Ei käy kateeksi – Kataisen, Rehnin & co. tiukka paikka

Kreikan, Irlannin, nyt Portugalin ja pian taas Kreikan tukemisessa on Jyrki KataisenOlli Rehnin ja muiden byrokraattisen sosiaalivaltion kannattajien niin Suomessa kuin muualla Euroopassakin kannalta kysymys ideologisesta elämästä ja kuolemasta.

Koska Suomi ja lähes kaikki muutkin Euroopan maat harjoittavat samankaltaista talouspolitiikkaa kuin ongelmamaatkin - eli panttaavat tulevien sukupolvien verotuloja nykyisen sosiaalivaltion ja oman valtansa rahoittamiseksi velalla - ongelmamaiden kaatuminen on heille mahdoton ajatus, sillä se osoittaisi myös Suomen ja muiden maiden olevan kestämättömällä polulla. Niin kauan kuin ongelmamaat saadaan pysymään vaivoin pinnalla vaikka väkisin, niin kauan elää pieni harras toive siitä, että ne vielä nousevat suosta ja että byrokraattisen sosiaalivaltion ajatus saattaisi ehkä sittenkin toimia.

Kun ongelmamaat alkavat aikanaan yksitellen kaatua velkajärjestelyyn, on velkojien tilalle suurelta osin ehditty vaihtaa mukamas "ongelmattomat" maat veronmaksajineen jättivelat myöntäneiden pankkien sijasta. Veronmaksajat kautta Euroopan hoitavat laskun kuuliaisesti, jos kohta hieman nuristen, ja sen jälkeen sama meno jatkuu, kun Portugalia myöten samat sankarit tulevat jatkamaan maiden johdossa. Tämä muuten koskee myös Suomea, vaikka jotain muuta on saatettu yrittääkin.

On siis ymmärrettävää, miksi Katainen ja kumppanit niin vakuuttavasti - ja vakuuttuneina - toistavat mantraa ongelmamaiden auttamisesta. Heidän on pakko, koska muuten he joutuisivat myöntämään hukanneensa koko poliittisen uransa ja useissa tapauksissa koko elämänsä asiaan, jonka he joutuisivat näin myöntävään olevan kestämätön - byrokraattisen sosiaalivaltion rakentamiseen.

Samalla heitä varmasti hirvittää. Pelkästään Portugalin tämänkertainen tukipaketti on kooltaan hieman vajaat 80 miljardia euroa. Se on järjetön summa. Selvästi yli puolitoistakertaisesti Suomen valtion vuosimenot. Suomen osuus on kokonaissummaan verrattuna pieni, vain miljardiluokkaa, mutta ei sekään mikään taskuraha ole, puhumattakaan koko vakausrahastoon liittyvistä vastuista. Miljardilla eurolla esimerkiksi palkkaisi pitkälti yli 30 tuhatta sairaanhoitajaa vuodeksi, mikä on yli puolet työelämässä olevista sairaanhoitajista.

Jos näillä ihmisillä on enää mitään suhteellisuuden- saati todellisuudentajua jäljellä, heidän täytyy itsekseen ainakin vähän miettiä, että onko tässä enää mitään järkeä. Entä jos tosiaankin olemme hukkaamassa miljardeja ja taas miljardeja euroja veronmaksajiemme ja jälkipolviemme rahoja kankkulan kaivoon? Olemmeko sittenkin olleet väärässä kaikki nämä vuodet, eikö julkinen sektori voikaan ottaa loputtomasti velkaa, jota ei tarvitse koskaan maksaa pois?

Katkelma eräästä viimeviikkoisesta Ylen nettiuutisesta: "Avainkysymys on se, että Kreikan on tienattava enemmän kuin syö ja kyettävä katkaisemaan velkaantumiskierre, [Olli] Rehn sanoo." Olli Rehn, onko todellakin näin? Ja miksei tämä sama päde esimerkiksi Suomeen? Jos Suomi, joka muutenkin jatkuvasti tekee alijäämää eli velkaantuu, ottaa velkaa lainatakseen Kreikalle, joka ei enää muuten saa lisää velkaa, niin miten tämä auttaa Suomea katkaisemaan oman velkaantumiskierteensä? Miten mikään maa, joka tekee vuosittain alijäämää vain Vakaus- ja kasvusopimuksen sallimat 3% BKT:stä, voi katkaista velkaantumiskierteen, jos sen ainoa ratkaisu on ottaa lisää velkaa eikä merkittäviä menonleikkauksia saa eikä voi tehdä?

Ei ole helppoa olla Katainen, Rehn tai kukaan muu eurooppalaisten byrokratioiden sankareista. Yhtäältä he tietävät, että loputtomassa julkisessa velkaantumisessa on jotain vikaa, vaikka eivät sitä tarkkaan pystykään osoittamaan, ja toisaalta he uskovat, että velka on tarpeellinen ja hyödyllinen elementti sosialidemokraattisen, Euroopan maiden rajat ylittävän byrokraattisen onnelan rakentamisessa, kunhan se vain pidetään juuri sopivasti hanskassa. Kognitiivinen dissonanssi syö miestä. Jos nämä kaverit onnistuvat jotenkin nukkumaan yönsä ilman unilääkkeitä, todellisuudentaju on jo heistä kaikonnut, eikä velkaantumisessa ole heidän mielestään mitään muuta ongelmaa, kuin että näissä ongelmamaissa se tehtiin jotenkin "väärin".

Meidän on hyvä ymmärtää näitä ihmisiä, sillä juuri sitä he ovat, ihmisiä. Eivät mitään erehtymättömiä yliluonnollisia muinaistarujen jumalsankareita, jotka voisivat ilman tunnontuskia päättää kokonaisten kansakuntien kohtaloista aina onnistuen näiden parhaaksi tai sitä vastaan, mielialastaan riippuen. Päinvastoin, kaikki päättäjämme ovat vain erehtyväisiä ihmisiä. Heillä on useimmiten luja usko asiaansa, mutta varmasti heitäkin joskus kovastikin huolettaa erehtyväisyytensä, sen verran isoilla pelimerkeillä kuitenkin pelataan, jos vain ovat vielä edes löyhästi jotenkin tässä maailmassa kiinni.

Kun ymmärrämme päättäjiemme ihmisyyden, voimme myöntää itsellemme, että yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta määrätä toisten ihmisten elämästä ja tulevaisuudesta, ei myöskään ottaa velkaa näiden nimissä. Päättäjillemme olemme jostain syystä tämän valheellisen oikeuden suoneet, mutta eikö olisi pikkuhiljaa aika todeta, ettei sellaista oikeutta ole olemassakaan, ei edes tällä rajatulla ja valitulla ihmisjoukolla?

 

Julkinen anteeksipyyntö Suomen Zeitgeist-liikkeelle

Kirjoitin eilen melko tuomitsevan arvion Zeitgeist-liikkeen Suomen sivuhaaran varsin mittavasta aikaansaannoksesta eli lähes kolmituntisesta nettidokumentista nimeltä Ajan henki. Kirjoitukseni herätti melkoisen kommenttitulvan sekä blogin perässä että Facebookissa, ja nyt on aika oppia saamastani palautteesta.

Ensinnäkin Facebookissa saamani palaute. Melko pian arvioni julkaisun jälkeen minua valistettiin, ettei ole oikein puhua Zeitgeist-liikkeen tuotannosta, sillä mukana oli kuulemma paljon muitakin kuin Zeitgeistiläisiä. Tämä siitä huolimatta, että dokumentin virallisella ajanhenki.com -sivustolla kerrotaan, että "Ajan henki on Zeitgeist-liikkeen kotimainen voittoa tavoittelematon dokumenttielokuva." Itse kukin saattaisi myös tehdä omat johtopäätöksensä miettimällä hetken miten Zeitgeist mahtaa kääntyä suomeksi.

Sekä Facebookissa että blogissa sain paljon arvokasta palautetta myös itse elokuvan sisällöstä ja sitä kohtaan esittämästäni kritiikistä, kaikkineen pitkälti toista sataa kommenttia.

Ensinnäkin, vaikka väitin Ajan hengen ratkaisuna tarjoamaa resurssipohjaista taloutta suunnitelmataloudeksi, "marxismiksi roboteilla", niin minua ja muita keskustelijoita valistettiin, että kysymyksessä ei ole suunnitelmatalous, paitsi että se on kyllä suunnitelmatalous, mutta se eroaa suunnitelmataloudesta siten, että se perustuu ihmisten arvojen muutokseen.

Toisin sanoen, siinä missä kommunististen ja sosialististen maiden suunnitelmataloudet kaatuivat hyvin pitkälti siihen, ettei neuvostoihminen ollutkaan lippua seuraten voitosta voittohon marssiva yli-ihminen, niin zeitgeistiläiset ja ajanhenkeläiset pyrkivät kieltämään biologisen todellisuuden ja muuttamaan ihmiset epäitsekkäiksi, jakamisen ja yhteiskäytön autuuden ymmärtäviksi ja yksityisomistuksen torjuviksi yli-ihmisiksi.

Vasta tämän jälkeen on Zeitgeistiläisten mukaan vuorossa suunnitelmatalouteen (joka siis ei ole suunnitelmatalous, vaikka sen talous tietokoneavusteisesti suunnitellaankin) siirtyminen. Siitä seuraakin sitten onni, auvo, riittoisuus ja yltäkylläisyys kaikille, kunhan vain kaikki ymmärtävät, että resurssitehokkuus on tärkeintä ja että kaikki saavat olla mukana vapaaehtoisesti, kunhan eivät yritä olla olematta mukana.

Keskeinen vastaus minun ja muiden keskustelijoiden jatkuvaan kritiikkiin olikin sitten se, että me emme ymmärrä emmekä edes yritä ymmärtää. Vaikka olenkin esittämässä anteeksipyyntöä, tässä kohtaa lausuisin mielelläni pienen varovaisen sanan... Jos viestin vastaanottajat eivät ymmärrä viestiä, tuleekohan parhaiten kyseeseen syyttää yleisöä ymmärtämättömyydestä vai ehkä yrittää vastata yleisön kritiikkiin siten, että he lopulta ymmärtäisivät?

Mutta tosiaankin, kiitos kommentoijien, nyt olen paljon viisaampi. Anteeksi, anteeksi Zeitgeistiläiset, sillä minä en todellakaan tiennyt ongelmanne laadusta. Toivon teille kaikkea hyvää elämässänne. Anteeksi vielä kerran. Jokainen ihminen on arvokas, omalla tavallaan ainutlaatuinen, jne.

Mitä teihin muihin lukijoihin tulee, suosittelen edelleen eilistä arviotani Ajan henki -elokuvasta. Arvio on pitkähkö, mutta sen lukeminen on vaivan väärti verrattuna käsittelemäänsä lähes kolmituntiseen nettidokumenttiin. Varsinkin, arvon lukijat, ottaessanne huomioon tässä kirjoituksessa mainitut lisähavainnot. Kiitos.

Elokuva-arvio: Ajan Henki

Ajan Henki on tuore suomalainen netissä julkaistu dokumenttielokuva, joka on tehty kansainvälisen Zeitgeist-liikkeen opein. Dokumenttiin on haastateltu koko joukkoa tunnettuja ja vähemmän tunnettuja asiantuntijoita ja muita puhujia, jotka kertovat nykyajan tuhoisasta maailmanmenosta omista näkökulmistaan. Kokonaisuudessaan elokuva on teknisesti varsin hyvin tehty, ottaen huomioon, että se on vapaaehtoisten ilmaisnettituotanto. 

Kestoa elokuvalla on kuitenkin kokonaiset 2 tuntia 42 minuuttia, eikä asiakaan ole mitään kevyttä katsottavaa, joten lienee paikallaan tehdä näin blogitse palvelus Ajan Hengen katsomista harkitseville. Seuraavassa paneudun elokuvan sisällölliseen laatuun ja pohdin, onko elokuva lähes kolmen tunnin katsomisen arvoinen.

Elokuva alkaa pitkähköltä tuntuvalla audiovisuaalisella "johdannolla", jonka tarkoituksena lienee virittää katsoja Zeitgeist-elokuvien tapaan sopivaan mielenlaatuun. Ensimmäisen varsinaisen osion, otsikolla Rahamarkkinatalous, alussa on lainaus itävaltalaiselta taloustieteilijältä Ludwig von Misesiltä, mikä on ainakin minun kirjoissani suuri plussa heti lähtöön.

Dokumentin alkuosa - taustaosa - käsittelee rahajärjestelmää, markkinataloutta, politiikkaa, demokratiaa ja niin edelleen nykyaikaa ja -järjestelmää. Tässä osiossa on hyvin paljon käsitelty aivan oikeita ongelmia ja suurelta osin tunnistettu oikein niihin johtavia syitä. 

Aluksi käsitellään sitä, kuinka raha on velkaa. Lyhyesti sanottuna kaikki kierrossa oleva raha on velkaa, koska se syntyy järjestelmään pankeista otettuna lainana. Lähestulkoon kaikki pankkien tileillä olevat talletukset - eli selvästi suurin osa olemassaolevasta rahasta - ovat jonkun muun ottamaa velkaa. 

Dokumentti käsittelee melko hyvin tähän tilanteeseen johtaneen historian, joskin unohtaa mainita, että 1500-luvun kultaseppien ja -varastoijien keksintö siitä, että kullan säilytyskuitteja (alkukantaista setelirahaa) saattoi laskea lainoina liikkeelle enemmän kuin kultaa oli säilytyksessä, oli puhtaasti petos. Petos, joka usein johti sitä harjoittavien pankkien kaatumiseen, kunnes valtiot laillistivat ja vahvistivat menetelmää luomalla keskuspankkijärjestelmän, jonka yksi keskeinen tarkoitus oli mahdollistaa luotonlaajennus ilman sen johtamista pankkien kaatumisiin.

Elokuvan toinen vakava virhe tässä raha on velkaa -asiassa oli se väite, että velkaa ei koskaan voida maksaa pois, koska korkoa ei ole luotu järjestelmään. Väitteen mukaan velkaa on taloudessa enemmän kuin rahaa, koska velkaa kasvaa korkoa ajan myötä, mikä aiheuttaa jatkuvan lisätarpeen ottaa lisää velkaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska maksettu korko ei jää pankkiin makaamaan, vaan jatkaa kiertoaan: pankit maksavat palkkoja työntekijöilleen, osinkoja omistajilleen ja niin edelleen. Koska korkona maksettu raha ei katoa järjestelmästä, kaikki velka on mahdollista maksaa pois, jos siihen on tahtoa.

Ajan hengen kertoja sanookin, että "ongelma ei ole pelkästään ylikulutus, vaan korko, jota ei ole luotu järjestelmään." Todellisuudessa ongelma on kuitenkin nimenomaan ylikulutus. Ylikulutus, joka johtuu luotonlaajennoksen mahdollistamasta, liian alhaisten korkojen innostamasta sekä inflaation käytännössä pakottamasta ylivelkaantumisesta, minkä seurauksena säästötkin käytetään aikanaan korkojen maksuun.

Markkinataloudesta dokumentti on sitä mieltä, että kapitalismi pyrkii pääoman kasvattamiseen ja omistuksen keskittämiseen; että kaiken toiminnan motiivina on yksinomaan taloudellisen voiton kasvattaminen; ettei yrityksillä ole mitään muuta vastuuta kuin osakkeenomistajien voitot. No, ei. Todellisuudessa kapitalismi pyrkii vain yksityisomistukseen. Sen sijaan nykyinen säännelty markkinatalous, jossa suurpääoma on samassa sängyssä poliittisen eliitin kanssa, eli korporatismi, saattaa tosiaankin pyrkiä omistuksen keskittämiseen. Vapaan markkinatalouden - eli ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kaupankäynnin - kanssa sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä.

Erityisen silmiinpistävää on se, että dokumentti väittää pankkien olevan yrityksiä siinä missä muutkin yritykset. Totuus ei voisi kuitenkaan olla tästä kauempana. Nykyisin pankit ovat yrityksiä, joilla on valtioiden luomien lakien turvin erivapauksia, joita ei ole muilla yrityksillä eikä yksityisillä. Pankit saavat esimerkiksi luoda velaksi rahaa tyhjästä, mitä oikeutta ei ole millään muilla yrityksillä eikä kellään kansalaisilla. Tämä nimenomainen pankkien erivapaus on tämän elokuvan yksi keskeisimmistä argumenteista, joten miten niin pankit ovat yrityksiä siinä missä muutkin?

Ajan henki menee jopa niin pitkälle, että väittää, että yksinomaan markkinapelurit päättävät asioista nyky-yhteiskunnassa; markkinoita ei säädellä; ja markkinat ohjaavat politiikkaa. Sen allekirjoitan, että suurpääoma pystyy paljonkin vaikuttamaan politiikan sisältöön, varmasti enemmän kuin äänestävät kansalaiset, mutta elokuva unohtaa autuaasti sen, että kaikki tämä vaikuttaminen perustuu siihen valtaan, joka valtioilla on. Jos valtioilla ei olisi valtaa, eivät suuryritykset voisi käyttää sitä hyväkseen. Elokuvan eräänä keskeisenä taustapiruna pitämä kansainvälinen valuuttarahasto IMF on sekin valtioiden luoma ja hallitsema järjestö. IMF, joka dokumentin itsensäkin mukaan on "yksi vaikutusvaltaisimmista talousvaikuttajista," on valtioiden työkalu. Joten miten niin yksinomaan markkinapelurit päättävät asioista? Ei IMF eivätkä valtiot ole markkinapelureita, sikäli kun termillä viitataan yksityisiin yrityksiin ja yksityiseen pääomaan.

Politiikkaa ja demokratiaa koskevat osiot ovat hyvin pitkälti täyttä asiaa. Politiikka on todellakin mätää ja demokratia on teatteria. Taustalla on valtioiden väkivaltamonopoleihin perustuva korporatismi, jota ei kansalaisten äänestyskäyttäytymisen heilahtelut juuri hetkauta. Tärkeitä päätöksiä viedään läpi nopeutetulla aikataululla eivätkä poliitikotkaan oikein tiedä, mistä on kysymys. Tähän ei juurikaan ole lisättävää, tätähän se nykyisin on.

Terveyttä ja elintarvikkeiden lisäaineita koskeva osuus oli ehkä dokumentin parasta antia, joskin rokotehysteriallakin on rajansa, sillä rokotteista on todistetusti hyötyäkin, mikä nyt ei tarkoita sitä, ettei sekin olisi mennyt nykyisin yli. On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi jotain sikainfluenssarokotteita eivät hankkineet yksityiset ihmiset oman harkintansa pohjalta, vaan senkin päätöksen heidän puolestaan teki heidän oma valtionsa. Joka tapauksessa, samalla tämä oli dokumentin irrallisin osio, jonka leikkaaminen ei olisi vähentänyt sisällöstä juuri mitään. Elokuvan keskiosasta olisi kyllä voinut leikata paljon muutakin itse asian siitä kärsimättä, paljon epäoleellisia sivujuonteita.

Taustaosioiden jälkeen dokumentti ryhtyy perustelemaan syvemmin tarvetta suurelle muutokselle. Tässäkin osiossa oli paljon hyviä pointteja, eikä vähiten siksi, että muutos todellakin tarvitaan, eikä nykyjärjestelmä tosiaankaan kestä loputtomiin.

Erityisesti tästä väliosiosta esille voisi nostaa ajatuksen siitä, että länsimaisen elämäntavan opettelu ei tule ihmisille luonnostaan, vaan sen oppiakseen on käytävä kaksitoista vuotta koulua. (Johon valtio jokaisen pakottaa, toim.huom.) Lasten ja nuorten indoktrinointi vallitsevan järjestelmän mukaiseen ajatteluun lienee todellakin yksi julkisen koululaitoksen keskeisimpiä tehtäviä, koulutus tulee sitten toissijaisena, ei niin tärkeänä funktiona.

Mieltäni lämmittää myös se, että Ajan Henki suhtautuu kriittisesti tekijänoikeuksiin. Tosin se sanottiin ääneen vasta kahden tunnin kohdalla, mutta selvää se oli tässä ilmaistuotannossa alusta lähtien, sen verran tiheään kolmansien osapuolien kuvamateriaalia on käytetty.
Pian tekijänoikeuskritiikin jälkeen elokuva pääsee kuitenkin vasta itse asiaansa, taustan ja perusteluiden jälkeen, nimittäin resurssipohjaisen talouden esittelyyn. Ensin kaksi tuntia taustaa ja sitten 40 minuuttia pihviä? Joku saattaisi kyseenalaistaa ohjauksen ja leikkauksen, mutta toisaalta, tämä pihvi on sellaista, että katsojaa täytyykin mureuttaa kunnolla ennen sen syöttämistä.

Resurssipohjainen talous ja yhteiskuntasuunnittelu perustuu väitetysti tieteelliseen menetelmään. Jos jollakin tulee jo tässä vaiheessa mieleen Karl Marx, niin mielleyhtymä ei ole ihan kaukaa haettu. Lyhyesti sanottuna tavoitteena on yhteiskunta, jossa rahaa ei käytetä, vaan kaikki tuotannon päätöksenteko perustuu tietokoneistettuun mallintamiseen ja suunnitteluun. Avainsana on resurssitehokkuus, joka tuodaan esille parempana mallina kuin rahamarkkinatalouden kustannustehokkuus.

Toisin sanoen, tietokoneavusteisella yhteiskuntasuunnittelulla pyritään siihen, että kaikki resurssit ovat mahdollisimman tehokkaassa käytössä, jolloin ajatellaan saavutettavan mahdollisimman suuri onnellisuus, yltäkylläisyys ja vapaa-aika kaikille ihmisille.
Käytännön esimerkkinä elokuvassa annetaan suomalaisten puoli miljoonaa kesämökkiä. Resurssipohjaisen talouden näkökulmasta on haaskausta, että kesämökit seisovat suurimman osan vuodesta joutilaina. Puoli miljoonaa kesämökkiä on väitetysti reilusti enemmän kuin tarpeeksi kaikille suomalaisille yhteiskäytössä.

Ei tarvitse olla rakettitiedemies ymmärtääkseen, mitä tarkoittaa kesämökkien tai minkä tahansa muun omaisuuden yhteisomistus. Niin, yhteisomistusta tai yhteiskäyttöä tässä haetaan, mikä ei ole mikään kovin uusi ajatus. Se tarkoittaa sitä, että kaikki pyrkivät saamaan mahdollisimman paljon irti yhteisesti omistetusta resurssista, eikä ketään kiinnosta sen resurssin ylläpito, mistä seuraa yhteismaan tragedia eli resurssien ylikulutus ja tuhoutuminen.

Tohtorin tutkintoa ei myöskään tarvitse sen ymmärtämiseen, että kaiken taloudellisen päätöksenteon alistaminen jollekin resurssitehokkuudelle sen sijaan, että ihmiset tekisivät päätöksiä omien mieltymystensä mukaisesti, ei johda vapauden, yltäkylläisyyden eikä onnellisuuden kasvamiseen, vaan siihen, että resurssitehokkuus polkee väkivalloin kansalaisten omien mieltymysten ja tarpeiden yli. Sinä et saa valita sitä, mistä tykkäät, vaan sinulle annetaan se, mikä on resurssitehokasta, ja sekin on kaikkien yhteisessä käytössä.

Stefan Molyneux käytti resurssipohjaisesta taloudesta nimitystä "marxismia roboteilla" ja se onkin mitä tarkin kuvaus tästä ajatuksesta. Kysymys on keskussuunnittelusta, jonka hoitaa keskuskomitean sijasta keskustietokone. Historia kertoo tarkkaan, mihin komiteajohtoinen keskussuunnittelu johti. Tietokoneavusteinen keskussuunnittelu johtaa siihen ihan samaan, koska mikään mahti maailmassa, ei edes maailman tehokkain tietokone, ei pysty ottamaan huomioon ihmisten omia mieltymyksiä ja tarpeita.

Käytännön esimerkki löytyy vaikkapa naisten kenkäkaupasta. Jokainen on varmasti nähnyt kenkäkaupat, joissa on hyllymetreittäin satoja ja taas satoja erilaisia kenkäpareja valittavana. On erilaisia materiaaleja, eri malleja, eri värejä, eri laatuja, eri brändejä ja ties mitä muita eroja. Kenkiä ostavat naiset punnitsevat ostopäätöksensä tarkoin, pyrkien saamaan suurimman mahdollisen hyödyn ja mielihyvän. Kenkiä myyvät valmistajat ja kauppiaat pyrkivät kaikin keinoin ennakoimaan nämä kuluttajien vaatimukset. Ne valmistajat ja kauppiaat, jotka siinä epäonnistuvat, tekevät tappiota; onnistujat taas tekevät voittoa. Resurssipohjaisessa taloudessa puolestaan tuotetaan resurssitehokkaita kenkiä, mikä ei todennäköisesti kovin paljoa eroa siitä, että kaikille tarjotaan pelkästään vasemman jalan kumisaappaita.

Valitettavasti, ja myöskin ymmärrettävästi, dokumentti ei kovin syvällisesti ryhtynyt avaamaan resurssipohjaista taloutta pidemmälle, huolimatta katsojan kahden tunnin mureuttamisesta ottamaan vastaan radikaali muutosehdotus. Sen sijaan dokumentti ryhtyi mielikuvamarkkinointiin, jossa pyrittiin kuvailemaan onnellista tulevaisuuden maailmaa, jossa jokainen saa tehdä ihan ikinä haluaakin, oli se sitten työntekoa tai taidemaalausta, ja silti saa yltäkylläisyyden, jota kadehtisivat nykyajan rikkaatkin.

Vaikka viestiä oli terästetty resurssipohjaisen talouden keksijän sinänsä erittäin hyvillä havainnoilla poliitikkojen hyödyttömyydestä ja lasten jopa haitallisesta kouluttamisesta, varsinainen pihvi jäi erittäin ohueksi, eikä linkkiä tietokoneavustetun yhteisomistuksen ja mielikuvamarkkinoinnilla luodun utopian välillä pystytty tai edes yritetty osoittaa.

Siitä toki olen samaa mieltä, että joskus tulevaisuudessa kaikki tai hyvin suuri osa nykyisistä työtehtävistä pystytään automatisoimaan, ja että se on hyvä asia. Ihmiset ovat aina pyrkineet saamaan mahdollisimman paljon tekemällä mahdollisimman vähän. Siihenhän kaikki vapaaehtoinen vaihdanta ja yhteistyökin - eli vapaa markkinatalous - ihmisten välillä perustuu. Ei tehdä kaikkea itse, vaan tehdään sitä, mitä voidaan parhaiten vaihtaa niihin muihin asioihin, joita itse haluaa. Ja nimenomaan se on ainoa tie siihen, että automatisointi vapauttaa tulevaisuudessa meitä entistä enemmän keskittymään oikeasti tärkeisiin asioihin, eikä suinkaan se, että ihmiset alistetaan resurssitehokkuuden alttarille.

Samaa mieltä olen myös siitä, että tärkein ongelmakohta nykyjärjestelmässä on rahajärjestelmä. Ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista - vaan pahennetaan - antamalla raha elokuvan esityksen mukaisesti täysin valtion hallintaan ja muuttamalla se velattomaksi. Parempaan lopputulokseen päästäisiin antamalla ihmisten ihan itse valita rahansa, sen sijaan että he sekä nykymallin että Ajan henki -mallin mukaisesti joutuisivat tyytymään eliitin manipuloimaan rahaan.

Kokonaisuutena dokumenttielokuva Ajan Henki oli teknisesti hyvin tehty (muutamaa teknistä särmää lukuunottamatta) ja hyvin suomalaisiin olosuhteisiin sovellettu versio Zeitgeist-elokuvista. Ratkaisuvaihtoehtoa pohjustettiin hyvin tuomalla esiin aivan todellisia nyky-yhteiskunnan ongelmia, jotka tekevät nykymenon pitkässä juoksussa mahdottomaksi ja haitalliseksi. Sen sijaan esitetty ratkaisumalli on edelleenkin vain tietokoneilla ja roboteilla lämmitelty versio vanhasta ja kelvottomaksi todetusta suunnitelmataloudesta. 

Kaksituntinen kannattaa elokuvan katsomiseen uhrata, jos on kiinnostunut teknisesti laadukkaasta suomenkielisestä yhteiskuntakritiikistä, joka suurimmalta osin osuu oikeaan. Pahimmat virheet mainitsinkin edellä. Sen sijaan viimeistä kolmea varttia en viitsi suositella, ellei nyt erikseen halua nähdä noita mainitsemiani paria hyvää kommenttia poliitikoista ja lapsista resurssipohjaisen talouden keksijältä. Erityisenä lisäansiona mainittakoon, että kotimaiset nimekkäätkin asiantuntijat oli hyvin nivottu mukaan kerrontaan.

Elokuvan alussa Ludwig von Misesiä lainattiin seuraavasti:

"Talouden kontrolli ei ole pelkästään kontrollia ihmiselämän yhdestä sektorista, joka voidaan erottaa muista; Se on kontrollia keinoista meidän kaikkiin päämääriimme."

Lainaus ei voisi olla osuvampi, sillä juuri talouden kontrolliin Zeitgeist- eli Ajan henki -liike pyrkii. Zeitgeistiläiset haluavat alistaa kaiken inhimillisen toiminnan heidän omalle tulkinnalleen resurssitehokkuudesta. Toivoisin Z:läisten kuitenkin lukevan ainakin hieman tuota enemmän Ludwig von Misesin tuotantoa, sillä hän osoitti vastaansanomattomasti, että sosialismi ei toimi.

* * *
PÄIVITYS: Saamani runsaan palautteen (yli 150 kommenttia täällä, lisää muualla) perusteella olen tehnyt johtopäätökseni ja pyydän kaikkia lukemaan jatkokirjoitukseni Julkinen anteeksipyyntö Suomen Zeitgeist-liikkeelle. Kiitos.

Kannustimet

Tärkein yksittäinen asia mitä voit koskaan oppia taloudesta - tai ihmisen toiminnasta ylipäätään - on kannustimien ymmärtäminen.

Useimmat ihmiset itse asiassa ymmärtävätkin kannustimien seuraukset, mutta eivät vain tule ajatelleeksi niitä kaikkien asioiden yhteydessä, vaikka ne aivan kaikkeen vaikuttavatkin.

Vaikutusvaltaiset poliitikot puolestaan eivät koskaan ymmärrä kannustimia täydellisesti, vaikka usein yrittävätkin käyttää niitä hyväkseen, käytännössä joka kerta surkeasti ja tuhoisasti epäonnistuen.

Esimerkki poliitikoiden yrityksestä käyttää hyväkseen kannustimia ovat tietynlaiset tuet muun muassa joukkoliikenteelle. Poliitikkojen tarkoitus voi esimerkiksi olla saada lisää joukkoliikennettä tukemalla sitä. Tuet luovat kannustimen yksityisille lisätä joukkoliikennettä yli normaalin kysynnän poliittisesti päätetylle tasolle. Joukkoliikennetukia myönnetään kuitenkin rajatusti, harvoille valituille toimijoille ja vain tietty määrä, joten tukien luomat kannustimet eivät riistäydy käsistä.

Poliitikot eivät kuitenkaan pääsääntöisesti millään käsitä, että mikä tahansa tuki luo kannustimia päästä osalliseksi niistä tuista mahdollisimman kustannustehokkaasti. Jos esimerkiksi tuetaan kasvihuonekaasujen tuhoamista tai hävittämistä, niin pitäisi olla täysin selvää, että jos halvin saada kyseisiä tukia on ensin valmistaa mahdollisimman tehokkaita (eli pahoja) kasvihuonekaasuja ja sitten tuhota ne samat kaasut, niin silloin näin myös tapahtuu.

Ilkan pääkirjoitus 15.11.2010:

Aikoinaan Kiotossa tehty ilmastosopimus antaa teollistuneillle [sic] länsimaille mahdollisuuden ostaa ylimääräisiä päästöoikeuksia kehitysmaista, jos kohdemaa samanaikaisesti sitoutuu päästöjä leikkaaviin toimiin.

Kiinalaiset kemianteollisuuden yhtiöt ovat keksineet tavan, jolla näin voi suoranaisesti huijata rahaa. Yritykset ovat ryhtyneet rahanhankkimistarkoituksessa valmistamaan hiilidioksidia yli 12000 kertaa vahvempia HFC-kasvihuonekaasuja, jotta niitä voidaan tuhota päästökauppamarkkinoilla.

HFC-kaasusta saatu korvaus on ollut parhaimmillaan viisinkertainen tehtaiden alun perin valmistamaan kaasuun verrattuna. Niinpä ainakin osa tehtaista alkoi valmistaa ainoastaan HFC-yhdisteitä.

Tuollaisista 80% myyntivoitoista voi vapailla markkinoilla ainoastaan haaveilla, tähän pystyy ainoastaan valtioiden väliintulo! Vanha nyrkkisääntö: kun tuetaan jotain, saadaan sitä lisää. Kun tuetaan tuhottavia kaasuja, saadaan lisää tuhottavia kaasuja. Kaasutehtailijat kiittävät ja veronmaksaja pyllistää kovempaa.

Mitä niihin kannustimiin vielä tulee, niin itse asiassa kaikki valtioiden teot vaikuttavat kannustimiin, eivät suinkaan vain tuet. Esimerkiksi huumeiden kieltäminen kasvattaa huomattavasti kannustimia ryhtyä erittäin voitokkaaseen, joskin myös riskialttiiseen salakuljetusbisnekseen. Mutta ehkä asia on helpompi saada läpi peruspoliitikon tajuntaan noiden tukikannustimien kautta, jos se nyt ylipäätään on mahdollista...

Uusipaavalniemen määrämittainen jäi reilusti vajaaksi

Nettiaktivistit saivat sitten vihdoin kannustettua Uuden Suomen uutisoimaan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemen (kesk.) talousdemokraattiset näkemykset. On sinänsä huolestuttavaa, että Suomessa ilmeisesti jo 1.400 ihmistä on innostunut tuosta tuhoisasta ideologiasta, mutta se varmaankin johtuu siitä, että kyseessä on puolitotuus, mikä tekee asiasta uskottavan. Tietenkin ihka oikean kansanedustajan ja vieläpä eräänlaisen kansallissankarin hurahtaminen tähän aatteeseen tuo sille monien silmissä lisäpisteitä.

Kuten Uusis sanoo, on totta että raha on velkaa ja nykymenolla talouden todellinen romahdus on lähellä. Vaikea sanoa onko kyse kahdesta vuodesta vai meneekö siihen viisikin vuotta. Se voi tapahtua kahdessa kuukaudessakin, jos ihmisten luottamus valtioiden ja keskuspankkien kulissitalouteen aivan oikeutetusti katoaa.

Romahduksen voi estää ainoastaan jyrkkä ja tiukka poliittinen suunnanmuutos kohti säästäväisyyttä, taloudellista kurinalaisuutta ja aitoa rahaa, mikä sekin toisi vuosikymmeniä jatkuneesta velkavetoisesta kulutusjuhlasta johtuen merkittäviä ja konkreettisia elintason heikennyksiä, mutta mahdollistaisi talouden tervehtymisen. Sellainen on kuitenkin poliittisesti epätodennäköistä, vaikka joissakin Euroopan maissa (ei tietenkään Suomessa!) on otettu rohkaisevia, mutta toistaiseksi aivan liian pieniä askeleita siihen suuntaan.

Todennäköisemmin Suomessa ja muuallakin ryhdytään aina vain huonompiin poliittisiin ratkaisuihin, koska 1) jotain on tehtävä, 2) aiempi jokin ei ole toiminut (vaan pahentanut asiaa), 3) aiempia virheitä ei voida missään tapauksessa myöntää ja 4) saavutetuista eduista ei tingitä, piste. On siis varsin mahdollista, että Uusipaavalniemen ja talousdemokratialiikkeen ajatukset alkavat jossain vaiheessa vedota muihinkin poliitikkoihin, kun perinteiset talouspoliittiset umpikujat on kokeiltu loppuun saakka, jos romahdus ei vielä siihen mennessä ole tullut.

Mutta jos Uusis kerran on oikeassa siinä, että raha on velkaa ja että velkakupla on kestämätön, niin mitenkäs hänen ratkaisunsa sitten voi mennä pieleen? Talousdemokraatit tunnistavat oikein sen, että pankit ja keskuspankit voivat luoda rahaa (eli velkaa) tyhjästä kirjanpitoteknisesti, mutta he pitävät sitä ongelmana lähinnä siksi, että pankit perivät tyhjästä luodusta rahasta (eli velasta) korkoa, jolloin velkoja ei voida maksaa koskaan pois, koska korkojen maksaminen edellyttää lisää rahaa eli velkaa. Tyhjästä luotua rahaa he eivät sinänsä pidä ongelmana, vaan haluavat siirtää sen luomisen pankeilta ja keskuspankeilta valtioille, joiden tehtävä olisi sitten luoda korotonta eli velatonta rahaa. Tällä itse luomallaan rahalla valtiot sitten voisivat maksaa velkansa pois ja lisäksi lähes ilmaiseksi (paperin ja painomusteen hinnalla) kustantaa kaikki mahdolliset hyvinvointipalvelut, sosiaaliedut ja muut ihanuudet kaikelle kansalle.

Ajatus kuulostaa uskottavalta ja vetoavalta, mutta siinä on kohtalokas virhe. Ongelma ei nimittäin ole tyhjästä luodusta rahasta peritty korko, vaan itse rahan luominen tyhjästä! Vaikka nykyinen velkatalous tuleekin kaatumaan omiin ongelmiinsa, korko on itse asiassa ollut se tekijä, joka on sitä kaatumista hidastanut eli vähentänyt tyhjästä luodun rahan kysyntää, vaikka koron periminen tyhjästä luodusta rahasta onkin sinänsä moraalitonta. Nyt alhaisen, lähes nollakorkoisen fiat-rahan aikana romahdus lähestyy entistä nopeammin.

Talousdemokraatit, Uusis mukaanlukien, unohtavat mitä se raha oikein on. Kysymyshän on vaihdonvälineestä. Raha on olemassa, jotta meidän ei tarvitsisi olla tuomittuja vaihtotalouden (barter) kurjuuteen. Kovin monimutkaiset tuotantorakenteet eivät nimittäin ole mahdollisia, jos esimerkiksi suutarin täytyy leipää saadakseen löytää leipuri, joka tarvitsee uusia kenkiä. Rahataloudessa suutari voi sen sijaan etsiä kenet tahansa uusien kenkien tarvitsijan, saada tältä rahaa ja mennä rahalla ostamaan leipurilta leipää.

Erityisen huomattavaa asiassa on tuo järjestys. Suutarin on ensin tuotettava jotain, jotta hän voi sitten itse kuluttaa. Ainoa poikkeus tähän sääntöön on velka, joka mahdollistaa kuluttamisen tai investoimisen ennen tuottamista. Usein velan tarkoituksena onkin mahdollistaa tuottaminen. Korko puolestaan on luotonantajan korvaus siitä riskistä, ettei velkaa maksettaisikaan pois sekä siitä, etteivät rahat ole käytettävissä muuhun, ja luotonottajan kannustin ottaa velkaa vain oikeaan tarpeeseen.

Jos valtio (tai pankki) luo rahaa tyhjästä, vaihdonvälineen tuottamisedellytys jää pois. Valtio ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti ostaa sillä tuotteita ja palveluita. Myöskään pankki ei tuota mitään luodessaan rahaa tyhjästä, mutta se voi silti "ostaa" sillä korkoa laina-asiakkailtaan. Ongelma ei siis ole se korko, vaan se, että ostetaan eli vaihdetaan tuottamatta itse mitään eli antamatta mitään vaihdossa.

Jos suutari voisi luoda rahaa tyhjästä, hänen ei tarvitsisi tehdä yhtä ainoaa kenkää saadakseen ostettua leipää. Yhteisö olisi siis sekä kenkien että leivän verran köyhempi ja kylläisen mutta hyödyttömän suutarin verran "rikkaampi". Pankkien tapauksessa kysymyksessä on varallisuudensiirto kaikilta muilta pankkiireille. Valtion tapauksessa kysymys on puolestaan puhtaasta kuluttamisesta ja siten säästöjen tuhoamisesta sekä ihmisten vallanhimon tyydyttämisestä.

Jos valtio voisi luoda vaurautta luomalla korottomasti rahaa tyhjästä, kuten talousdemokraatit uskovat, valtio voisi tehdä meistä kaikista rikkaita painamalla jokaiselle selkärepullisen tai kottikärryllisen viidensadan euron seteleitä. Tätä on maailman historiassa monta kertaa kokeiltukin, viimeksi Zimbabwessa, vaikka Uusis ja taldemarit kiven kovaan inttävätkin, että kyse ei ole samasta asiasta, mutta juuri siitä on kyse.

Jos rahaa luodaan tyhjästä eli ostetaan asioita antamatta mitään vaihdossa, rapautetaan ja lopulta tuhotaan rahan merkitys vaihdonvälineenä. Rahan arvo laskee tällöin jatkuvasti ja sitä joudutaan luomaan yhä suurempia määriä saman ostovoiman säilyttämiseksi. Seteleihin ryhdytään lisäämään nollia siinä vaiheessa, kun painokoneet eivät enää muuten pysy vauhdissa mukana. Lopulta rahan arvo on pienempi kuin sen paperin, jolle se on painettu. Jo kauan ennen sitä valtaosa väestöstä on työttömänä, kaupoista ei enää saa tavaroita ja aamulla ansaittu raha on arvotonta iltaan mennessä. Rahatalous on tuhottu ja ihmiset siirtyvät vaihtotalouteen, sillä sekin kurjuus on parempi kuin rahatalouden zimbabwelainen katastrofi.

Ratkaisu on siis naurettavan helppo, mutta se on aivan jotain muuta kuin mitä Uusipaavalniemi esittää. On lopetettava rahan luominen tyhjästä ja annettava ihmisten itse valita rahansa. Aito raha (mikä tahansa muu kuin fiat) kannustaa säästäväisyyteen ja kurinalaiseen taloudenpitoon. Se johtaa kestävään talouteen, jossa kulutetaan ja velkaannutaan vain tarpeeseen, eikä vain huvin vuoksi tai ylettömiä riskejä ottaen. Siirtymävaihe tosin olisi raskas, johtuen velkavetoisen kulutustalouden luomasta vääristyneestä tuotantorakenteesta.

Myös fiat-rahan säilyttäen on teoriassa mahdollista ylläpitää kohtuullisen kestävää taloutta, mutta se edellyttäisi vähintäänkin pankkien osittaiskassavarannosta luopumista ja korkojen määräytymistä kokonaisuudessaan markkinaehtoisesti. Ratkaisu jäisi kuitenkin vajaaksi, sillä poliitikoille olisi melko vaivatonta myöhemmin palauttaa osittaiskassavaranto ja keskuspankkien korko-ohjaus, jolloin ilo olisi parhaimmillaankin väliaikainen.

* * *

Lue myös aiemmat kirjoitukseni talousdemokratiasta: Huonoa ei kannata korvata huonommalla (21.7.2009) ja Talousdemokratia on populistista pelleilyä (4.8.2009). Talousdemokraattien kasvun hillitsemiseksi toivon mahdollisimman monen tykkäävän tästä ja linkkaamistani kirjoituksista sekä levittävän niitä edelleen sosiaalisissa medioissa ja foorumeilla. Kiitos!

Spekulaattoreiden puolustus

Netissä kiertää huumorimielessä kuvakaappaus Arvopaperin keskustelupalstalta, jossa nimimerkki pörssipeluri kertoo varastoineensa käyttämättömään saunaansa jo kolme tonnia (3.000kg) sokeria ja aikoo varastoida yhteensä ainakin kymmenen tonnia samaa tavaraa. Vaikka nimimerkki hamstraa sokeria varautuakseen talouden kunnolliseen -- ja ihan mahdolliseen -- romahtamiseen, niin häneen tunnutaan suhtautuvan vähintäänkin lievästi huvittuneesti. Naureskelijat unohtavat, että kyseessä on spekulaattori, joka saattaa olla tekemässä lähiseutunsa asukkaille merkittävää palvelusta.

Nimimerkki myöntää avoimesti aikovansa tehdä sokerivuorellaan räävittömät voitot siinä tapauksessa, että talous romahtaa ja sokerista tulee pulaa. Nimimerkki ei mainitse sitä, että jos myös rahajärjestelmä romahtaa, sokeri on mitä erinomaisin kandidaatti vaihdon välineeksi vaihdantataloudessa, jolloin hänen voittonsa olisivat vielä räävittömämmät.

Spekulaattoreita halveksutaan yleisesti siitä, että he tekevät räävittömiä voittoja rahastamalla hädällä ja niukkuudella. Totuus on kuitenkin se, että ne huikeat voitot ovat mahdollisia vain siksi, että spekuloimalla ja nimenomaan siinä onnistuessaan nämä henkilöt tekevät muille ihmisille palveluksen! Jos pörssipeluri ei varastoisi sokeria ja Suuri Rommaus tulisi, hänen lähiseudullaan sokerista tulisi vielä suurempi pula, kun sitä ei saisi mistään. Hänen hamstraamisensa mahdollistaa sen, että varastoituna on 10.000 ylimääräistä kilon pakettia sokeria, jos pulatilanne sattuisikin tulemaan.

Spekulaattori voi toki myös aina epäonnistua. Jos talous ei romahdakaan, niin sitten pörssipelurillamme on kymmenen tonnia sokeria saunassaan ja muissa varastotiloissaan sekä lähemmäs kymmenen tuhatta euroa vähemmän rahaa, eikä hän todennäköisesti saa myytyä sokeriaan pois täyteen hintaan. Hän siis ottaa riskin.

Jos romahdus tapahtuu, spekulaattori hyödyttää sekä itseään että satoja tai tuhansia muita ihmisiä hamstrauksellaan. Jos sitä ei tapahdu, hän kantaa itse riskinottonsa seuraukset. Ja hänelle vielä nauretaan?!

Pörssipeluri on toki pieni tekijä eivätkä hänen toimensa vaikuta sokerin nykyhintaan käytännössä mitenkään. Raaka-aine- ja johdannaismarkkinoilla toimivat ammattispekulaattorit kuitenkin pelaavat sellaisilla summilla, että ne vaikuttavat hintoihin jo spekulaatiovaiheessa. Kuitenkin he tekevät ihan samaa asiaa kuin nimimerkkikin eli ottavat riskejä ja niin tehdessään joko hyödyttävät itseään ja muita tai kärsivät riskinottonsa seuraukset, riippuen spekulaation onnistumisesta.

Jos ammattispekulaattorit esimerkiksi ostavat läjäpäin viljaa (tai viljafutuureja) hyvänä satovuonna, jolloin viljat ovat halpoja, he tulevat lisänneeksi viljan kysyntää ja siten saavat aikaan viljan hinnan nousua. Heidän tarkoituksensa on tietenkin tehdä räävittömät voitot jonain toisena vuonna, jolloin sato on heikompi ja viljaa on vähemmän markkinoilla.

Viljan säilyvyys on rajallinen, joten heillä on joitakin vuosia aikaa odottaa kovempaa hintaa. Jos huono vuosi tai jopa katovuosi tulee, spekulaattorit dumppaavat viljansa markkinoille ja paikkaavat siten tarjonnan vajetta. Tällöin markkinahinta laskee. Jos hyvät vuodet jatkuvat, spekulaattorit pyrkivät myymään vanhat viljansa vähitellen markkinoille ja korvaamaan ne varastoissaan tuoreemmalla tavaralla. Tällöin markkinahinta ei juuri muutu.

Käytännössä spekulaattorit saavat siis aikaan kausittaisen yli- ja alituotannon erojen tasaantumista ja niistä johtuvien hintaheilahtelujen tasaantumista. Ilman spekulaattoreiden riskinottoa esimerkiksi ruoan hintavaihtelut olisivat suurempia ja erilaisten ruokatuotteiden saatavuudessa olisi suurempaa vuosittaista vaihtelua. He tekevät kaikille palveluksen ja saavat vielä vasemmiston halveksunnan siitä hyvästä päälleen. Reilu meininki.

Tottakai he tekevät siinä sivussa räävittömät voitot, mutta se on paitsi heidän palkkansa riskinotosta, myös se syy, miksi se moiseen hommaan ryhtyvät. Jos spekulaattoreiden voittoihin puututaan, jossain vaiheessa toiminta muuttuu kannattamattomaksi ja spekulointi loppuu -- ja siitä kärsimme me kaikki.

Pahempaa kuin lama | ”Monty Pelerin”

(Tämä on blogistin vapaa käännös pseudonyymi Monty Pelerinin artikkelista ”Worse than a Depression”.)

Talouskriisin lähestyessä kahden vuoden merkkipaaluaan on selvää, että ”tällä kertaa se on erilaista”. Harva analyytikko uskoo, että tulemme toipumaan tästä Suuresta Taantumasta tavalla, joka muistuttaa aiempia toipumisia. Useimmat kiistelevät siitä, kuinka kauan toipumisessa kestää (Japanin toipuminen on kestänyt nyt kaksi vuosikymmentä) ja siitä, onko seurauksena inflaatio vai deflaatio. Kahden vuoden jälkeenkin nämä kysymykset ovat edelleen epäselviä.

On ymmärrettävää, miksi toipumisen kesto voi olla kyseenalainen. Vähemmän selvää on se, miksi ekonomistit eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, onko tulossa deflaatio vai inflaatio. Ovathan nämä lopputulemat toistensa täysiä vastakohtia ja ensiarvoisen tärkeää tietoa:

”Uskon inflaatio/deflaatio-asian ennakoimisen oikein olevan tärkeimmän yksittäisen sijoituspäätöksen, joka täytyy tehdä. Se tulee ratkaisemaan sijoitussalkkujen tuloksen seuraavan vuosikymmenen aikana.” –Jim Puplava, FinancialSenseOnline, 24.7.2009

Sekä inflaation että deflaation ennustajilla on älykkäitä, perusteltuja argumentteja. Molempien takana on joitakin ihmisiä, jotka eivät ”yllättyneet” vuoden 2008 tapahtumista. Kuinka on mahdollista, että älykkäät ihmiset voivat ennustaa niin vastakkaisia seurauksia? Eroavaisuudet johtuvat mielestäni kahdesta tärkeästä lähteestä:

  1. Itse taloustieteen koulukunnista
  2. Aikahorisontista

Taloustieteen koulukunnat

Kukin koulukunta on monimutkainen, eikä niin yksinkertaisesti pelkistettävissä kuin tämä lyhyt käsittely antaa ymmärtää, mutta tässä ovat perusteet:

Keynesiläinen koulukunta uskoo, että kokonaiskysyntä on talouden veturi. Jos kokonaiskysyntä on liian alhainen, syntyy ”tuotantovaje” (nykyisen kokonaiskysynnän ero siihen kokonaiskysyntään, joka takaisi täystyöllisyyden). Ja koska kysyntä on ”riittämätöntä”, hintojen nousupaineiden väitetään olevan mahdottomia.

Monetaristit ja itävaltalaiset puolestaan uskovat, kuten Milton Friedman mielellään totesi, että ”inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö”. Vaikka nämä kaksi koulukuntaa muuten eroavat toisistaan suunnattomasti, molemmat ymmärtävät rahan olevan inflaation veturin.

Käytännössä kaikki keynesiläiset uskovat tuotantovajeen vuoksi, että nykyisestä tilanteesta seuraa todennäköisesti deflaatio. Keynesiläiset eivät uskoneet 1970-luvun lopun stagflaation olevan mahdollisen: kyseisellä ajanjaksolla oli ”riittämätön kysyntä” mutta korkea inflaatio, mikä on teoriassa ristiriitainen käsite keynesiläisyydessä. Heidän jatkuva lisäelvytyksen vaatimisensa viitannee siihen, että ”tuotantovaje” on heille edelleenkin keskeinen käsite.

Monetaristit ja itävaltalaiset ovat käytännössä kaikesta eri mieltä keynesiläisten kanssa ja hyvin usein eri mieltä keskenäänkin — lukuunottamatta rahan kriittisestä roolista taloudessa. Heidän metodologiansa ja rahaprosessinsa eroavat toisistaan, mutta sekä monetaristit ja itävaltalaiset tunnistavat sen mahdollisuuden, että ”tuotantovaje” voi esiintyä yhtä aikaa inflaation kanssa.

Aikahorisontti

Nykyinen tieto tukee deflaation ennustajia. Rahamäärä supistuu eikä inflaatiota ole juuri havaittavissa, ainakaan valtion kuluttajahintaindeksin mittaamana. Talouden toipumisesta on niukasti merkkejä huolimatta valtion ja median hehkuttamista hyvistä merkeistä.

Monetaristit ja itävaltalaiset myöntävät sen, että yleinen hintojen nousu deflatoituvassa ympäristössä on mahdotonta. (Alunperin inflaatio ja deflaatio tarkoittivat rahan määrän kasvattamista tai supistamista.) Näin ollen ne, jotka odottavat inflaatiota, odottavat myös rahamäärän kasvua jossain vaiheessa.

Näiden kahden näkemyksen yhteensovittamisesta tuleekin mahdollista, kun sallitaan erilaiset aikahorisontit. Itse asiassa väitänkin kiistan molempien puolten olevan oikeassa — toisin sanoen, saamme ensin deflaation ja sitten inflaation.

Deflaation perustelut

Financial Armageddon kuvaa valtion toimenpiteitä näin:

”Koko talouskriisin ajan poliitikot ovat keskittyneet asioiden pitämiseen pinnalla kunnes myrsky on ohi. He ovat käyttäneet valtavasti veronmaksajien rahoja yrittääkseen käynnistää kasvua kunnes talous on takaisin raiteillaan. He ovat kannustaneet ihmisiä pitämään uskoa yllä kunnes yritykset alkavat jälleen palkata työntekijöitä.”

Olemassaolevan velan hoitaminen on mahdotonta, koska tulot eivät ole tarpeeksi korkeat siihen. Talous ei voi kasvaa tarpeeksi suureksi tarpeeksi nopeasti, jotta tämä ongelma ratkeaisi. Velat hoidetaan jättämällä ne maksamatta (default) tai saamalla ne anteeksi.

Valtio on ollut haluton hyväksymään laskusuhdannetta, lisäten velkaa toivoen synnyttävänsä ihmeen, jota ei voi tulla. Vaarana on se, kuten Financial Armageddon esittää, että oletetut ”kunnekset” eivät toteudu:

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun jokainen ”kunnes” osoittautuu osuneen hehtaaritykillä maalista ohi? Entä jos näkemämme talouden myllerrys ei olekaan syklistä vaan rakenteellista? Jos asia on näin, niin amerikkalaiset tulevat huomaamaan, että odotettujen parempien aikojen sijasta he huomaavat olevansa huonommassa jamassa kuin olivat — tai ovat.

Lisävelasta on häviävän vähän hyötyä. Velan rajahyöty, suhteessa BKT:n kasvun luomiseen, on jo negatiivinen. Valtio on ampunut kaikki panoksensa. Sillä ei ole mitään keinoja jäljellä, jotka vaikuttaisivat todelliseen tuotantoon mitenkään kestävästi.

Kun talous jatkaa devalvoitumistaan, deflaatiovoimat kasvavat suuremmiksi. Yksityinen sektori jatkaa velkojen karistamista niskoiltaan. Julkinen sektori pyrkii kumoamaan tämän entistä suuremmalla kassavajekulutuksella ja uusilla elvytyspaketeilla. Yksityinen sektori kutistuu nopeammin kuin julkinen kykenee laajentumaan.

Kuinka saamme inflaation

Valtiomme [Yhdysvallat] on moninkertaisesti konkurssikypsä (ks. Spiraling to Bankruptcy), kuten ovat myös Euroopan demokraattiset sosialistivaltiot (ks. Welfare States - R.I.P.). Poliittisista syistä yksikään näistä valtioista ei ole valmis joko leikkaamaan menojaan tai hyväksymään taantumaa. Mish tarjosi kuvauksen sekä USA:sta että Euroopasta (minun korostukseni):

”Euroopalle tuhat miljardia dollaria ei ole tarpeeksi, edes kymmenen tuhatta miljardia ei riittäisi. Ei ole olemassa suunnitelmaa, joka voisi toimia. Mutta se ei estä poliitikkoja yrittämästä. Poliitikot eivät välitä matematiikasta tai logiikasta, tai siitä tosiasiasta, että lisävelan kerääminen ei millään voi olla ratkaisu siihen ongelmaan, että velkaa on jo niin paljon liikaa, ettei sitä voida millään maksaa takaisin.

Olemme todistamassa demokraattisen sosialismin kuolemaa. Yksikään poliitikko ei halua sen tapahtuvan, mutta kukaan ei pysty sitä estämään. Olemme siinä pisteessä, missä Ponzi-huijauksen (suom.huom. pyramidihuijaus) käsite ”laajenna ja teeskentele” on jo laajennettu sosiaalivastuiden ja pankkijärjestelmien yli koskemaan kokonaisia talouksia. Olemme lähestymässä sitä tilannetta, jota Ludwig von Mises kutsui nimellä ”tuhon nousukausi”:

”Ei ole olemassa mitään keinoja estää lopullista, luottolaajennuksen synnyttämää nousukautta seuraavaa romahdusta. Vaihtoehtoina on vain se, loppuuko kriisi aiemmin seurauksena vapaaehtoisesta luottolaajennuksen lopettamisesta, vai myöhemmin lopullisena ja täydellisenä kyseisen valuuttajärjestelmän tuhoavana katastrofina.”

Poliittiset pelkurit kautta maailman ovat valinneet Misesin toisen lopputuleman — ”lopullisen ja täydellisen valuuttajärjestelmän tuhoavan katastrofin”.

Yksikään valtio ei omaa resursseja jatkaa nykyisten menojen rahoittamista. Kun niiden taloudet surkastuvat, ne tulevat ”painamaan rahaa” kattaakseen sitoumuksensa ja elvyttääkseen. Jossain vaiheessa rahamäärä tulee räjähtämään suhteessa saatavilla oleviin hyödykkeisiin.

Olemme nähneet viimeisinä parina vuotena monta ”mahdotonta”. Valmistaudu seuraavaan — hyperinflationääriseen lamaan. Se ei ole mahdoton, se ei ole oksymoroni, eikä sen pitäisi yllättää ketään ajattelevaa ekonomista. Se on jo likimain täällä.

Elämäntapasi riippuu siitä, kuinka valmistautunut olet kohtaamaan tämän uusimman, suurimman ja hirvittävimmän Mustan Joutsenen. Tämä peto tulee tuhoamaan kokonaisia talouksia, kaatamaan joitakin hallituksia ja muuttamaan maailmaa.

Herätkää, ihmiset! Poliitikoillanne ei ole mitään aikomuksia estää tätä.

Luottamus talouteen

Kun jotain asiaa taloudessa perustetaan luottamukseen, ollaan rakentamassa maailman epävakainta räjähdysainetta. Pelkästään luottamukseen perustuvat asiat ovat paineen alla herkempiä kuin dynamiitista hikoillut nitroglyseriini. Joskus pieninkin epäilys riittää haihduttamaan luottamuksen ja siihen perustuneen asian savuna ilmaan. Kun jonkin asian taloudessa sanotaan perustuvan luottamukseen, se on todellisuudessa tyhjän päällä.

Nykyisin raha, esimerkiksi tämä yhteinen euromme, perustuu luottamukseen. Me joudumme luottamaan siihen, että rahalla on arvoa vielä tulevaisuudessakin. Jos tuo luottamus menee, myös se arvo menee siinä mukana, puff! Siksi EU:n päättäjät tekevät niin vimmaisesti töitä eurojärjestelmän uskottavuuden eteen, koska se luottamus on todellakin hiuskarvan varassa.

Luottamuksen merkitys nykyisessä rahajärjestelmässä käy paremmin ilmi, kun ajattelemme rahajärjestelmää, joka ei perustu luottamukseen. Mikä tahansa hyödykeraha on nimittäin sellainen. Hyödykeraha toimii hyvin rahana, koska sillä on muutakin arvoa kuin sen käyttöarvo rahana.

Historian aikana esimerkiksi voi on toiminut rahana. Kun siitä aikanaan siirryttiin eteenpäin parempiin, vähemmän pilaantuviin vaihdonvälineisiin, voita omistavat ihmiset eivät jääneet tyhjin käsin: heillä oli edelleen voita, jota pystyi käyttämään vaikkapa leivontaan. Jos voita oli käsissä paljon, sen saattoi myydä edelleen uutta rahayksikköä vastaan.

Suosituimpia historiallisia hyödykerahoja ovat olleet kulta ja hopea. Niilläkin on arvoa rahaominaisuutensa ulkopuolella: niitä voidaan käyttää koruihin, elektroniikkaan, teollisuuden prosesseihin, lääketieteessä, jne. Jos käyttäisimme kultaa rahana ja se yht’äkkiä menettäisi jostain syystä käyttökelpoisuutensa rahana — esimerkiksi hopean osoittautuessa yksikkökooltaan sopivammaksi — kultarahat taskuissamme eivät muuttuisi välittömästi arvottomiksi, vaan niille takuuvarmasti löytyisi muita käyttöjä.

Sen sijaan mikä tahansa paperiraha, oli se sitten euro, dollari tai vanha Suomen markka, on täysin tyhjän päällä. Vaikka omistaisit kuinka paljon paperirahaa tahansa, sen menettäessä luottamuksensa sinulla on jäljellä vain kasa lähes täysin arvotonta paperia (sytykkeinä niitä voinee käyttää), tai mikä vielä pahempaa, sarja täysin arvottomia bittejä pankkitililläsi.

Tyhjän päällä seisovalle paperirahajärjestelmälle on toki syynsä, ei siihen sattumalta ole päädytty. Historian aikana nimittäin parhaimmatkin hyödykerahat lopulta aina kaatuivat, sillä ruhtinaat ja valtiaat eivät koskaan olleet tyytyväisiä rahoittamaan menojaan pelkillä verotuloilla. Eivät todellakaan, vaan aina lopulta he alkoivat huijaamaan. Menetelmiä oli useita, joku saattoi esimerkiksi sekoittaa jalometallien sekaan halvempaa metallia tai leikata jokaisen kolikon reunasta hyvin ohuen siivun irti ja sulattaa näistä siivuista uusia kolikoita.

Hyödykerahan väärentäminen on hankalaa ja vaivalloista hallitsijoillekin, ja mikä pahinta, siitä jää aina kiinni. Aina lopulta kansa huomaa, että kolikot painavat vähemmän kuin ennen tai että liikkeellä on eri kokoisia kolikoita, joihin on lyöty sama arvo. Rahan arvo on tällöin muuttunut, sillä esimerkiksi tinansekaisen hopean käyttöarvo ei ole sama kuin puhtaan hopean, eikä 0,9 unssia kultaa ole sama asia kuin yksi unssi kultaa. Ei hyvää voipullaakaan voi tehdä käyttäen voita, josta puolet on sahanpurua. Kun hallitsijat jäivät kiinni tällaisesta rahan raiskaamisesta, vallankumous oli jo lähellä.

Paperiraha on tässä suhteessa ylivertainen hallitsijoiden kannalta, sillä sen väärentämisestä ei voi jäädä suoraan kiinni. Yksikään kierrossa oleva vanha seteli ei siitä muutu, kun uusia seteleitä lasketaan liikkeelle. Kansalaiset voivat saada vihiä rahamäärän muutoksista ainoastaan niiden epäsuorista seurauksista eli lähinnä yleisen hintatason vastaavista muutoksista. Myös hyödykerahojen väärentäminen sai aikaan inflaatiota, mutta se oli pienempää ja lyhytikäisempää kuin paperirahasta seurannut inflaatio, johtuen tietenkin siitä hyödykerahojen väärennysten pikaisesta paljastumisesta.

Paperirahaa kontrolloivien hallitsijoiden tilannetta parantaa entisestään se, että inflaation syyksi on saatu kansalle selitettyä jotain aivan muuta kuin rahamäärän muutokset. Milloin inflaatio johtuu öljynhinnan noususta, milloin ylisuurista palkankorotuksista, milloin mistäkin. Koskaan se ei mukamas johdu rahan määrästä — päinvastoin, rahan lisääminen talouteen on kuulemma perusteltua, sen riittävyys kun pitää hallitsijoiden mukaan varmistaa. Ja inflaatiota vastaanhan taistellaan muun muassa korkopolitiikalla! Hah hah.

Monet pitävät nykyistä raha- ja pankkijärjestelmää kaiken pahan alkuna ja muuten sinänsä hyvän poliittisen järjestelmän korruption lähteenä. Totuus on kuitenkin se, että sekä raha- että pankkijärjestelmä ovat vallanpitäjien työkaluja. Kuten kirjoitin edellisessä kirjoituksessani, rahoitus on valtioiden ikuinen ongelma, ja rahan sekä pankkien hallinta on tehokas väline rahoituksen järjestämiseen.

Euro on jo kuollut, mutta elää vielä lisäajalla. Viime yönä päättäjät saivat rahalleen ostettua jälleen kerran lisää aikaa, luottamus on jälleen palautettu ja huijaus voi jatkua. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) julistikin kansanvallan ottaneen niskalenkin markkinavoimista. Jos joku tuon jälkeen vielä kehtaa väittää Kokoomuksen olevan markkinatalousmyönteinen puolue, niin hävetköön. Kataisen puoluetoverin, opetusministeri Henna Virkkusen aamulla Twitterissä antama lausunto sen sijaan osuu niin nappiin kuin osua voi: (korostus minun)

”750 mrd megalomaaninen paketti talouden vakauttamiseksi.”

Wikipedian mukaan megalomania on psykopatologinen tila, joka ilmenee harhaisina fantasioina vauraudesta, vallasta ja kaikkivaltiudesta, tai pakkomielle mahtaileviin tai pröystäileviin asioihin ja tekoihin. En olisi itse voinut keksiä parempaa sanaa kuvaamaan poliitikkojen asenteita näinä päivinä.

Mutta mitä tulee siihen vakauttamiseen, niin voihan hukkuvakin vaikuttaa vakaalta, jos ulkopuolinen tarkkailija sattuu näkemään hänet juuri silloin, kun hän on saanut ponnistettua päänsä hetkeksi takaisin pinnalle ennen lopullista vajoamistaan syvyyksiin.

”Kreikan tauti” – taudin todellinen luonne ja sen lääkkeet

Kreikan vaikeahkosta taloustilanteesta puhutaan paljon ”tautina”, jonka pelätään ”tarttuvan” muihin maihin, kuten Portugaliin ja Espanjaan. Taudilla tarkoitetaan Kreikan kyvyttömyyttä selviytyä ottamistaan veloista. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tauti, vain ainoastaan yksi sen oireista, joskin kuolettava sellainen. Itse taudissa on kysymys koko valtion roolista ja tehtävistä. Tässä kirjoituksessa pyrin kuvaamaan yksinkertaisesti taudin kaikki keskeiset piirteet.

Makrotaloustieteen harha

Valtioiden velkaa on perinteisesti pidetty erilaisena kuin yksittäisten ihmisten velkaa, yhtäältä valtioiden oletetusti paremman säilyvyyden vuoksi, mutta erityisesti siksi, että valtioilla on mahdollisuus verottaa. Verotuksen ansiosta velka voidaan periaatteessa maksaa pois milloin tahansa, joten sitä ei ole katsottu tarvittavan koskaan maksaa kokonaan pois, vaan vanhat, erääntyvät velat on yleensä kuitattu uusilla veloilla.

Valtionvelka on kuitenkin aina siirrettyä verotusta. Valtion ainoa syy ottaa velkaa on se, että se haluaa kattaa joitakin menoja lisäämättä juuri sillä hetkellä verotusta riittävän paljon niiden kattamiseen. Velkaa ottamalla verotus siirretään tulevaisuuteen.

Luonnollisesti tämä tarkoittaa myös sitä, että tulevaisuudessa osa verotuloista on käytettävä velanmaksuun valtion muiden menojen sijasta. Tästä seuraa verojen korotus, menojen leikkaus tai näiden yhdistelmä. Tässä huomataan, että velanotto voidaan nähdä myös kulutuksen aikaistamisena.

On selvää, että verojen korottaminen on vaikeaa, puhumattakaan menojen leikkaamisen vaikeudesta. Päinvastoin, valtion menot kasvavat jatkuvasti, mikä synnyttää paineita ottaa lisää velkaa, korottaa veroja tai tehdä näitä molempia.

Tällöin valtiolla on velkakierteestä ainoastaan yksi ulospääsy, nimittäin kova talouskasvu. Valtio toivoo talouden kasvavan, jolloin verotulot kasvaisivat automaattisesti ilman verotuksen kiristämistä, jolloin velkaa voitaisiin lyhentää.

Vaarana talouskasvussa on se, että joka kerta sen ajatellaan sillä kertaa jatkuvan ikuisesti historian lukuisista opetuksista huolimatta. Kun talous kasvaa, valtionvelan suhteellinen osuus taloudesta pienenee, vaikka sitä ei yhtään lyhennettäisikään. Velka/BKT-suhteen laskiessa poliitikoiden on helppo ajatella, että velan lyhentämisen sijasta velkaa on varaa ottaa lisää!

Toistuvat taantumat ja lamat puolestaan edellyttävät lisävelkaantumista, sillä valtion tehtäväksi katsotaan ”elvyttäminen” sekä erityisesti pankkien tappioiden ottaminen vastuulleen.

Nämä tekijät — joita johtavat (makro)taloustieteilijät puolustavat viimeiseen saakka — johtavat vuosikymmenten kuluessa väistämättä siihen, että eräänä vähemmän kauniina päivänä velkaa on niin paljon, ettei sen takaisinmaksuun usko enää kukaan verotusmahdollisuudesta ja muiden valtioiden tukitoimista huolimatta. Tästä alkaa syöksykierre, jonka ensimmäisillä askelmilla Kreikka jo on, ja muut maat seuraavat perästä.

Velkaantumisen syy eli itse tauti

Kuten sanottua, valtio ottaa velkaa kattaakseen menoja, joihin verotulot eivät enää riitä, kun verotusta ei voi syystä tai toisesta enää kiristää, ainakaan juuri sillä hetkellä. Tämä puolestaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, mikä nykyisin katsotaan valtion rooliksi.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassamme valtion (johon luen mukaan kunnat ja QGO:t) rooli on luoda hyvinvointia, tehdä hyvää, kehittää tasa-arvoa ja niin edelleen. Hienoja ja kauniita tavoitteita, mutta samalla erittäin epämääräisiä ja jopa subjektiivisia. Näin ollen valtio voi ottaa tehtäväkseen lähes mitä tahansa, ja niin se tekeekin, erilaisten eturyhmien ajaessa omia etujaan ja kilpaillessa muiden eturyhmien kanssa jaettavissa olevasta potista.

Onkin luonnollista, että tällaisessa tilanteessa kokonaismenot tuppaavat kasvamaan, erityisesti hyvinä talousvuosina. Vuodesta 2002 tähän vuoteen esimerkiksi Suomen valtion menoarvio on kasvanut n. 35 miljardista eurosta lähes 50 miljardiin euroon, eli kasvua on yli 40%, puhumattakaan kuntien menojen kasvusta. Onko muuten hyvinvointimme kasvanut tuona aikana 40%?

Valtio ei itse tuota mitään eikä sillä alunperin ole mitään varallisuutta itsellään, joten se voi kattaa menot vain ja ainoastaan kolmella eri tavalla: verotuksella, velkaantumisella ja inflaatiolla. Verotuksella on rajansa, sillä liian korkea verotus aiheuttaa veronkiertoa ja jopa maastamuuttoa siinä määrin, että verotulot kääntyvät lopulta laskuun.

Inflaatio puolestaan on Suomessakin vanha, tuttu keino, sillä vanhoina ”hyvinä” aikoina markkoja painettiin tarvittaessa lisää, mutta se on paitsi erittäin huono keino, myös melkein mahdotonta EU:ssa. Ainoastaan EKP kykenee EU:ssa setelirahoitukseen, eivät yksittäiset jäsenmaat, mikä on kenties EU:n harvoja hyviä puolia, sillä kynnys haitalliseen setelirahoitukseen on ollut erittäin suuri, vaikkakin nyt mahdollisesti ylittymässä. Inflaatiolla veloista kyllä selvittäisiin, mutta vain velattomien kustannuksella. Inflaatio on tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille, velattomilta velallisille ja vähävelkaisilta suurivelkaisille.

Koska verotuksen loputon kiristäminen ja inflaatio ovat olleet poissa laskuista, jäljelle on jäänyt velkaantuminen, minkä hedelmiä olemme ryhtymässä korjaamaan. On huomattava, että kaikki nämä valtion rahoituksen keinot ovat kansalaisten kannalta huonoja.

Jos niistä täytyy kuitenkin jokin valita, niin verotus on paras vaihtoehto, sillä se on näkyvintä sekä rajallista. Velkaantuminen on siirrettyä verotusta eli näkyvää viiveellä, kun taas inflaatio on näkymätöntä ja jopa harhaanjohtavaa. Kumpikin jälkimmäisistä johtaa tuhoon liiaksi käytettynä, eikä niiden käytöllä ole sellaisia rajoja kuin verotuksella, koska niiden luonnetta ei ymmärretä.

Itse tauti on siis se, että valtion avulla pyritään ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja puutteet. Näiden ylevien ja sinänsä varmasti vilpittömienkin tavoitteiden saavuttamisessa valitettavasti rahoitusongelmat jäävät toissijaisiksi, puhumattakaan rahoituksen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Makeahkot lääkkeet

Kreikan kriisiin ja muidenkin maiden velkaongelmiin on esitetty jos jonkinlaista ratkaisuehdotusta, jotka kuitenkin kaikki tiivistyvät saman vanhan talouspolitiikan jatkamiseksi. Esimerkiksi Kreikan tukeminen (tai oikeammin Kreikan velkojien eli eurooppalaisten pankkien tukeminen) keinotekoisen edullisilla lainoilla on täysin sama tie, joka koko Kreikan velkasoppaan johtikin: keinotekoisen edullista velkaa voi ja tulee otettua enemmän kuin velkaa, jonka korossa huomioidaan todelliset velalliskohtaiset riskit.

EKP aikoo myös jatkaa Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden roskavelkakirjojen hyväksymistä vakuuksina pankeille annettavia huippuedullisia lainoja vastaan. Pankit siis lainaavat EKP:lta rahaa antaakseen lainaa valtioille ja EKP hyväksyy valtioiden velkakirjat vakuuksina, mikä yhdessä poliittisen pelastuksen (pankkituet) kanssa mahdollistaa holtittoman ja erittäin tuottavan luotonannon kaikkein sairaimmillekin valtioille. Tämäkin vain jatkaa vanhaa menoa.
Setelirahoitusta on väläytelty yhtenä uutena ratkaisuna, vaikka EKP:n säännöt sen ehdottomasti kieltävätkin. EKP:n edellämainittu toiminta on kuitenkin jo melkein setelirahoitusta, joskin väliaikaista, mutta nyt EKP:n säännöistä on löydetty porsaanreikä: EKP ei saa suoraan ostaa valtioiden velkakirjoja, mutta se saa ostaa niitä pankeilta. Tämä kannustaisi pankkeja entisestään hankkimaan valtioiden velkaa suoraan EKP:lle myytäväksi. Ero valtioiden suoraan rahoittamiseen painokoneella olisi lähinnä kosmeettinen.

Kuten jo edellä onkin mainittu, setelirahoituksella eli inflaatiolla velat todellakin hoituvat pois päiväjärjestyksestä, mutta vain velkaantuneita palkitsemalla ja asiansa hyvin hoitaneita rankaisemalla. Mikään ei kuitenkaan anna tässäkään tapauksessa syytä olettaa, että valtioiden hurja menokehitys (eli se ongelman alku ja juuri) taittuisi, joten inflaatiossa — varsinkin nykyisin tarpeellisessa mittakaavassa — merkittävänä vaarana on sen riistäytyminen käsistä ja hyper-alkuliitteen lisääminen sanaan. On jopa mahdollista, että setelirahoitus kannustaisi valtioita tuhlaamaan vieläkin lisää, varsinkin jos se on EU:n laajuista ja valtiot alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka hyötyy painotuoreista seteleistä eniten, ja mikseivät alkaisi. Zimbabwen tie on silloin meidän tiemme.

Sitten on vielä talousdemokraattien ”ratkaisu”, jossa syntipukeiksi kaivetut pankit sosialisoitaisiin ja valtiot (tai EU) alkaisivat painaa itse omaa ”velatonta” rahaa rajattomasti omiin tarpeisiinsa. Tämä on sama asia kuin setelirahoitus, ainoastaan välikädet ja viimeisetkin rajoitukset jäisivät pois. Kun raha olisi puhtaasti poliittisessa kontrollissa — kun se nykyisin on nimellisesti eriytettynä keskuspankin ja pankkijärjestelmän vastuulle, tosin ero ei ole järin suuri — kehitys kohti romahdusta olisi vieläkin nopeampaa.

Nämä lääkkeet ovat siinä mielessä makeahkoja, että ne ovat poliittisesti verrattain helppoja toteuttaa. Mitään hyötyä niistä ei kyllä ole, pikemminkin niistä on vain enemmän haittaa. Ei myrkytyksestäkään parannuta ottamalla lisää samaa myrkkyä vahvempana seoksena. Aivan vastaavasti saman talouspolitiikan tehostettu jatkaminen ei auta sen talouspolitiikan aiheuttamiin ongelmiin.

Katkerat lääkkeet

Kuten yleisesti ajatellaan, vain katkerat lääkkeet toimivat. Tämä on totta ainakin taloudessa. Jos nykyisestä talouskurimuksesta halutaan ulos mahdollisimman vähin haitoin, on tehtävä poliittisesti erittäin vaikeita — ellei käytännössä mahdottomia — ratkaisuja.

Aivan aluksi olisi tunnustettava, että velkaantumalla valtiot ovat eläneet yli varojensa ja tehneet asioita, joihin niillä ei oikeasti olisi ollut varaa eikä oikeutustakaan. Vain tämän tunnistamalla ja tunnustamalla voitaisiin edetä asioiden korjaamiseen eli siihen, että valtioiden menoja on leikattava rajusti eikä niitä voida hankkia lisää, vaikka syy olisi miten kaunis ja tavoiteltava tahansa.

Valtioiden velkaantuminen olisi pysäytettävä tähän paikkaan ja velkajärjestelyjen avulla olisi aloitettava velkojen lyhennys, jonka päämääränä tulee olla velattomat ja sellaisina pysyvät valtiot. Velat on järjesteltävä uudelleen ja myös velkojien on hyväksyttävä osittaisia luottotappioita, mikä voi hieman helpottaa myös kansalaisten tuskaa, kun heidän etujaan leikataan.

Setelirahoitukseen ei tule mennä, vaan päinvastoin on ryhdyttävä luopumaan keskuspankeista ja fiat-rahasta. Vain vakaa, markkinapohjainen raha voi olla kestävän talouden perusta. Myös korkopolitiikasta on luovuttava ja annettava kaikkien korkojen määräytyä vapaasti ja luonnollisesti markkinoilla.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että valtioiden rooli ryhdytään näkemään sellaisena kuin sen tulisi olla: valtion tärkeimmän ja ainoan tehtävän tulee olla puolustaa oikeudenmukaisuutta eli suojella yksilöiden koskemattomuutta, vapautta ja omaisuutta. Kaikki muu kuuluu yksilöiden ja vain yksilöiden itsensä vastuulle. Vain näin voidaan estää ongelman uusiutuminen tulevaisuudessa.

Kreikan meri, meri Kreikan…

Kreikka on siis jälleen askeleen lähempänä päätepysäkkiä. S&P luokitteli Kreikan roskalainat roskalainaluokkaan eikä Kreikka enää kykene ottamaan uutta markkinahintaista velkaa. Tämä ei ollut tietysti yllätys (lue tämä, skenaario #3), mutta aina jaksaa yllättää, kuinka yllättyneitä päättäjät tästä kaikesta ovat. Otetaanpa vaikka Taloussanomien juttu ”Kreikan valtion rahoituskriisi pelättyä pahempi” ja siitä seuraavat katkelmat:

”Eurojohtajat uskoivat ensin pelkän lainalupauksen riittävän palauttamaan rahoitusmarkkinoiden luottamuksen Kreikan valtioon. Odotuksen mukaan Kreikan valtiolta vaadittavien markkinakorkojen piti painua niin alas, että valtio olisi voinut jatkaa alijäämänsä rahoittamista markkinarahoituksella.”

Jo tällöin oli selvää, että lainalupaus voi ainoastaan pahentaa tilannetta: Kreikan ei tarvitse ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin, vaan sama pelleily saa jatkua.

”Seuraavaksi viranomaiset toivoivat, että markkinat rauhoittuisivat Kreikan esittämästä avunpyynnöstä.”

Totta kai Kreikka ottaa tarjolla olevaa halvempaa rahaa kun vaihtoehtona on kaksinumeroinen korko markkinoilta! Miten täysin odotettu ”käänne” rauhoittaisi ketään?

Päättäjät jatkavat toiveajatteluaan varmasti maailman tappiin. Tällä hetkellä toivomuksena on se, että muiden maiden Kreikalle lainaamista rahoista on jotain hyötyäkin ja että niistä saadaan jopa voittoa. Kreikka ei koskaan tule maksamaan niitä lainoja takaisin. Vaikka euromaiden tukilainat kaksin- tai kolminkertaistuisivat, kuten analyytikot uskovat, sekään ei riitä.

Lainaksi ei voi elää. Valtion menojen on oltavia korkeintaan niin suuria kuin tulojen. Valtionvelka ei ole tuloa, vaan tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Kreikka — ja kaikki muutkin maat — ovat jo niin velkaantuneita, että velkaa ei voida maksaa pois kymmeniin tai jopa satoihin vuosiin, vaikka verotus kiristettäisiin sataan prosenttiin.

Kreikan ja muiden ongelmavaltioiden tukemisella saadaan kyllä aikaan inflaatiota. EKP ”painaa” euroja pian minkä ehtii, jotta pankit voivat ottaa siltä halpaa lainaa, jota lainaavat edelleen valtioille, jotka lainaavat sitä edelleen ongelmavaltioille. Valtiot kuluttavat lainarahaa villisti muka elvyttääkseen taloutta. Kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy ja hinnat alkavat nousta nopeammin.

Kysymys kuuluukin, näemmekö jo tänä vuonna tuhannen euron setelin vai meneekö ensi vuoteen. Perässä seuraavat viisitonninen, kymppitonni, viisikymmentonninen, satatonninen, miljoona…

Loppukevennys: Why Greece?