Vapaamatkustajuuden epäongelma

Vapaamatkustajuus on kuulemma ongelma, kuten tämänkin blogin kommenttiketjuissa usein nostetaan esille, itse asiassa viimeksi eilen illalla. Vuosien ajan olen lyhyesti perustellen väittänyt, että ei se oikeasti ole, joten lienee viimeinkin aika perustella väittämääni hieman pidemmin.

Vapaamatkustajan ongelmalla tarkoitetaan tilannetta, jossa osa ihmisistä pääsee nauttimaan hyödykkeen tai palvelun ulkoishyödyistä osallistumatta itse sen kustannuksiin eli periaatteessa toisten kustannuksella. Ilmeisin ja yleisin esimerkki tästä on maanpuolustus, koska sen vaikutus on vahvasti alueellinen ja kyseisellä alueella asuvat ihmiset pääsevät nauttimaan sen eduista, maksoivat sen kustannuksia tai eivät. Vapaamatkustajan ongelmaan tosin viitataan monessa muussakin asiassa, jopa niinkin lähtökohtaisesti vapaaehtoistoiminnassa kuin avoimen lähdekoodin projekteissa.

Tämä niin kutsuttu ongelma on myös yksi keskeisimmistä valtion olemassaolon perusteluista, koska valtio nähdään ainoana ratkaisuna pakottaa vapaamatkustajat maksamaan nauttimistaan ulkoishyödyistä. Tällöin esimerkkeinä käytetään yleensä maanpuolustusta, poliisitointa ja oikeusjärjestelmää, joista voimme aivan oikein päätellä, että vapaamatkustajan ongelma kuuluu myös muuten valtion ihmisten asioihin sekaantumista enimmäkseen vastustavien ns. yövartijavaltion kannattajien sanavarastoon.

Jos esimerkiksi maanpuolustus hoidetaan vapaaehtoisesti, niin puolustetulla alueella asuvien, mutta sen kustannuksiin syystä tai toisesta osallistumattomien sanotaan olevan vapaamatkustajia. Ongelmana tätä pidetään, koska ajatellaan, että vapaamatkustajien olemassaolo vähentää kustannuksiin osallistuvien osallistumishaluja, jolloin palvelua saatettaisiinkin hankkia liian vähän tai ei lainkaan.

Mutta ajatellaanpa tarkemmin. Miksi henkilö A tai yritys X haluaisi ylipäätään ostaa puolustus-tai yleisemmin turvallisuuspalveluja? Koska hänellä (tai sillä) on jotain suojattavaa, kuten henki, perhe, työntekijät, omaisuus, ja niin edelleen, ja koska hän pitää palvelun hintaa käypänä arvona näiden suojaamisesta. Palvelun ostamiselle on kaksi vaihtoehtoa; suojaaminen voidaan hoitaa itse tai se voidaan jättää hoitamatta, ottaen riski siitä, että mitään ei tapahdu. Suojaamisen hoitaminen itse aiheuttaa myös kustannuksia, niin ajassa kuin rahassakin mitattuna, jolloin sitä voidaan verrata suoraan ostettavaan palveluun: todennäköisesti hinta-laatu-suhteeltaan parempi tulee valituksi, sikäli kun kustannukset ja laatu osataan arvioida oikein. Suojaamisen jättäminen hoitamatta tulee hyvin edulliseksi, mutta vain siinä tilanteessa, että riski ei realisoidu, minkä kustannukset olisivat todennäköisesti hyvin korkeat.

On huomattavaa, että turvallisuuspalvelujen tarvitsijan päätökseen ei suoraan vaikuta se, että hankkiiko hänen naapurinsakin kyseisiä palveluita vai ei. Välillistä vaikutusta toki voi olla skaalaetujen kautta eli turvallisuuspalvelujen suurempi kysyntä alentanee niiden hintaa, mutta silti lähtökohtaisesti harkinnassa on oma tarve turvallisuuspalveluille eikä se, saako joku muu samalla saman hyödyn ilmaiseksi. Lisäksi suurempi vaikutus turvallisuuspalveluiden hintaan olisi varmasti sillä, kuinka suuriksi uhat koetaan, eli kuinka mittavan koneiston turvallisuusyhtiö tarvitsee ollakseen uskottava ja pystyäkseen olemassaolollaan ehkäisemään uhkien toteutumisen tai niiden toteutuessa torjumaan ne. Suuremmat uhat todennäköisesti myös lisäävät turvallisuuspalveluiden kysyntää ja päinvastoin. Toisaalta vapailla markkinoilla turvallisuusyhtiöiden välinen kilpailu pyrkii laskemaan palvelujen hintaa ja lisäämään niiden laatua.

Lisäksi osa turvallisuuspalveluista saattaa tulla vakuutusten kautta, eli vakuutusyhtiö saattaa ostaa turvallisuuspalveluita asiakkaidensa puolesta, jotta vakuutuskorvausten tarve ja määrä olisivat pienemmät.

Toisin sanoen, mitä suurempi on turvallisuuspalvelujen tarve, joka on karkeasti suojattavan hengen ja omaisuuden koetun arvon sekä niihin mahdollisesti kohdistuvan uhan funktio, sitä enemmän turvallisuuspalveluista ollaan valmiita maksamaan joko suoraan tai vakuutusten kautta, riippumatta siitä maksavatko niistä aivan kaikki niistä hyötyjä saavat vai eivät. Hyödykkeen tai palvelun hankkimisesta mahdollisesti syntyvät ulkoishyödyt eivät vähennä sen arvoa sen hankkijalle. Tällöin vapaamatkustajan ongelma on merkityksetön tai olematon.

Kun tätä vapaan yhteiskunnan mallia verrataan nykyjärjestelmään, jossa maanpuolustuksesta maksavat kaikki veronmaksajat, niin nähdään, että nykyjärjestelmässä hyötyä saavat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa joutuisivat maksamaan (ehkä!, hinta voisi olla edullisempikin) enemmän turvallisuuspalveluistaan (eli rikkaat ihmiset ja suuret yritykset) ja suhteellista haittaa kokevat ne, jotka vapaassa yhteiskunnassa olisivat mieluummin vapaamatkustajia, mutta nykyisin joutuvat maksamaan maanpuolustuksesta.

Potentiaalisten vapaamatkustajien sekä mahdollisesti koko yhteiskunnan kannalta väitetyn vapaamatkustajan ongelman taklaaminen valtion avulla pakottamalla kaikki osallistumaan kustannuksiin on todellinen ongelma. Jos vapaamatkustajuus olisi mahdollista, vapaamatkustajien resurssit jäisivät siltä osin käytettäväksi johonkin muuhun, heidän kannaltaan tai mielestään oleellisempaan. Oletetaan esimerkin vuoksi, mitään vastakkainasettelua tarkoittamatta, että tämä asia olisi ympäristönsuojelu (tai vaikka yksityinen sosiaaliturva tai hyväntekeväisyys), jolla on niinikään ulkoishyötyjä.

Nykyjärjestelmässä kaikki pakotetaan osallistumaan niin maanpuolustuksen kuin ympäristönsuojelunkin kustannuksiin, riippumatta ihmisten omista tarpeista ja mielenkiinnon kohteista. Tämä itse asiassa aiheuttaa mielenkiinnon vähentymistä kyseisiä asioita kohtaan, koska helposti ajatellaan, että asia on jo valtion taholta hoidossa eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin maksaa verot. Tällöin ei kiinnitetä niin paljon huomiota siihen, että kuinka hyvin asia itse asiassa hoidetaan, kunhan joku sitä nyt vaan hoitaa.

Vapaassa yhteiskunnassa palveluiden hankkijoiden kannalta olisi oleellista, että maksetusta palvelusta myös saadaan hyötyä, jolloin olisi heidän intressissään ottaa selvää ja tarkkailla, että palvelun tuottaja saa aikaan tuloksia mahdollisimman tehokkaasti. Vaihtoehtoisesti palveluiden tarvitsijat voisivat tilata palvelun toiselta tuottajalta tai hoitaa sen itse, jos kokevat nykyisen tuottajansa hinta-laatu-suhteen huonoksi.

Tämän seurauksena yhden asian vapaamatkustajat voisivat auttaa tuottamaan suurempia ulkoishyötyjä toisessa asiassa. Esimerkiksi maanpuolustuksen tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan maanpuolustuksen laatua, kun taas ympäristönsuojelun tarvitsijat ja siitä kiinnostuneet auttaisivat panoksellaan ja tarkkailullaan parantamaan ympäristönsuojelun laatua.

Toisin sanoen, sen lisäksi, että vapaamatkustajan ongelma ei oikeasti ole ongelma, sen pitäminen ja käsitteleminen ongelmana voi itsessään olla haittoja aiheuttava ongelma.

Mielenkiintoista onkin, että suuri osa (ellei lähes kaikki) asioista, joissa nykyisin viitataan vapaamatkustajan ongelmaan poliittisessa keskustelussa, ovat valtion itsensä aiheuttamia. Esimerkiksi kommenteissakin mainittu asevelvollisuus: osa asevelvollisista voi kokea uskonnollisista, maantieteellisistä tai sukupuolellisista syistä asepalveluksesta vapautettujen olevan vapaamatkustajia ja näin ollen olla itse heikommin motivoinut palvelukseen. Tätä vääryyden kokemusta ei voi kuitenkaan edes esiintyä vapaassa yhteiskunnassa, jossa ketään ei pakoteta asepalvelukseen. Samaan kategoriaan uppoaa mm. julkinen terveydenhuolto, jossa muiden kustannuksella hoidetaan sellaisetkin tapaukset, joissa sairaus tai vamma johtuu yksilön omasta tietoisesta käytöksestä.

Vapaamatkustajan ongelma tiivistyykin monessa tapauksessa siihen, että joku kokee epäoikeudenmukaisuutta valtion asettamasta pakosta, jota toiset (vapaamatkustajat) kiertävät tai hyväksikäyttävät. Myös vapaassa yhteiskunnassa joku voi kokea, että eräät toiset ovat vapaamatkustajia, joskin valtion asettamien pakkojen puuttuessa tilaisuudet tällaiseen kokemukseen ovat huomattavasti vähäisemmät. Silti, jos jollekin tulee paha mieli siitä, että hän ostaa palvelun ja siitä koituu ulkoishyötyjä muille, jotka eivät palvelusta maksa, niin kysymyksessä on kuitenkin vain paha mieli. Yhteiskuntaa ei voida rakentaa sen varaan, ettei kenellekään missään tapauksessa tule paha mieli, sillä se olisi kaltevista pinnoista kaikkein kaltevin. Edelleenkään ulkoishyöty ei vähennä ostetun palvelun arvoa sen ostajalle, joten mahdollisen pahan mielen syitä kannattaa etsiä omasta päästään. Myönteisemmin asioihin suhtautuva saattaisi puolestaan kokea hyvää mieltä siitä, että saamansa palvelun lisäksi tulee auttaneeksi muita ilman minkäänlaista ylimääräistä panostusta.

Ei enää pakkotyötä!

Keskisuomalaisessa 12.9. tutkija Tero Toivanen ja opiskelija Joonatan Virtanen nostivat asevelvollisuuden vaihtoehdoksi yhteiskuntapalveluksen, joka koskisi sukupuoleen katsomatta koko ikäluokkaa ja sisältäisi joko asepalveluksen, siviilikriisinhallintaa tai "yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä julkisella tai kolmannella sektorilla". Vaikka Toivasen ja Virtasen ajatus ei ole kannatettava, olen heille kiitollinen yhteiskuntapalveluksen käsitteestä, sillä se tuo ajatuksen mielettömyyden paremmin esille kuin pelkkä asevelvollisuus.

Suoraan sanottunahan yhteiskuntapalveluksessa (kuten myös rajatummassa asevelvollisuudessa) kysymys on siitä, että osa väestöstä laitetaan "palvelemaan yhteiskuntaa" tekemällä pakkotyötä lähes mitätöntä korvausta vastaan. Tämä myös oli yksi Toivasen ja Virtasen perusteluista, sillä he näkivät ajatuksen "tukevan leikkauskierteessä olevia peruspalveluita". Toisin sanoen kirjoittajat esittävät, että koska verovaroin rahoitettavia palveluita ei enää pystytä rahoittamaan riittävästi verovaroin, pakotetaan nuoret tekemään osa siitä työstä ilman palkkaa tai merkittävää valinnanvapautta.

Todellisuudessa ihmiset parhaiten "palvelevat yhteiskuntaa" yrittämällä ja tekemällä töitä eli tuottamalla muiden käyttöön sellaisia hyödykkeitä ja palveluita, joita muut arvostavat niin paljon, että ovat valmiita niistä maksamaan. Näin saadusta tuotosta ja palkasta valtio verottaa suuren osan julkisen sektorin pyörittämiseen ja julkisten palveluiden tuottamiseen.

Verotukseen verrattuna yhteiskuntapalvelua voidaan ajatella paitsi pakkotyönä, myös sadan prosentin määräaikaisena verona. Sen sijaan, että valtio takavarikoisi vain suuren osan työsi tuloksesta, se takavarikoikin koko työpanoksesi tietyksi ajaksi. Asevelvollisuudessa on lopulta kysymys samasta asiasta, joskin se koskee ainoastaan vajaata puolta ikäluokasta.

Pakkotyö on moraalitonta ja siitä pitäisi pyrkiä eroon eikä suinkaan lisätä sitä. Eikö tämä olekaan maa, joka karkoitti orjuuden? Nuorten, koski se sitten koko ikäluokkaa tai sen osaa, pakottaminen työhön ilman korvausta ja valinnanvaraa on juuri sitä sortoa, jonka alle meidän ei pitänyt taipua.

Pelkästään moraalisista syistä asevelvollisuudesta on luovuttava ja ulkoisen turvallisuuden nimellä tunnettu julkinen palvelu on tuotettava palkkatyönä. Bonuksena kansantalous saa hyötyjä varhentuneina työelämään siirtymisinä, kun entistä pienempi osa ikäluokasta viivästyttää opintojaan tuottamattomassa pakkotyössä.

Toivasta ja Virtasta tosin huolestutti sekin, että mitä harvempi asekoulutetaan, sen suurempi on mielivallan riski, varsinkin jos konflikti syntyy kansan ja armeijan välille. Tämä ongelma poistuu sallimalla sodankäynnin välineet myös yksityisille tahoille, kuten esimerkiksi suojeluskunnille. Lisähyötynä tämä kasvattaisi myös maanpuolustuskykyä ja erityisesti sissisodan pelotetta.

Ei enää pakkotyötä!

Keskisuomalaisessa 12.9. tutkija Tero Toivanen ja opiskelija Joonatan Virtanen nostivat asevelvollisuuden vaihtoehdoksi yhteiskuntapalveluksen, joka koskisi sukupuoleen katsomatta koko ikäluokkaa ja sisältäisi joko asepalveluksen, siviilikriisinhallintaa tai "yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä julkisella tai kolmannella sektorilla". Vaikka Toivasen ja Virtasen ajatus ei ole kannatettava, olen heille kiitollinen yhteiskuntapalveluksen käsitteestä, sillä se tuo ajatuksen mielettömyyden paremmin esille kuin pelkkä asevelvollisuus.

Suoraan sanottunahan yhteiskuntapalveluksessa (kuten myös rajatummassa asevelvollisuudessa) kysymys on siitä, että osa väestöstä laitetaan "palvelemaan yhteiskuntaa" tekemällä pakkotyötä lähes mitätöntä korvausta vastaan. Tämä myös oli yksi Toivasen ja Virtasen perusteluista, sillä he näkivät ajatuksen "tukevan leikkauskierteessä olevia peruspalveluita". Toisin sanoen kirjoittajat esittävät, että koska verovaroin rahoitettavia palveluita ei enää pystytä rahoittamaan riittävästi verovaroin, pakotetaan nuoret tekemään osa siitä työstä ilman palkkaa tai merkittävää valinnanvapautta.

Todellisuudessa ihmiset parhaiten "palvelevat yhteiskuntaa" yrittämällä ja tekemällä töitä eli tuottamalla muiden käyttöön sellaisia hyödykkeitä ja palveluita, joita muut arvostavat niin paljon, että ovat valmiita niistä maksamaan. Näin saadusta tuotosta ja palkasta valtio verottaa suuren osan julkisen sektorin pyörittämiseen ja julkisten palveluiden tuottamiseen.

Verotukseen verrattuna yhteiskuntapalvelua voidaan ajatella paitsi pakkotyönä, myös sadan prosentin määräaikaisena verona. Sen sijaan, että valtio takavarikoisi vain suuren osan työsi tuloksesta, se takavarikoikin koko työpanoksesi tietyksi ajaksi. Asevelvollisuudessa on lopulta kysymys samasta asiasta, joskin se koskee ainoastaan vajaata puolta ikäluokasta.

Pakkotyö on moraalitonta ja siitä pitäisi pyrkiä eroon eikä suinkaan lisätä sitä. Eikö tämä olekaan maa, joka karkoitti orjuuden? Nuorten, koski se sitten koko ikäluokkaa tai sen osaa, pakottaminen työhön ilman korvausta ja valinnanvaraa on juuri sitä sortoa, jonka alle meidän ei pitänyt taipua.

Pelkästään moraalisista syistä asevelvollisuudesta on luovuttava ja ulkoisen turvallisuuden nimellä tunnettu julkinen palvelu on tuotettava palkkatyönä. Bonuksena kansantalous saa hyötyjä varhentuneina työelämään siirtymisinä, kun entistä pienempi osa ikäluokasta viivästyttää opintojaan tuottamattomassa pakkotyössä.

Toivasta ja Virtasta tosin huolestutti sekin, että mitä harvempi asekoulutetaan, sen suurempi on mielivallan riski, varsinkin jos konflikti syntyy kansan ja armeijan välille. Tämä ongelma poistuu sallimalla sodankäynnin välineet myös yksityisille tahoille, kuten esimerkiksi suojeluskunnille. Lisähyötynä tämä kasvattaisi myös maanpuolustuskykyä ja erityisesti sissisodan pelotetta.