Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan Tarina

Olipa kerran maa, jota kutsuttiin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maaksi. Se olikin vallan erikoinen maa, sillä siellä jokainen asukas sai itse päättää, minkä hallintomuodon alaisuuteen kuului. Tähän oli lopulta päädytty, kun kaikki olivat kyllästyneet väittelemään siitä, mikä hallintomuoto olikaan paras.

Ensimmäinen ja vanhin Valta oli Monarkia. Siinä monarkilla, eli kuninkaalla tai kuningattarella, oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset halutessaan ihan yksinään, jos kohta usein neuvonantajiaan kuunnellen. Vaikka jäsenmäärältään Monarkia oli maan pienin Valta, sen jäsenet olivat sitäkin ylpeämpiä valinnastaan. Heille oli kunnia-asia, että heidän hyvästään huolehti heidän puolestaan sillä erää kaikkien rakastama kuningas Yrjö I, ja mielellään he kuninkaalle siitä hyvästä veroa maksoivatkin.

Toinen Valta oli Demokratia. Siinä jäsenten enemmistöllä - tai oikeastaan heidän valitsemansa eduskunnan enemmistöllä - oli oikeus tehdä kaikki haluamansa jäseniään koskevat päätökset. Demokratia oli jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Valta, ja senkin jäsenet olivat kovin ylpeitä valinnastaan. Ja olihan se hienoa, että jokainen pääsi säännöllisesti äänestämään, jos nyt ei itseään koskevista asioista suoraan, niin ainakin niistä ihmisistä, jotka asioita keskenään päättivät. Jo se oikeus riitti, vaikka jokaisissa vaaleissa melkoinen osa äänestäjistä ei saanutkaan kannattamaansa edustajaa läpi eduskuntaan, jolloin heitä koskevista asioista päättivätkin ihmiset, joita he eivät kannattaneet tai ehkä jopa vastustivat. Jo vain sen vuoksi kannatti Vallalle verojakin maksaa, iloisin mielin oikein.

Ja sitten olivat Ne Muut. He eivät oikeastaan olleet mikään Valta, sillä he olivat valinneet olla ottamatta itselleen vallanpitäjiä ja päättivät sen sijaan omista asioistaan ihan itse. Siinä missä Monarkistit ja Demokraatit melkeinpä ymmärsivät toisiaan, vaikkakin pitivät omaa valintaansa tietenkin parempana, niin kumpikaan ryhmä ei voinut oikein käsittää saati hyväksyä Niitä Muita. Sillä kaikkihan tiesivät, että ihmiset tekevät virheitä, ja juuri siksi ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä - kuninkaita tai kansanedustajia - tekemään päätöksiä puolestaan. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki joutuisivat itse harkitsemaan tekojensa seuraukset ja kantamaan itse vastuun virheistään? Juuri siksi Ne Muut olivat Monarkistien ja Demokraattien mielestä kovin omituisia ja miellyttävimmillään mahdollisimman kaukaa kierrettyinä. Veroakaan ne luopiot eivät kenellekään maksaneet!

Monet asiat voivat vaikuttaa sangen monimutkaisilta, kun samassa maassa asuvat vieretysten niin Monarkian kuin Demokratiankin jäsenet ja vielä Ne Muutkin. Esimerkiksi katujen ja teiden rakentaminen voi tuntua äkkiseltään mahdottomalta ajatukselta. Niitähän tarvitsevat kaikki, mutta mielellään niistä ei kukaan mitään maksa, liikkumisenhan tulee olla vapaata. Mutta yllättävän helposti, kuin aivan itsekseen Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa oli tämäkin ongelma ratkaistu, kun jokainen Valta hoiti itse jäsentensä tarvitsemat tiet ja Ne Muut sitten omansa.

Monarkiassa katujen ja teiden rakentaminen oli yksinkertaista, eikä siitä tarvinnut käydä aiheetonta julkista debattia. Kuningas vain päätti, mihin ne rakennetaan, määräsi miehet töihin ja sillä selvä. Neuvonantajiensa avustuksella hän ymmärsi rakennuttaa ne yhtäältä niin, että voutien työ helpottui ja kuninkaalle kuuluvat verot tulivat varmasti kerätyiksi, ja toisaalta niin, että kuninkaan alamaiset pääsivät kulkemaan mahdollisimman tehokkaasti ja siten sekä tuottamaan että säästämään mahdollisimman paljon varallisuutta verotettavaksi. Ihan jokaisen Monarkistin kotipihaan saakka kuningas ei edes päällystämätöntä katua vienyt, mutta asianomaiset kyllä ymmärsivät kuninkaan varmasti päättävän parhain päin, olihan hän sentään kuningas. Ja kun kuningas pystyi käyttämään henkilökohtaista omaisuuttaan - siis alamaisiaan - vakuutena, hän myös sai halvalla velkaakin myös lempitiehankkeisiinsa, niin alamaisia ei tarvinnut verottaa aivan liikaa.

Demokratiassa katujen ja teiden rakentamista koskeva julkinen debatti sen sijaan tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin se niiden rakentaminen. Vaalilupauksia annettiin, siltoja rumpuineen vaadittiin vaatimasta päästyäänkin ja teiden - yleensä kehnosta - kunnosta kailotettiin niin, että naapuripitäjäänkin varmasti kuului. Ja kyllähän niitä katuja ja teitä sitten debatin seurauksena paljon rakennettiinkin, sillä kyllähän jokaisen kansalaisen oikeus oli asua hyvien liikenneyhteyksien päässä sekä päällystetyn, leveän kadun varressa, hidastetöyssyineen ja liikennevaloineen tietenkin, missä tahansa nyt sitten sattui asumaankaan. Ja toki tällaiseen jaloon tarkoitusperään kannatti Vallan ottaa velkaakin, kun verovaroille oli ne monen monta muutakin käyttökohdetta.

Entäs sitten Ne Muut? Heillähän ei varmaan ollut katuja ja teitä lainkaan, kun ei ollut Valtaa niitä rakentamassa, vai kuinka? No, ei aivan, kyllähän heilläkin katuja ja teitä oli, mutta lähinnä omien tarpeiden mukaan. Samoilla alueilla asuvat perustivat katu- ja tieyhdistyksiä rakentaakseen alueelleen riittävät mahdollisuudet kulkemiseen. Samoin tekivät yritykset; esimerkiksi kaupunkien keskustojen katuja rakensivat ja ylläpitivät liikeyritysten katuyhdistykset, jotta niiden asiakkailla olisi riittävän helppoa ja mukavaa päästä niiden luokse. Keskimääräistä yritteliäämmät yksilöt vastasivat myös tieverkostosta, jota ja jonka rahoitusmenetelmiä he jatkuvasti kehittivät tehdäkseen liikkumisestä ja siitä maksamisesta riittävän helppoa ja turvallista asiakkailleen. Toki jotkut Niistä Muista saattoivat jäädä ilman leveää päällystettyä katua kotiovelleen saakka, mutta tällöin jokainen ymmärsi, että asianomainen halusi asua mieluummin juuri siinä eikä leveän päällystetyn kadun varressa.

Jos sitten kävi niin, että aiottuun tien tai kadun paikkaan oli jo toinen Valta tai jopa joku vallattomista jo väylän avannut, niin sen käyttö korvattiin asianomaiselle pyydetyn hinnan mukaan, ellei sitten haluttu välttämättä rakentaa omaa.

Niin Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maassa päivät ja asiat soljuivat eteenpäin. Pientä liikehdintää jäsenmäärissä toki tapahtui ajan myötä. 

Monarkistit olivat varsin vakiolukuisia, sillä heitä yhdisti luja usko kuninkaansa mainiouteen, eivätkä he hevin siitä luopuneet, mutta eivätpä he myöskään kovin herkästi muita siitä vakuuttaneet. Silloin tällöin joku Monarkisti menetti uskonsa tai päätyi uskomukseen, että valta kuuluu kansalle eikä ole mikään periytyvä ominaisuus, jolloin hän luonnollisesti liikahti Demokratian puolelle; eihän hän nyt sentään saattanut uskoa, että ihmisten tulisi päästä itse päättämään asioistaan - siitähän vasta sekasorto syntyisi!

Demokratian ja Niiden Muiden välillä tapahtui sen sijaan enemmän liikehdintää, mutta enimmäkseen yhteen suuntaan. Sillä mitä vanhemmaksi Demokratia kävi, sitä enemmän siihen kyllästyivät ne, jotka useimmin jäivät äänestyksissä tappiolle, mutta silti joutuivat maksamaan muiden päätösten kustannukset, puhumattakaan niistä, jotka eivät enää viitsineet osallistua turhina pitämiinsä äänestyksiin lainkaan. Oli vain ajan kysymys milloin he vaihtaisivat Niihin Muihin, kunhan ensin pääsevät yli Vallan kulttuurin Niihin Muihin kohdistamista ja heidän mieliinsä syövyttämistä ennakkoluuloista. Toisinaan myös joku Niistä Muista saattoi haluta vaihtaa Demokratiaan, mutta yleensä he olivat niitä, jotka eivät tahtoneet onnistua itsensä elättämisessä, mutta jotka olivat liian ylpeitä pyytääkseen muilta apua ja sen sijaan katsoivat, että heillä oli oikeus muiden kustantamaan elatukseen.

Sitten eräänä vähemmän kauniina päivänä Yrjö I:n jo kuoltua ja hänen poikansa Yrjö II:n perittyä valtaistuimen asiat muuttuivat. Yrjö II nimittäin vanhojen neuvonantajiensa vastustuksesta huolimatta päätti, että kaikilla Kahden Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkailla oli oikeus päästä nauttimaan hänen hallinnostaan ja tietenkin hänellä oikeudestaan verottaa heitä kaikkia. Olihan hän pienestä pitäen kasvanut uskomaan, että kuningas on aina oikeassa ja voi tehdä mitä tahansa.

Mutta eipä hän voinutkaan. Sillä jos jokin asia yhdisti maassa niin Monarkisteja, Demokraatteja kuin Niitä Muitakin, niin se oli se, että jokaisella on oikeus valita oma hallintomuotonsa. Toki osa Monarkisteista siitä huolimatta luotti nuoreen kuninkaaseensa kuin kallioon ja antoi periksi periaatteelleen, mutta suuri osa ei moista röyhkeyttä pureksimatta niellytkään. Sen sijaan he päättivät joukolla vaihtaa hallintoa ja valitsivat itselleen uuden monarkin. Yht'äkkiä Yrjö II:lla ei ollut lähimainkaan riittävästi resursseja edes yrittääkseen levittää jalomielisyytensä hedelmiä Maan muiden asukkaiden iloksi. Sen sijaan hänellä oli huomattavasti entistä vähemmän alamaisia sekä varteenotettava kilpailija, nimittäin kuningatar Martta I, jolla oli modernimpi ote Monarkiaan. Pitääkseen loput alamaisensa itsellään Yrjö II:nkin oli pakko kehittää lähestymistapaansa.

Siitä pitäen maa tunnettiin Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Maassa, jossa eri hallintomuotojen kansalaiset sekä Ne Muut asuvat vieretysten, ei tietenkään mikään pysy salassa. Niinpä myös Yrjö II:n aikeet kantautuivat sekä Demokraattien että Niiden Muiden korviin. Ne Muut eivät olleet uutisista moksiskaan, sillä heitä eivät "valtalaisten" kulloisetkin hapatukset juurikaan kiinnostaneet. Samaa vanhaa. 

Demokraattien keskuudessa osa keskeisistä kansanedustajista sen sijaan kiinnostui Yrjö II:n ajatuksesta ja alkoi kallistua sen kannalle, tosin sillä erotuksella, että heidän mielestään jokaisella Kolmen Vallan ja Niiden Muiden Maan asukkaalla oli oikeus nauttia Demokratian tarjoamaan autuuteen sekä Demokratialla tietenkin oli oikeus kaikkien verottamiseen. Lisäksi suurempi väestö auttaisi Valtaa saamaan enemmän lainaa, mikä alkoi olla Demokratialle jo hieman hankalaa sen velkapotin kerryttyä varsin mahtavaksi. Yrjö II:n kokemuksesta viisastuneena he eivät kuitenkaan lähteneet ajamaan asiaa eduskunnassa heti. 

Sen sijaan he käynnistivät kampanjan, jonka tarkoitus oli vähitellen saada Demokratian jäsenten enemmistö heidän kannalleen. He pitivät suljettuja seminaareja, joissa heidän omien puolueidensa jäseniä koulutettiin ymmärtämään uusi oppi ja kannustettiin kirjoittamaan asiasta lehtien yleisönosastoille. He järjestivät avoimia tilaisuuksia, joihin he kutsuivat keskustelemaan vain sellaisia asiantuntijoita, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia persoonia, joiden he pystyivät luottamaan kertovan asiaansa puoltavia mielipiteitä. He pystyttivät suuren tieteellisen organisaation, jonka virallisena tehtävänä oli tutkia puolueettomasti asian kaikkia puolia ja epävirallisena tehtävänä päätyä suosittelemaan tiettyä lopputulosta, minkä varmistivat organisaation avainrooleihin palkatut luottohenkilöt. Kaikki tämä verovaroin, tietenkin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Demokratian jäsenten enemmistö vähitellen pääsi jyvälle Demokratian autuuden levittämisestä muillekin Maan asukkaille, sekä tietenkin niistä eduista, joita he voisivat itselleen sen ansiosta vaatia. Mielipidetiedustelujen näyttäessä vihreää kansanedustajat tiesivät, että oli aika nostaa kissa pöydälle ja ryhtyä ottamaan Monarkioiden jäseniä sekä Niitä Muita Demokratian alaisuuteen.

Kaikesta varautumisestaan huolimatta Demokratian kansanedustajat onnistuivat jättämään huomiotta Maansa asukkaiden tärkeimmän arvon, vapauden valita hallintomuotonsa, ja sen, että edelleen suuri vähemmistö Demokratian jäsenistä heidän muuten hyvin onnistuneesta kampanjastaan huolimatta sitä arvoa kannatti. Ja luonnollisesti suuri osa tästä vähemmistöstä perusti Toisen Demokratian ja valitsi itselleen uudet kansanedustajat.

Siitä pitäen maa tunnettiin Neljän Vallan ja Niiden Muiden Maana.

Mutta Ensimmäisen Demokratian kansanedustajia ja jäseniä ei vähemmistön petturuus hetkauttanut. Se oli edelleen Maan suurin Valta ja sillä oli vielä resursseja sekä erityisesti luotonsaantikykyä muiden Valtojen ja Niiden Muiden alistamiseksi, varsinkin ottaen huomioon niiden alistamisesta saatavat verotulot ja luottoluokituksen vahventumisen.

Muut Vallat eivät tietenkään moisista suunnitelmista pitäneet. Ne alkoivat välittömästi varustautua puolustukseen tai ehkäpä joka parhaaseen puolustukseen eli hyökkäykseen.

Tällä kertaa myös Ne Muut lotkauttivat korviaan valtalaisten hapatuksille. Vuosia ja vuosikymmeniä he olivat eläneet rauhassa sekä keskenään että valtalaisten kanssa ja saaneet jokainen hoitaa omat asiansa itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kas kummaa, heidän varallisuuttaan ei oltu tuhlattu tarpeettomiin teihin ja katuihin, laiskuuteen ja välistävetämiseen kannustaviin tulonsiirtomekanismeihin, toistensa vangitsemiseen uhrittomista rikoksista ja niin edelleen. Ja kas kummaa, he olivatkin moninverroin varakkaampia kuin valtalaiset maanmiehensä; jopa heidän vähiten ansaitsevillaan meni kaikilla mittareilla paremmin kuin valtalaisten keskiluokkaisilla ja vähän ylempiluokkaisillakin.

Ensimmäisen Demokratian pyrkimyksistä suivaantuneena hyvin, hyvin moni Niistä Muista päätti muuttaa käyttäytymistään. Ensinnäkin, moni päätti käyttää entistä suuremman osan varallisuudestaan turvallisuuspalveluihin. Vielä useampi päätti käyttää vielä suuremman osan varallisuudestaan itsensä hemmotteluun, sillä turvallisuuspalvelujen lisääminen tuntui oikeasti aika liioitellulta. Ja kun johonkin käytetään enemmän, niin johonkin muuhun on käytettävä vähemmän, eikö vain? Aivan. He kaikki lopettivat Valloille lainaamisen.

Sen pituinen se.

Mitä Uuden-Seelannin oppitunneista jäi käteen?

Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa. Mutta mitä tuosta Uuden-Seelannin harjoituksesta oikeastaan jäikään käteen?

Kuten artikkelista opimme, Uudessa-Seelannissa valittiin uudistusmielinen hallitus vuonna 1984 ja uudistusten linjalla - tai ainakin sinnepäin - jatkettiin parisen vuosikymmentä, minkä hedelmiä Maurice P. McTigue tuossa kääntämässäni artikkelissa (tai puheessa) vuonna 2004 kertasi.

Sen jälkeen kehityksen suunta on kiivilintujenkin maassa kääntynyt ja muistuttaa jälleen muita maita: julkinen sektori kuluttaa vuosi vuodelta enemmän ja tietenkin sen paisumista vauhditetaan velkarahoitteisesti. Ainakin talouslukujen osalta McTiguen kuvaamat saavutukset on suurelta osin jo tuhottu ja Uusi-Seelanti on palannut ruotuun sosiaalidemokraattisten maiden sarjassa.

Pienemmän, tehokkaamman ja mahdollisimman vähän ihmisten asioihin sekaantuvan valtiomallin ystävät muistavat historiasta erään toisenkin menetetyn menestystarinan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Tuo valtio sai alkunsa kapinasta mielivaltaista, tuhlailevaa, velkaantuvaa ja monin tavoin yksityisasioihin sekaantuvaa Englantia vastaan. Se perustettiin pienen valtion periaatteille, jotka kodifioitiin jopa sen perustuslakiin. Tiukka perustuslaki pitikin valtion melko hyvin kurissa aina 1900-luvun alkuun asti, kunnes Yhdysvaltojen kehitys kohti sosialidemokratiaa toden teolla käynnistyi muun muassa sillä kertaa pysyvämmäksi osoittautuneen keskuspankin luomisen myötä. Tänä päivänä Yhdysvallat on yksi maailman velkaantuneimpia ja pöhöttyneimpiä maita, joka sekaantuu kansalaistensa elämiseen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, usein tietenkin suurpääoman ehdoilla.

Yhdysvallat on suurelta osin tuhonnut parin vuosisadan aikana kartuttamansa vaurauden noin sadassa vuodessa, vaikka onkin vielä toistaiseksi maailman vaurain maa - joskin lähinnä enää siksi, että muissa maissa on niinikään kunnostauduttu omien säästöjen syömisessä. Uudella-Seelannilla kesti vastaavasti hieman vajaa vuosikymmen heittää historian roskakoriin parin vuosikymmenen uurastuksen tuottamat uudistukset - puhumattakaan siitä, kuinka kauan Uuden-Seelannin uudistusmieliset saivat käydä poliittista taistelua päästäkseen valtaan toteuttamaan ihannettaan.

Jos siis meidän olisi otettava jotain opiksi Uuden-Seelannin uudistuksista, niin se ei oikeastaan olekaan se, että valtiota voisi pyörittää paremminkin, vaan se, että sen yrittäminen ei itse asiassa maksa vaivaa ja että oikea ongelma vaatii jotain muuta ratkaisua.

Miettikääpä nyt vaikka Suomea. Jos jotkut haluaisivat perustaa uudistusmielisen, sanotaanko nyt vaikkapa klassisen liberaalin, puolueen ja lähteä muuttamaan Suomen valtiota tehokkaammaksi ja kaikin puolin paremmin toimivaksi, niin urakka olisi valtava. Ensinnäkin olisi saatava se puolue perustetuksi, mikä on viime vuosina osoittautunut varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi näissä piireissä (nimim. kokemusta on). Toisekseen kunnolla ja nopeasti valtiota uudistaakseen ei olisi vain pärjättävä vaaleissa, vaan pärjättävä niissä niin hyvin, että voisi perustaa hallituksen yksinään tai päästävä siinä ainakin selvästi määräävään asemaan - puhutaan siis 30-50 prosentin äänisaaliista. Uskottavaa?

Ja vaikka tämä kannatus jollain jumalalliseen väliintuloon verrattavalla ihmeellä saataisiinkin saavutettua ja uudistukset sen voimalla vietyä läpi, niin odotusarvoisesti (koska demokratia) kymmenen tai viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua uusi demarisukupolvi uusi Jyrki Katainen etunenässään on pyyhkinyt noilla hienoilla uudistuksilla takapuolensa ja palauttanut sekä julkisen sektorin että valtionvelan vähintään entiselle tasolleen. Jos uudistajat olisivat saaneet raapustettua uudistuksensa perustuslaiksi asti aivan mielettömällä kannatuksella, niin ehkä he olisivat ostaneet niille lisää elinaikaa korkeintaan toiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Hurraa.

Ongelma ei ole se, että valtio olisi huonosti hoidettu, läpeensä korruptoituneiden poliitikkojen temmellyskenttä, jossa taikaseinästä riittää rahaa milloin mihinkin kivalta kuulostaviin tarkoituksiin ja jossa kansalaisten oikeuksia voidaan pitää täysin pilkkanaan milloin minkäkin kauniilta kuulostavan ajatuksen nimissä. Tuo on kyllä nykytilanne ja sitä voisi kyllä väliaikaisesti pystyä parantamaan, kuten Uusi-Seelanti todistaa, mutta se ei ole se varsinainen ongelma.

Ongelma on se, että on olemassa valtio, jolla on oikeus tehdä kaikki tuo. Vaikka sitä valtiota saisikin parannettua, sillä on edelleen oikeus myöhemmin palata tekemään kaikkea tuota ja vielä enemmänkin. Ja koska se oikeus on olemassa, sen oikeuden hyväksikäyttäjiä tulee kyllä löytymään. Sillähän valtiota usein perustellaankin, pahojen ihmisten olemassaololla nimittäin ja tarpeella torjuntaan ja rankaisuun. Valtio ei kuitenkaan ole immuuni pahojen ihmisten vaikutukselle, pikemminkin päinvastoin, valta-asema houkuttelee juuri korruptoituneimpia ja häikäilemättömimpiä ihmisiä - toki aidosti hyvää tarkoittavien ihmisten ohella.

Jos uudistusmieliset haluaisivat oikeasti muuttaa valtion pysyvästi paremmaksi, heidän tulisi keksiä, kuinka sitä ei voitaisi koskaan enää muuttaa huonommaksi. En pidättele hengitystäni. Turhien valtion uudistamishankkeiden sijasta voimavarat kannattaisikin suunnata valistustyöhön siitä, että valtio on paitsi haitallinen, myös tarpeeton, ja että kaikki hyvä, jota valtion kautta yritetään tavoitella sekä enemmän, voidaan jopa oikeasti saavuttaa ilman sitä.

 

Rahajärjestelmää ei tulisi jälleen kytkeä kultaan

Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi. Helsingin Sanomia on tietyissä piireissä totuttu pitämään verrattain järjettömänä sanomalehtenä, eikä aivan syyttä, joten "Kerrankin järkeä Hesarin pääkirjoituksessa!" on ollut tänään yleinen huudahdus muun muassa Twitterissä ja Facebookissa.

Kulta olisi mitä erinomaisinta rahaa, joten kirjoituksesta villiintyneiden innostus on sinänsä ymmärrettävää. Valitettavasti se on kuitenkin huumassaan sokeaa yksityiskohdille, jotka tälläkin kertaa olisivat varsin tärkeitä. Rahajärjestelmää ei nimittäin tulisi kytkeä uudelleen kultaan, sillä sehän oli se alkuperäinen virhe! Eikö meidän olisi syytä oppia historiasta eikä toistaa sitä?

Palataanpa ajassa taaksepäin. Rahan historia, kuten esimerkiksi Murray N. Rothbardin mainio "Mitä valtio on tehnyt rahallemme?" (joka on kaupan mm. Eetoksella) mitä ansiokkaimmin esittää, lähtee tarpeiden kohtaamisongelmasta ja sen ratkaisevan välillisen vaihdannan mahdollistamisesta: yleisimmin halutuista hyödykkeistä muodostui niiden varsinaisen käyttötarkoituksen lisäksi myös epäsuoran vaihdannan välikappaleita. Aikojen saatossa vaihdannan välineet vaihtuivat yhä yleisemmin haluttuihin, kestävämpiin, kulumattomampiin, tasalaatuisempiin ja pilaantumattomampiin hyödykkeisiin. Lopulta vaihdonvälineinä käytettiin enää paria-kolmea siihen parhaiten soveltuvaa hyödykettä, joista siten tuli rahaa, kuten kultaa ja hopeaa.

Tämä kaikki tapahtui markkinoilla, ihmisten vapaaehtoisen keskinäisen kanssakäymisen seurauksena. Rahoille syntyi nimiäkin, kuten taaleri ja markka, jotka yleensä tarkoittivat tiettyä määrää kultaa tai hopeaa. Yksityiset rahapajat löivät mm. kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Sitten tehtiin se ensimmäinen virhe. "Yleisen edun" nimissä ja rahan laadun "turvaamiseksi" valtioiden annettiin ottaa haltuunsa rahan lyömisen yksinoikeus. Syntyi rahajärjestelmä, joka oli aluksi 100% kytköksissä kultaan (tai hopeaan).

Ennen pitkää tehtiin toinen virhe. Hallitsijat, jotka olivat yhtäältä haluttomia verottamaan kansalaisiaan liikaa, jotteivat nämä kävisi vallan kumouksellisiksi, mutta jotka toisaalta olivat hyvinkin halukkaita kuluttamaan ja kuluttamaan, keksivät erään monopolisoimansa rahajärjestelmän edun. Kun vain heillä oli oikeus lyödä rahaa, he pystyivät myös määräämään rahan koostumuksen. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat laimentamaan kolikoiden jalometallipitoisuutta ja pian (kuvitteellinen) kahdeksasosamarkan kolikko ei enää sisältänytkään 31,1 grammaa puhdasta kultaa, vaan hiukan vähemmän kultaa ja lisäksi jotain halvempaa metallia. Näin he pystyivät lyömään entistä enemmän käyvältä arvoltaan samanlaisia kolikoita, vaikka niiden todellinen arvo alkoi huveta.

Edelleen ajan kuluessa kolikoiden jalometallipitoisuus väheni entisestään ja niiden rinnalle kehittyi paperiraha, joka oli sekin sidottu jalometalleihin. Setelin haltijalle luvattiin esimerkiksi maksaa yksi dollari kultaa. Tällöin yhden dollarin seteli oli yhtä arvokas kuin yhden dollarin kultakolikko, jonka kultapitoisuus ja siten arvo tosin laskivat jatkuvasti kuin lehmän häntä.

Tällainen menettely ei tietenkään voi olla aiheuttamatta ongelmia. Kun kansalaiset - tai vieraan vallan edustajat - huomaavat, että se yhden markan paperi- tai metalliraha ei enää vastaakaan 248,8 grammaa kultaa vaan holveissa on paljon, paljon vähemmän kiiltävää keltaista, niin he ryhtyvät lunastamaan seteleitään puhtaaksi kullaksi. Jos keskuspankin holvissa onkin enää vain kymmenen prosenttia siitä määrästä mitä kierrossa oleva rahamäärä väittää sitä olevan, kaikkien mahdollisesti rynnätessä vaihtamaan rahojaan kullaksi vain ensimmäiset kymmenen prosenttia saisivat kultansa eli oikean rahansa takaisin, muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Siksi jokaisen kannattaa yrittää olla ensimmäisenä jonossa, mikä tekee rahajärjestelmän romahduksesta nopean.

Näin kävi vuonna 1971, kun Puistonkin mainitsema Yhdysvaltain silloinen presidentti Richard Nixon poisti viimeisenkin (tuolloin jo varsin vähäisen) kytköksen dollarin ja kullan väliltä. Ranskan Charles de Gaulle oli nimittäin viisaana miehenä tajunnut, että kierrossa on aivan liikaa dollareita ja että Ranskan kannattaa ehdottomasti olla ensimmäisenä lunastusjonossa vaihtamassa dollareina tunnettua roskapaperia kullaksi. Nixon ei olisi voinut tehdä muuta kuin tyhjentää Fort Knoxin, lähettää sisällön ranskalaisille ja todeta ettei se riittänytkään - tai yksinkertaisesti kieltäytyä enää vaihtamasta dollareita kullaksi. Se oli kolmas ja viimeinen virhe.

Kultakytköksen poistuttua ja dollarin jo aiemmin muodostuttua maailman reservivaluutaksi, lähes kaikki esteet rahan painamiselta poistuivat. Kuten Sakari Puisto kirjoituksessaan oikein toteaa, kultakytkös sitoo poliitikoiden käsiä ja pakottaa valtiot pitämään taloutensa tasapainossa, sillä kultamäärää ei voi mielivaltaisesti lisätä poliittisilla päätöksillä. Tuon rajoitteen poistuminen antoi alkusysäyksen sille massiiviselle rahamäärän kasvattamiselle ja sen mahdollistamalle valtioiden velkaantumiselle, jonka vuoksi olemme nykyisin meidän kaikkien hyvin tuntemassa jamassa, joka on myös innoittanut Puiston vaatimaan kultakytköstä takaisin.

Mutta vaikka Puisto kirjoituksessaan viittaa Nixonin poliittiseen päätökseen luopua kultakytköksestä, hän tuntuu jotenkin unohtavan, että myös rahan monopolisoiminen valtiolle ja kultakytköksen asteittainen laimentaminen olivat poliittisia päätöksiä. Kultakytkös siis sitoo poliitikoiden käsiä, mutta vain niin paljon ja niin kauan kuin poliitikot itse niin tahtovat! Ja nyt hän siis esittää kultakytköksen palauttamista, jotta voisimme palata ajassa taaksepäin, kunnes poliitikot jälleen kerran uskaltavat asteittain tuhota ja poistaa kultakytköksen, jolloin olisimme pian uudelleen nykytilanteessa!

Itse asiassa kirjoituksensa lopussa Puisto mainitsee vieläkin huonomman ratkaisuehdotuksen. Hänen mukaansa esillä on ollut ajatus kultakytköksen palauttamisesta Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sekä SDR-valuuttajärjestelmän kautta. Ajatus siis on, että kulta olisi yhtenä komponenttina mukana valuuttakorissa, joka muodostaa SDR-järjestelmän, joka voisi sitten toimia maailman reservivaluuttana ja mahdollisesti ajan myötä yhtenä maailmanvaluuttana.

Kun sitten aikanaan poliitikot päättäisivät luopua SDR-maailmanvaluutan kultakytköksestä, tuotapikaa käsillä oleva kriisi saisi nykyisen euron kriisin muistuttamaan kevyttä kesätuulahdusta tornadon rinnalla. Kuten Philipp Bagus taitavasti kertoo erinomaisessa kirjassaan Euro eksyksissä (joka sekin on kaupan Eetoksella sekä kirjakaupoissa kautta maan), euron kriisi on pitkälti seurausta eräänlaisesta yhteismaan ongelmasta, jossa Kreikka ja muut PIIGS-maat pystyivät ulkoistamaan kerskakulutuksensa kustannukset euron kautta koko Eurooppaan. Ajatelkaapa siis, kun globaalisti yhteisessä rahataloudessa esimerkiksi 27 miljoonan asukkaan Venezuela, 308 miljoonan asukkaan Yhdysvallat tai 1,2 miljardin asukkaan Intia niin sanotusti tekisi kreikat koko maailman kustannuksella? Niinpä. 

Ei, rahajärjestelmää ei missään nimessä tule kytkeä uudelleen kultaan, eikä siitä varsinkaan pidä tehdä maailmanlaajuista fiat-rahaa. Päinvastoin, rahajärjestelmä tulee purkaa ja on palattava tilanteeseen, jossa ihmiset itse valitsevat käyttämänsä rahan, jonka tuottavat yksityiset tuottajat. Vain kilpailtu raha voi olla vakaa, sillä vain kilpailun vallitessa huonot tai sellaisiksi muuttuvat rahat voidaan torjua, hylätä ja korvata paremmilla. Monopolisoitu raha on alati altis väärinkäytöksille, koska ihmisillä ole oikeutta käyttää muita vaihtoehtoja.

Hesarin pääkirjoitussivulla ei siis ensivaikutelmasta huolimatta ollut lähemmin tarkasteltuna lainkaan järkeä. Olkaa siis huoletta ihmiset, Hesari on edelleen Hesari, poliittisen eliitin sylikoira ja sellaisena se pysyy.

Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Kuinka vapaus voitetaan ja kuinka ei

Kun tavoite on niinkin radikaali kuin vapaa yhteiskunta eli vapaaehtoiseen kanssakäymiseen pohjaava yhteiskunta, jossa ei ole esivaltaa eikä esiinny pakkovaltaa, niin sen saavuttamiseen tähtääviä keinoja on hyvä miettiä harvinaisen tarkkaan. On nimittäin varsin mahdollista, että näennäisen toimivilla keinoilla käydäänkin itse asiassa tehokkaasti omaa päämäärää vastaan, eikä mikään syö miestä tai naista niin paljon kuin huomata taistelleensa väärällä puolella.
Ennen toimintatapojen pohdintaa on kuitenkin hyvä aloittaa määritelmistä, jotta olisimme kaikki varmasti samalla sivulla. Vapaa yhteiskunta perustuu siis, kuten jo sanottua, ihmisen vapaaehtoiseen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Vapaaehtoisuushan tarkoittaa itsestäänselvästi sitä, että jokaisen tapahtuman kaikki osapuolet osallistuvat (tai jättävät osallistumatta) kyseiseen kanssakäymiseen täysin omasta vapaasta tahdostaan, ja että kanssakäymisen laatu kokonaisuudessaan kaikkine ehtoineen ja poikkeuksineen on vain ja ainoastaan sen kaikkien osapuolten yhteisymmärryksessä sopima, ei siis kenenkään ulkopuolisen edes osittain sanelema.

Kanssakäymisen osapuoli on puolestaan jokainen, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma suoraan vaikuttaa. Vastaavasti kukaan, jonka henkilöön tai omaisuuteen kyseinen tapahtuma ei suoraan vaikuta, ei myöskään ole kanssakäymisen osapuoli, vaikka se tai sen tulokset herättäisivät hänessä millaisia tunteita hyvänsä.

Koska ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti vain sellaisiin kanssakäymisiin, joista he kokevat itse saavansa jotain hyötyä, oli se sitten taloudellista, ravitsemuksellista, viihteellistä tai vaikka ihan muuten vain hyvää mieltä, niin meidän on todettava kaikkien tällaisten tapahtumien olevan niiden kaikille osapuolille hyödyllisiä. Vapaaehtoinen kanssakäyminen ei voi myöskään aiheuttaa kenellekään haittaa, koska mahdolliset haitankokijat olisivat väistämättä kanssakäymisen osapuolia ja vaatisivat mahdollisen haitan korvaavaa hyvitystä osallistumisestaan tai torjuisivat koko hankkeen. 

Näin ollen on kiistämätöntä, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on pelkästään hyötyä koko yhteisölle. 

Käänteinen pitää myös täysin yllätyksettömästi paikkansa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen rajoittamisesta tai estämisestä on väistämättä haittaa koko yhteisölle, koska se pakottaa ihmiset kanssakäymisiin, joiden kaikki osapuolet eivät osallistu niihin vapaaehtoisesti ja/tai joiden haitankärsijät eivät saa täysimääräistä tai lainkaan hyvitystä kokemastaan haitasta. Tällöin osa ihmisistä joudutaan uhkaamalla tai väkivalloin pakottamaan mukaan kanssakäymiseen, kun vapaaehtoisessa yhteisössä ainoat keinot olisivat neuvottelu, suostuttelu ja kompensaatio. Uhkaamisen ja pakottamisen kustannuksiin ja seurauksiin joutuvat puolestaan osallistumaan viime kädessä kaikki yhteisön jäsenet.

Vaikka onkin selvää, että vapaaehtoisesta kanssakäymisestä on kaikille hyötyä ja pakottamisesta on kaikille haittaa, niin asiaan voidaan ottaa lisäksi moraalinen näkökanta: vapaaehtoisuus on hyvä, pakottaminen on paha.

Kun pohjatyö on nyt tehty, niin lienee vaivatonta todeta, että nyky-yhteiskunnassa on paljon sekä vapaaehtoista kanssakäymistä että osittain tai kokonaan pakotettua kanssakäymistä. On siis sekä hyvää että pahaa. Pahaa kuitenkin näyttäisi olevan jopa enemmän, sillä onhan niin, että jokaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen puututaan ulkopuolisten toimesta tavalla jos toisellakin, ja niitä tapahtumia, joihin ei puututa, kutsutaan suurelta osin harmaaksi taloudeksi ja pidetään rikollisena. Kaiken lisäksi nykyisin puututaan moneen, moneen sellaiseen tapahtumaan, joissa on vain yksi osapuoli, eli kun joku tekee jotain yksikseen tai itselleen.

On siis tehtävä jotain, jotta voimme estää pakottamisen eli poistaa pahan eli tehdä yhteiskunnasta kaikille paremman paikan. On kuitenkin huomattava, ettemme voi ottaa tavoitteeksemme pelkästään pakottamisen rajoittamista eli pahan leikkaamista. Jos vertaamme asiaa vaikkapa onnettomuuksiin, olisi mielisairasta ottaa tavoitteeksi vähentää liikennekuolemat Suomessa vuoden 2010 tasosta (270 kuollutta) vaikkapa 200 kuolleeseen vuonna 2012. Sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi 200 ihmisen kuolevan liikenteessä vuonna 2012! Ei, ainoa oikea tavoite on nolla, oli se miten mahdotonta tahansa, ja aivan vastaavasti ainoa oikea tavoite on estää pakottaminen eli poistaa paha, ei suinkaan vain vähentää pakottamista eli pahaa, sillä sehän tarkoittaisi sitä, että toivoisi edelleen jotain (jos kohta pienempää) määrää pakottamista eli pahaa! Vain ja ainoastaan sillä tavoitteella on edes mahdollista pyrkiä tekemään yhteiskunnasta kaikille parempaa paikkaa.

Ehkä yllättävänkin yksinkertainen ratkaisu pakottamisen lopettamiseen on se, että vain suostuttelemme kaikki (tai ainakin useimmat) muut torjumaan pakottamisen. Sen ei pitäisi edes olla kovin vaikeaa, sillä lähes kaikki ihmiset ovat jo valmiiksi sitä mieltä, että ketään ei saa eikä ole oikein pakottaa mihinkään, ei varsinkaan heitä itseään. Toisaalta heti kun laskeudumme abstraktista käytännölliselle tasolle, lähes kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että jokin määrä pakottamista tarvitaan, jotta yhteiskunta toimisi. 

Yleisimpiä argumentteja ovatkin laki ja järjestys, sosiaaliturva, terveydenhuolto ja peruskoulutus. Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti usko, että näitä asioita pystyttäisiin järjestämään riittävästi tai lainkaan, ellei niitä järjestettäisi yhteisesti, ja se taas vaatii jonkun verran pakottamista. Yleensä myös jokaisella on oma suosikkinsa näistä, jonka kohdalla yhteisvastuun tarpeeseen uskotaan eniten.

Kuten tiedämme, kaikki näistä asioista pystytään järjestemään laadukkaammin, kohdennetummin ja edullisemmin silloin kun ne järjestetään vapaaehtoisen kanssakäymisen pohjalta, mutta se on sivuseikka, sillä me emme pääse näyttämään sitä toteen, ellei pakottamista näissä asioissa ensin lopeteta.

Sekä yleinen elämänkokemus että tieteelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät helpommin tosina sellaisia asioita, joita muutkin pitävät tosina (myös silloin kun ne ovatkin vääriä!). Toinen vastaava tiedonjyvänen on se, että ihmiset luottavat enemmän tekoihin kuin sanoihin. Näistä asioista juontaa vanha viisaus esimerkillä johtamisesta ja se onkin käsillä olevan kirjoituksen ydin.

Vapaus voitetaan kertomalla ihmisille siitä, kuinka vapaaehtoinen kanssakäyminen on oikein ja kuinka pakottaminen on väärin, minkä he toki jo tietävätkin, joten lisäksi on kerrottava kuinka vapaaehtoisella kanssakäymisellä saavutetaan enemmän ja paremmin kuin pakottamalla, jotta he voivat luopua ajatuksesta, että jonkin verran pakottamista tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. 

Asiasta kertominen ei kuitenkaan lähimainkaan riitä, vaan ihmisille on omalla esimerkillä näytettävä, kuinka pakkovaltaisessakin yhteiskunnassa voi pyrkiä elämään mahdollisimman paljon vapaaehtoisuutta korostaen ja mahdollisimman vähän pakottamiseen osallistuen.
Oma esimerkki ei kuitenkaan sekään lähimainkaan riitä, sillä esimerkillisinkin ihminen on vain yksittäinen "tapaus", jota on helppo seurata lähinnä huvittuneesti sivusta. Ihmisille on näytettävä, että moni muukin uskoo vapaaehtoisen yhteiskunnan toimivuuteen ja paremmuuteen jopa siinä määrin, että näyttävät siitä esimerkkiä muille. Asiaan vihkiytyneimpiä lukuunottamatta muiden vakuuttamiseksi tarvitaan riittävän monen heidän lähipiirinsä jäsenen esimerkki, toisille harvemman, muille useamman. Työ on siis hidasta ja aikaavievää, mutta tämä on ainoa oikea keino.

Vapaan yhteiskunnan tavoittelemisen sekä itseltään että muilta voi sen sijaan varmimmin torpedoida sillä, että puhuu yhtä ja tekee toista. On kerrassaan surullista kuulla itse asian ymmärtävien ihmisten sanovan, että "olen kyllä samaa mieltä, mutta..." tai "olen itse voluntaristi/anarkokapitalisti, mutta...". Mutan kohdalla luovutetaan, annetaan periksi omista periaatteista ja tavoitellaan lyhyen aikavälin pikavoittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Moni vapaaehtoisen yhteiskunnan kannattaja kuuluu esimerkiksi Kokoomukseen tai Edistyspuolueeseen ja väittää tavoittelevansa "vapaampaa" yhteiskuntaa ensin, koska täysin vapaa yhteiskunta on kuulemma nykyisin mahdoton tai liian etäinen tavoite.

Mutta mitä heidän esimerkkinsä kertookaan? "Kannatan kyllä vapaaehtoisuutta, mutta pakottamista tarvitaan silti ainakin nykyisin jonkin verran." Jos kerrot jollekin vapaaehtoisen yhteiskunnan parhaudesta ja pakottamisen pahuudesta, mutta toimit silti itse pakottavan yhteiskunnan osana esimerkiksi jossain puolueessa tai ehdokkaana vaaleissa, niin miten ihmeessä voit odottaa kenenkään ottavan asiaasi tosissaan? Oma esimerkillinen toimintasi vapauden tavoittelussa ei välttämättä sekään vie pitkälle, jos muut tunnetut vapauden puolestapuhujat näyttävät vastakkaista esimerkkiä vaikkapa puoluepolitiikassa tai vaaleissa.

Pakottavan yhteiskunnan instituutiot kuten vaalit voivat olla sinänsä hyödyllisiä työkaluja tunnettuuden saamisessa, mutta niitä käytettäessä pitäisi jatkuvasti muistaa pitää esillä, että pakottava instituutio ei ole koskaan ratkaisu vaan aina ongelma, ja että sitä käytetään (tai yritetään käyttää) tässä tapauksessa ainoastaan sitä itseään vastaan.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että vapaampaa yhteiskuntaa ei pitäisi tavoitella poliittisen osallistumisen (eli pakottamisen) keinoin, koska se käy suoraan vapaan yhteiskunnan tavoittelua vastaan näyttäen ihmisille, että vapaamman yhteiskunnan tavoittelijat pitävät politiikkaa eli pakottamista toimivana ratkaisuna, niin en silti torju vapaamman yhteiskunnan tavoittelua. Totta kai vapaan yhteiskunnan kannattajat suostuvat ottamaan vastaan minkä tahansa muutoksen, joka lisää vapautta ja vähentää pakottamista, mutta sellaisten muutosten tavoitteluun ehdottomasti parempia ovat esimerkiksi yhden asian liikkeet ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Ainoana varsinaisena tavoitteena tulee kuitenkin, kuten jo sanottua, pitää täysin vapaata yhteiskuntaa.

Pakottaminen yhteiskunnassa perustuu vain ja ainoastaan siihen, että suurin osa ihmisistä kannattaa sitä. Se voidaan poistaa vain ja ainoastaan murentamalla ja tuhoamalla tuo kannatus. Se taas tapahtuu vain ja ainoastaan valistamalla, näyttämällä esimerkkiä ja joukolla vakuuttamalla. Mikä tahansa pakottamisinstituutioiden käyttö yksittäisten pakottamisten torjumiseksi vain tukee kyseisiä pakottamisinstituutioita ja ehkäisee niiden kannatuksen murentamista. Voluntaristit ja ankapistit, valitkaa prioriteettinne. Kahteen maaliin pelaaminen ei vain toimi.

 

Ehdokkaiden väkivaltaisuus?

Tein pari viikkoa sitten Sosiaaliseen vaalikoneeseen kysymyksen, jolla pyrin kartoittamaan ehdokkaiden ja äänestäjien asenteita poliittista vallankäyttöä eli systemaattista väkivaltaa kohtaan. Yritin esittää kysymyksen tiiviisti, mikä ilmeisesti teki siitä joillekin hankalan ymmärtää, mutta joka tapauksessa, kysymys vastausvaihtoehtoineen oli seuraavanlainen:

Onko mielestäsi yksittäisellä ihmisellä tai ihmisjoukolla oikeus käyttää väkivaltaa (ml. uhkaus) tai valtuuttaa ulkopuolinen taho käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisen tai ihmisjoukon antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen hyväksi?

  • Ei missään tapauksessa.
  • Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian.
  • Kyllä, jos kysymyksessä on valtio.
  • Kyllä, aina.

Oikean vastauksen eli "Ei missään tapauksessa" on tähän mennessä valinnut 89,9% ehdokkaista ja 87,6% äänestäjistä (yhteensä vastaajia 234 kappaletta). Hieno tulos, mutta valitettavasti se ei näy käytännössä, sillä käytännössä kaikki valtion toimenpiteet (mm. verotus ja sääntely) ovat sitä, että ihmisjoukko (äänestäjät) valtuuttavat ulkopuolisen tahon (valtio) käyttämään väkivaltaa puolestaan saadakseen toisen ihmisjoukon (veronmaksajat, kansalaiset) antamaan rahaa tai palveluksia itsensä tai kolmannen osapuolen (esim. sosiaaliturvan, maataloustukien, elinkeinotukien, julkisten palveluiden, yms. saajat).

Verotuksen väkivaltaisuutta ei mielestäni ole edes tarpeen perustella, mutta tiedän kyllä, että tämä tosiasia on monille vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Verotus on väkivaltaa (tarkalleen ottaen laillistettua ryöstöä) siksi, että jos veronmaksaja ei veroja maksa, niin verot pannaan ulosottoon ja verovelvollinen tuomitaan sakkoihin ja ehdolliseen tai ehdottomaan vankeuteen. Jos verovelvollinen ei tuomioon suostu tai pakenee, niin hänet otetaan kiinni ja vangitaan väkisin. Jos hän vastustaa viimeiseen saakka, fyysistä väkivaltaa lisätään asteittain, kunnes tuomio voidaan panna täytäntöön. Vai eikö? Onko jonkun mielestä mahdollista välttää rikosoikeudelliset seuraamukset, jos niihin ei vaan suostu? Rohkeasti käsi ylös vain.

No, lienee selvää, että suurin osa oikein vastanneista ei tiennyt mitä tuli vastattua, lukuunottamatta sitä kourallista libertaareja yms., jotka tarkalleen tiesivät, ja niitä "tapauksia", jotka tiesivät, mutta kannattavat väkivallattomuutta vain periaatteessa ja käytännössä suostuvat väkivaltaisuuteen, koska se on "realistista". Jatketaan eteenpäin.

Demokraattisen vaihtoehdon eli "Kyllä, jos kyseisten ihmisten enemmistö hyväksyy asian." valitsi puolestaan vain 1,6% ehdokkaista eikä kukaan äänestäjistä. Itse asiassa odotin tähän suurempaa osuutta ja yllätyin hieman demokratian alhaisesta suosiosta. Demokratia - erityisesti suora demokratia, mutta periaatteessa myös edustuksellinen - on nimittäin juuri tätä. Jos 50%+1 kyseisistä ihmistä hyväksyy demokratiassa jonkin asian, niin se on demokratiassa "oikein". Oli sitten kysymys verottamisesta tai vähemmistön desimaatiosta. Edustuksellisessa demokratiassa tilanne on oikeastaan vielä surullisempi, sillä se edellyttää ainoastaan vaaleilla valittujen edustajien 50%+1 enemmistöä, joka käytännössä saa vaaleissa yleensä vain 30-40% kannatuksen koko äänioikeutetusta väestöstä. Tällöin mikä tahansa päätös voidaan tehdä väestön selvän vähemmistön valtuutuksella.

Etatistisen eli valtiojohtoisen vaihtoehdon "Kyllä, jos kysymyksessä on valtio." valitsi 4,7% ehdokkaista ja 3,8% äänestäjistä. Tässä vastausvaihtoehdossa on huomattavaa se, ettei se ota kantaa valtion ominaisuuksiin. Toisin sanoen 4-5% ihmisistä hyväksyy yhtälailla sen, että Suomen valtio verottaa omia kansalaisiaan, ja myös sen, että Libyan valtio pommittaa tottelemattomia kansalaisiaan. Oikeasti, miettikää nyt hyvät ihmiset, onko valtiolla enemmän oikeuksia kuin kansalaisilla vain siksi, että se on valtio?

Sinänsä myönteistä on se, että viimeistä vaihtoehtoa "Kyllä, aina." ei valinnut kukaan. Tosin "aina" onkin sen verran vahva sana, että sitä eivät valitsisi massamurhaajatkaan, sillä sehän oikeuttaisi väkivallan käytön myös heitä itseään vastaan.

Sosiaalisen vaalikoneen vakiovaihtoehdon "Ei mikään annetuista vaihtoehdoista" sai kannatusta 3,9% ehdokkaista ja 8,6% äänestäjistä. Varsinkin jälkimmäisen luvun koen kuvastavan hienoisesti epäonnistunutta kysymyksenasettelua, mutta ainahan ei voi onnistua täydellisesti, eikä edes joka kerta.

Oman näkemykseni siitä, miten poliittinen valta on aina väkivaltaa ja mitkä ovat väkivallattoman yhteiskunnan edellytykset, saa parhaiten ilmi pari päivää sitten julkaistusta nettivideosta "Vapaus ja valta yhteiskunnassa", jossa esitelmöin tästä aiheesta n. 20 minuuttia. 

Ehdokkaat ovat voineet jättää myös omia kommenttejaan kysymykseen. Kommentoin tässä joitakin huomiotani herättäneitä kommentteja.

Miriam Sato Ramirez (Vas.): "Epäilen että kysymys viita eri kulttuurin edustajia?" 

  • Sinänsä mielenkiintoista, että kysymys väkivaltaisuudesta tulkitaan kysymykseksi monikulttuurisuudesta. Mutta ei, kysymys ei viittaa eri kulttuurien edustajiin, vaan se on yleinen ja koskee kaikkien valtioiden perustaa.

Sampo Syreeni (Pir.): "Tietty oikeutus riippuu olennaisesti siitä mitä ja miten rahoilla ollaan tekemässä."

  • No kun ei riipu. Vai saanko muka varastaa rahasi, jos ostan niillä sinulle terveyspalveluita (joita saatat tarvita tai olla tarvitsematta)? Kai saan ottaa pienen siivun siitä itsellenikin, eikö vain? Hämmästyttävää, että tämä perustelu tuli Sampolta, hänen luulisi tietävän paremmin.

Kristina Ljungqvist (PS): "Älytön ajatuskin. - Tosin viranomaistahojen voidaan katsoa syyllistyvän tähän ;("

  • Hienoa, että ymmärrät viranomaisten tähän syyllistyvän. Nyt kun vain vaadit viranomaisten noudattavan samoja rajoituksia (ei aloitteellista väkivaltaa) kuin kenen tahansa muunkin ihmisen, niin homma on siinä!

Oula Lintula (M11): "Suomen tapauksessa Suomen valtiolla on tämä oikeus ja saakin olla. Tällaistahan on esim. verotus."

  • Hyvä, että ymmärrät verotuksen luonteen, mutta olisi ollut mukava, jos olisit myös perustellut, miksi mielestäsi Suomen valtiolla saa tämä oikeus olla. Ja koskeeko oikeutus ainoastaan Suomen valtiota vai myös muita? Jos se ei koske muita valtioita, onko Suomen valtiolla tällöin myös oikeus käyttää väkivaltaa muita valtioita kohtaan?

Petri Kaivanto (M11): "Valtiot toimivat juuri näin. Verotus on murhaa."

  • Hyvin sanottu, mutta hyväksytkö asian osallistumalla vaaleihin ehdokkaana, vai onko tarkoituksesi tehdä loppu verotukselle?

Esa Nyyssönen: "Kysymysasettelu on jo aika hupaisa. Mitä "oikeutta" tässä tarkoitetaan? Laillista vai moraalista oikeutta?"

  • Pahoitteluni epätarkkuudesta. Moraalista oikeutta. "Lailliseksihan" voidaan määritellä demokratiassa enemmistöpäätöksillä ja diktatuureissa diktaattorin päätöksillä mitä tahansa.

Eerin Rosenström (M11): "Tuo kuulostaa järjestäytyneelta rikollisuudelta ja törkeältä kiristykseltä. Kellään ei tule olla moisia oikeuksia vapaassa maassa."

  • Eikä vain kuulosta siltä, vaan juuri sitä se on. Valtio on alueellisen monopoliaseman saavuttanut mafia.

Että semmoista. Tiivistelmänä voitaneen todeta, että sekä ehdokkaat ja äänestäjät mielellään sanovat vastustavansa väkivaltaa, mutta käytännössä asettuvat väkivaltaa tukemaan, kun se on heidän omien tavoitteidensa mukaista tai jos he odottavat voivansa tulevaisuudessa kääntää kyseisen väkivaltakoneiston omien tavoitteidensa mukaiseksi. Lopputuloksena me kaikki joudumme kärsimään väkivallan seurauksista. Tästä lisää nettivideossani "Vapaus ja valta yhteiskunnassa".

Väkivallaton vaihtoehto

Pidin marraskuussa Ahvenryhmän Valta-seminaarissa Helsingissä hieman erilaisen esitelmän vapaudesta ja vallasta. Nyt tuo yhä ajankohtaisempi esitelmä on saatu myös verkkojakeluun ja suosittelenkin jokaista käyttämään reilun kaksikymmenminuuttisen hyvin tässä osoitteessa: http://vimeo.com/pasi/vapaus-ja-valta.

Lyhyesti tiivistettynä käyn esitelmässä läpi vapauden määritelmän (yksilön loukkaamaton oikeus omaan kehoon ja oman työn tuloksiin), nykyisen poliittisen vallankäytön kiistämättömän sisäisen väkivaltaisuuden ja siitä aiheutuvat yhteiskuntajärjestelmälle fataalit ongelmat sekä ratkaisuehdotuksen väkivallattomasta yhteiskunnasta.

Toivottavasti tämä herättää keskustelua, sana on vapaa alla. Lisäksi toivon, että kriitikot käyttävät älykkäämpiä argumentteja, kuin seminaarin ensimmäinen kommentoija, joka kuvitteli lyttäävänsä väitteeni täydellisesti toteamalla vain kylmästi, että "täysi vapaus ei vaan toimi" edes yrittämällä perustella toteamustaan, ennen kuin jatkoi kommenttipuheenvuoronsa käyttämistä puhumiseen aivan jostain muusta omasta mieliaiheestaan.

Eli siis, linkki videoon: Pasi J. Matilainen: Vapaus ja valta yhteiskunnassa, sekä linkki kalvoihin: Vapaus ja valta -esitelmän kalvot.

Demari lyttää ilmastoskeptikot – tai sitten ei

En ole tainnut koskaan lukea Uutispäivä Demarin printtiversiota, jos ei lasketa sen jonkun viikko- tai kuukausiliitteen taannoista Vapaus-numeroa, josta luin Sampo Syreenin artikkelin vapaudesta. Se oli hyvä artikkeli, mutta Sampo ei olekaan demari. Muuten en katso menettäneeni mitään jättäessäni lehdykän omaan arvoonsa. Nyt oli kuitenkin luettava, sillä olinhan itse ollut haastateltavana Demarin 30.11. julkaisemaan ilmastojuttuun.

Täytyy sanoa, että mielikuva lehdestä ei parantunut. Se ei ollut tietenkään yllättävää, sillä "toimittajan" asenteellisuus löi aika vahvasti läpi jo puhelimessa. Käyn tässä blogauksessa läpi artikkelin pahimmat epäkohdat. Itse artikkeli on luettavissa tästä linkistä. Nettiversio täällä.

Avauslause: "Suomen ilmastoskeptikoiden joukossa ei ole ainuttakaan, jolla olisi ilmastotieteellinen koulutus."

Tämän väitteen kirjoittaja ilmeisesti perustaa allekirjoittaneen todistukseen siitä, että Ilmastofoorumi ry:n jäseninä ei ole ilmastotutkijoita (tai ainakaan sellaiseksi tunnustautuneita). Allekirjoittaneen ja myös jututetun Boris Winterhalterin väitteet siitä, että ilmastotutkimusta työkseen tekevillä on hyviä ja ymmärrettäviä syitä olla tulematta ilmastokaapista ulos, kirjoittaja kumoaa Ilmatieteen laitoksen ilmastonmuutosyksikön päällikön lausunnolla ottamatta lainkaan huomioon, että kyseisellä päälliköllä saattaa olla oma lehmä ojassa puhuessaan konsensuksen puolesta.

Ilmastotieteellistä koulutusta ei muuten ole kenelläkään, vaan ilmastotutkimus on poikkitieteellinen tutkimusala, johon osallistuu muun muassa meteorologeja, fyysikoita, matemaatikkoja, tilastotieteilijöitä - ja myös niitä geologeja, joiden asiantuntemusta kirjoittaja vähättelee. Kokonaisvaltaisen "ilmastotieteellisen" kuvan omaavat tiedemiehet ovat erittäin harvassa jakolinjan molemmin puolin, eikä "ilmastotiedettä" ole minkään yliopiston koulutusohjelmassa.

Sitä paitsi, koska ilmastokeskustelussa ei ole kysymys tieteestä vaan politiikasta, kuten myöhemmin ilmenee, niin mitä merkitystä sillä on, onko skeptikoissa mukana ilmastotutkijoita vai ei? Ainakin oman kritiikkini kärki kohdistuu nimenomaan ilmastopolitiikkaan, vaikka siitä tieteestäkin joutuu toki väkisin jatkuvasti puhumaan.

"Koulutuksen sijaan ilmastoskeptikoiden nokkamiehiä näyttää yhdistävän arvomaailma. Yllättävän moni ilmastonmuutoskriittisen Ilmastofoorumi ry:n aktiiveista ajaa mahdollisimman suurta markkinoiden vapautta, ja yhdistyksen johdosta löytyy yhteyksiä liberaalipuolueeseen." ... "Yllättävän monella nokkamiehistä on myös libertaarit arvot. Libertarismiin kuuluu ajatus mahdollisimman suuresta yksilöiden ja markkinoiden vapaudesta. Suomessa aatetta edustaa Liberaalit-puolue."

No niin! Toisin sanoen ilmastoskeptikot ovat kirjoittajan mukaan riistokapitalisteja, jotka rahankiilto silmissä haluavat tuhota maapallon. Olipas omaperäinen veto! No, kuten kirjoittajalle puhelimessakin totesin, yhteydet Liberaaleihin ja libertaareihin ovat nähdäkseni lähinnä sattumanvaraisia. 

Ilmiö, jota "toimittaja" tässä hakee, on se, että yhdistystoiminnasta kiinnostuneet henkilöt tuppaavat osallistumaan useiden eri yhdistysten toimintaan omien kiinnostuksen kohteidensa puitteissa. Koska liberaaleja on vähän ja yhdistystoiminnasta kiinnostuneita sellaisia vielä vähemmän, ei ole mitenkään ihmeellistä, että Liberaaleissa toimivia liberaaleja toimii myös muissa yhdistyksissä, kuten Ilmastofoorumi ry:ssä. Muiden puolueiden kannattajia on enemmän, joten on huomattavasti epätodennäköisempää, että muita puolueita kannattavat ilmastoskeptikot sattuisivat olemaan aktiivisia ilmastoyhdistyksen lisäksi myös omien puolueidensa johdossa.

Ilmastoskeptikoiden puoluekantoja on muuten tutkittukin, minkä "toimittaja" olisi kyllä halutessaan helposti netistä selvittänyt. Ilmastofoorumi ry nimittäin teki vuonna 2008 netissä kyselytutkimuksen, johon vastasi yli tuhat ihmistä. Skeptikoiden (eli kyselyssä kriittisesti ilmastokysymyksiin suhtautuneiden) suurimmat puoluekannat olivat järjestyksessä Perussuomalaiset ja Keskusta sekä kutakuinkin tasapäisinä Kokoomus ja SDP. Liberaaleja vastanneista taisi olla muutamia, joka tapauksessa alle kymmenen, eli todennäköisesti pitkälle samoja henkilöitä joihin tässäkin viitataan.

Muuten, Liberaalit ry ei edusta libertarismia vaan sosiaaliliberalismia. Virhe on perustavanlaatuinen, sillä periaatteessa sosiaaliliberaali ohjelma ei kovin merkittävästi poikkea vasemmistopuolueiden ohjelmista eikä ole lainkaan libertarismin mukainen. Poliittisen "toimittajan" luulisi olevan selvillä edes poliittisista kysymyksistä. Mutta eihän sitä kaikkea (mitään?) voi toivoa.

"[Ilmastofoorumi ry:n] puheenjohtajana toimii Pasi Matilainen..."

Itse asiassa olen ex-puheenjohtaja, mutta erosin tehtävästä vasta Demarin jutun ilmestymisen jälkeen. (Asiaan ei muuten liittynyt mitään draamaa, vaan kysymyksessä on allekirjoittaneen ekspatriaatio eli pidempiaikainen työhön liittyvä maastamuutto, jonka kanssa mitkään luottamustoimet eivät ole kovin yhteensopivia.)

", jolla on atk-laitteistoja ja ohjelmointikonsultointia tarjoava yritys."

Täh?! Ilmeisesti "toimittaja" osaa kuin osaakin käyttää Googlea, vaikka ei edellä mainittua kyselytutkimusta ollutkaan löytänyt. Soisi hänen silti myös tarkistavansa tietonsa. JSN:n ohjeet eivät koskene puoluelehtien palkkalaisia? Joka tapauksessa, tässä viitattaneen 2008 kunnallisvaalien ajaksi perustamaani toiminimeen, jonka edellä mainittu toimiala on puhtaasti verohallinnon keksintöä. Itse kirjoitin perustamislomakkeeseen toimialaksi "IT-konsultointi", mutta se ei ilmeisesti ollut validi. Toiminimi oli olemassa Sosiaalinen Vaalikone -palvelua varten, joka taidettiin muuten silloin mainita myös jossain demari.fi-sivuston artikkelissa. Lakkautin toiminimen alkuvuodesta 2009, mutta se roikkuu edelleen netin erilaisten yrityshakemistojen sivuilla. (Soittelevatkin penteleet vieläkin! Pro tip: älä koskaan käytä omaa puhelinnumeroasi yrityksen tiedoissa vaan avaa yritykselle oma liittymä.) Todellisuudessa olen (IT-alan) palkkatyöläinen, mutta joo, sehän ei varmaan sopisi "toimittajan" maalaamaan mielikuvaan yhtä hyvin kuin markkinauskovaisen yrittäjän leima.

Minun taustojeni lisäksi kirjoittaja on selvitellyt ainakin kahden muun Ilmastofoorumin aktiivin taustoja googlettamalla ja ihan Facebookista asti. Voin kuvitella "toimittajan" pettymyksen, kun taustalta ei löytynyt yhtään huoltoaseman myyjää tai muunlaista öljyrahaa. Mutta oikeasti hei nyt! Kenet tämä kirjoittaja yrittää vakuuttaa objektiivisuudestaan saati sitten asiastaan julistamalla vastustajiensa taustoja julkisesti? Eikö itse asiasta ole oikeasti mitään sanottavaa, kun keskitytään viestintuojien koulutukseen ja muihin "likaisiin" yksityisasioihin?

"Olet kauppatieteiden kandidaatti. Millä asiantuntemuksella kyseenalaistat ilmastoteorioita?"

Kuten vastauksessani sanoin - ja kuten olen koko puheenjohtajuuteni ajan sanonut - ilmastokeskustelu on enemmän politiikkaa kuin tiedettä. Ilmastopolitiikassa vallitsee täysi varmuus vääjäämättömästä tuhosta ja ihmisen syyllisyydestä siihen. Ilmastotieteessä tällaista varmuutta ei ole, edes IPCC ei puhu täydestä varmuudesta vaan suuresta todennäköisyydestä. IPCC:n raporttien varsinainen ilmastonmuutosta koskeva osuus (WG1) on varsin hyvin tieteellisellä pohjalla, mutta vaikutuksia (WG2) ja torjuntaa sekä sopeutumista (WG3) koskevissa osioissa mukana on hyvin vahvasti politiikka ja ympäristöjärjestöjen lobbaus. WG3:n toinen puheenjohtaja jopa äskettäin myönsi lehtihaastattelussa, että Cancunin ilmastokokouksessa ei ole kysymys ilmastosta tai ympäristöstä vaan maapallon resurssien uudelleenjaosta! 

Ei tarvitse olla ilmastotieteilijä päätelläkseen, että uudelleenjakosuunnitelmat (saati monet muut ilmastopoliittiset kuviot) eivät vaikuta ilmastoon millään tavoin, mutta heikentävät kyllä ihmisten elintasoa ja sitä kautta heidän mahdollisuuksiaan ottaa paremmin huomioon ympäristöasiat kaikessa toiminnassaan.

Suomessa ei valtioneuvostollakaan ole muuten nimettyä ilmastotieteellistä asiantuntijaa, mutta sen sijaan on nimetty ilmastopoliittinen asiantuntija, jolla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Jos "toimittaja" olisi johdonmukainen, hän kysyisi kyseiseltä maisterilta, että millä asiantuntemuksella hän allekirjoittaa ilmastoteoriat. Eihän hänkään ilmastotieteilijä ole. Mutta eihän se olekaan oleellista, vaan se politiikka ja ne poliittiset toimenpiteet, joita ilmastonmuutoksen torjunnan varjolla voidaan tehdä. Kuten jakaa uudelleen maailman resurssit tai ohjata kansalaisten varallisuus suuryrityksille, jotka ovat ilmastoasiassakin hyvää pataa poliitikkojen kanssa.

Ihmissuhteet – Viimeinen Vapaa Markkina

Mietin viikonloppuna kirjoittavani joskus siitä, mitä kaikkea valtio nykyisin sääntelee, rajoittaa, kieltää ja verottaa. Aikani pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että on paaaaaljon helpompi listata asioita, joihin valtio ei millään tavalla puutu. Se on nimittäin erittäin lyhyt lista, koska siihen löytyy vain yksi asia, ja jopa sekin vain varauksin.

Oli vaikkapa seksuaalisesta markkina-arvoteoriasta mitä mieltä tahansa, niin ihmis- ja parisuhteet ovat viimeinen vapaa markkina, sillä ystävyys- ja kaverisuhteiden sekä parisuhteiden muodostus on ainoa asia, johon valtio ei puutu tai sekaannu.

Kaikenlaisia ihmissuhteita voi pyrkiä muodostamaan periaatteessa kenen kanssa tahansa ja jokainen on vapaa valitsemaan, kenen pyrkimyksiin vastaa myönteisesti ja kenen ei. Ihmissuhteet ovat kaikkien osapuolien kannalta vapaaehtoisia. Valtio ei niihin pakota ketään eikä myöskään estä ketään sellaisiin ryhtymästä.

Mutta varsinkin parisuhteissa sääntely toki astuu kuvaan varsin pian. Avioliitot ja rekisteröidyt parisuhteet ovat tietysti lailla säädettyjä, ja niiden solmimisella on muitakin sääntelyseuraamuksia. Lisäksi myös avoliiton sääntely on joidenkin poliitikkojen asialistalla, joskin myös sillä on jo nykyisin vaikutuksia muunmuassa sosiaalitukiin. Näistä johtuen parisuhteiden vapaat markkinat rajoittuvat niiden muodostamiseen.

On hyvä juttu, että saamme sentään valita kumppanimme ja ystävämme, vaikka kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin valtio sekaantuu enemmän tai vähemmän. On varsin mahdollista, että kaikissa maissa tilanne ei ole tältäkään osin yhtä onnellisesti kuin täällä, vaikka viralliset kastijärjestelmät ja muut vastaavat taitavatkin olla kaikissa maissa lakkautettuja. Silti hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään tuon "saamme" -sanan kohdalla.

Se, että saamme tehdä jotakin vapaasti, viittaa siihen, että valtio/hallitsija on suuressa armossaan moisen toiminnan meille sallinut. Aivan kuin valtiolla tai hallitsijalla olisi oikeus tai valta se meiltä edes kieltää! Ihmissuhteiden kohdalla asia onkin jokaiselle päivänselvä, paitsi ehkä niille, jotka vaativat lakisääteisiä oikeuksia ihmissuhteisiin vaikkapa alemman tason miehille tai naisille eli sääntelyä ihmissuhdemarkkinoille.

Jokainen kuitenkin ymmärtää, että kenelläkään ei ole oikeutta puuttua toisten ihmissuhteisiin eikä sitä oikeutta ole myöskään valtiolla. Ajatuskin on absurdi. Samoin kaikki ymmärtävät, että kenelläkään ei ole oikeutta puuttua toisten henkilöön, omaisuuteen, elinkeinoon tai muuhun yksityisasiaan. Silti useimmat eivät pidä mitenkään omituisena ajatusta, että valtiolla jostain kumman syystä sitten onkin valta puuttua toisten henkilöön, omaisuuteen, elinkeinoon ja moneen, moneen muuhun asiaan.

Se, jos mikä, on minusta varsin omituista.

Siksi onkin erityisen päräyttävää, kun kutakuinkin kaikista maailman ongelmista syytetään vapaita markkinoita, koska sellaisia ei ole missään. Paitsi niissä parisuhteissa tietenkin. Eiväthän parisuhteetkaan ole ongelmattomia eivätkä kaikki niistä kestä niin kauan kuin osapuolet alunperin aikoivat, joten pitäisikö niitäkin sitten oikeasti säädellä? Voisiko joku valtion virkamies löytää kaikille sopivat kumppanit ja ystävät, jotta ihmissuhteiden ongelmilta säästyttäisiin?

Ei tietenkään. Ihmis- ja parisuhteiden ongelmathan räjähtäisivät käsiin, jos ne suhteet annettaisiin ylhäältä eivätkä ihmiset olisivat niissä mukana vapaaehtoisesti. Eivät ihmiset silloin sitoutuisi niihin eivätkä kantaisi niistä vastuutakaan ja pelkästään se tuhoaisi useimmat suhteet hyvin varhain. Täysin sama pätee kaikkeen, mitä valtio sääntelee. Sääntely rapauttaa sitoutumisen ja vastuun suoraan suhteessa määräänsä. Muun muassa - sääntelyllä on toki muitakin haittoja - siksi säännellyt markkinat eivät toimi.

Haaste lukijoille: Nimeä ja perustele jokin asia, jota valtio ei mielestäsi sääntele jollain tavoin. Voi olla, etten ole vain miettinyt asiaa tarpeeksi, kun en ihmissuhteiden lisäksi muuta keksinyt. Lähetä ehdotuksesi kommentteihin, niin katsotaan, pääsenkö myöntämään erehtyneeni. :)

Verotuksen hinta

"Veroaste (kokonaisveroaste) on yleisimmin käytetty verotuksen tason mittari eri maissa. Veroasteella tarkoitetaan julkisen sektorin keräämien pakollisten verojen ja veronluonteisten maksujen vuosikertymää suhteessa saman ajanjakson bruttokansantuotteeseen." -- Veronmaksajien keskusliitto

Tämän määritelmän mukainen veroaste ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi Suomen veroaste oli 43,1% viime vuonna, mikä ei ole lähellekään sitä määrää, minkä verran valtio (ja kunnat, mutta luen ne tässä kirjoituksessa valtion osiksi) todellisuudessa verottaa. Todellisen veroasteen laskeminen onkin sitten pari astetta työläämpää, mutta tässä kirjoituksessa esitän suuntaa antavan arvion siitä.

Kuinka paljon valtio kaiken kaikkiaan kerääkään veroja ja veroluonteisia maksuja siitä, että työntekijä tekee töitä ja ostaa antaisemillaan rahoilla tuotteita? Verokertymän purkaminen on itse asiassa yksinkertaisempaa aloittaa tuotantoprosessin alkupäästä.

Olen täältä löytyvään Google-taulukkoon (HTML-versio) laskenut geneerisen mielikuvitustuotteen (Gemitu) verokertymän aina raaka-ainetuottajasta lähtien, kuluttajan ostoskassiin saakka. Koska tuotteen valmistuksen jokaisessa vaiheessa kertyy muun muassa työhön liittyviä veroja ja yhteisöveroja, lopulliseen tuotteen myyntihintaan sisältyykin itse asiassa paljon enemmän veroja kuin pelkkä arvonlisävero. Gemitun hinnassa erilaisia veroja on melkein 43%, mikä pitää suuntaa antavasti paikkansa tavallisten tuotteiden kohdalla, paitsi ettei laskelmani ota huomioon kaikkia veroja, kuten erilaisia valmisteveroja. Tuotteiden keskimääräinen verorasitus on siis todellisuudessa vähintään 43%.

Jotta kuluttaja voi ostaa jonkin tuotteen, hänen on ensin ansaittava palkkaa tai muuta tuloa. Olettaen, että kuluttaja on jyväskyläläinen kirkkoon kuulumaton henkilö, jonka bruttopalkka on 2000 €/kk, hänen tuloveroprosenttinsa on 17. Tällöin hänen nettopalkkansa on 65% siitä summasta, jonka hänen työnantajansa maksaa palkkana, veroina ja sivukuluina hänen palkkaamisestaan. (Ks. Yrittäjät.fi:n Palkkalaskuri) Jotta kuluttajalle jäisi käteen Gemitun hinta 78,25 €, hänen työnantajansa on maksettava yhteensä 120,38 €.

Summa on naurettavan suuri siihen nähden, että Gemitun valmistaminen ja yrittäjien myyntikatteet yhteensä eli tuotteen täysin veroton hinta on 45,00 €. Kaiken kaikkiaan Gemitun valmistamisesta ja ostamisesta ostamiseen tarvittavat ansiot huomioiden valtio siis kerää veroja yhteensä 75,38 € eli noin 63% kuluttajan työnantajan maksamasta rahasta.

Jos verotusta ei olisi lainkaan, kuluttajan ostovoima olisi 1,5 - 2,7-kertainen nykyiseen nähden! Ja tämä on siis alaraja, todellinen veroaste on nykyisin vieläkin suurempi, kun kaikki erilaiset verot otetaan huomioon. Ostovoimakerroin riippuisi siitä, missä suhteessa säästyneet työnteon verot jakautuisivat työnantajan ja työntekijän kesken. Jos työnantaja pudottaisi palkan nykyisen nettopalkan tasolle, ostovoima olisi 1,5-kertainen, jos taas työnantaja maksaisi jo nykyisin maksamansa summan kokonaan työntekijälle palkkana, ostovoima olisi 2,7-kertainen.

Tällä kasvaneella ostovoimalla kuluttaja olisi verotuksen puuttuessa vapaa omien tarpeidensa, mieltymystensä ja harkintansa hankkimaan esimerkiksi niitä palveluita, joilla verotuksen tarpeellisuutta perustellaan.

Verotuksen poistamisella olisi lisäksi työllisyyttä voimakkaasti kehittävä vaikutus, sillä työnteettämisestä tulisi todellisen veroasteen poistumisen verran kannattavampaa. Jos kirvesmies nykyisin haluaa ostaa perheelleen sadalla eurolla ruokaa, hänen palkkaajansa on maksettava yhteensä noin 150 euroa, josta noin 50 euroa menee veroihin ja sivukuluihin. Ilman veroja saman ruokamäärän saisi noin 50 eurolla, jolloin kirvesmies voisi myydä työtään tuolla samalla 50 eurolla. Hänen palkkaamisensa olisi siis sata euroa halvempaa eli samalla rahalla saisi kolme kirvesmiestä, joista jokainen pystyisi ostamaan perheelleen saman verran ruokaa kuin mihin aiemmin vain yksi pystyi.

Lyhyesti sanottuna: Verotus nimenomaan luo juuri sitä työttömyyttä ja köyhyyttä, joilla sen tarpeellisuutta perustellaan. Verotus luo itseäänruokkivan kehän, joka synnyttää lisää työttömyyttä ja köyhyyttä ja sitä kautta tarvetta verottaa lisää, ja kun ei enää voida verottaa lisää, otetaan velkaa niin paljon ja kauan kuin mahdollista...