Kun on pakko syödä, niin vaihtoehdot ovat vähissä

Aina toisinaan meidän vapaaehtoisuuteen pohjaavan yhteiskunnan kannattajien vastustaessa pakottamista joku kommentoi, että pakkohan sitä on syödäkin ja täyttää muita perustarpeita, minkä seurauksena on pakko tehdä työtä, mistä ilmeisesti väistämättä seuraa vähintään palkkaorjuus tai muu kammottava työläisen riisto.

Pakottamisen puolustajien mielestä tästä luonnon asettamasta pakosta seuraa oikeus - tai jopa velvollisuus - pakottaa yhdet maksamaan veroja, jotta toisten kohdalla palkkaorjuuden vaihtoehdoksi voidaan nostaa julkinen sosiaaliturva. Kuten aina, jätän tähän eriävän mielipiteen, mutta tässä artikkelissa myös perustelen sen normikommenttiketjua syvällisemmin.

Me siis tiedämme, että ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, kuten muun muassa nesteen ja ravinnon saanti sekä suojautuminen luonnonvoimilta, joiden tyydyttämättä jääminen johtaa väistämättä hyvin suureen epämukavuuteen, sairauksiin ja lopulta kuolemaan. Vasta kun perustarpeet on tyydytetty, voidaan puhua esimerkiksi ylellisyyksistä.

Perustarpeiden (sekä niiden jälkeen muiden tarpeiden) tyydyttämiseen on olemassa oikeastaan kaksi lähestymistapaa. Yksi vaihtoehto on tehdä kaikki, siis ihan kaikki, itse. Esimerkiksi nesteen ja ravinnon hankkiminen lähtee tällöin perustekijöistä, kuten syömäkelpoisten marjojen, juurten ja sienien tunnistamisesta ja keräämisestä, tai vaikkapa kalastus- ja metsästysvälineiden valmistamisesta. Taitojen ja ruokavarastojen karttuessa kyvykkäimmät voivat päästä kehittelemään pitkäaikaisempiakin projekteja, kuten pienimuotoista maanviljelystä omiin tarpeisiin tai jopa jotain laavua kehittyneempien asumusten rakentamista säiden varalle, mielellään jo ennen talven tuloa, jos kohta sekin edellyttää koko joukkoa työkalujen ja muiden tarvikkeiden valmistusta.

Tämän ensimmäisen lähestymistavan kauneus voi joidenkin mielestä olla siinä, ettei ainakaan ole pakko tehdä töitä kenellekään tai kenenkään kanssa, mutta siihenpä se sitten kauneus sitten jääkin. Piintyneimpiä palkkaorjuuden vastustajia lukuunottamatta useimmista nykyihmisistä valinnevat toisen lähestymistavan, joka on pyrkiminen tarpeiden tyydyttämiseen yhteistyössä toisten ihmisten kanssa.

Yhteistyömalli eroaa edellisestä keskeisesti siinä, että lähestulkoonkaan kaikkea ei tehdä itse, vaan jokainen tekee vain yhtä tai korkeintaan muutamaa asiaa, joissa on itse parhaimmillaan. Kaikkia oman työn tuloksia ei useinkaan voida käyttää eikä myöskään käytetä omien perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan niitä vaihdetaan muiden kanssa itsekullekin kulloinkin tarpeellisiin hyödykkeisiin ja palveluihin. Tällaista tuotannon, palveluiden ja vaihdannan kokonaisuutta kutsutaan taloudeksi.

On huomattavaa, että mikäli ei halua tehdä kaikkea itse eikä silti halua kuolla eli mikäli tähän yhteistyömalliin eli talouteen haluaa osallistua, niin tähän yhteistyömalliin eli talouteen on pakko osallistua. Tätä pakkoa ei kuitenkaan kenellekään aseta kukaan muu ihminen vaan luonto itse. Kysymyksessä onkin biologinen pakko, mutta vain seurauksena siitä harvinaisen yleisestä henkilökohtaisesta valinnasta, että 1) ei halua tehdä kaikkea itse eikä 2) halua kuolla.

Tämä talous voidaan sitten järjestää hyvin monella tavalla. Esimerkiksi hyödykkeiden ja palveluiden vaihdanta voi olla perustua ihan suoraan vaihtokauppaan, joskin ennen pitkää epäsuoran vaihdannan eli rahatalouden edut käyvät varmasti kaikille ilmeisiksi.

Vai mitähän tuumisi suorasta vaihtokaupasta vaikkapa levyseppähitsaaja, jonka tarvitsisi saada päivittäin leipää ja maitoa? Ruokakauppiaiden tarpeet hänen palveluilleen kun saattavat olla varsin rajalliset. Jos taas hänen palveluitaan tarvitseva työnantaja antaa hänelle päivittäin palkaksi leipää ja maitoa, niin se on jo alkeellista rahataloutta, jossa ravintoaineet ovat vaihdonvälineitä: työnantaja on ostanut niitä ei nauttiakseen ne itse, vaan käyttääkseen niitä vaihtokaupan välineenä työsuoritusta vastaan.

Ajan myötä rahatalous kehittyy ja liikkuu kohti sellaisia vaihdonvälineitä, jotka ovat mahdollisimman yleisesti hyväksyttyjä eli kelpaavat ainakin lähes kaikille eli jotka lähes jokainen ajattelee pystyvänsä vaihtamaan johonkin oikeasti tarvitsemaansa. Suosituimpia tai universaaleja vaihdonvälineitä aletaan kutsua rahoiksi. Tällaisten rahojen muita tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä säilyvyys, hyvä kestävyys ja mahdollisuus jakaa ne eri kokoisiin osiin.

Samalla sellaisia vaihtokauppoja, joissa vaihdetaan näitä rahoja työsuorituksiin, ryhdytään kutsumaan työsuhteiksi ja työsuorituksista saatavaa rahaa palkaksi. Aluksi useimmat työsuhteet solmitaan suoraan tekijän ja tarvitsijan välillä - esimerkiksi asumuksensa korjaamista kaipaava saattaa palkata kyvykkään korjaajan suoraan, mutta ajan myötä jotkut ihmiset ryhtyvät kehittämään ja organisoimaan työtä siten, että he perustavat yrityksiä, johin palkkaavat työntekijöitä ja ostavat työvälineitä ja -koneita, tarkoituksenaan pystyä tarjoamaan tuotteita tai palveluita entistä tehokkaammin, joustavammin ja/tai edullisemmin.

Tässä vaiheessa talous alkaa muuttumaan entistä monimutkaisemmaksi, ja hyvä niin, sillä talouden kehittyminen on se asia, joka on tuonut meille muun muassa kännykät, tietokoneet, Internetin, blogit, ja niin edelleen.

Mutta joka tapauksessa, palatakseni itse asiaan, on ihmisiä, joille tämä yhteistyömalli eli taloudellinen yhteistoiminta ei siis kelpaa, koska he näkevät sekä nykypäivästä että historiasta, että joidenkin ihmisten elintaso ei tällaisessa taloudessa vastaa heidän omaa subjektiivista käsitystään sopivasta ja ihmisarvoisesta tasosta. Tämän vuoksi he vaativat, että on yhteisesti pakotettava paremmin pärjäävät kustantamaan perustarpeet, peruselintaso ja jonkinlainen turvaverkko heikommin pärjääville.

Ongelmat tästä pakottamisesta ovat kuitenkin moninaiset, sekä käytännöllisesti että moraalisesti. Joitakin näistä ongelmia olenkin käsitellyt muissa kirjoituksissani useammankin kerran, joten tällä kertaa käsittelen sitä puolta vain lyhyesti.

Saadessaan toimia vapaasti ihmiset pyrkivät maksimoimaan itselleen tulevan hyödyn. Jos se maksimointi tapahtuu toisten oikeuksia kunnioittaen eli vapaaehtoisen kanssakäymisen eikä pakottamisen pohjalta, niin määritelmällisesti myös kaikki muut tähän toimintaan osallistuvat hyötyvät toistensa pyrkimyksistä maksimoida oma hyötynsä. Vapaaehtoisestihan ei tehdä sellaista kauppaa, jossa itse hävitään. Tällöin talous - eli tuotanto, palvelut ja vaihdanta, eivät välttämättä niiden rahamääräiset mittarit - kasvavat ja kaikkien - myös vähäisimpien - elintaso nousee.  

Tästä päästäänkin pakottamisen perusongelmaan. Jos ihmisiä pakotetaan tekemään tietynlaisia kauppoja tai luovuttamaan osa hyödyistään muille, niin silloin kauppojen kokonaishyöty laskee osan joutuessa tekemään vastentahtoisia kauppoja tai kannustin pyrkiä maksimoimaan oma hyötynsä talouden keinoin laskee, kun koko hyötyä ei saa pitää itse, jolloin niin ikään taloudessa syntyvä kokonaishyöty laskee. Tuotanto, palvelut ja vaihdanta kasvavat vähemmän tai jopa pienevät siitä, mitä ne olisivat kaikkien pystyessä vapaasti pyrkimään oman hyötynsä maksimoimiseen. Tällöin kaikkien elintaso laskee ja kaikki kärsivät suhteessa vapaaseen talouteen. Lisäksi pakottamisella on omat kustannuksensa, byrokratia, poliisi, jne., jotka ovat automaattisesti pois talouden kokonaishyödystä.

Surullisinta pakottamisessa on kuitenkin se, että koska pakottamiseen tarvitaan jonkinlainen pakottava yhteistyöelin ja koska sellaisen tekemistä toimenpiteistä päättävät väistämättä viime kädessä varsin rajattu joukko ihmisiä, niin osa oman hyötynsä maksimoiseen pyrkivistä tahoista keksii todennäköisesti varsin pian käyttää tätä pakottavaa yhteistyöelintä omaksi hyödykseen.

Kysymys kuuluukin, millä ihmisryhmillä on parhaat mahdollisuudet valjastaa tämä pakottava yhteistyöelin - sanotaanko nyt sitten vaikka valtio - palvelemaan eniten omaa etuaan? Keillä on eniten resursseja ja kannustimia pyrkiä vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön? Köyhillä vai rikkailla?

Jos siis nyt ymmärrämme, että pakottaminen talouden osana väistämättä syö osan siitä taloudesta eli aiheuttaa kaikille ihmisille haittaa, ja että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pyrkivät ohjaamaan pakottamisen haittoja vähemmän itselleen, enemmän kaikille muille ja jopa omaksi hyödykseen, niin näemme selvästi, mihin ihmisryhmään pakottamisen haitat kohdistuvat eniten. Juurikin niin, nimenomaan niihin vähäosaisimpiin, joiden edulla koko järjestelmää perustellaan.