Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Se oikeasti epämiellyttävä totuus

Tällä viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Al Gore julkaisi elokuvansa Epämiellyttävä totuus. Elokuvansa ensi-illassa hän julisti maailmalla olevan enää kymmenen vuotta aikaa rajusti hillitä kasvihuonekaasupäästöjä, minkä jälkeen se olisi liian myöhäistä ja planeetta olisi hätätilassa.

Päästöjen hillitseminen jäi Al Goren pelottelusta huolimatta tekemättä. Päinvastoin, päästöjen kasvu vain kiihtyi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 22 miljoonasosaa, joka on noin viidennes koko teollisen ajan eli 265 vuoden aikana tapahtuneesta kasvusta.

Hillitsemistoimenpiteiden puutteesta ei silti ole kyse. Esimerkiksi täällä Suomessa olemme luoneet rahantekoautomaatin kansainvälisille pääomasijoittajille erittäin anteliaiden tuulivoimatukiaisten muodossa. Myllyt eivät tietenkään pyöri silloin kun sähkön hinta ylittää tukien tason eli kovilla pakkasilla, mutta eihän niiden tarvitsekaan.

Tukiaiset ovat osaltaan ajaneet sähkön hintaa ennätyksellisen alas ja tehneet muista investoinneista kannattamattomia, mutta kuluttajien sähkölaskuilla se ei näy, mistä pitävät huolen siirtohintoihin sisältyvät ennätykselliset sähköverot.

Sama ilmiö näkyy huoltoasemilla. Öljyn markkinahinta on alimmillaan kolmeentoista vuoteen, mutta silti bensiinin litrahinta on korkeampi kuin Goren leffan aikaan. Kiitos osittain kalliille etanolille, jota polttoaineeseen on lain mukaan lisättävä, mutta erityisesti polttoaineen korkealle verotukselle. Autoilija maksaa kiltisti ja samalla lainsäätäjä poltattaa hänen moottorissaan maissintähkän kehitysmaan köyhän lapsen suusta.

Rakennamme liian tiiviitä hometaloja, ajamme puhdasta teollisuuttamme ja työpaikkojamme likaisiin maihin, väsäämme risupaketteja, näpertelemme loputtomiin mitättömien yksityiskohtien parissa ja tuhoamme valmiutemme varautua luonnollisiin ilmastonmuutoksiin.

Samaan aikaan maapallon ilmasto ei ole hiilidioksidipitoisuuden kiihtyvästä kasvusta huolimatta enää lämmennyt lähes kahteen vuosikymmeneen, pohjoiset merijäät ovat palautuneet normaalitasolle, eteläiset merijäät ovat nakutelleet useana vuotena uusia laajuusennätyksiä ja jääkarhujenkin kanta on suurimmillaan puoleen vuosisataan. Lisääntynyt hiilidioksidi on sen sijaan lisännyt maapallon vihreyttä ja kasvillisuutta sekä auttanut maanviljelyssä hehtaarisatojen kasvua uusiin ennätyksiin, myös Suomessa.

Mitä vielä pitää tapahtua, että heräämme tästä häpeällisestä unesta oikeasti epämiellyttävään totuuteen, siihen, että meitä on huijattu pahan kerran?

Pasi Matilainen
Puheenjohtaja, Ilmastofoorumi ry
www.ilmastofoorumi.fi

Rajoittamattoman väestönkasvun puolustuspuhe

Arno Kotro nosti mukavasti huomiota herättäen esiin vihreiden syvästi arvostaman Pentti Linkolan ihmisvihamieliset ajatukset sekä niihin liittyvän kaksinaismoralismin. Linkola ei ole kuitenkaan ajatuksineen yksin, kun tarkastellaan vihreän liikkeen vaikuttajia muualla maailmassa.

Esimerkiksi Ison-Britannian prinssi Philip, kuningatar Elisabeth II:n puoliso ja entinen ympäristöjärjestö WWF:n presidentti, on toivonut syntyvänsä uudelleen tappajaviruksena, jotta voisi vähentää ihmiskunnan kokoa.

Viime marraskuussa edesmennyt Maurice Strong, entinen YK:n alipääsihteeri ja YK:n ympäristöohjelman UNEP:in perustaja, näki teollistuneiden yhteiskuntien romahtamisen planeetan ainoana toivona ja katsoi sen edistämisen velvollisuudeksi.

Ihmiskunnan nälkäkuolemaa ja eri raaka-aineiden loppumista lukemattomia kertoja puolen vuosisadan ajan epäonnistuneesti ennustanut Stanfordin yliopiston professori Paul Ehrlich puolestaan on verrannut ihmiskuntaa syöpään, joka tulisi leikata maapallolta pois.

Vihreässä ajattelussa, jossa luonnon koskemattomuutta pidetään itseisarvona, katsotaan yleisesti ihmisiä olevan yksinkertaisesti liikaa. Joidenkin haikaillessa jopa ihmiskunnan sukupuuttoa, useimmat tyytyvät kaipaamaan reilua väkiluvun leikkausta, esimerkiksi tuonne miljardin tuntumaan.

Liikakansoitus on niin vahva meemi, että sen ovat omaksuneet monet vihreän liikkeen kriitikotkin, vaikka vihreiden toiveita tai keinoja sen suhteen edelleen kritisoivat. Jopa ”pahimpien ilmastoänkyröiden” joukosta löytyy sellaisia, jotka osoittavat liikakansoituksen todelliseksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen sijaan.

Todellisuus on kuitenkin se, että vaikka tänä päivänä meitä ihmisiä on enemmän kuin koskaan, myös monet niin ihmisten kuin ympäristönkin hyvinvointia osoittavat mittarit näyttävät paremmalta kuin koskaan aiemmin, eikä todellisia rajoja ihmiskunnan kasvulle ole havaittavissa.

Kaikkien aikojen pohjalukemissaan ovat niin lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja nälänhätä, absoluuttinen köyhyys, lukuisat tappavat ja vammauttavat kulkutaudit kuin äärimmäisten sääilmiöiden aiheuttama kuolleisuuskin, joka on vajaassa vuosisadassa laskenut huikeat 98 prosenttia.

Samaan aikaan kaikkien aikojen huipussaan ovat viljan hehtaarisadot, joiden ansiosta maailman viljelypinta-alaa on voitu jopa vähentää jatkuvasta väestönkasvusta huolimatta ihmisten ravitsemuksen silti parantuen.

Tunnettuja ja hyödynnettäviä raaka-aineita, mukaan lukien fossiiliset polttoaineet, on nyt enemmän kuin koskaan, vaikka niiden on ennusteiden mukaan pitänyt loppua jo moneen kertaan. Ironisesti niukkuutta esiintyy litiumista ja eniten ympäristöhaittoja aiheutuu harvinaisten maametallien louhimisesta, vaikka juuri niitä vihreät tuomiopäivän julistajat tarvitsevat tuulimyllyihinsä ja akkuihinsa.

Nykyään kehittyneiden maiden köyhimmätkin elävät terveemmin, paremmin ja vapaammin kuin entisaikojen kuninkaat. Mutta toisin kuin muinaiset kuninkaat, he eivät lisäänny kuten jänikset. Elintason nousu alentaa syntyvyyttä, kun lapsia ei enää tehdä vanhuuden turvaksi tai ehkäisyvälineiden puutteessa, vaan enemmän rakkaudesta ja ehkä myös toisinaan vahingossa. Sama kohtalo myös koittaa kehitysmaissa, kun ne vaurastuvat ja tulevaisuus alkaa näyttää niissäkin valoisammalta. Tällöin väestönkasvu aikanaan hidastuu maailmanlaajuisestikin.

Vauraus kulkee käsi kädessä paitsi alhaisen syntyvyyden, myös paremman ympäristönsuojelun kanssa. Kehittyneissä maissa ympäristö on parhaassa kunnossa satoihin vuosiin, koska me sitä vaadimme ja edellytämme päättäjiltä ja yrityksiltä.

Ympäristötuhoa maailmalla aiheuttavat köyhyys, jolloin ympäristöstä ei ole varaa välittää, sekä riittävää vaurastumista edeltävä teollistuminen, jolloin ympäristönsuojelua ei vielä osata tai haluta vaatia. Nämä tulevat korjautumaan vaurastumisen sekä valistuksen myötä edullisten fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman avulla, olkoonkin että työtä on vielä paljon edessä.

Erinäisiä itse aiheutettuja talousvaikeuksia lukuun ottamatta maailman, ihmiskunnan ja myös ympäristön tulevaisuus näyttää paremmalta kuin koskaan aiemmin. Edes liikakansoitus ei ole eikä tule olemaan ongelma, paitsi luonnon koskemattomuutta itseisarvona pitävien mielestä.

Tummia pilviä valoisan tulevaisuuden tielle kuitenkin kertyy vihreiden ajattelijoiden muodossa. Jos alistumme kuuntelemaan kaiken maailman linkoloita, maltillisemmat versiot mukaan lukien, ja sivilisaationa pysähdymme tai otamme jopa takapakkia, niin uhraamme paitsi oman ja lastemme, myös erityisesti kehitysmaiden asukkaiden tulevaisuuden turhuuden ja ylimielisyyden alttarille.

 

Rajoittamattoman väestönkasvun puolustuspuhe

Arno Kotro nosti mukavasti huomiota herättäen esiin vihreiden syvästi arvostaman Pentti Linkolan ihmisvihamieliset ajatukset sekä niihin liittyvän kaksinaismoralismin. Linkola ei ole kuitenkaan ajatuksineen yksin, kun tarkastellaan vihreän liikkeen vaikuttajia muualla maailmassa.

Esimerkiksi Ison-Britannian prinssi Philip, kuningatar Elisabeth II:n puoliso ja entinen ympäristöjärjestö WWF:n presidentti, on toivonut syntyvänsä uudelleen tappajaviruksena, jotta voisi vähentää ihmiskunnan kokoa.

Viime marraskuussa edesmennyt Maurice Strong, entinen YK:n alipääsihteeri ja YK:n ympäristöohjelman UNEP:in perustaja, näki teollistuneiden yhteiskuntien romahtamisen planeetan ainoana toivona ja katsoi sen edistämisen velvollisuudeksi.

Ihmiskunnan nälkäkuolemaa ja eri raaka-aineiden loppumista lukemattomia kertoja puolen vuosisadan ajan epäonnistuneesti ennustanut Stanfordin yliopiston professori Paul Ehrlich puolestaan on verrannut ihmiskuntaa syöpään, joka tulisi leikata maapallolta pois.

Vihreässä ajattelussa, jossa luonnon koskemattomuutta pidetään itseisarvona, katsotaan yleisesti ihmisiä olevan yksinkertaisesti liikaa. Joidenkin haikaillessa jopa ihmiskunnan sukupuuttoa, useimmat tyytyvät kaipaamaan reilua väkiluvun leikkausta, esimerkiksi tuonne miljardin tuntumaan.

Liikakansoitus on niin vahva meemi, että sen ovat omaksuneet monet vihreän liikkeen kriitikotkin, vaikka vihreiden toiveita tai keinoja sen suhteen edelleen kritisoivat. Jopa ”pahimpien ilmastoänkyröiden” joukosta löytyy sellaisia, jotka osoittavat liikakansoituksen todelliseksi ongelmaksi ilmastonmuutoksen sijaan.

Todellisuus on kuitenkin se, että vaikka tänä päivänä meitä ihmisiä on enemmän kuin koskaan, myös monet niin ihmisten kuin ympäristönkin hyvinvointia osoittavat mittarit näyttävät paremmalta kuin koskaan aiemmin, eikä todellisia rajoja ihmiskunnan kasvulle ole havaittavissa.

Kaikkien aikojen pohjalukemissaan ovat niin lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja nälänhätä, absoluuttinen köyhyys, lukuisat tappavat ja vammauttavat kulkutaudit kuin äärimmäisten sääilmiöiden aiheuttama kuolleisuuskin, joka on vajaassa vuosisadassa laskenut huikeat 98 prosenttia.

Samaan aikaan kaikkien aikojen huipussaan ovat viljan hehtaarisadot, joiden ansiosta maailman viljelypinta-alaa on voitu jopa vähentää jatkuvasta väestönkasvusta huolimatta ihmisten ravitsemuksen silti parantuen.

Tunnettuja ja hyödynnettäviä raaka-aineita, mukaan lukien fossiiliset polttoaineet, on nyt enemmän kuin koskaan, vaikka niiden on ennusteiden mukaan pitänyt loppua jo moneen kertaan. Ironisesti niukkuutta esiintyy litiumista ja eniten ympäristöhaittoja aiheutuu harvinaisten maametallien louhimisesta, vaikka juuri niitä vihreät tuomiopäivän julistajat tarvitsevat tuulimyllyihinsä ja akkuihinsa.

Nykyään kehittyneiden maiden köyhimmätkin elävät terveemmin, paremmin ja vapaammin kuin entisaikojen kuninkaat. Mutta toisin kuin muinaiset kuninkaat, he eivät lisäänny kuten jänikset. Elintason nousu alentaa syntyvyyttä, kun lapsia ei enää tehdä vanhuuden turvaksi tai ehkäisyvälineiden puutteessa, vaan enemmän rakkaudesta ja ehkä myös toisinaan vahingossa. Sama kohtalo myös koittaa kehitysmaissa, kun ne vaurastuvat ja tulevaisuus alkaa näyttää niissäkin valoisammalta. Tällöin väestönkasvu aikanaan hidastuu maailmanlaajuisestikin.

Vauraus kulkee käsi kädessä paitsi alhaisen syntyvyyden, myös paremman ympäristönsuojelun kanssa. Kehittyneissä maissa ympäristö on parhaassa kunnossa satoihin vuosiin, koska me sitä vaadimme ja edellytämme päättäjiltä ja yrityksiltä.

Ympäristötuhoa maailmalla aiheuttavat köyhyys, jolloin ympäristöstä ei ole varaa välittää, sekä riittävää vaurastumista edeltävä teollistuminen, jolloin ympäristönsuojelua ei vielä osata tai haluta vaatia. Nämä tulevat korjautumaan vaurastumisen sekä valistuksen myötä edullisten fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman avulla, olkoonkin että työtä on vielä paljon edessä.

Erinäisiä itse aiheutettuja talousvaikeuksia lukuun ottamatta maailman, ihmiskunnan ja myös ympäristön tulevaisuus näyttää paremmalta kuin koskaan aiemmin. Edes liikakansoitus ei ole eikä tule olemaan ongelma, paitsi luonnon koskemattomuutta itseisarvona pitävien mielestä.

Tummia pilviä valoisan tulevaisuuden tielle kuitenkin kertyy vihreiden ajattelijoiden muodossa. Jos alistumme kuuntelemaan kaiken maailman linkoloita, maltillisemmat versiot mukaan lukien, ja sivilisaationa pysähdymme tai otamme jopa takapakkia, niin uhraamme paitsi oman ja lastemme, myös erityisesti kehitysmaiden asukkaiden tulevaisuuden turhuuden ja ylimielisyyden alttarille.

 

Suomalaiset työllisyyden kehittämisen kannalla palkkojen sijasta

Suomalaisista 81,6 % pitää työllisyyden kehittämistä tärkeämpänä tavoitteena kuin kilpailijamaita korkeampaa palkkatasoa, vain 9,8 % valitessa jälkimmäisen vaihtoehdon. Vastaajista 8,6 % ei osannut sanoa kantaansa.

Hieman suurempi osa suomalaisista kannattaa paikallisen sopimisen lisäämistä työntekijöiden ja yrittäjien vaikutusmahdollisuuksien parantamiseksi työmarkkinoilla sen sijaan, että työehdoista sopisivat työnantajajärjestöt ja ammattiliitot keskenään. Kyselyyn vastaajista 46,4 % oli paikallisen sopimisen lisäämisen kannalla, kun nykyistä työmarkkinajärjestöjen sopimiskäytännön jatkamista kannatti 44,6 % vastaajista, kun 9,0 % ei osannut sanoa kantaansa.

Ammattiliittojen jäsenyyden yksi keskeisimmistä perusteluista suomalaisille näyttää olevan ansiosidonnainen työttömyysturva, sillä 52,3 % ammattiliittoon kuuluneista vastaajista eroaisi ammattiliiton jäsenyydestä, jos se ei takaisi ansiosidonnaista työttömyysturvaa, 47,7 % vastaajista jäädessä siitä huolimatta ammattiliiton jäseniksi. Kyselyyn vastaajista 28,3 % ei kuulunut ammattiliittoon tai ei osannut sanoa kantaansa.

Yle TV1:n A-studio Talkin myöhemmin torstai-iltana käsittelyyn tuleva, kansanedustaja Eero Lehden (kok.) esittämä yhteiskuntasopimus sen sijaan saa kyselyyn vastanneilta suomalaisilta tyrmäyksen, vaikka epätietoisuus olikin myös suurta: vain 28,9 % vastaajista kannatti yhteiskuntasopimuksen tekemistä, mikä A-studion määritelmän mukaan tarkoittaisi työmarkkinoiden jouston lisäämistä muun muassa palkanalennusten ja irtisanomissuojan heikentämisen kautta. Vastustajia oli 49,6 % ja kantaansa ei osannut kertoa 21,6 %.

Kyselytutkimuksen toteutti tutkimuspalveluyhtiö On-Time Research Solutions Oy torstaina 11.12.2014 illalla klo 17:40-19:50 välisenä aikana automaattisina puhelinhaastatteluina lanka- ja matkapuhelimiin. Kyselyyn vastasi 585 satunnaisotannalla valittua Suomessa asuvaa henkilöä Ahvenanmaata lukuunottamatta. 

Lisätietoja On-Timen sivuilla tässä linkissä

Julkinen talous julkiseksi ja avoimeksi dataksi

Vaikka julkisten IT-hankkeiden historia on surullista luettavaa, ehdotan uutta julkista IT-hanketta: rakennetaan nettipalvelu, joka jakaa yhdessä paikassa avoimena datana aivan kaikki julkisen sektorin menot: tilavuokrat, matkaliput, palkat, kulukorvaukset, hankinnat, ravintolalaskut, jne. 

Avoimesta datasta kansalaisten ja lehdistön olisi sitten helppo hakea ylilyöntejä ja etsiä säästöjä, kun virkamiehet ja poliitikot eivät siihen kuitenkaan itse pysty.

Julkiseen sektoriin laskettaisiin tässä valtio, kunnat, Kela, Keva, muut valtion ja kuntien laitokset sekä niiden omistuksessa tai määräysvallassa olevat yhtiöt.

Julkisen sektorin palveluksessa olevat (kuten allekirjoittanut) eivät voi tässä asiassa nauttia tietosuojaa, vaan jokainen julkisen sektorin meno on oltava tunnistettavasti yksilöitävissä virkamieheen, poliitikkoon tai toimihenkilöön, joka kyseisen kulun on aiheuttanut. Julkisia palveluita käyttäviä kansalaisia ei palvelusta tule voida tunnistaa, mutta yksilöidä kyllä, esimerkiksi yksilöllisen kryptografisen hash-tunnisteen avulla, jota ei voi yhdistää luonnolliseen henkilöön.

Kysymys on kansalaisten varoista, joten kansalaisilla on oltava oikeus niiden käytön seuraamiseen kohtuullisen vaivattomasti. Ajatukseen voi osittain soveltaa Beyond Budgeting -periaatteita.

Kansalaisaloitteista allikkoon

Aivan ensimmäiseksi haluaisin onnitella Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen puuhamiehiä ja -naisia sekä taustajärjestöjä. Viidenkymmenen tuhannen nimen kerääminen ei ole aivan mitätön saavutus, vaikka sitä nykyisin tukeekin verovaroilla rakennettu sähköinen järjestelmä. Itse en kyllä allekirjoittanut.

Samalla olen tavallaan pahoillani puolestanne, sillä tämä tulee jäämään suuren työsarkanne ainoaksi saavutukseksi eikä menestystä eduskunnassa ole luvassa. Oikeastaan ainoa aloitteenne läpimenoa puoltava asia olisi poliitikkojen tarve vankentaa teatteriesitystä hyväksymällä edes jokin kansalaisaloite, erityisesti juuri eurovaalien alla, mutta siinäkin tulette häviämään aloitteelle tasa-arvoisesta avioliittolaista, jonka läpimeno ei sekään ole kirkossa kuulutettu.

Oikeasti pahoillani olen meidän kaikkien puolesta, sillä muiden kansalaisaloitteiden tavoin myös tekijänoikeuslakialoite todellisuudessa onnistuu ainoastaan hankkimaan lisää yleisöä teatteriin ja kritiikitöntä kirjoittelua demokratiamme edistyksellisyydestä. Olette palkatonta markkinointityövoimaa ja haitallisimmillaan saatte joitakin ihmisiä uskomaan virheellisesti, että politiikkaan ainakin voi ja kannattaa yrittää vaikuttaa.

Siis miettikääpä nyt, ja tämä koskee nyt kaikkien kansalaisaloitteiden puuhailijoita sekä kannattajia, huomatessanne mielestänne jonkin epäkohdan tai suoranaisen vääryyden lainsäädännössä te menette ja anomalla anotte, että voitaisiinko lakia pikkaisen muuttaa, ja jos ja kun muutosanomus ei mene läpi, niin ehkä hiukan purnaatte siitä, mutta hyväksytte sen kuitenkin ja jatkatte väärän lain noudattamista. Voisitteko olla enää yhtään alamaisempia?

Päivi Räsänen oli oikeassa, vaikkakaan hänen raamatullisista lähtökohdistaan en ole samaa mieltä. Väärää lakia ei tule noudattaa ja kansalaistottelemattomuus on kautta historian ollut yksi tehokkaimpia keinoja muutosten ajamiseksi. Ei suinkaan se, että ensin anellaan ja sitten jatketaan alistumista. Väärä tekijänoikeuslakikin tulee murtumaan ja muuttumaan, mutta ei anelemalla, vaan teknologia-avusteisesti siitä vähät välittämällä.

Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan Tarina

Olipa kerran maa, jota kutsuttiin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maaksi. Se olikin vallan erikoinen maa, sillä siellä jokainen asukas sai itse päättää, minkä hallintomuodon alaisuuteen kuului. Tähän oli lopulta päädytty, kun kaikki olivat kyllästyneet väittelemään siitä, mikä hallintomuoto olikaan paras.

Ensimmäinen ja vanhin Valta oli Monarkia. Siinä monarkilla, eli kuninkaalla tai kuningattarella, oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset halutessaan ihan yksinään, jos kohta usein neuvonantajiaan kuunnellen. Vaikka jäsenmäärältään Monarkia oli maan pienin Valta, sen jäsenet olivat sitäkin ylpeämpiä valinnastaan. Heille oli kunnia-asia, että heidän hyvästään huolehti heidän puolestaan sillä erää kaikkien rakastama kuningas Yrjö I, ja mielellään he kuninkaalle siitä hyvästä veroa maksoivatkin.

Toinen Valta oli Demokratia. Siinä jäsenten enemmistöllä - tai oikeastaan heidän valitsemansa eduskunnan enemmistöllä - oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset. Demokratia oli jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Valta, ja senkin jäsenet olivat kovin ylpeitä valinnastaan. Ja olihan se hienoa, että jokainen pääsi säännöllisesti äänestämään, jos nyt ei itseään koskevista asioista suoraan, niin ainakin niistä ihmisistä, jotka asioita keskenään päättivät. Jo se oikeus riitti, vaikka jokaisissa vaaleissa melkoinen osa äänestäjistä ei saanutkaan kannattamaansa edustajaa läpi eduskuntaan, jolloin heitä koskevista asioista päättivätkin ihmiset, joita he eivät kannattaneet tai ehkä jopa vastustivat. Jo vain sen vuoksi kannatti Vallalle verojakin maksaa, iloisin mielin oikein.

Ja sitten olivat Ne Muut. He eivät oikeastaan olleet mikään Valta, sillä he olivat valinneet olla ottamatta itselleen vallanpitäjiä ja päättivät sen sijaan omista asioistaan ihan itse. Siinä missä Monarkistit ja Demokraatit melkeinpä ymmärsivät toisiaan, vaikkakin pitivät omaa valintaansa tietenkin parempana, niin kumpikaan ryhmä ei voinut oikein käsittää saati hyväksyä Niitä Muita. Sillä kaikkihan tiesivät, että ihmiset tekevät virheitä, ja juuri siksi ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä - kuninkaita tai kansanedustajia - tekemään päätöksiä puolestaan. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki joutuisivat itse harkitsemaan tekojensa seuraukset ja kantamaan itse vastuun virheistään? Juuri siksi Ne Muut olivat Monarkistien ja Demokraattien mielestä kovin omituisia ja miellyttävimmillään mahdollisimman kaukaa kierrettyinä. Veroakaan ne luopiot eivät kenellekään maksaneet!

Monet asiat voivat vaikuttaa sangen monimutkaisilta, kun samassa maassa asuvat vieretysten niin Monarkian kuin Demokratiankin jäsenet ja vielä Ne Muutkin. Esimerkiksi katujen ja teiden rakentaminen voi tuntua äkkiseltään mahdottomalta ajatukselta. Niitähän tarvitsevat kaikki, mutta mielellään niistä ei kukaan mitään maksa, liikkumisenhan tulee olla vapaata. Mutta yllättävän helposti, kuin aivan itsekseen Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa oli tämäkin ongelma ratkaistu, kun jokainen Valta hoiti itse jäsentensä tarvitsemat tiet ja Ne Muut sitten omansa.

Monarkiassa katujen ja teiden rakentaminen oli yksinkertaista, eikä siitä tarvinnut käydä aiheetonta julkista debattia. Kuningas vain päätti, mihin ne rakennetaan, määräsi miehet töihin ja sillä selvä. Neuvonantajiensa avustuksella hän ymmärsi rakennuttaa ne yhtäältä niin, että voutien työ helpottui ja kuninkaalle kuuluvat verot tulivat varmasti kerätyiksi, ja toisaalta niin, että kuninkaan alamaiset pääsivät kulkemaan mahdollisimman tehokkaasti ja siten sekä tuottamaan että säästämään mahdollisimman paljon varallisuutta verotettavaksi. Ihan jokaisen Monarkistin kotipihaan saakka kuningas ei edes päällystämätöntä katua vienyt, mutta asianomaiset kyllä ymmärsivät kuninkaan varmasti päättävän parhain päin, olihan hän sentään kuningas. Ja kun kuningas pystyi käyttämään henkilökohtaista omaisuuttaan - siis alamaisiaan - vakuutena, hän myös sai halvalla velkaakin myös lempitiehankkeisiinsa, niin alamaisia ei tarvinnut verottaa aivan liikaa.

Demokratiassa katujen ja teiden rakentamista koskeva julkinen debatti sen sijaan tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin se niiden rakentaminen. Vaalilupauksia annettiin, siltoja rumpuineen vaadittiin vaatimasta päästyäänkin ja teiden - yleensä kehnosta - kunnosta kailotettiin niin, että naapuripitäjäänkin varmasti kuului. Ja kyllähän niitä katuja ja teitä sitten debatin seurauksena paljon rakennettiinkin, sillä kyllähän jokaisen kansalaisen oikeus oli asua hyvien liikenneyhteyksien päässä sekä päällystetyn, leveän kadun varressa, hidastetöyssyineen ja liikennevaloineen tietenkin, missä tahansa nyt sitten sattui asumaankaan. Ja toki tällaiseen jaloon tarkoitusperään kannatti Vallan ottaa velkaakin, kun verovaroille oli ne monen monta muutakin käyttökohdetta.

Entäs sitten Ne Muut? Heillähän ei varmaan ollut katuja ja teitä lainkaan, kun ei ollut Valtaa niitä rakentamassa, vai kuinka? No, ei aivan, kyllähän heilläkin katuja ja teitä oli, mutta lähinnä omien tarpeiden mukaan. Samoilla alueilla asuvat perustivat katu- ja tieyhdistyksiä rakentaakseen alueelleen riittävät mahdollisuudet kulkemiseen. Samoin tekivät yritykset; esimerkiksi kaupunkien keskustojen katuja rakensivat ja ylläpitivät liikeyritysten katuyhdistykset, jotta niiden asiakkailla olisi riittävän helppoa ja mukavaa päästä niiden luokse. Keskimääräistä yritteliäämmät yksilöt vastasivat myös tieverkostosta, jota ja jonka rahoitusmenetelmiä he jatkuvasti kehittivät tehdäkseen liikkumisestä ja siitä maksamisesta riittävän helppoa ja turvallista asiakkailleen. Toki jotkut Niistä Muista saattoivat jäädä ilman leveää päällystettyä katua kotiovelleen saakka, mutta tällöin jokainen ymmärsi, että asianomainen halusi asua mieluummin juuri siinä eikä leveän päällystetyn kadun varressa.

Jos sitten kävi niin, että aiottuun tien tai kadun paikkaan oli jo toinen Valta tai jopa joku vallattomista jo väylän avannut, niin sen käyttö korvattiin asianomaiselle pyydetyn hinnan mukaan, ellei sitten haluttu välttämättä rakentaa omaa.

Niin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa päivät ja asiat soljuivat eteenpäin. Pientä liikehdintää jäsenmäärissä toki tapahtui ajan myötä. 

Monarkistit olivat varsin vakiolukuisia, sillä heitä yhdisti luja usko kuninkaansa mainiouteen, eivätkä he hevin siitä luopuneet, mutta eivätpä he myöskään kovin herkästi muita siitä vakuuttaneet. Silloin tällöin joku Monarkisti menetti uskonsa tai päätyi uskomukseen, että valta kuuluu kansalle eikä ole mikään periytyvä ominaisuus, jolloin hän luonnollisesti liikahti Demokratian puolelle; eihän hän nyt sentään saattanut uskoa, että ihmisten tulisi päästä itse päättämään asioistaan - siitähän vasta sekasorto syntyisi!

Demokratian ja Niiden Muiden välillä tapahtui sen sijaan enemmän liikehdintää, mutta enimmäkseen yhteen suuntaan. Sillä mitä vanhemmaksi Demokratia kävi, sitä enemmän siihen kyllästyivät ne, jotka useimmin jäivät äänestyksissä tappiolle, mutta silti joutuivat maksamaan muiden päätösten kustannukset, puhumattakaan niistä, jotka eivät enää viitsineet osallistua turhina pitämiinsä äänestyksiin lainkaan. Oli vain ajan kysymys milloin he vaihtaisivat Niihin Muihin, kunhan ensin pääsevät yli Vallan kulttuurin Niihin Muihin kohdistamista ja heidän mieliinsä syövyttämistä ennakkoluuloista. Toisinaan myös joku Niistä Muista saattoi haluta vaihtaa Demokratiaan, mutta yleensä he olivat niitä, jotka eivät tahtoneet onnistua itsensä elättämisessä, mutta jotka olivat liian ylpeitä pyytääkseen muilta apua ja sen sijaan katsoivat, että heillä oli oikeus muiden kustantamaan elatukseen.

Sitten eräänä vähemmän kauniina päivänä Yrjö I:n jo kuoltua ja hänen poikansa Yrjö II:n perittyä valtaistuimen asiat muuttuivat. Yrjö II nimittäin vanhojen neuvonantajiensa vastustuksesta huolimatta päätti, että kaikilla Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkailla oli oikeus päästä nauttimaan hänen hallinnostaan ja tietenkin hänellä oikeudestaan verottaa heitä kaikkia. Olihan hän pienestä pitäen kasvanut uskomaan, että kuningas on aina oikeassa ja voi tehdä mitä tahansa.

Mutta eipä hän voinutkaan. Sillä jos jokin asia yhdisti maassa niin Monarkisteja, Demokraatteja kuin Niitä Muitakin, niin se oli se, että jokaisella on oikeus valita oma hallintomuotonsa. Toki osa Monarkisteista siitä huolimatta luotti nuoreen kuninkaaseensa kuin kallioon ja antoi periksi periaatteelleen, mutta suuri osa ei moista röyhkeyttä pureksimatta niellytkään. Sen sijaan he päättivät joukolla vaihtaa hallintoa ja valitsivat itselleen uuden monarkin. Yht'äkkiä Yrjö II:lla ei ollut lähimainkaan riittävästi resursseja edes yrittääkseen levittää jalomielisyytensä hedelmiä Maan muiden asukkaiden iloksi. Sen sijaan hänellä oli huomattavasti entistä vähemmän alamaisia sekä varteenotettava kilpailija, nimittäin kuningatar Martta I, jolla oli modernimpi ote Monarkiaan. Pitääkseen loput alamaisensa itsellään Yrjö II:nkin oli pakko kehittää lähestymistapaansa.

Siitä pitäen maa tunnettiin Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Maassa, jossa eri hallintomuotojen kansalaiset sekä Ne Muut asuvat vieretysten, ei tietenkään mikään pysy salassa. Niinpä myös Yrjö II:n aikeet kantautuivat sekä Demokraattien että Niiden Muiden korviin. Ne Muut eivät olleet uutisista moksiskaan, sillä heitä eivät "valtalaisten" kulloisetkin hapatukset juurikaan kiinnostaneet. Samaa vanhaa. 

Demokraattien keskuudessa osa keskeisistä kansanedustajista sen sijaan kiinnostui Yrjö II:n ajatuksesta ja alkoi kallistua sen kannalle, tosin sillä erotuksella, että heidän mielestään jokaisella Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkaalla oli oikeus nauttia Demokratian tarjoamaan autuuteen sekä Demokratialla tietenkin oli oikeus kaikkien verottamiseen. Lisäksi suurempi väestö auttaisi Valtaa saamaan enemmän lainaa, mikä alkoi olla Demokratialle jo hieman hankalaa sen velkapotin kerryttyä varsin mahtavaksi. Yrjö II:n kokemuksesta viisastuneena he eivät kuitenkaan lähteneet ajamaan asiaa eduskunnassa heti. 

Sen sijaan he käynnistivät kampanjan, jonka tarkoitus oli vähitellen saada Demokratian jäsenten enemmistö heidän kannalleen. He pitivät suljettuja seminaareja, joissa heidän omien puolueidensa jäseniä koulutettiin ymmärtämään uusi oppi ja kannustettiin kirjoittamaan asiasta lehtien yleisönosastoille. He järjestivät avoimia tilaisuuksia, joihin he kutsuivat keskustelemaan vain sellaisia asiantuntijoita, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia persoonia, joiden he pystyivät luottamaan kertovan asiaansa puoltavia mielipiteitä. He pystyttivät suuren tieteellisen organisaation, jonka virallisena tehtävänä oli tutkia puolueettomasti asian kaikkia puolia ja epävirallisena tehtävänä päätyä suosittelemaan tiettyä lopputulosta, minkä varmistivat organisaation avainrooleihin palkatut luottohenkilöt. Kaikki tämä verovaroin, tietenkin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Demokratian jäsenten enemmistö vähitellen pääsi jyvälle Demokratian autuuden levittämisestä muillekin Maan asukkaille, sekä tietenkin niistä eduista, joita he voisivat itselleen sen ansiosta vaatia. Mielipidetiedustelujen näyttäessä vihreää kansanedustajat tiesivät, että oli aika nostaa kissa pöydälle ja ryhtyä ottamaan Monarkioiden jäseniä sekä Niitä Muita Demokratian alaisuuteen.

Kaikesta varautumisestaan huolimatta Demokratian kansanedustajat onnistuivat jättämään huomiotta Maansa asukkaiden tärkeimmän arvon, vapauden valita hallintomuotonsa, ja sen, että edelleen suuri vähemmistö Demokratian jäsenistä heidän muuten hyvin onnistuneesta kampanjastaan huolimatta sitä arvoa kannatti. Ja luonnollisesti suuri osa tästä vähemmistöstä perusti Toisen Demokratian ja valitsi itselleen uudet kansanedustajat.

Siitä pitäen maa tunnettiin Neljän Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Mutta Ensimmäisen Demokratian kansanedustajia ja jäseniä ei vähemmistön petturuus hetkauttanut. Se oli edelleen Maan suurin Valta ja sillä oli vielä resursseja sekä erityisesti luotonsaantikykyä muiden Valtojen ja Niiden Muiden alistamiseksi, varsinkin ottaen huomioon niiden alistamisesta saatavat verotulot ja luottoluokituksen vahventumisen.

Muut Vallat eivät tietenkään moisista suunnitelmista pitäneet. Ne alkoivat välittömästi varustautua puolustukseen tai ehkäpä joka parhaaseen puolustukseen eli hyökkäykseen.

Tällä kertaa myös Ne Muut lotkauttivat korviaan valtalaisten hapatuksille. Vuosia ja vuosikymmeniä he olivat eläneet rauhassa sekä keskenään että valtalaisten kanssa ja saaneet jokainen hoitaa omat asiansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kas kummaa, heidän varallisuuttaan ei oltu tuhlattu tarpeettomiin teihin ja katuihin, laiskuuteen ja välistävetämiseen kannustaviin tulonsiirtomekanismeihin, toistensa vangitsemiseen uhrittomista rikoksista ja niin edelleen. Ja kas kummaa, he olivatkin moninverroin varakkaampia kuin valtalaiset maanmiehensä; jopa heidän vähiten ansaitsevillaan meni kaikilla mittareilla paremmin kuin valtalaisten keskiluokkaisilla ja vähän ylempiluokkaisillakin.

Ensimmäisen Demokratian pyrkimyksistä suivaantuneena hyvin, hyvin moni Niistä Muista päätti muuttaa käyttäytymistään. Ensinnäkin, moni päätti käyttää entistä suuremman osan varallisuudestaan turvallisuuspalveluihin. Vielä useampi päätti käyttää vielä suuremman osan varallisuudestaan itsensä hemmotteluun, sillä turvallisuuspalvelujen lisääminen tuntui oikeasti aika liioitellulta. Ja kun johonkin käytetään enemmän, niin johonkin muuhun on käytettävä vähemmän, eikö vain? Aivan. He kaikki lopettivat Valloille lainaamisen.

Sen pituinen se.

Äänestäjän vastuu tekemisistään

Kun Vihreät ehdottivat äänestysiän laskemista 16 vuoteen, Ben Zyskowicz tyrmäsi ajatuksen todeten, että vasta 18-vuotiaana "henkilö on täysi-ikäinen ja vastuussa tekemisistään". Totta, lain mukaan täysi-ikäisyys (useimmilta osin) koittaa 18-vuotiaana, mutta kun ajatellaan esimerkiksi puheena olevaa äänestämistä, niin koittaako vastuu tekemisistään vielä silloinkaan? Milloin äänestäjä onkaan vastuussa tekemisistään?

No, ei tietenkään milloinkaan, kun ajatellaan henkilökohtaista vastuuta. Äänestäjä ei millään tavoin joudu maksamaan, vaikka äänestäisi kuinka tyhmästi tai vaikka äänestyksen valtuuttamat poliitikot tekisivät kuinka tyhmiä päätöksiä. Edes Saksan kansallissosialistista puoluetta vuoden 1932 marraskuussa äänestäneet saksalaiset eivät joutuneet henkilökohtaiseen vastuuseen äänensä antamisesta, vaikka kyseessä lienee kiistatta seurauksiltaan historian kallein vaalitulos, niin rahassa kuin ihmishengissäkin mitattuna. Myöskin Euroopan ja Suomen nykyisiä päättäjiä äänestäneet pääsevät henkilökohtaisen vastuun osalta kuin koira veräjästä, vaikka historia tulee heidänkin aikaansaannoksensa valitettavan hyvin muistamaan.

Kollektiivisesti vastuuta toki joudutaan kantamaan poliitikkojen tekosista, äänestettiin sitten voittajia, häviäjiä tai ei ollenkaan. Esimerkiksi ammoin Saksassa edellä mainittujen vaalien aikaan 5-10-vuotiaat pojat kantoivat kollektiivista vastuuta vuosikymmen myöhemmin pakotettuina tappamaan ja kuolemaan, lukemattomien muiden "vastuunkantajien" ohella toki. Samalla tavoin meidän lapsemme ja lapsenlapsemmekin pääsevät aikanaan kantamaan vastuuta meidän poliitikkojemme tekosista, toivottavasti eivät kuitenkaan yhtä hirvittävällä tavalla.

Jos vastuun kantamisen täytyisi olla edellytys äänioikeudelle, niin kollektiivisen vastuun näkökulmasta vielä syntymättömien ja hedelmöittämättömienkin lasten tulisi saada äänestää. Zyskowicz tuskin kuitenkaan ajatteli kollektiivista vastuuta vaan tarkoitti pikemminkin tuota henkilökohtaista vastuuta. Siinä mielessä poliitikkojenkaan ei pitäisi saada äänestää, hehän sitä vastuuta kantavat vielä vähemmän kuin tavalliset kansalaiset, jotka viime kädessä maksavat kaiken entisten poliitikkojen viettäessä leppoisaa elämää jossain täysin turhissa mutta hyvin tuottavissa palkkioviroissa. Se toki on myönnettävä, että Aatu sentään aikoinaan lopulta kantoi vastuunsa, joskin hyvin pelkurimaisella tavalla.

Entäpä jos tehtäisiin niin, että vaalien lopputulokset saisivat jatkossa koskea vain niissä äänestäneitä? Äänestäneethän äänestämällä ilmoittavat kannattavansa vaalien lopputulosta, äänestivät sitten itse voittajia tai häviäjiä. Äänestämättä jättäneet eivät moista valtuutusta anna, joten ei kai heidän ole oikein joutua vaalituloksista kärsimään, puhuttiin sitten aikuisista, joilla oli parempaakin tekemistä kuin lähteä uurnalle, tai nykyisistä lapsista saati tulevista lapsista, joille ei siihen edes anneta mahdollisuutta?

Vapaamatkustajuuden epäongelma

Vapaamatkustajuus on kuulemma ongelma, kuten tämänkin blogin kommenttiketjuissa usein nostetaan esille, itse asiassa viimeksi eilen illalla. Vuosien ajan olen lyhyesti perustellen väittänyt, että ei se oikeasti ole, joten lienee viimeinkin aika perustella väittämääni hieman pidemmin.

Vapaamatkustajan ongelmalla tarkoitetaan tilannetta, jossa osa ihmisistä pääsee nauttimaan hyödykkeen tai palvelun ulkoishyödyistä osallistumatta itse sen kustannuksiin eli periaatteessa toisten kustannuksella. Ilmeisin ja yleisin esimerkki tästä on maanpuolustus, koska sen vaikutus on vahvasti alueellinen ja kyseisellä alueella asuvat ihmiset pääsevät nauttimaan sen eduista, maksoivat sen kustannuksia tai eivät. Vapaamatkustajan ongelmaan tosin viitataan monessa muussakin asiassa, jopa niinkin lähtökohtaisesti vapaaehtoistoiminnassa kuin avoimen lähdekoodin projekteissa.

Tämä niin kutsuttu ongelma on myös yksi keskeisimmistä valtion olemassaolon perusteluista, koska valtio nähdään ainoana ratkaisuna pakottaa vapaamatkustajat maksamaan nauttimistaan ulkoishyödyistä. Tällöin esimerkkeinä käytetään yleensä maanpuolustusta, poliisitointa ja oikeusjärjestelmää, joista voimme aivan oikein päätellä, että vapaamatkustajan ongelma kuuluu myös muuten valtion ihmisten asioihin sekaantumista enimmäkseen vastustavien ns. yövartijavaltion kannattajien sanavarastoon.

Jos esimerkiksi maanpuolustus hoidetaan vapaaehtoisesti, niin puolustetulla alueella asuvien, mutta sen kustannuksiin syystä tai toisesta osallistumattomien sanotaan olevan vapaamatkustajia. Ongelmana tätä pidetään, koska ajatellaan, että vapaamatkustajien olemassaolo vähentää kustannuksiin osallistuvien osallistumishaluja, jolloin palvelua saatettaisiinkin hankkia liian vähän tai ei lainkaan.

Mutta ajatellaanpa tarkemmin. Miksi henkilö A tai yritys X haluaisi ylipäätään ostaa puolustus-tai yleisemmin turvallisuuspalveluja? Koska hänellä (tai sillä) on jotain suojattavaa, kuten henki, perhe, työntekijät, omaisuus, ja niin edelleen, ja koska hän pitää palvelun hintaa käypänä arvona näiden suojaamisesta. Palvelun ostamiselle on kaksi vaihtoehtoa; suojaaminen voidaan hoitaa itse tai se voidaan jättää hoitamatta, ottaen riski siitä, että mitään ei tapahdu. Suojaamisen hoitaminen itse aiheuttaa myös kustannuksia, niin ajassa kuin rahassakin mitattuna, jolloin sitä voidaan verrata suoraan ostettavaan palveluun: todennäköisesti hinta-laatu-suhteeltaan parempi tulee valituksi, sikäli kun kustannukset ja laatu osataan arvioida oikein. Suojaamisen jättäminen hoitamatta tulee hyvin edulliseksi, mutta vain siinä tilanteessa, että riski ei realisoidu, minkä kustannukset olisivat todennäköisesti hyvin korkeat.

On huomattavaa, että turvallisuuspalvelujen tarvitsijan päätökseen ei suoraan vaikuta se, että hankkiiko hänen naapurinsakin kyseisiä palveluita vai ei. Välillistä vaikutusta toki voi olla skaalaetujen kautta eli turvallisuuspalvelujen suurempi kysyntä alentanee niiden hintaa, mutta silti lähtökohtaisesti harkinnassa on oma tarve turvallisuuspalveluille eikä se, saako joku muu samalla saman hyödyn ilmaiseksi. Lisäksi suurempi vaikutus turvallisuuspalveluiden hintaan olisi varmasti sillä, kuinka suuriksi uhat koetaan, eli kuinka mittavan koneiston turvallisuusyhtiö tarvitsee ollakseen uskottava ja pystyäkseen olemassaolollaan ehkäisemään uhkien toteutumisen tai niiden toteutuessa torjumaan ne. Suuremmat uhat todennäköisesti myös lisäävät turvallisuuspalveluiden kysyntää ja päinvastoin. Toisaalta vapailla markkinoilla turvallisuusyhtiöiden välinen kilpailu pyrkii laskemaan palvelujen hintaa ja lisäämään niiden laatua.

Lisäksi osa turvallisuuspalveluista saattaa tulla vakuutusten kautta, eli vakuutusyhtiö saattaa ostaa turvallisuuspalveluita asiakkaidensa puolesta, jotta vakuutuskorvausten tarve ja määrä olisivat pienemmät.

Toisin sanoen, mitä suurempi on turvallisuuspalvelujen tarve, joka on karkeasti suojattavan hengen ja omaisuuden koetun arvon sekä niihin mahdollisesti kohdistuvan uhan funktio, sitä enemmän turvallisuuspalveluista ollaan valmiita maksamaan joko suoraan tai vakuutusten kautta, riippumatta siitä maksavatko niistä aivan kaikki niistä hyötyjä saavat vai eivät. Hyödykkeen tai palvelun hankkimisesta mahdollisesti syntyvät ulkoishyödyt eivät vähennä sen arvoa sen hankkijalle. Tällöin vapaamatkustajan ongelma on merkityksetön tai olematon.

Kun tätä vapaan yhteiskunnan mallia verrataan nykyjärjestelmään, jossa maanpuolustuksesta maksavat kaikki veronmaksajat, niin nähdään, että nykyjärjestelmässä hyötyä saavat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa joutuisivat maksamaan (ehkä!, hinta voisi olla edullisempikin) enemmän turvallisuuspalveluistaan (eli rikkaat ihmiset ja suuret yritykset) ja suhteellista haittaa kokevat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa olisivat mieluummin vapaamatkustajia, mutta nykyisin joutuvat maksamaan maanpuolustuksesta.

Potentiaalisten vapaamatkustajien sekä mahdollisesti koko yhteiskunnan kannalta väitetyn vapaamatkustajan ongelman taklaaminen valtion avulla pakottamalla kaikki osallistumaan kustannuksiin on todellinen ongelma. Jos vapaamatkustajuus olisi mahdollista, vapaamatkustajien resurssit jäisivät siltä osin käytettäväksi johonkin muuhun, heidän kannaltaan tai mielestään oleellisempaan. Oletetaan esimerkin vuoksi, mitään vastakkainasettelua tarkoittamatta, että tämä asia olisi ympäristönsuojelu (tai vaikka yksityinen sosiaaliturva tai hyväntekeväisyys), jolla on niinikään ulkoishyötyjä.

Nykyjärjestelmässä kaikki pakotetaan osallistumaan niin maanpuolustuksen kuin ympäristönsuojelunkin kustannuksiin, riippumatta ihmisten omista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista. Tämä itse asiassa aiheuttaa mielenkiinnon vähentymistä kyseisiä asioita kohtaan, koska helposti ajatellaan, että asia on jo valtion taholta hoidossa eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin maksaa verot. Tällöin ei kiinnitetä niin paljon huomiota siihen, että kuinka hyvin asia itse asiassa hoidetaan, kunhan joku sitä nyt vaan hoitaa.

Vapaassa yhteiskunnassa palveluiden hankkijoiden kannalta olisi oleellista, että maksetusta palvelusta myös saadaan hyötyä, jolloin olisi heidän intressissään ottaa selvää ja tarkkailla, että palvelun tuottaja saa aikaan tuloksia mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoisesti palveluiden tarvitsijat voisivat tilata palvelun toiselta tuottajalta tai hoitaa sen itse, jos kokevat nykyisen tuottajansa hinta-laatu-suhteen huonoksi.

Tämän seurauksena yhden asian vapaamatkustajat voisivat auttaa tuottamaan suurempia ulkoishyötyjä toisessa asiassa. Esimerkiksi maanpuolustuksen tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan maanpuolustuksen laatua, kun taas ympäristönsuojelun tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan ympäristönsuojelun laatua.

Toisin sanoen, sen lisäksi, että vapaamatkustajan ongelma ei oikeasti ole ongelma, sen pitäminen ja käsitteleminen ongelmana voi itsessään olla haittoja aiheuttava ongelma.

Mielenkiintoista onkin, että suuri osa (ellei lähes kaikki) asioista, joissa nykyisin viitataan vapaamatkustajan ongelmaan poliittisessa keskustelussa, ovat valtion itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi kommenteissakin mainittu asevelvollisuus: osa asevelvollisista voi kokea uskonnollisista, maantieteellisistä tai sukupuolellisista syistä asepalveluksesta vapautettujen olevan vapaamatkustajia ja näin ollen olla itse heikommin motivoinut palvelukseen. Tätä vääryyden kokemusta ei voi kuitenkaan edes esiintyä vapaassa yhteiskunnassa, jossa ketään ei pakoteta asepalvelukseen. Samaan kategoriaan uppoaa mm. julkinen terveydenhuolto, jossa muiden kustannuksella hoidetaan sellaisetkin tapaukset, joissa sairaus tai vamma johtuu yksilön omasta tietoisesta käytöksestä.

Vapaamatkustajan ongelma tiivistyykin monessa tapauksessa siihen, että joku kokee epäoikeudenmukaisuutta valtion asettamasta pakosta, jota toiset (vapaamatkustajat) kiertävät tai hyväksikäyttävät. Myös vapaassa yhteiskunnassa joku voi kokea, että eräät toiset ovat vapaamatkustajia, joskin valtion asettamien pakkojen puuttuessa tilaisuudet tällaiseen kokemukseen ovat huomattavasti vähäisemmät. Silti, jos jollekin tulee paha mieli siitä, että hän ostaa palvelun ja siitä koituu ulkoishyötyjä muille, jotka eivät palvelusta maksa, niin kysymyksessä on kuitenkin vain paha mieli. Yhteiskuntaa ei voida rakentaa sen varaan, ettei kenellekään missään tapauksessa tule paha mieli, sillä se olisi kaltevista pinnoista kaikkein kaltevin. Edelleenkään ulkoishyöty ei vähennä ostetun palvelun arvoa sen ostajalle, joten mahdollisen pahan mielen syitä kannattaa etsiä omasta päästään. Myönteisemmin asioihin suhtautuva saattaisi puolestaan kokea hyvää mieltä siitä, että saamansa palvelun lisäksi tulee auttaneeksi muita ilman minkäänlaista ylimääräistä panostusta.