai mikä vielä pahempaa, sarja täysin arvottomia bittejä pankkitililläsi.

Tyhjän päällä seisovalle paperirahajärjestelmälle on toki syynsä, ei siihen sattumalta ole päädytty. Historian aikana nimittäin parhaimmatkin hyödykerahat lopulta aina kaatuivat, sillä ruhtinaat ja valtiaat eivät koskaan olleet tyytyväisiä rahoittamaan menojaan pelkillä verotuloilla. Eivät todellakaan, vaan aina lopulta he alkoivat huijaamaan. Menetelmiä oli useita, joku saattoi esimerkiksi sekoittaa jalometallien sekaan halvempaa metallia tai leikata jokaisen kolikon reunasta hyvin ohuen siivun irti ja sulattaa näistä siivuista uusia kolikoita.

Hyödykerahan väärentäminen on hankalaa ja vaivalloista hallitsijoillekin, ja mikä pahinta, siitä jää aina kiinni. Aina lopulta kansa huomaa, että kolikot painavat vähemmän kuin ennen tai että liikkeellä on eri kokoisia kolikoita, joihin on lyöty sama arvo. Rahan arvo on tällöin muuttunut, sillä esimerkiksi tinansekaisen hopean käyttöarvo ei ole sama kuin puhtaan hopean, eikä 0,9 unssia kultaa ole sama asia kuin yksi unssi kultaa. Ei hyvää voipullaakaan voi tehdä käyttäen voita, josta puolet on sahanpurua. Kun hallitsijat jäivät kiinni tällaisesta rahan raiskaamisesta, vallankumous oli jo lähellä.

Paperiraha on tässä suhteessa ylivertainen hallitsijoiden kannalta, sillä sen väärentämisestä ei voi jäädä suoraan kiinni. Yksikään kierrossa oleva vanha seteli ei siitä muutu, kun uusia seteleitä lasketaan liikkeelle. Kansalaiset voivat saada vihiä rahamäärän muutoksista ainoastaan niiden epäsuorista seurauksista eli lähinnä yleisen hintatason vastaavista muutoksista. Myös hyödykerahojen väärentäminen sai aikaan inflaatiota, mutta se oli pienempää ja lyhytikäisempää kuin paperirahasta seurannut inflaatio, johtuen tietenkin siitä hyödykerahojen väärennysten pikaisesta paljastumisesta.

Paperirahaa kontrolloivien hallitsijoiden tilannetta parantaa entisestään se, että inflaation syyksi on saatu kansalle selitettyä jotain aivan muuta kuin rahamäärän muutokset. Milloin inflaatio johtuu öljynhinnan noususta, milloin ylisuurista palkankorotuksista, milloin mistäkin. Koskaan se ei mukamas johdu rahan määrästä — päinvastoin, rahan lisääminen talouteen on kuulemma perusteltua, sen riittävyys kun pitää hallitsijoiden mukaan varmistaa. Ja inflaatiota vastaanhan taistellaan muun muassa korkopolitiikalla! Hah hah.

Monet pitävät nykyistä raha- ja pankkijärjestelmää kaiken pahan alkuna ja muuten sinänsä hyvän poliittisen järjestelmän korruption lähteenä. Totuus on kuitenkin se, että sekä raha- että pankkijärjestelmä ovat vallanpitäjien työkaluja. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani, rahoitus on valtioiden ikuinen ongelma, ja rahan sekä pankkien hallinta on tehokas väline rahoituksen järjestämiseen.

Euro on jo kuollut, mutta elää vielä lisäajalla. Viime yönä päättäjät saivat rahalleen ostettua jälleen kerran lisää aikaa, luottamus on jälleen palautettu ja huijaus voi jatkua. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) julistikin kansanvallan ottaneen niskalenkin markkinavoimista. Jos joku tuon jälkeen vielä kehtaa väittää Kokoomuksen olevan markkinatalousmyönteinen puolue, niin hävetköön. Kataisen puoluetoverin, opetusministeri Henna Virkkusen aamulla Twitterissä antama lausunto sen sijaan osuu niin nappiin kuin osua voi: (korostus minun)

”750 mrd megalomaaninen paketti talouden vakauttamiseksi.”

Wikipedian mukaan megalomania on psykopatologinen tila, joka ilmenee harhaisina fantasioina vauraudesta, vallasta ja kaikkivaltiudesta, tai pakkomielle mahtaileviin tai pröystäileviin asioihin ja tekoihin. En olisi itse voinut keksiä parempaa sanaa kuvaamaan poliitikkojen asenteita näinä päivinä.

Mutta mitä tulee siihen vakauttamiseen, niin voihan hukkuvakin vaikuttaa vakaalta, jos ulkopuolinen tarkkailija sattuu näkemään hänet juuri silloin, kun hän on saanut ponnistettua päänsä hetkeksi takaisin pinnalle ennen lopullista vajoamistaan syvyyksiin.

”Kreikan tauti” – taudin todellinen luonne ja sen lääkkeet

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.