Kiireellinen To Do -lista

Kirjoitin blogissani syyskuussa 2009, että lama ei ole vielä ohi, vaan pahin on vielä edessä. Kuinka ollakaan, lama ei ole vieläkään ohi ja pahin on edelleen edessä.

Poliitikot ovat ostaneet vippaskonsteilla jatkuvasti lisää aikaa tuossa kirjoituksessani mainitsemien kriisin todellisten syiden ratkaisemisen sijasta ja näin tehdessään ovat pahentaneet tulevaa, väistämätöntä korjausliikettä. Kuplan ei ole annettu puhjeta, vaan siihen on puhallettu yhä lisää kuumaa ilmaa, kuten olenkin ennustanut.

Lopullinen ratkaisu alkaa kuitenkin häämöttää. Euroopan tuoreimmat poliittiset käänteet - siis Ranskan ja Kreikan vaalit - todennäköisesti antavat vauhtia eurobondihaaveille, siis tuolle vihoviimeiselle vippaskonstille, jonka jälkeen oljenkorsia ei enää ole, vaan kupla pääsee vihdoinkin tyhjentymään. Silloin kolme vuotta sitten maalaamani kuvat massatyöttömyydestä ja asuntojen hintojen romahtamisesta ovat todellisuutta, kun vuosikymmenien saatossa velkaantumalla tehty pääoman syöminen ja tuhoaminen paljastuvat koko kauheudessaan.

Vaikka en usko poliittisiin ratkaisuihin, enkä varsinkaan suomalaiseen valtaa pitävään poliitikkokaartiin, heillä olisi vielä nyt mittaamattoman arvokas paikka yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Kansainväliset sopimukset todennäköisesti ovat poliittista realiteettia, jota emme voi paeta, mutta jotain erittäin hyödyllistä voisimme kotimaassa ihan omin voimin tehdä.

Seuraavilla toimilla emme voi tulossa olevaa massatyöttömyyttä ja yleistä köyhtymistä kokonaan välttää, mutta niitä voidaan lieventää ja lyhentää merkittävästi, jos toimet toteutetaan ajoissa - eli nyt. (En tosin pidättele hengitystäni.)

1. Työehtosopimusten yleissitovuuden lakkauttaminen

Yleissitovat työehtosopimukset eivät paranna työllisyyttä, vaan parantavat työllisten työehtoja työtaistelutoimenpiteiden uhalla. Tämän voinevat kaikki myöntää. Käytännön seuraus tästä on se, että työn teettäminen on kalliimpaa ja riskipitoisempaa, jolloin yrittäjillä on varaa työllistää vähemmän. Yleissitovien työehtosopimusten vallitessa työttömyys on suurempaa kuin ilman yleissitovuutta. Yleissitovuuden lakkauttaminen ei tarkoita kaikkien työehtosopimusten tai edes ammattiyhdistysten neuvottelemien työehtosopimusten katoamista, vaan ainoastaan työntekijöiden ja työnantajien valinnan- ja neuvotteluvaran sekä työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymistä ja sitä kautta työllisyyden paranemista.

2. Yhteistoimintamenettelyn lakkauttaminen

Myös raskaan yt-menettelyn edellyttäminen lisää työttömyyttä, sillä se tekee palkkaamisesta suuren riskin. Koska yt:t ovat pitkät ja raskaat, yritysten ongelmat kasautuvat ennenkuin niihin ryhdytään. Fire at will vähentäisi työllistämisen riskejä ja joustavoittaisi yritysten toimintamahdollisuuksia, kummankin seurauksen johtaessa työllistymismahdollisuuksien lisääntymiseen.

3. Työnantajamaksujen poistaminen yksityishenkilöiltä ja yksityisyrittäjiltä

Miksi yrittää paikata ongelmaa jollain hassulla kotitalousvähennyksellä, kun voi poistaa itse ongelman? Jopa pienimuotoinen työllistäminen on luvattoman kallista: työntekijän käteen jäävä ansio on suhteettoman pieni työnantajan maksamiin kokonaiskustannuksiin, jolloin pienemmät hommat kannattaa ennemmin tehdä itse, teettää pimeästi tai jättää tekemättä. Suuresta määrästä pieniä hommia kertyy suuret määrät työtä.

4. Yrittäjyyden esteiden poistaminen

Vaikka yrittäjäksi ryhtyminen on Suomessa kansainvälisesti tarkastellen melko helppoa, on edessä silti melkoinen pykäläviidakko, tarpeettomista riskeistä puhumattakaan. Yrittäjyyteen kannustavista ja heitä haikailevista poliitikkojen korupuheista olisi siirryttävä tekoihin ja muun muassa lopetettava yrittäjien pakolliset eläkevakuutukset, yritykseen takaisin sijoitettujen voittojen verotus, yritystuet ja starttirahat, aiemmin epäonnistuneiden yrittäjien rankaiseminen ja muut eläväisen yrittäjäkulttuurin esteet.

* * *

Ja niin edelleen. Tarkkaavainen lukija varmasti löytää punaisen langan mainituista toimista ja pystyy jatkamaan listaa itse.

Valtion näkökulmasta osa mainituista ja vastaavista toimista ovat tietenkin kustannuksia, kun esimerkiksi vero- ja maksutulot vähenevät. Samalla ne ovat kuitenkin säästöä yksityiselle sektorille eli mahdollisuus investoida ja luoda lisää työpaikkoja, kuluttamisesta puhumattakaan.

Toki valtion olisi aiheellista karsia myös kulujaan vähentyneiden tulojensa (vaikka ne eivät lopulta vähentyisikään) kattamiseksi. Hyviä aloituskohteita olisivat muun muassa maataloustukien lopettaminen, TE-toimistojen lopettaminen, kuntien valtionosuuksien (ja samalla kuntien lakisääteisten tehtävien) lopettaminen, ansiosidonnaisen työttömyysturvan lopettaminen ja niin edelleen.

Ehdottamani toimet ja säästöt ovat rankkoja, joten en usko niiden toteutumiseen ennenkuin on liian myöhäistä. Ne ovat myös välttämättömiä, joten ne tulevat myös toteutumaan, mutta vasta kun on liian myöhäistä. Jyrki ja Jutta eivät muuten tule olemaan suosittuja lapsille annettavia nimiä tulevaisuudessa.

Mitä Uuden-Seelannin oppitunneista jäi käteen?

Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa. Mutta mitä tuosta Uuden-Seelannin harjoituksesta oikeastaan jäikään käteen?

Kuten artikkelista opimme, Uudessa-Seelannissa valittiin uudistusmielinen hallitus vuonna 1984 ja uudistusten linjalla - tai ainakin sinnepäin - jatkettiin parisen vuosikymmentä, minkä hedelmiä Maurice P. McTigue tuossa kääntämässäni artikkelissa (tai puheessa) vuonna 2004 kertasi.

Sen jälkeen kehityksen suunta on kiivilintujenkin maassa kääntynyt ja muistuttaa jälleen muita maita: julkinen sektori kuluttaa vuosi vuodelta enemmän ja tietenkin sen paisumista vauhditetaan velkarahoitteisesti. Ainakin talouslukujen osalta McTiguen kuvaamat saavutukset on suurelta osin jo tuhottu ja Uusi-Seelanti on palannut ruotuun sosiaalidemokraattisten maiden sarjassa.

Pienemmän, tehokkaamman ja mahdollisimman vähän ihmisten asioihin sekaantuvan valtiomallin ystävät muistavat historiasta erään toisenkin menetetyn menestystarinan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Tuo valtio sai alkunsa kapinasta mielivaltaista, tuhlailevaa, velkaantuvaa ja monin tavoin yksityisasioihin sekaantuvaa Englantia vastaan. Se perustettiin pienen valtion periaatteille, jotka kodifioitiin jopa sen perustuslakiin. Tiukka perustuslaki pitikin valtion melko hyvin kurissa aina 1900-luvun alkuun asti, kunnes Yhdysvaltojen kehitys kohti sosialidemokratiaa toden teolla käynnistyi muun muassa sillä kertaa pysyvämmäksi osoittautuneen keskuspankin luomisen myötä. Tänä päivänä Yhdysvallat on yksi maailman velkaantuneimpia ja pöhöttyneimpiä maita, joka sekaantuu kansalaistensa elämiseen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, usein tietenkin suurpääoman ehdoilla.

Yhdysvallat on suurelta osin tuhonnut parin vuosisadan aikana kartuttamansa vaurauden noin sadassa vuodessa, vaikka onkin vielä toistaiseksi maailman vaurain maa - joskin lähinnä enää siksi, että muissa maissa on niinikään kunnostauduttu omien säästöjen syömisessä. Uudella-Seelannilla kesti vastaavasti hieman vajaa vuosikymmen heittää historian roskakoriin parin vuosikymmenen uurastuksen tuottamat uudistukset - puhumattakaan siitä, kuinka kauan Uuden-Seelannin uudistusmieliset saivat käydä poliittista taistelua päästäkseen valtaan toteuttamaan ihannettaan.

Jos siis meidän olisi otettava jotain opiksi Uuden-Seelannin uudistuksista, niin se ei oikeastaan olekaan se, että valtiota voisi pyörittää paremminkin, vaan se, että sen yrittäminen ei itse asiassa maksa vaivaa ja että oikea ongelma vaatii jotain muuta ratkaisua.

Miettikääpä nyt vaikka Suomea. Jos jotkut haluaisivat perustaa uudistusmielisen, sanotaanko nyt vaikkapa klassisen liberaalin, puolueen ja lähteä muuttamaan Suomen valtiota tehokkaammaksi ja kaikin puolin paremmin toimivaksi, niin urakka olisi valtava. Ensinnäkin olisi saatava se puolue perustetuksi, mikä on viime vuosina osoittautunut varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi näissä piireissä (nimim. kokemusta on). Toisekseen kunnolla ja nopeasti valtiota uudistaakseen ei olisi vain pärjättävä vaaleissa, vaan pärjättävä niissä niin hyvin, että voisi perustaa hallituksen yksinään tai päästävä siinä ainakin selvästi määräävään asemaan - puhutaan siis 30-50 prosentin äänisaaliista. Uskottavaa?

Ja vaikka tämä kannatus jollain jumalalliseen väliintuloon verrattavalla ihmeellä saataisiinkin saavutettua ja uudistukset sen voimalla vietyä läpi, niin odotusarvoisesti (koska demokratia) kymmenen tai viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua uusi demarisukupolvi uusi Jyrki Katainen etunenässään on pyyhkinyt noilla hienoilla uudistuksilla takapuolensa ja palauttanut sekä julkisen sektorin että valtionvelan vähintään entiselle tasolleen. Jos uudistajat olisivat saaneet raapustettua uudistuksensa perustuslaiksi asti aivan mielettömällä kannatuksella, niin ehkä he olisivat ostaneet niille lisää elinaikaa korkeintaan toiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Hurraa.

Ongelma ei ole se, että valtio olisi huonosti hoidettu, läpeensä korruptoituneiden poliitikkojen temmellyskenttä, jossa taikaseinästä riittää rahaa milloin mihinkin kivalta kuulostaviin tarkoituksiin ja jossa kansalaisten oikeuksia voidaan pitää täysin pilkkanaan milloin minkäkin kauniilta kuulostavan ajatuksen nimissä. Tuo on kyllä nykytilanne ja sitä voisi kyllä väliaikaisesti pystyä parantamaan, kuten Uusi-Seelanti todistaa, mutta se ei ole se varsinainen ongelma.

Ongelma on se, että on olemassa valtio, jolla on oikeus tehdä kaikki tuo. Vaikka sitä valtiota saisikin parannettua, sillä on edelleen oikeus myöhemmin palata tekemään kaikkea tuota ja vielä enemmänkin. Ja koska se oikeus on olemassa, sen oikeuden hyväksikäyttäjiä tulee kyllä löytymään. Sillähän valtiota usein perustellaankin, pahojen ihmisten olemassaololla nimittäin ja tarpeella torjuntaan ja rankaisuun. Valtio ei kuitenkaan ole immuuni pahojen ihmisten vaikutukselle, pikemminkin päinvastoin, valta-asema houkuttelee juuri korruptoituneimpia ja häikäilemättömimpiä ihmisiä - toki aidosti hyvää tarkoittavien ihmisten ohella.

Jos uudistusmieliset haluaisivat oikeasti muuttaa valtion pysyvästi paremmaksi, heidän tulisi keksiä, kuinka sitä ei voitaisi koskaan enää muuttaa huonommaksi. En pidättele hengitystäni. Turhien valtion uudistamishankkeiden sijasta voimavarat kannattaisikin suunnata valistustyöhön siitä, että valtio on paitsi haitallinen, myös tarpeeton, ja että kaikki hyvä, jota valtion kautta yritetään tavoitella sekä enemmän, voidaan jopa oikeasti saavuttaa ilman sitä.

 

Oppitunteja Uudesta-Seelannista

Seuraava kirjoitus on vapaa suomennos Maurice P. McTiguen helmikuussa 2004 pitämästä puheesta. Se on jo hieman vanhentunut, mutta Uuden-Seelannin ollessa näinkin ajankohtainen meidän on hyvä huomata, että sieltäkin löytyy varteenotettavaa opittavaa. McTigue on toiminut tutkijana sekä Uuden-Seelannin kansanedustajana, suurlähettiläänä, työllisyys-, valtionyhtiö-, rautatie-, julkisten töiden, työ- ja maahanmuuttoministerinä. Copyright © 2011 Hillsdale College. Reprinted by permission from Imprimis, a publication of Hillsdale College. (Linkki alkuperäiseen.)

Valtion leikkaaminen: Oppitunteja Uudesta-Seelannista, Maurice P. McTigue

Jos katsomme historiassa taaksepäin, julkishallinnon kasvu on ollut varsin moderni ilmiö. Alkaen 1850-luvulta aina 1920-30-luvuille saakka julkisen sektorin osuus useimpien maailman teollistuneiden valtioiden bruttokansantuotteista oli noin kuusi prosenttia. Siitä eteenpäin - ja erityisesti 1950-luvulta alkaen - olemme todistaneet massiivisen räjähdyksen julkisen sektorin osuuden bruttokansantuotteesta kasvussa, joissakin maissa niinkin paljon kuin 35-45 prosenttiin. (Ruotsin tapauksessa se - tietenkin - saavutti 65 prosenttia, minkä seurauksena Ruotsi lähes tuhosi itsensä. Se on viime aikoina alkanut purkaa joitakin sosiaalisia ohjelmiaan pysyäkseen taloudellisesti toimivana.)

Onko tämä kehitys mahdollista pysäyttää tai jopa peruuttaa? Oma vastaukseni, henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuen, on kyllä. Mutta se edellyttää korkeaa läpinäkyvyyden astetta ja merkittäviä seurauksia huonoista päätöksistä - ja näitä ei ole helppo saada aikaiseksi.

Mitä parhaillaan näemme tapahtuvan maailmalla on jotain, jota kutsuisin hiljaiseksi vallankumoukseksi, heijastuen muutoksena siinä, kuinka ihmiset ajattelevat julkishallinnon vastuullisuudesta. Vanha vastuullisuuden idea edellytti valtiolta pelkästään sen kuluttavan määrärahoja ainoastaan sen verotulojen verran. Uusi vastuullisuus perustuu kysymykseen "mitä julkisia hyötyjä saimme vastineeksi rahankäytöstä?" Tätä kysymystä on aina kysytty liiketoiminnassa, mutta se ei ole ollut normi valtioiden kohdalla. Ja ne valtiot, jotka tänä päivänä kamppailevat urheasti tämän kysymyksen parissa osoittavat varin poikkeuksellisia tuloksia. Tämä oli varmasti syynä onnistuneille uudistuksille kotimaassani Uudessa-Seelannissa.

Uuden-Seelannin kansantulo henkeä kohden ennen 1950-lukua oli kolmen parhaan joukossa maailmassa, heti Yhdysvaltojen ja Kanadan jälkeen. Mutta vuoteen 1984 mennessä se oli pudonnut 27. sijalle maailmassa, Portugalin ja Turkin joukkoon. Sen lisäksi työttömyysasteemme oli 11,6%, meillä oli ollut 23 perättäistä vuotta budjettivajetta (joinakin vuosina jopa 40% bruttokansantuotteesta), julkinen velkamme oli kasvanut 65 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja luottokelpoisuuttamme alennettiin jatkuvasti. Julkinen kulutuksemme oli täydet 44% BKT:stä, investointipääoma pakeni maasta suurissa määrin ja valtion sääntely sekä mikromanageeraus oli läpitunkevaa talouden kaikilla tasoilla.

Meillä oli valuuttakontrolleja, joiden seurauksena en voinut tilata The Economistia ilman valtionvarainministerin lupaa. En voinut ostaa ulkomaisten yhtiöiden osakkeita luopumatta kansalaisuudestani. Hintasääntely koski kaikkia hyödykkeitä ja palveluita, kaikissa kaupoissa ja kaikilla palvelualoilla. Oli palkkasääntelyä ja palkkojen jäädyttämisiä. En voinut maksaa työntekijöilleni enempää - tai maksaa heille bonuksia - vaikka olisin halunnut. Maahantuontia rajoitettiin raskaasti. Teollisuudenaloilla oli massiivisia tukiaisia niiden pitämiseksi elossa. Nuoret ihmiset poistuivat joukoittain maasta.

Kulutus ja verot

Kun uudistushallitus valittiin vuonna 1984, se tunnisti kolme ongelmaa: liian paljon kulutusta, liian paljon verotusta ja liikaa julkishallintoa. Kysymys kuului kuinka leikata sekä kulutusta että veroja ja vähentää valtion roolia taloudessa. Ensimmäinen kysymys tässä tilanteessa on tietenkin se, että mitä saamme kulutettua dollaria kohti. Tämän selvittämiseksi loimme uuden käytännön, jossa rahaa ei enää yksinkertaisesti budjetoitaisi valtion hallintoelimille; sen sijaan hallintoelinten ylemmän johdon kanssa tehtäisiin ostosopimus, jossa määriteltäisiin tarkkaan mitä rahan vastineeksi odotettiin.

Hallintoelinten johtajat alettiin valita maailmanlaajuisen haun perusteella määräaikaisiin työsuhteisiin - viideksi vuodeksi kolmen vuoden jatkosopimuksen optiolla. Heidän ainoa irtisanomisperusteensa olisi kyvyttömyys suoriutua tavoitteista, joten uudet hallitukset eivät voisi yksinkertaisesti vain heittää heitä ulos, kuten vanhassa järjestelmässä oli tapahtunut virkamiehille. Luonnollisesti tällaisilla kannustimilla hallintoelinten johtajat - kuten toimitusjohtajat yksityisellä sektorilla - varmistuivat siitä, että heidän alaisillaan oli erittäin selvät tavoitteet, jotka heidän myös odotettiin saavuttavan.

Ensimmäinen ostos, jonka hankimme jokaiselta hallintoelimeltä, oli neuvonpyyntö julkisen käytäntöjen suhteen. Tämän oli tarkoitus synnyttää napakka debatti valtion ja hallintoelinten johtajien välillä siitä, kuinka saavutettaisiin tavoitteita kuten nälän ja kodittomuuden vähentäminen. Tämä ei muuten tarkoittanut sitä, että kuinka valtio voisi ruokkia tai asuttaa enemmän ihmisiä - se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, kuinka paljon nälkä ja kodittomuus todellisuudessa vähenevät. Toisin sanoen, teimme selväksi että tärkeää ei ole se, kuinka moni ihminen saa sosiaalitukia, vaan se, kuinka monta ihmistä saamme pois sosiaalitukien varasta itsenäiseen elämään.

Kun aloimme tehdä työtä tämän prosessin kautta, kysyimme myös eräitä perustavanlaatuisia kysymyksiä hallintoelimistä. Ensimmäinen kysymys oli "Mitä te teette?" Toinen kysymys kuului "Mitä teidän pitäisi tehdä?" Vastauksiin perustuen sanoimme sitten "Lopettakaa se, mitä teidän ei pitäisikään tehdä." - eli jos teette jotain, mikä ei selvästi kuulu valtion tehtäviin, lopettakaa se. Sitten kysyimme viimeisen kysymyksen: "Kenen tulisi maksaa tästä - veronmaksajan, käyttäjän, kuluttajan vai teollisuuden?" Kysyimme tätä koska monissa tapauksissa veronmaksajat tukivat asioita, jotka eivät heitä itseään hyödyttäneet. Ja jos otamme palveluiden kustannukset pois niiden varsinaisilta kuluttajilta ja käyttäjiltä, kannustamme ylikäyttöä ja vähennämme tekemisemme arvoa, mikä se sitten onkaan.

Kun aloitimme tämän prosessin liikenneministeriöstä, sillä oli 5600 työntekijää. Kun olimme valmiit, jäljellä oli 53. Kun ryhdyimme toimeen metsätalousministeriön kanssa, sillä oli 17000 työntekijää. Valmistuttuamme heitä oli 17. Kun käytimme prosessia julkisten töiden ministeriöön, sillä oli 28000 työntekijää. Olin tuolloin julkisten töiden ministeri ja päädyin ministeriön ainoaksi työntekijäksi. Tässä tapauksessa suurin osa ministeriön tekemisistä oli rakennus- ja insinööritöitä, ja on paljon ihmisiä, jotka voivat tehdä niitä töitä ilman valtion sekaantumista.

Ja kun sanotte minulle "Mutta te tapoitte kaikki ne työpaikat!" - no, se ei vain ole totta. Valtio lopetti työllistämästä ihmisiä noihin töihin, mutta tarve niille töille ei loppunut. Vierailin joidenkin metsätyöläisten luona joitakin kuukausia sen jälkeen, kun he menettivät valtion virkansa, ja he olivat varsin onnellisia. He kertoivat minulle ansaitsevansa noin kolme kertaa sen mitä aiemmin - ja sen lisäksi he olivat olleet yllättyneitä huomatessaan saavansa aikaan 60% enemmän kuin aikaisemmin! Sama oppi pätee muihinkin mainitsemiini työpaikkoihin.

Jotkut asiat, joita julkishallinto teki, eivät yksinkertaisesti kuuluneet valtiolle. Joten myimme puhelinyhtiöt, lentoyhtiöt, kastelujärjestelmät, tietojenkäsittelypalvelut, painotoimistot, vakuutusyhtiöt, pankit, arvopaperit, asuntolainat, rautatiet, linja-autoyhtiöt, hotellit, rahtilaivat, maatalouden tukipalvelut, ja niin edelleen. Pääsääntöisesti myytyämme yhtiöt niiden tuottavuus kasvoi ja palveluiden hinta laski, tuottaen suuria hyötyjä taloudelle. Edelleen päätimme että muita laitoksia tulisi johtaa voittoa tavoittelevina ja veroa maksavina valtionyhtiöinä. Esimerkiksi lennonjohtojärjestelmä yhtiöitettiin ja sille annettiin tehtäväksi tehdä kelvollista tuottoa ja maksaa veroja, sekä varoitettiin ettei se saisi yhtään sijoituspääomaa omistajaltaan (valtiolta). Teimme saman 35 muun valtion laitoksen kanssa. Yhteensä ne olivat aiemmin maksaneet meille miljardi dollaria vuodessa; nyt ne tuottivat miljardi dollaria tuottona ja verotuloina.

Saavutimme kaikki huomioiden 66 prosentin vähennyksen julkisen sektorin koossa, työntekijöiden määrällä mitattuna. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta laski 44 prosentista 27 prosenttiin. Nyt julkinen taloutemme on ylijäämäinen ja päätimme olla koskaan jättämättä dollareita pöydälle: tiesimme, että jos emme hankkiutuisi eroon näistä rahoista, joku pelle kuluttaisi ne. Joten käytimme ylijäämät enimmäkseen velkojen maksuun, ja julkinen velka laskikin 63 prosentista 17 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Loput ylijäämästä käytimme verohelpotuksiin. Tuloveron leikkasimme puoleen ja poistimme valmisteverot. Näiden muutosten seurauksena verotulot kasvoivat 20 prosenttia. Kyllä, Ronald Reagan oli oikeassa: pienempi veroaste tuottaa enemmän verotuloja.

Tuet, koulutus ja kilpailukyky

...Entä valtion sekaantuminen tukien muodossa? Ensimmäiseksi meidän täytyy tunnistaa, että suurin ongelma tuissa on se, että ne tekevät ihmiset niistä riippuvaisiksi; ja kun teet ihmisistä riippuvaisia, he menettävät innovaatiokykynsä sekä luovuutensa ja muuttuvat entistä riippuvaisemmiksi.

Sallikaa minun antaa teille esimerkki: Vuoteen 1984 mennessä Uuden-Seelannin lampaankasvattajat saivan noin 44% tuloistaan valtion tuista. Heidän tärkein tuotteensa oli karitsanliha, jonka hinta maailmanmarkkinoilla oli 12,50 dollaria (valtion maksaessa heille toiset 12,50 dollaria) per ruho. No, me luovuimme lammasfarmareiden tuista yhdessä vuodessa, ja tietenkin he olivat tähän tyytymättömiä. Mutta kunhan he hyväksyivät sen tosiasian, että tuet eivät olleet tulossa takaisin, he pistivät pystyyn tiimin, jonka tehtävä oli keksiä kuinka he ansaitsisivat 30 dollaria ruholta. Tiimi raportoi, että se tulisi olemaan vaikeaa, muttei mahdotonta. Heidän täytyi vain tuottaa täysin erilaisia tuotteita, käsitellä ne eri tavoin ja myydä ne toisille markkinoille. Ja niin kahdessa vuodessa, vuoteen 1989 mennessä, he onnistuivat muuttamaan 12,50 dollarin arvoisen tuotteensa joksikin, jonka arvo oli 30 dollaria. Vuonna 1991 he ansaitsivat 42 dollaria; vuonna 1994 arvo oli 74 dollaria; ja vuonna 1999 jo 115 dollaria. Toisin sanoen, Uuden-Seelannin lammasteollisuus astui markkinoille ja löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita maksamaan heidän tuotannostaan enemmän. Nyt voitte mennä parhaisiin ravintoloihin Yhdysvalloissa ja ostaa uusiseelantilaista karitsanlihaa; ja saatte maksaa siitä jotain 15 ja 30 dollarin väliltä per kilo.

Sanomattakin on selvää, että ottaessamme valtion pois teollisuudesta meille ennustettiin laajalti, että ihmiset poistuisivat alalta sankoin joukoin. Mutta niin ei käynyt. Antaakseni yhden esimerkin, me menetimme vain kolme yhden prosentin neljäsosaa lammasfarmeista - ja nämä olivat ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt olla alalla alunperinkään. Lisäksi, jotkut ennustivat alan siirtyvän entistä enemmän korporaatioiden haltuun perhefarmien sijasta. Sen sijaan olemme todistaneet juurikin päinvastaista. Perhefarmit laajentuivat yhtiöiden siirtyessä sivuun, todennäköisesti koska perheet ovat valmiita työskentelemään vähemmällä kuin osakeyhtiöt. Loppujen lopuksi se oli paras asia, mitä saattoi tapahtua. Lisäksi se osoitti, että jos et anna ihmisille muuta vaihtoehtoa kuin olla luovia ja innovatiivisia, he tulevat löytämään ratkaisut.

Uuden-Seelannin koulutusjärjestelmä oli myös epäonnistumassa. Se petti noin 30% lapsistaan - erityisesti taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommilla alueilla. Olimme käyttäneet yhä enemmän rahaa koulutukseen viimeisten 20 vuoden ajan ja saavuttaneet yhä huonompia tuloksia.

Meille maksoi kaksi kertaa enemmän saada huonompi tulos kuin mitä olimme saaneet 20 vuotta takaperin huomattavasti vähemmällä rahalla. Joten päätimme miettiä tekemisemme uudelleen myös tällä alueella. Ensimmäiseksi selvitimme mihin koulutukseen kaatamamme rahat oikein menivät. Palkkasimme kansainvälisiä konsultteja (koska emme luottaneet omien hallintoelimiimme tarpeeksi), ja he raportoivat, että jokaista koulutukseen käytettyä dollaria kohti 70 senttiä upposi hallintokuluihin.

Välittömästi kuultuamme tämän lakkautimme maan jokaisen opetuslautakunnan. Joka ainoa koulu laitettiin niiden oppilaiden vanhempien valitsemien johtokuntien hallintaan ja vain heidän. Annoimme kouluille niiden oppilasmäärään perustuvan rahasumman ilman mitään ehtoja. Samaan aikaan kerroimme vanhemmille, että heillä on täysi oikeus valita mihin kouluun heidän lapsensa menevät. Minusta on täysin vastenmielistä ajatella, että kukaan voisi sanoa vanhemmille, että heidän täytyy lähettää lapsensa huonoon kouluun. Siirsimme 4500 koulua tähän uuteen järjestelmään, kaikki samana päivänä.

Mutta menimme vielä pidemmälle: teimme mahdolliseksi yksityiskoulujen saada rahoituksensa täsmälleen samalla tavalla kuin julkisten koulujen, antaen vanhemmille mahdollisuuden käyttää koulutusdollarinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Jälleen kerran kaikki ennustivat, että syntyisi oppilaiden joukkopako julkisista kouluista yksityisiin, koska yksityiskoulujen oppimistulokset olivat 14-15 prosenttia paremmat. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä erot koulujen oppimistuloksissa katosivat 18-24 kuukaudessa. Miksi? Koska yht'äkkiä opettajat tajusivat, että jos he menettäisivät oppilaansa, he menettäisivät rahoituksensa; ja jos he menettäisivät rahoituksensa, he menettäisivät työnsä. Prosessin alussa 85% oppilaistamme kävivät julkisia kouluja. Osuus laski 84 prosenttiin ensimmäisen vuoden jälkeen uudessa järjestelmässä, mutta kolme vuotta myöhemmin julkisissa kouluissa oli 87% oppilaista. Mikä tärkeämpää, oltuamme aiemmin 14-15% jäljessä muita kansainvälisissä vertailuissa, nousimme noin 14-15 prosenttia kansainvälisiä vertailukohteitamme paremmiksi mitä tulee koulutuksellisiin saavutuksiin.

Ajatelkaa seuraavaksi verotusta ja kilpailukykyä: mitä monet julkisella sektorilla tänäkin päivänä eivät pysty ymmärtämään on se, että kilpailukykyhaaste on maailmanlaajuinen. Pääoma ja työvoima voivat liikkua niin vapaasti ja nopeasti paikasta paikkaan, että ainoa keino estää yritysten poistuminen on varmistaa se, että liiketoimintaympäristösi on parempi kuin kenelläkään muulla.

Tähän liittyen Irlannissa tapahtui erittäin mielenkiintoisia asioita vain pari vuotta sitten. Euroopan unioni, Ranska etunenässä, oli erittäin kriittinen Irlannin veropolitiikkaa kohtaan - erityisesti yritysverotuksen osalta - sillä irlantilaiset olivat laskeneet yritysveronsa 48 prosentista 12 prosenttiin ja yritykset muuttivat virtana Irlantiin. EU halusi sakottaa Irlantia yritysveron 17% korotuksen muodossa saadakseen irlantilaiset linjaan muiden Euroopan maiden kanssa. Ei liene tarvitse mainita, että irlantilaiset eivät asiasta innostuneet. Euroopan yhteisö vastasi sanomalla, että Irlannin toimet olivat epäreiluja ja epäkilpailullisia. Irlannin valtionvarainministeri olikin samaa mieltä: hän huomatti että Irlanti verotti yrityksiä 12 prosentin mukaan, kun kansalaiset selvisivät kymmenellä prosentilla. Joten Irlanti pudotti myös yritysveron 10 prosenttiin. Jälleen yksi tappio Ranskalle!

Kun me Uudessa-Seelannissa katsoimme verotulojen keräämistämme, huomasimme järjestelmän olevan erittäin monimutkainen ja aiheuttavan häiriöitä niin yritysten kuin kansalaistenkin päätöksentekoon. Joten kysyimme itseltämme muutaman kysymyksen: Oliko verotusjärjestelmämme kiinnostunut verotulojen keräämisestä? Vai oliko se kiinnostunut verotulojen keräämisestä ja myös sosiaalipalveluiden tuottamisesta? Vai oliko se kiinnostunut verottamisesta, sosiaalipalveluiden tuottamisesta sekä ihmisten käyttäytymisen muokkaamisesta, siis kaikista kolmesta? Päätimme että sosiaalipalveluiden tuottaminen ja käytöksen muokkaaminen eivät kuuluneet mihinkään järjelliseen verotusjärjestelmään. Joten päädyimme siihen, että meillä olisi vain kaksi mekanismia verotulojen keräämiseksi - ansiotulovero ja kulutusvero - ja että yksinkertaistaisimme noita mekanismeja ja alentaisimme niiden asteita niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Leikkasimme korkeiden ansioiden tuloveron 66 prosentista 33 prosenttiin ja teimme siitä tasaveron paljon ansaitseville. Lisäksi leikkasimme vähän ansaitsevien veroasteen 38 prosentista 19 prosenttiin, josta tuli niinikään tasavero vähän ansaitseville. Sitten asetimme kulutusveroksi kymmenen prosenttia ja poistimme kaikki muut verot - pääomatuloverot, omaisuusverot, jne. Laskimme tarkkaan, että tämä järjestelmä tuottaisi tarkalleen saman verokertymän kuin aiemmin ja esitimme sen kansalaisille nollasummapelinä. Mutta itseasiassa verokertymä kasvoikin 20 prosenttia. Miksi? Emme olleet ottaneet huomioon vapaaehtoisen verotuksen noudattamisen lisääntymistä. Jos veroaste on pieni, veronmaksajat eivät palkkaa kalliita lakimiehiä ja kirjanpitäjiä porsaanreikien löytämiseksi. Tosiaankin, jokainen dramaattisesti verotustaan yksinkertaistanut ja alentanut valtio, johon olen tutustunut, on päätynyt saamaan entistä enemmän verotuloja, ei vähemmän.

Entäs sitten sääntely? Sääntelyvalta on perinteisesti delegoitu vaaleilla valitsemattomille virkamiehille, jotka sitten rajoittavat ihmisten vapauksia ilman sen kummoisempaa vastuuta. Tällaiset säännökset on erittäin vaikea poistaa sen jälkeen kun ne on luotu. Mutta me löysimme keinon: me yksinkertaisesti kirjoitimme uudelleen lainsäädännön, johon säännökset perustuivat. Esimerkiksi kirjoitimme ympäristölainsäädännön uusiksi, muuttaen sen luonnonvarojenhallintolaiksi, supistaen yli puoli metriä paksun lainsäädännön 348 sivuun. Kirjoitimme uusiksi verokoodin, kaikki maanviljelyslait, ja kaikki työturvallisuus- ja terveyslait. Tämän tehdäksemme toimme yhteen parhaat ajattelijamme ja pyysimme heitä kuvittelemaan, ettei lakeja olisi ennestään lainkaan ja heidän tulisi luoda meille paras mahdollinen ympäristö yrityksille kukoistaa. Markkinoimme sen sitten sillä, kuinka paljon se säästäisi verovaroja. Nämä uudet lait käytännössä kumosivat vanhat, mikä tarkoitti kaikkien vanhojen säännösten kuolemista - joka ainoan.

Ajattele uudella tavalla valtiosta

Mistä olen puhunut yllä on oikeasti vain uusi tapa ajatella valtiosta. Antakaas minun kertoa, kuinka ratkaisimme peuraongelmamme: maassamme ei alunperin ollut suuria eläimiä, kunnes englantilaiset toivat maahan peuroja metsästettäviksi. Nämä peurat pakenivat luontoon ja niistä tuli häiritseviä tuholaisia. Yritimme sitten 120 vuoden ajan päästä niistä eroon, kunnes eräänä päivän joku ehdotti, että voisimme vain sallia ihmisten tarhata niitä. Joten sanoimme maatalousihmisille, että he voisivat ottaa peurat kiinni ja tarhata niitä, kunhan he vain pitäisivät ne kahden ja puolen metrin korkuisten aitojen sisäpuolella. Eikä meidän ole tarvinnut käyttää dollariakaan peurojen hävittämiseen tuon päivän jälkeen. Ei ainuttakaan. Nykyään Uusi-Seelanti tuottaakin 40 prosenttia maailman peuranlihasta. Käyttämällä hieman tervettä järkeä muutimme haitan hyödyksi.

Ja antakaa minun kertoa vielä yksi viimeinen tarina: Liikennelaitos tuli luoksemme eräänä päivänä ja halusi nostaa ajokorttien maksuja. Kun kysyimme miksi, he vastasivat että nykyiset maksut eivät kattaneet ajokorttien uusimiskuluja täysin. Sitten kysyimme miksi meidän täytyy tehdä lainkaan tällaisia asioita. Liikennelaitoksen ihmiset pitivät selvästi tätä tyhmänä kysymyksenä: Kaikki tarvitsevat ajokortin, he sanoivat. Huomautin sitten saaneeni oman ajokorttini 15-vuotiaana ja kysyin heiltä: "Mikä ajokortin uusimisessa tarkalleen ottaen millään tavalla testaa kuljettajan kykyjä?" Annoimme heille kymmenen päivää aikaa miettiä asiaa. Kerrankin he ehdottivat, että poliisi tarvitsee ajokortteja kuljettajien tunnistamiseen. Vastasimme, että tuo on henkilöllisyyskortin tarkoitus, ei ajokortin. Viimein he myönsivät, etteivät he keksineet hyvää syytä uusimisprosessin olemassaololle - joten me lakkautimme sen! Nyt ajokortit ovat voimassa kunnes kuljettaja täyttää 74 vuotta, jonka jälkeen hänen on toimitettava vuosittain lääkärintodistus todisteeksi ajokyvystään. Joten sen lisäksi, ettemme tarvinneet uusia maksuja, lakkautimme kokonaisen osaston. Tätä tarkoitan erilaisella ajattelulla.

 

 

* * *

 

Tässä joitakin kysymyksiä ylläolevasta kirjoituksesta keskustelun ja ajattelun pohjaksi:

  • Olisiko kirjoituksessa esitetty kehitys mielestäsi toivottavaa myös Suomessa? Voisiko kuvattua ajattelutapaa soveltaa mielestäsi vielä pidemmälle?
  • Mitä esitetyn kaltaisen kehityksen toteutuminen Suomessa edellyttäisi? Olisiko se ylipäätään mahdollista?
  • Uusimpien tilastojen (2011) valossa kirjoituksessa kehuttu kehitys näyttää kääntyneen ainakin osittain takaisin alkuperäiseen huonoon suuntaansa Uudessa-Seelannissa, vaikkakin julkinen velka suhteessa BKT:een on säilynyt vielä verrattain alhaisena: vuonna 2011 julkisen sektorin koko (julkinen kulutus) suhteessa BKT:een oli jälleen 44%, budjettivaje oli 8% ja julkinen velka oli 34%. Mistä ajattelet negatiivisen muutoksen johtuvan?

 

Valuvirhe eurossa vai suunniteltu kriisi? | Kirja-arvio

Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.

Taloustieteen professori Philipp Bagusin kirja Euro eksyksissä (alkup. The Tragedy of Euro) antaa kaivatut vastaukset asiaan niin teoreettiselta näkökulmalta kuin käytännössäkin. Se pureutuu euron - sekä rahan ylipäätään - historiaan yhtä aikaa sekä syvällisesti että kansantajuisesti, lukuisiin lähdeviitteisiin nojautuen. Onkin oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kattavasti Bagus ehtii käsitellä asiaa vajaassa parissa sadassa sivussa.

Kirjan raha- ja talousteoreettinen anti on mitä mainioin. Käsitellessään kuinka euro on luottamuspohjainen fiat-raha, joka kärsii eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, Bagus tulee opettaneeksi lukijalle kuin vaivihkaa keskeiset perustiedot muun muassa inflaation ja keskuspankkijärjestelmän olemuksesta ja vaikutuksista.

Historialliselta kannalta Bagus nivoo euron tarinan uskottavasti osaksi liberaalien ja sosialistien vuosisataista kamppailua valtion roolista ihmisten elämässä. Kun erityisesti liberaalien ajaman Rooman sopimuksen oli tarkoitus palauttaa vapaakauppa ja vapaus Eurooppaan 1800-luvun kulta-aikojen tavoin edellisen vuosisadan nationalismin aallon pyyhkäistyä sen pois kartalta, myös sen sosialistit kaappasivat omaksi edukseen. Seurasi EY ja EU, ja yhtenä viimeisimmistä sosialistien hankkeista kasvattaa valtion valtaa syntyi euro. 

Bagusin mukaan monet keskeiset eurohankkeen ajajat tiesivät - ja hän siteeraa heitä tässä asiassa - alunperinkin, että se ei voi toimia ilman talouspoliittista unionia, vaan se ajautuu lopulta kriisiin, joka pakottaa unionin tiivistymiseen ja poliittisen vallan eriytymiseen yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Tuntuuko tutulta? Onkin mielenkiintoista, että kirjan suomenkielistä laitosta markkinoidaan tekstillä "Onko järjestelmässä valuvirhe?", kun kirja itse näyttää osoittavan, että kysymys ei ole valuvirheestä vaan järjestelmän tarkoituksellisesta ominaisuudesta.

Tällaisella ajankohtaisella kirjalla on uhkana vanhentua nopeasti tilanteen edetessä. Alkuperäisteos on julkaistu vuoden 2010 lopulla, mutta Bagusin teoreettinen ja historiallinen analyysi eivät vanhene - eikä myöskään hänen analyysinsä nykytilanteesta, sillä vähänkään talousuutisia seuranneena voimme todeta, että tapahtumat ovat monin tavoin edenneet hänen kirjassaan ennakoimia polkuja pitkin.

Suomennoksen Euro eksyksissä on julkaissut Eetos kustannus ja se on kustantajan nettikaupan lisäksi saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Hintatietoinen suuntaa adlibris.comiin, jossa kirja on tällä hetkellä tiettävästi halvimmillaan. Suosittelen!

Perustulo olisi askel väärään suuntaan

Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.

Muistaakseni olin suurin piirtein näillä argumenteilla siitä joskus blogannutkin, mutta valitettavasti en löytänyt kyseistä blogikirjoitusta. Voi olla, etten blogannutkaan, mutta useita vanhoja vaalikonevastauksiani aiheesta kyllä löytyi. Sekä tietenkin oheinen vanha vaalimainokseni, joka oli tähän asti tietämättäni päässyt jopa Vihreän langan vaalimainosäänestykseen viime vuonna. Vaikka yleisesti poliitikkoja kohtaan sarkastinen sekä itseironinenkin mainokseni ei kyselyssä pärjännytkään, "Perustulo kaikille!" on siinä mainittu näkyvästi.

Olin kuitenkin väärässä niin perustulon kuin monen muunkin tuolloisen kantani suhteen. Vaikka perustulo onkin mielestäni edelleen kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja siten nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää parempi, se ei silti ole tavoiteltava asia, ei sen paremmin päämääränä kuin edes välitavoitteena vielä liberaalimpaan malliin. Sen ongelma on nimittäin se, että se on liian kattava, liian hyvä, ja on vain onni, etteivät valtapoliitikot ole vielä sitä ymmärtäneet. Jonain päivänä valitettavasti ymmärtävät ja sitten me saamme perustulon. Luulen vain, että siinä vaiheessa osa perustulon nykyisistä kannattajista alkaa toivoa, etteivät olisi koskaan puhuneet asiasta yhtään mitään.

Nykyinen järjestelmä on monimutkainen ja sekava. On opintotukea, työttömyystukea, toimeentulotukea, kansaneläkettä, äitiysrahaa, asumislisää, erilaisia harkinnanvaraisia tukia ja niin edelleen. Tukiviidakossa on puolensa niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin kannalta. Vaikka se on käyttäjilleen joskus hyvinkin monimutkainen ja vaikea sekä veronmaksajille raskas ja kallis, niin se toistaiseksi suojelee kansalaisia perustulon kiroukselta. Poliitikoille tukiviidakko on tavallaan helpompi - omille eturyhmille on helppo luvata lisää rahaa muiden kustannuksella ilman valtion menojen ja velkaantumisen välitöntä räjähtämistä. Toisaalta tukiviidakko rajoittaa poliitikoiden vallankäyttöä, sillä siinä kohtaa järjestelmän rajoitteet ja ristiriitaisuudet käyvät poliitikkoja itseään vastaan.

Perustulo tekisi järjestelmästä yksinkertaisen paitsi kansalaisille, myös hallitsevalle luokalle. Ensimmäistä kertaa historiassa valtio olisi suoraan määräämässä kaikkien kansalaisten verojen lisäksi myös näiden tuloja.

Aluksi perustulon taso olisi nykyjärjestelmään verrattuna hieman alhaisempi. Nykyjärjestelmän johtaessa valtion menojen ja velkaantumisen hitaaseen räjähtämiseen perustulo voitaisiin markkinoida yksinkertaisempana ja edullisempana mallina. Tämä on nähtävissä muidenkin valtion ohjelmien kohdalla, esimerkiksi äskettäin VVM J. Urpilainen mainitsi EU:n rahoitusmarkkinaverossa haettavan sellaista mallia, joka sopisi kaikille - eli olisi aluksi merkitykseltään lähes mitätön, mutta kun pää on kerran saatu auki...

Toteuttaessaan aikanaan perustulon poliitikot uhraavat osan mahdollisuuksistaan ostaa ääniä lupauksilla rajatuille eturyhmille, joskaan mikäänhän ei estäisi poliitikkoja säilyttämästä tai palauttamasta myöhemmin esimerkiksi harkinnanvaraisia tukia.  Tällä pienellä uhrauksella he saisivat lähes kaiken kattavan päätösvallan jokaisen kansalaisen ansio- ja elintasoon. Ajan myötä perustuloa voitaisiin nostaa ja alkaa lähestyä esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoitteita vaivihkaa, vailla vallankumousta.

Erityisesti perustulon liberaalien kannattajien vastustajat ovat muistaneet muistuttaa, että perustulokin on sosialismia. Liberaalit ovat voineet kuitata tämän sillä, että yksinkertaisuudessaan, tasapuolisuudessaan ja tietynlaisessa markkinaystävällisyydessään se olisi vähemmän sosialismia kuin nykyinen järjestelmä. Vaikka en haluakaan puolustaa nykyistä järjestelmää, sitä ei kuitenkaan voi enää kovin paljon laajentaa, perustuloa sen sijaan voisi mittavastikin. Perustulolla on siis potentiaalia olla paljon enemmän sosialismia kuin nykyjärjestelmä, ja jos yhtään tunnemme poliitikkoja, tiedämme ettei sellaista tilaisuutta jätetä käyttämättä.

Rahajärjestelmää ei tulisi jälleen kytkeä kultaan

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Talouden madonluvut

Kuten jo muinaiset kiinalaiset sanoivat, ennustaminen - ja erityisesti tulevaisuuden ennustaminen - on vaikeaa. Voisipa joku väittää mahdottomaksikin. Talouden ennustaminen kuitenkaan ei ole sinänsä mahdotonta, mutta on mahdotonta ennustaa päivämääriä tai tarkkoja lukuja. Suuntaviivat ovat kuitenkin yleensä nähtävillä, ellei jokin täysin satunnainen suuri tapahtuma muuta pelikenttää täysin.

Toisin kuin niin moni muu enemmän tai vähemmän markkinataloususkovainen nettiennustaja, itse en pidä talouden romahdusta välittömänä. Nykyisen politiikan jatkuessa - ja miksei se jatkuisi - väistämättömänä kyllä, mutta en välittömänä.

Jos palaamme hieman taaksepäin, niin nykyinen talouskriisi - ja kaikki nykyajan aiemmat kriisit - on suoraa seurausta fiat-rahapohjaisesta ja velkaekspansiovetoisesta kulutustaloudesta eli keynesiläisyydestä parhaimmillaan.

Viimeisten vuosikymmenien nousukaudet ovat olleet velaksi rahoitettuja kuplia, joiden puhkeaminen on johtanut laskukausiin ja lamoihin, joiden selkä on taitettu vain puhaltamalla pystyyn uusi kupla.

Kuplatekniikka on toiminut, koska edellisen kuplan aikana tehtyjen virheinvestointien kustannukset on voitu piilottaa uuden - suuremman - kuplan alle, ja koska uusia maksukykyisiä aihioita kuplille on toistaiseksi ollut olemassa, ja koska markkinat - eli meidät tavalliset ihmiset, meklarit mukaanlukien - on siten toistaiseksi voitu vakuuttaa velkojen takaisinmaksukyvystä.

Nykyinen kriisi - joka jatkunee poikkeuksellisesti vielä pari, ehkä jopa kolmekin vuotta ennen seuraavan kuplan saamista käyntiin - on pohjimmiltaan julkisten talouksien kuplan puhkeamista. Julkisia talouksia on rahoitettu suurelta osin velaksi ja samalla heikolla rahoituspohjalla on otettu kestämättömiä vastuita tulevaisuudessa. Kreikka ja muut vastaavat ovat vain kunnostautuneet tässä keskimääräistä paremmin, siksi ne ovat etulinjassa.

Tämän toistaiseksi suurimman kuplan puhkeaminen voidaan paikata puhaltamalla ympärille vielä suurempi kupla, ja juuri siitä on kyse EU:n väliaikaisissa ja pysyvissä vakausjärjestelmissä sekä ennen kaikkea eurobondeissa, joiden käyttöönotto on vääjäämätön tosiasia. Jos eurobondeja ei saada, Euroopan ja maailman talouskuplat puhkeavat lopullisesti, johtaen rom-rom-romahdukseen; joten ne saadaan, halusimme tai emme. Näin politiikka ja byrokratia toimii.

Eurobondien avulla siis puhalletaan uusi kupla. Niiden avulla seuraavat pari erää suurista ikäluokista saatetaan eläkkeelle - velaksi tietenkin - vaikka samalla epätoivoisesti ja suurelta osin epäonnistuen yritetäänkin nostaa eläkeikää.

En kuitenkaan povaa eurobondikuplalle pitkää elinikää. Se rakentuu entisestään jo liian heikon talouden päälle ja maailmantaloudesta tulevat muut häiriöt heikentävät sitä ennestään. Kun soppaan lisätään EU- tai euromaiden laajuinen Tobinin vero - eli entistä tehokkaampi omaan nilkkaan ampuminen, EU-päästökauppakin jää tässä kakkoseksi - niin kuplan elinikä lyhenee entisestään. Puhuttaneen muutamasta vuodesta, neljästä tai viidestä korkeintaan. Ja sitten käsissämme onkin seuraava talouskriisi.

Samalla ison lammen takana on menossa oma soppansa. Yhdysvallat kuitenkin onnistunee jatkamaan useammankin vuoden inflaationsa ulkoistamista muualle maailmaan ja erityisesti Kiinaan. Ongelmat ovat siellä laskennallisesti osittain jopa Eurooppaa syvemmät, mutta niin kauan kuin maailma imee dollareita, käytännön vaikutukset jäävät hallittaviksi, jos kohta paikoin tuskallisiksi.

Mutta mitä eurobondien (ja/tai dollareiden) jälkeen? Vaihtoehtoja on sitten jäljellä enää yksi, ja se on etatistisen velkaglobalisaation huipentuma - globaalit bondit ja (ainakin lähes) globaali fiat-raha sekä niiden varaan rakentuva viimeinen kupla. Asiassa on kuitenkin yksi mutta ja sen nimi on Kiina.

Jos Kiinan kotimarkkina kasvaa niin riittävästi pyörittämään Kiinan taloutta, että Kiinalla on varaa uhrata suuri osa viennistä, niin Kiina ei lähde mukaan mihinkään globaaleihin bondeihin. Niissä Kiinalla olisi vain hävittävää ja kiinalaiset tietävät tämän. Jos taas Kiina ei pysty uhraamaan vientiä, sen on melkein pakko lähteä mukaan, tai uhrattava vienti joka tapauksessa.

Olen hieman kahden vaiheilla asian suhteen, mutta kallistuisin veikkaamaan, että Kiina kaataa globaalit bondit. Näin ollen eurobondikupla jäisi viimeiseksi, jonka jälkeen länsimainen keynesiläinen talousjärjestelmä on tiensä päässä (rom-rom-) ja Kiina sekä mahdollisesti muut vähävelkaiset ja metallien päälle ymmärtävät kehittyvät taloudet voivat halutessaan ostaa Lännen halvalla pois kuljeksimasta.

Tämän tulkitseminen pörssivinkkinä on täysin lukijan omalla vastuulla, mutta summa summarum, seuraavat 1-2 vuotta, max kolme vuotta lamaa/taantumaa (jonka pohjalla ;-) aika ostaa), sitten 2-4 vuotta, max viisi vuotta eurobondivetoista nousua (jonka lopulla ;-) aika myydä) ja sitten lopultakin se kauan odotettu romahdus eli ultimaattiset ostajan markkinat. Alessio "Huijari" Rastanin sanoin, tehkää suunnitelma ja jokainen voi vaurastua.

On toki olemassa myös kolmas tulevaisuuden skenaario, mutta siihen liittyy niin vahvasti kurkkusalaatti, etten halua sitä sen enemmän käsitellä.

Sosiaaliturva ei ole pyramidihuijaus!

Kuten kaikki tietävät, pyramidihuijauksessa ihmisille luvataan suuria tuottoja sijoitusta tai osallistumismaksua vastaan, mutta todellisuudessa ensimmäisten sijoittajien tuotot maksetaan myöhempien sijoittajien maksuista, huijauksen pyörittäjän vetäessä päältä oman muhkean siivunsa. Huijaus päättyy viimeistään kun uusia huijattavia ei enää liity mukaan riittävästi kattamaan aiemmille luvattuja tuottoja, jolloin huijarit pyrkivät pikimmiten siirtymään voittoineen nauttimaan etelän hetelmiä.

Viime aikojen tunnetuimpia pyramidihuijauksia - tai Ponzi-juonia, kuten ilmiö tunnetaan maailmalla ensimmäisen suuren pyramidihuijarin Charles Ponzin mukaan - ovat Hannu Kailajärven WinCapita-valuuttakauppahuijaus ja Bernie Madoffin sijoitusrahastohuijaus.

Joskus poliittisten irtopisteiden kalastelijat kuitenkin viittaavat huomattavasti mittavampaan pyramidijuoneen nimeltä sosiaaliturvajärjestelmä. Päällisin puolin sosiaaliturva - julkinen eläkejärjestelmä mukaanlukien - kieltämättä näyttääkin pyramidihuijaukselta, jossa nuoret sukupolvet maksavat suurten ikäluokkien sosiaaliturvan ja eläkkeet jääden kuitenkin itse aikanaan nuolemaan näppejään ikäluokkien pienentyessä. Samalla poliittinen luokka ja virkamiesarmeija hankkivat oman elantonsa kuorien järjestelmästä kermat päältä.

Tämä rinnastus on todellisuudessa virheellinen ja oikeasti varsinainen loukkaus pyramidihuijauksia kohtaan.

Pyramidipelien oleellinen piirre sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna on se, että niiden osallistujat ovat vapaaehtoisia. Kenties ahneutensa sokaisemia ja varmasti huijareiden huijaamia, mutta yhtäkaikki mukana täysin omasta vapaasta tahdostaan.

Lisäksi pyramidihuijattavat voivat sijoittaa peliin vain omaa omaisuuttaan tai velkarahaa. He eivät voi sijoittaa muiden varoja saati pantata lastensa tai lastenlastensa tulevaisuutta mukaan huijaukseen.

Sosiaaliturvassa tämä on täysin toisin. Sosiaaliturvajärjestelmän kustannuksiin on jokaisen pakko osallistua, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin. Palkasta pidätetään sosiaaliturvamaksut automaattisesti ja tavallaan piilotettuna osuutena työnantajien on maksettava työllistämisen sivukuluina lisää rahaa sosiaaliturvajärjestelmään. Ken tältä yrittää välttyä harmaan talouden kautta verot ja maksut kiertämällä, on pian kohtaava lain pitkän kouran.

Sama lain pitkä koura takaa sen, että lapsemme ja lastenlapsemme omine jälkipolvineen tullaan pakottamaan osallistumaan järjestelmän kustannuksiin tahtoivat he sitä tai eivät. Ikäluokkien pienentyessä tulevien polvien taakka tulee vain kasvamaan yhä suuremman osan väestöstä jäädessä saavalle puolelle maksavan puolen sijaan.

Vertailtavina on siis vapaaehtoisesti huijatuksi tuleminen ja pakottaminen mukaan suureen huijaukseen, viime kädessä lain pitkän kouran kantamalla aseella uhattuna. On todellakin loukkaus Hannu Kailajärveä, Bernie Madoffia, Charles Ponzia ja muita huijareita kohtaan tulla verratuksi moiseen vääryyteen!

Vaikka he ovatkin pahimmanlaatuisia huijareita, he ovat moninverroin eettisempiä kuin sosiaaliturvajärjestelmä. Ajatelkaa kuinka mahtavaa olisikaan, jos sosiaaliturva voitaisiin nostaa edes yhtä eettiselle tasolle kuin pyramidihuijaukset! Jos siitä vain tehtäisiinkin vapaaehtoinen eikä ihmisiä pakotettaisi mukaan saati jälkipolviemme tulevaisuutta uhrattaisi sen alttarilla!

Kauheudessaan kaunis ajatus, mutta toiveeksi taitaa jäädä poliittiset päättäjämme tuntien. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan he kyllä muistavat tuomita nämä pienemmät ja eettisemmät huijarit, mutta itse ovat tietenkin perinteiseen tapaan lakien yläpuolella.

 

[h/t Stefan Molyneux: Social Security is not a Ponzi Scheme!]

Kielletään kaikki!

Kun viisi vuotta sitten ehdotin vähemmän kuin puoliksi vakavissani kaiken kieltämistä, en arvannut, että joskus ehdottaisin sitä myös hieman enemmän vakavissani.

Erään nettikuvan innoittamana pohdiskelin nimittäin jälleen kerran kannabiksen ja muiden huumeiden laillistamiskysymystä sekä niiden nykystatusta laittomina aineina. En ole aivan varma, miten päädyin tuossa wanhassa kysymyksessä hieman uusille urille, mutta yllätyin hieman itsekin uudesta havainnostani.

Kun kannabiksen nykytilaa miettii tarkemmin, niin ei voi olla huomaamatta, että eihän siinä juurikaan vikaa ole. Ihmiset ostavat ja myyvät sitä, polttelevat ja leipovat muffinseihin, ja niin edelleen. Kauppa käy ja sekä ostajat että myyjät ovat tyytyväisiä, eikä ketään pakoteta mihinkään. Kuulostaa aivan vapaalta markkinataloudelta! Tilanne olisi kerrassaan erinomainen, elleivät valtion korstot ottaisi kiinni, vangitsisi ja sakottaisi satunnaisesti kiinnisaamiaan vapaaehtoisen kaupankäynnin osapuolia.

Kannabiksen laillistamista koskeva keskustelu käy kuitenkin kuumana ja suuri joukko ihmisiä yrittää tosissaan ajaa sen laillistamista. Mutta mitä laillistamisesta sitten seuraisi, ilmeisen valtion korstojen harrastaman pamputtamisen loppumisen lisäksi siis? No tietenkin lisää pamputtamista, joskin eri muodossa.

Laillinen kannabis olisi vahvasti säädeltyä, kuten tupakka, alkoholi ja eri asteisesti kaikki muutkin kaupoista saatavat tuotteet. Vain tietynlainen, vain tietyllä tavalla pakattu, vain tietyissä paikoissa viljelty, vain tietyissä paikoissa myytävä ja vain tiettyjen valmistajien tuottama kannabis kelpaisi lainsäätäjille ja byrokraateille lailliseksi aineeksi.

Lisäksi verotus astuisi mukaan koko tuotanto- ja myyntiketjuun. Yht'äkkiä sekä kannabiksen tuottajat että myyjät olisivat verovelvollisia tuloistaan, puhumattakaan kuluttajahintaan ilmestyvistä valmiste- ja arvonlisäveroista.

Tätäkö kannabiksen laillistamista ajavat oikeasti haluavat? Valinnanvara vähenisi ja tavara kallistuisi, verokarhun ja sääntelystä kicksinsä saavien byrokraattien hieroessa karvaisia käsiään. Lisäksi sääntelyn ulkopuolisten kannabistuotteiden tuottaminen, myyminen ja maahantuonti säilyisi varmasti kiellettynä tai rajoitettuna, aivan kuten tupakan ja alkoholin kohdalla. Ollaanko tässä vapaaehtoisesti tarjoutumassa vaihtamaan yksi paha moneen pienempään?

Kannabiksen nykytila laittomana aineena olisikin kerrassaan täydellinen, jos valtio ei pamputtaisi osallisia. Käräjien kautta tapahtuvan pamputtamisen vaihtaminen sääntelyn ja verotuksen kautta tapahtuvaan pamputtamiseen ei kuitenkaan vähennä pamputtamista vaan lisää sitä. Kannabiksen laillistajat kysyvät siis valtiolta, että voisiko tämä lyödä heitä sata kertaa nyrkillä sen sijaan että löisi kerran pesäpallomailalla.

Itse en tykkää väkivallasta yhtään sen enempää, vaikka se olisi kuinka hienovaraisempaa ja lievempää. Ainoastaan aloitteellinen väkivallattomuus on sivistynyttä. Tästä näkökulmasta looginen vastaus kannabiskysymykseen olisikin kaivautuminen syvemmälle maan alle. Pamputtaminen vähenisi välttämättä, kun osallisia ei saataisi niin paljon kiinni.

Tällä johdannolla pääsemmekin varsinaiseen asiaan. Jos vastustamme kaikkinaista pamputtamista ja väkivaltaa, niin emme voi haluta siirtää pimeillä (vapailla) markkinoilla olevia hyödykkeitä ja palveluita laillisille (säännellyille) markkinoille. Kääntäen on selvää, että vapaat markkinat laajenisivat, jos entistä useampi hyödyke ja palvelu kiellettäisiin. Ergo, kielletään kaikki!

No, kaiken kieltäminen on tietenkin käytännössä mahdotonta. Edes pähkähulluin joukko poliitikoita ei ottaisi asiakseen kieltää vaikkapa leipää ja maitoa, jos kohta veden kieltoa on silloin tällöin eri maissa poliitikkotasoltakin väläytelty. Mutta jotain vikaa järjestelmässä on, kun minkä tahansa hyödykkeen ja palvelun voisi toivoa olevan mieluummin laiton kuin laillinen.

Yksi kieltolakipolitiikan mielenkiintoisimpia lieveilmiöitä on muuten se, että se saa käytännössä yksinään aikaan pimeiden markkinoiden haitallisina pidetyt lieveilmiöt, kuten myyjien (usein järjestäytyneen rikollisuuden) häikäilemättömyyden, selvästi rikollisen toiminnan ja jopa jonkinlaisen käytännön toteutuksen porttiteoriasta.

Syy tähän on yksinkertaisesti se, että jonkin asian ollessa laitonta, turvallisuushakuiset (eli ns. lainkuuliaiset) yrittäjät eivät sille markkinalle lähde, jättäen pelikentän vapaaksi ehkä vähemmän yrittäjähenkisille ja -taitoisille mutta riskinottohalukkaammille laveamman tien kulkijoille. Toisin sanoen, kieltolakipolitiikka on suoraa tukea järjestäytyneelle rikollisuudelle rajatessaan rehelliset ja mahdollisesti kyvykkäämmät yrittäjät pois kilpailusta.

Kaiken kieltäminen voisi muuttaa tätä siinä mielessä, että kaikki yrittäjät olisivat osa pimeitä markkinoita, jolloin heillä ei olisi mitään syytä jättää esimerkiksi kannabiskauppaa järjestäytyneen rikollisuuden käsiin.

Luonnollisesti kaiken kieltäminen johtaisi myös valtion rahoituspohjan tuhoutumiseen ja siten valtion kaatumiseen, jolloin kaikesta tulisikin sallittua. Ei huono sekään.