Kiireellinen To Do -lista

Kirjoitin blogissani syyskuussa 2009, että lama ei ole vielä ohi, vaan pahin on vielä edessä. Kuinka ollakaan, lama ei ole vieläkään ohi ja pahin on edelleen edessä.

Poliitikot ovat ostaneet vippaskonsteilla jatkuvasti lisää aikaa tuossa kirjoituksessani mainitsemien kriisin todellisten syiden ratkaisemisen sijasta ja näin tehdessään ovat pahentaneet tulevaa, väistämätöntä korjausliikettä. Kuplan ei ole annettu puhjeta, vaan siihen on puhallettu yhä lisää kuumaa ilmaa, kuten olenkin ennustanut.

Lopullinen ratkaisu alkaa kuitenkin häämöttää. Euroopan tuoreimmat poliittiset käänteet - siis Ranskan ja Kreikan vaalit - todennäköisesti antavat vauhtia eurobondihaaveille, siis tuolle vihoviimeiselle vippaskonstille, jonka jälkeen oljenkorsia ei enää ole, vaan kupla pääsee vihdoinkin tyhjentymään. Silloin kolme vuotta sitten maalaamani kuvat massatyöttömyydestä ja asuntojen hintojen romahtamisesta ovat todellisuutta, kun vuosikymmenien saatossa velkaantumalla tehty pääoman syöminen ja tuhoaminen paljastuvat koko kauheudessaan.

Vaikka en usko poliittisiin ratkaisuihin, enkä varsinkaan suomalaiseen valtaa pitävään poliitikkokaartiin, heillä olisi vielä nyt mittaamattoman arvokas paikka yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on. Kansainväliset sopimukset todennäköisesti ovat poliittista realiteettia, jota emme voi paeta, mutta jotain erittäin hyödyllistä voisimme kotimaassa ihan omin voimin tehdä.

Seuraavilla toimilla emme voi tulossa olevaa massatyöttömyyttä ja yleistä köyhtymistä kokonaan välttää, mutta niitä voidaan lieventää ja lyhentää merkittävästi, jos toimet toteutetaan ajoissa - eli nyt. (En tosin pidättele hengitystäni.)

1. Työehtosopimusten yleissitovuuden lakkauttaminen

Yleissitovat työehtosopimukset eivät paranna työllisyyttä, vaan parantavat työllisten työehtoja työtaistelutoimenpiteiden uhalla. Tämän voinevat kaikki myöntää. Käytännön seuraus tästä on se, että työn teettäminen on kalliimpaa ja riskipitoisempaa, jolloin yrittäjillä on varaa työllistää vähemmän. Yleissitovien työehtosopimusten vallitessa työttömyys on suurempaa kuin ilman yleissitovuutta. Yleissitovuuden lakkauttaminen ei tarkoita kaikkien työehtosopimusten tai edes ammattiyhdistysten neuvottelemien työehtosopimusten katoamista, vaan ainoastaan työntekijöiden ja työnantajien valinnan- ja neuvotteluvaran sekä työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymistä ja sitä kautta työllisyyden paranemista.

2. Yhteistoimintamenettelyn lakkauttaminen

Myös raskaan yt-menettelyn edellyttäminen lisää työttömyyttä, sillä se tekee palkkaamisesta suuren riskin. Koska yt:t ovat pitkät ja raskaat, yritysten ongelmat kasautuvat ennenkuin niihin ryhdytään. Fire at will vähentäisi työllistämisen riskejä ja joustavoittaisi yritysten toimintamahdollisuuksia, kummankin seurauksen johtaessa työllistymismahdollisuuksien lisääntymiseen.

3. Työnantajamaksujen poistaminen yksityishenkilöiltä ja yksityisyrittäjiltä

Miksi yrittää paikata ongelmaa jollain hassulla kotitalousvähennyksellä, kun voi poistaa itse ongelman? Jopa pienimuotoinen työllistäminen on luvattoman kallista: työntekijän käteen jäävä ansio on suhteettoman pieni työnantajan maksamiin kokonaiskustannuksiin, jolloin pienemmät hommat kannattaa ennemmin tehdä itse, teettää pimeästi tai jättää tekemättä. Suuresta määrästä pieniä hommia kertyy suuret määrät työtä.

4. Yrittäjyyden esteiden poistaminen

Vaikka yrittäjäksi ryhtyminen on Suomessa kansainvälisesti tarkastellen melko helppoa, on edessä silti melkoinen pykäläviidakko, tarpeettomista riskeistä puhumattakaan. Yrittäjyyteen kannustavista ja heitä haikailevista poliitikkojen korupuheista olisi siirryttävä tekoihin ja muun muassa lopetettava yrittäjien pakolliset eläkevakuutukset, yritykseen takaisin sijoitettujen voittojen verotus, yritystuet ja starttirahat, aiemmin epäonnistuneiden yrittäjien rankaiseminen ja muut eläväisen yrittäjäkulttuurin esteet.

* * *

Ja niin edelleen. Tarkkaavainen lukija varmasti löytää punaisen langan mainituista toimista ja pystyy jatkamaan listaa itse.

Valtion näkökulmasta osa mainituista ja vastaavista toimista ovat tietenkin kustannuksia, kun esimerkiksi vero- ja maksutulot vähenevät. Samalla ne ovat kuitenkin säästöä yksityiselle sektorille eli mahdollisuus investoida ja luoda lisää työpaikkoja, kuluttamisesta puhumattakaan.

Toki valtion olisi aiheellista karsia myös kulujaan vähentyneiden tulojensa (vaikka ne eivät lopulta vähentyisikään) kattamiseksi. Hyviä aloituskohteita olisivat muun muassa maataloustukien lopettaminen, TE-toimistojen lopettaminen, kuntien valtionosuuksien (ja samalla kuntien lakisääteisten tehtävien) lopettaminen, ansiosidonnaisen työttömyysturvan lopettaminen ja niin edelleen.

Ehdottamani toimet ja säästöt ovat rankkoja, joten en usko niiden toteutumiseen ennenkuin on liian myöhäistä. Ne ovat myös välttämättömiä, joten ne tulevat myös toteutumaan, mutta vasta kun on liian myöhäistä. Jyrki ja Jutta eivät muuten tule olemaan suosittuja lapsille annettavia nimiä tulevaisuudessa.

Mitä Uuden-Seelannin oppitunneista jäi käteen?

Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa. Mutta mitä tuosta Uuden-Seelannin harjoituksesta oikeastaan jäikään käteen?

Kuten artikkelista opimme, Uudessa-Seelannissa valittiin uudistusmielinen hallitus vuonna 1984 ja uudistusten linjalla - tai ainakin sinnepäin - jatkettiin parisen vuosikymmentä, minkä hedelmiä Maurice P. McTigue tuossa kääntämässäni artikkelissa (tai puheessa) vuonna 2004 kertasi.

Sen jälkeen kehityksen suunta on kiivilintujenkin maassa kääntynyt ja muistuttaa jälleen muita maita: julkinen sektori kuluttaa vuosi vuodelta enemmän ja tietenkin sen paisumista vauhditetaan velkarahoitteisesti. Ainakin talouslukujen osalta McTiguen kuvaamat saavutukset on suurelta osin jo tuhottu ja Uusi-Seelanti on palannut ruotuun sosiaalidemokraattisten maiden sarjassa.

Pienemmän, tehokkaamman ja mahdollisimman vähän ihmisten asioihin sekaantuvan valtiomallin ystävät muistavat historiasta erään toisenkin menetetyn menestystarinan, nimittäin Amerikan Yhdysvallat. Tuo valtio sai alkunsa kapinasta mielivaltaista, tuhlailevaa, velkaantuvaa ja monin tavoin yksityisasioihin sekaantuvaa Englantia vastaan. Se perustettiin pienen valtion periaatteille, jotka kodifioitiin jopa sen perustuslakiin. Tiukka perustuslaki pitikin valtion melko hyvin kurissa aina 1900-luvun alkuun asti, kunnes Yhdysvaltojen kehitys kohti sosialidemokratiaa toden teolla käynnistyi muun muassa sillä kertaa pysyvämmäksi osoittautuneen keskuspankin luomisen myötä. Tänä päivänä Yhdysvallat on yksi maailman velkaantuneimpia ja pöhöttyneimpiä maita, joka sekaantuu kansalaistensa elämiseen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, usein tietenkin suurpääoman ehdoilla.

Yhdysvallat on suurelta osin tuhonnut parin vuosisadan aikana kartuttamansa vaurauden noin sadassa vuodessa, vaikka onkin vielä toistaiseksi maailman vaurain maa - joskin lähinnä enää siksi, että muissa maissa on niinikään kunnostauduttu omien säästöjen syömisessä. Uudella-Seelannilla kesti vastaavasti hieman vajaa vuosikymmen heittää historian roskakoriin parin vuosikymmenen uurastuksen tuottamat uudistukset - puhumattakaan siitä, kuinka kauan Uuden-Seelannin uudistusmieliset saivat käydä poliittista taistelua päästäkseen valtaan toteuttamaan ihannettaan.

Jos siis meidän olisi otettava jotain opiksi Uuden-Seelannin uudistuksista, niin se ei oikeastaan olekaan se, että valtiota voisi pyörittää paremminkin, vaan se, että sen yrittäminen ei itse asiassa maksa vaivaa ja että oikea ongelma vaatii jotain muuta ratkaisua.

Miettikääpä nyt vaikka Suomea. Jos jotkut haluaisivat perustaa uudistusmielisen, sanotaanko nyt vaikkapa klassisen liberaalin, puolueen ja lähteä muuttamaan Suomen valtiota tehokkaammaksi ja kaikin puolin paremmin toimivaksi, niin urakka olisi valtava. Ensinnäkin olisi saatava se puolue perustetuksi, mikä on viime vuosina osoittautunut varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi näissä piireissä (nimim. kokemusta on). Toisekseen kunnolla ja nopeasti valtiota uudistaakseen ei olisi vain pärjättävä vaaleissa, vaan pärjättävä niissä niin hyvin, että voisi perustaa hallituksen yksinään tai päästävä siinä ainakin selvästi määräävään asemaan - puhutaan siis 30-50 prosentin äänisaaliista. Uskottavaa?

Ja vaikka tämä kannatus jollain jumalalliseen väliintuloon verrattavalla ihmeellä saataisiinkin saavutettua ja uudistukset sen voimalla vietyä läpi, niin odotusarvoisesti (koska demokratia) kymmenen tai viimeistään kahdenkymmenen vuoden kuluttua uusi demarisukupolvi uusi Jyrki Katainen etunenässään on pyyhkinyt noilla hienoilla uudistuksilla takapuolensa ja palauttanut sekä julkisen sektorin että valtionvelan vähintään entiselle tasolleen. Jos uudistajat olisivat saaneet raapustettua uudistuksensa perustuslaiksi asti aivan mielettömällä kannatuksella, niin ehkä he olisivat ostaneet niille lisää elinaikaa korkeintaan toiset kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Hurraa.

Ongelma ei ole se, että valtio olisi huonosti hoidettu, läpeensä korruptoituneiden poliitikkojen temmellyskenttä, jossa taikaseinästä riittää rahaa milloin mihinkin kivalta kuulostaviin tarkoituksiin ja jossa kansalaisten oikeuksia voidaan pitää täysin pilkkanaan milloin minkäkin kauniilta kuulostavan ajatuksen nimissä. Tuo on kyllä nykytilanne ja sitä voisi kyllä väliaikaisesti pystyä parantamaan, kuten Uusi-Seelanti todistaa, mutta se ei ole se varsinainen ongelma.

Ongelma on se, että on olemassa valtio, jolla on oikeus tehdä kaikki tuo. Vaikka sitä valtiota saisikin parannettua, sillä on edelleen oikeus myöhemmin palata tekemään kaikkea tuota ja vielä enemmänkin. Ja koska se oikeus on olemassa, sen oikeuden hyväksikäyttäjiä tulee kyllä löytymään. Sillähän valtiota usein perustellaankin, pahojen ihmisten olemassaololla nimittäin ja tarpeella torjuntaan ja rankaisuun. Valtio ei kuitenkaan ole immuuni pahojen ihmisten vaikutukselle, pikemminkin päinvastoin, valta-asema houkuttelee juuri korruptoituneimpia ja häikäilemättömimpiä ihmisiä - toki aidosti hyvää tarkoittavien ihmisten ohella.

Jos uudistusmieliset haluaisivat oikeasti muuttaa valtion pysyvästi paremmaksi, heidän tulisi keksiä, kuinka sitä ei voitaisi koskaan enää muuttaa huonommaksi. En pidättele hengitystäni. Turhien valtion uudistamishankkeiden sijasta voimavarat kannattaisikin suunnata valistustyöhön siitä, että valtio on paitsi haitallinen, myös tarpeeton, ja että kaikki hyvä, jota valtion kautta yritetään tavoitella sekä enemmän, voidaan jopa oikeasti saavuttaa ilman sitä.

 

"Mikä meitä vaivaa?"

Aina kun Suomessa joku tekee jotain kamalaa, kuten tuhopolttaa perheensä, työntää jonkun junan alle tai ammuskelee koulussa, jonkun unohdetun kiven alta ryömii esiin joukko kolumnisteja, toimittajia ja yleisönosastokirjoittelijoita, jotka itsesyytöksessä ja -säälissä rypien kysyvät "mikä meitä suomalaisia vaivaa, miksi me teemme tällaista?" Jos jotain kamalaa tapahtuu maailmalla, kysytään "mikä meitä ihmisiä vaivaa, miksi me teemme tällaista?" Samaan hengenvetoon nämä kollektivismin hävyttömät airueet vaativat yhä uusia turvaverkkoja, yhä enemmän valvontaa ja ennen kaikkea yhä enemmän yhteisvastuuta, jotta "me emme enää tekisi mitään tällaista".

Mitä yhteistä vaikkapa minulla, sinulla, Jenni Tammisella ja Timo Harakalla on? Toki, me olemme kaikki ihmisiä, me kaikki puhumme suomea, meillä kaikilla on Suomen kansalaisuus (tosin sinusta en tiedä), meidän kaikkien on hengitettävä, juotava ja syötävä elääksemme... Me kaikki kuulumme mielivaltaiseen määrään erilaisia ryhmiä, aina noista ihmisyydestä ja suomalaisuudesta lähtien. Ehkä olemme kaikki myös savuttomia, en tiedä. Jos joku ei-tupakoitsija tekee jotain kamalaa, kysymmekö "mikä meitä savuttomia vaivaa?" vai koskeeko yhteisvastuu vain ryhmiä, jotka muodostuvat niistä ominaisuuksista, joita ei voi itse valita?

Yhteisten asioiden lisäksi on yhtä mielivaltainen määrä erilaisia ryhmiä, joihin me kaikki emme kuulu. Esimerkiksi minä ja Timo olemme miehiä, kun taas Jenni on nainen, sinusta en taaskaan tiedä. Jos joku suomalainen mies tekee jotain kamalaa, onko minun ja Timon kysyttävä "mikä meitä miehiä vaivaa?" Jennin joutuessa valitsemaan vaihtoehtojen "mikä meitä suomalaisia vaivaa?" tai "mikä teitä miehiä vaivaa?" välillä, tai käytettävä jopa molempia?

On selvää, että tiettyjen ryhmien (kuten kansalaisuus ja ihmisyys) jäsenille yritetään vierittää yhteisvastuuta toistensa teoista ja usein myös sitä kautta perustella omaa poliittista agendaa, mikä se sitten kulloinkin on. Hyvin epäselväksi kuitenkin jää se, että mistä se yhteisvastuu oikein tulee? Miksi suomalaiset missään tapauksessa olisivat vastuussa toistensa teoista? Me emme ole yhteismieli. Me emme voi tuntea toistemme ajatuksia. Me emme voi määrätä toistemme tekemisiä, eihän meillä ole oikeutta siihen sen paremmin suomalaisina kuin ihmisinäkään. Joten mistä yhteisvastuu?

Me olemme yksilöitä. Meillä on ehkä yhteinen kieli ja sama kansalaisuus, mutta me jokainen olemme yksilöitä. Yksilöt vastaavat teoistaan ja tekemättä jättämisistään ihan itse. Jos joku tekee jotain kamalaa, vastuussa on yksin hän, ei kukaan muu. Ei hänen vanhempansa, ei hänen puolisonsa tai rakastettunsa, eivät hänen lapsensa, ei hänen sisaruksensa, ei hänen ystävänsä, ei hänen naapurinsa, ei hänen kotikuntansa väki, eikä myöskään kukaan toisella puolella Suomea tai maailmaa asuva täysin tuntematon ihminen. Vaikka me kaikki yhdessä pyytäisimme ja vaatisimme yhtä henkilöä tai vaikka useampaakin tekemään jotain kamalaa, me emme olisi vastuussa, vaan ainoastaan se, joka tekee.

Vastuu voisi siirtyä meille muille ainoastaan silloin, kun me vain uhkailemalla ja pakottamalla saisimme tekijän tekemään tekonsa. Pakotimmeko me suomalaiset esimerkiksi Auvisen ja Saaren tekoihinsa? Pakotimmeko me ihmiset Breivikin tekoihinsa? Uhkailimmeko edes?

Yhteisvastuu on valhetta. Voimme olla vastuussa ainoastaan omista teoistamme, vain siitä, ettemme itse tee kenellekään muulle pahaa. Voimme näyttää tästä esimerkkiä ja voimme pyytää, suostutella ja valistaa muita olematta tekemään kenellekään muulle pahaa. Vaikka emme näin tekisi tai yrityksemme epäonnistuisivat, emme silti voi olla vastuussa muiden teoista.

Korostamalla yhteisvastuuta yksilön vastuun sijasta mahdolliset pahantekijät saavat ainoastaan huonon, kannustavan signaalit - ehkä hekään eivät ole yksin vastuussa omista teoistaan, vaan voivat vierittää syyn ikävälle lapsuudelle, koulukiusaajille, ahdasmieliselle uskontoa pakkotyrkyttäneelle mummolle tai ihan vaan kaikille "ahdistavan" tai "ikävän" ilmapiirin luomisesta. Ehkäpä te yhteisvastuun korostajat sittenkin voitte syyttää itseänne.

Yksilön oman vastuun korostaminen olisi hedelmällisempää paitsi mahdollisten pahantekijöiden kohdalla, myös yhteiskunnassa ja politiikassa yleisemminkin. Omat huonot ratkaisut, kuten yletön syöminen, tuhoisa ryyppääminen tai kovien huumeiden nappailu, olisivat omia huonoja ratkaisuja, eivätkä niiden jäljet olisi suinkaan muiden verovaroilla kustannettavia. Yhteiskuntarauhankin kannalta voisi olla elähdyttävää, ettei muita pakotettaisi maksamaan, saati sitten syyllistettäisi, yksien virheistä.

Sama pätee muuten toisinkin päin. Jos suomalainen urheilija voittaa maailmalla tai jos suomalainen keksijä innovoi maailmalla menestyvän tuotteen, niin emme "me" silti ole parhaita - myös ansio kuuluu yksilöille, siinä missä vastuukin.

Miksi anarkomarko ei voi iloita liberaaleista politiikassa

[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]

Päällisin puolin näyttää siltä, että liberaalit, libertaarit ja voluntaristit haluavat viedä yhteiskuntaa samaan suuntaan, pohjautuen yhteiseen arvopohjaan eli yksilönvapauksiin.

Liberaalit - useine eri suuntauksineen - haluavat pääsääntöisesti tehdä valtiosta tehokkaamman ja poistaa siitä mahdollisimman paljon yksilönvapauksia polkevia piirteitä. Libertaarit haluavat mennä pidemmälle, jättäen valtiosta jäljelle vain "välttämättömimmät" osat, kuten maanpuolustuksen, poliisitoimen ja oikeuslaitoksen - joita markkinat eivät väitetysti voi tarjota - sekä verotuksen. Voluntaristit puolestaan torjuvat koko valtion moraalisin argumentein, sikäli kuin se vähääkään nojaa ei-vapaaehtoiseen toimintaan, kuten verotukseen ja pakkokoneistoon.

Erityisesti liberaalit haluaisivat saada libertaarit (sekä tietyin varauksin myös voluntaristit) omaan kelkkaansa argumentoiden, että vallitsevasta nykytilanteesta katsottuna kaikkien ryhmien tavoitteet ovat todellakin samassa suunnassa ja olisi järkevää tehdä yhteistyötä ainakin liberaalien tavoitteiden saavuttamiseen asti, jonka jälkeen liberaalit voisivat siirtyä status quon ylläpitämiseen ja libertaarit yrittämään valtion riisumista edelleen. Olin itsekin tätä samaa mieltä ollessani vielä liberaali.

Ongelmana tässä sinänsä hienolta kuulostavassa ajatuksessa on kuitenkin se, että edes niihin kaikkiin liberaaleihin tavoitteisiin ei tulla koskaan pääsemään.

Syy tähän valitettavaan tosiasiaan on siinä, että valtio on luonnostaan epäliberaali. Se ei kunnioita yksilönoikeuksia, vaan ainoastaan vahvemman (eli itsensä) oikeutta sekä valtaapitäviensä että valtaapitävien vallan turvaavien eturyhmien etuja. Toimivan poliittisen järjestelmän omaava valtio tuottaa jatkuvasti lisää yksilönoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä tyydyttääkseen erinäiset eturyhmänsä, jotka takaavat sen jatkuvuuden.

Kuvitellaanpa esimerkinomaisesti, että valtio on aikojen kuluessa säätänyt tuhat kappaletta yksilönoikeuksia eri tavoin loukkaavia lakeja. Kuvitellaan lisäksi, että kuvaan astuu verrattain voimakas liberaalipuolue tai useiden puolueiden liberaalisiivet, jolla/joilla on vaikkapa 15 prosentin kannatus.

Jos olemme oikein optimistisia, voimme kuvitella, että vuosien ja taas vuosien työn tuloksena liberaalit saavat suoraan kumottua sata näistä epäoikeudenmukaisista laeista. Lisäksi he voivat saada aikaan yhden niin suuren muutoksen (esim. perustulo), että se kertalaakista kumoaa toiset sata yksilönoikeuksia loukkaavaa lakia. Wau, loistavaa, kukapa ei tätä kannattaisi! Vapaushan etenee ja sitä rataa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että eivät ne muut poliittiset voimat lepää laakereillaan sillä välin kun liberaalit työskentelevät yötä päivää lisätäkseen yksilönoikeuksia. Vanhojen lakien kumoamisen lisäksi liberaalit saavatkin painaa niska limassa töitä taatakseen edes nykyisen onnettoman status quon, kun hyysääjät, holhoajat ja muut fasistit puskevat uusia yksilönoikeuksia kaventavia lakiehdotuksia kuin liukuhihnalta.

Koska tiedämme, että lakikokoelmien laajuus kasvaa nykyisin lähes eksponentiaalisesti, voimme ravistaa hihasta, että samassa ajassa (vuosia + vuosia) antiliberaalit, siis se parlamentin 85% enemmistö suoltaa ulos tuhatkunta yksilöitä kurmoottavaa lakialoitetta. Tehkäämme kuitenkin jälleen kerran optimistinen myönnytys sinnikkäälle liberaalijoukkiollemme ja olettakaamme, että he urhoollisesti saavat torpattua jopa puolet näistä aloitteista. Edelleen, wau, loistavaa!

Ja mikä oli se lopputulos? Vuosien ja vuosien uurastuksen jälkeen yksilöitä kyykyttäviä lakeja on 1300 kappaletta. Wa... Ööh? No oliko se nyt sen arvoista? Toki, 1300 lakia on vähemmän kuin 2000, mutta on hankala nähdä, kuinka vapaus olisi tässä lisääntynyt. Esimerkki on toki kuvitteellinen, mutta mielestäni varsin suuntaa antava todellisuuden suhteen.

Tärkeää on myös muistaa se, että päästäkseen edes tuohon pisteeseen, edes tuohon 1300 yksilönoikeuksien loukkaukseen kahdentuhannen sijasta, liberaalien sankareidemme on tuettava kaikkea sitä, mitä valtio "yhteistuumin" saa aikaan. Jos he jääräpäisesti kieltäytyvät yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa, he eivät pienellä vähemmistöllään saa aikaan mitään muuta kuin korkeintaan paljon älämölöä, jos edes sitä. Kumotakseen 200 vanhaa lakia ja estääkseen 500 uutta lakia heidän on aktiivisesti osallistuttava 500 uuden lain synnyttämiseen.

Siinä missä liberaalit (ja libertaarit) näkevät tuhat yksilönoikeuksia polkevaa lakia, tinkimättömämmät yksilönoikeuksien puolustajat, voluntaristit ja anarkomarkot, näkevät vain yhden vastuksen. Heille kaikki nämä tuhat lakia ovat yhtä ja samaa, nimittäin epäliberaalin valtion pakkovallan kulloisiakin ilmentymiä.

Voluntaristeille tie kohti yksilönvapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa ei kulje valtion ja politiikan kautta. Sen sijaan voluntaristit haluavat murentaa sen yhden heiveröisen pilarin, jonka varassa tuo koko valtion tiiliseinä seisoo. Se pilari muodostuu niistä kaikista ihmisistä, jotka valtiota tukevat, joko saadakseen sen toteuttamaan oman tahtonsa, oli se sitten liberaali tahto, libertaari tahto tai jotain muuta, tai koska ovat siitä tavalla tai toisella riippuvaisia. Tietenkään voluntaristit eivät hyökkää näitä ihmisiä vastaan, vaan yrittävät argumentoida ja suostutella heidät järkiinsä, tai ajavat muita keinoja, joilla ihmiset tulevat riippumattomammiksi valtiosta, kuten teknologian kehittymistä.

Joka tapauksessa, voluntaristeille liberaalit (ja libertaarit) ovat osa tuota pilaria, osa ongelmaa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä liberaalien yksittäiset voitot vapauden puolesta voivatkin maistua makealta, pitkässä juoksussa se taistelu tullaan häviämään epäliberaaleille - kunnes moraali ja teknologia vapauttavat ihmisen valtiosta kokonaan. Olisikin kaikille hyväksi, jos niin liberaalit kuin libertaaritkin suuntaisivat tarmonsa valtiota tukevan pilarin murentamiseen sen sijaan että tukisivat ja olisivat osa sitä. Jos he siis ovat yksilönoikeuksien asialla...

Sosiaaliturva ei ole pyramidihuijaus!

Kuten kaikki tietävät, pyramidihuijauksessa ihmisille luvataan suuria tuottoja sijoitusta tai osallistumismaksua vastaan, mutta todellisuudessa ensimmäisten sijoittajien tuotot maksetaan myöhempien sijoittajien maksuista, huijauksen pyörittäjän vetäessä päältä oman muhkean siivunsa. Huijaus päättyy viimeistään kun uusia huijattavia ei enää liity mukaan riittävästi kattamaan aiemmille luvattuja tuottoja, jolloin huijarit pyrkivät pikimmiten siirtymään voittoineen nauttimaan etelän hetelmiä.

Viime aikojen tunnetuimpia pyramidihuijauksia - tai Ponzi-juonia, kuten ilmiö tunnetaan maailmalla ensimmäisen suuren pyramidihuijarin Charles Ponzin mukaan - ovat Hannu Kailajärven WinCapita-valuuttakauppahuijaus ja Bernie Madoffin sijoitusrahastohuijaus.

Joskus poliittisten irtopisteiden kalastelijat kuitenkin viittaavat huomattavasti mittavampaan pyramidijuoneen nimeltä sosiaaliturvajärjestelmä. Päällisin puolin sosiaaliturva - julkinen eläkejärjestelmä mukaanlukien - kieltämättä näyttääkin pyramidihuijaukselta, jossa nuoret sukupolvet maksavat suurten ikäluokkien sosiaaliturvan ja eläkkeet jääden kuitenkin itse aikanaan nuolemaan näppejään ikäluokkien pienentyessä. Samalla poliittinen luokka ja virkamiesarmeija hankkivat oman elantonsa kuorien järjestelmästä kermat päältä.

Tämä rinnastus on todellisuudessa virheellinen ja oikeasti varsinainen loukkaus pyramidihuijauksia kohtaan.

Pyramidipelien oleellinen piirre sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna on se, että niiden osallistujat ovat vapaaehtoisia. Kenties ahneutensa sokaisemia ja varmasti huijareiden huijaamia, mutta yhtäkaikki mukana täysin omasta vapaasta tahdostaan.

Lisäksi pyramidihuijattavat voivat sijoittaa peliin vain omaa omaisuuttaan tai velkarahaa. He eivät voi sijoittaa muiden varoja saati pantata lastensa tai lastenlastensa tulevaisuutta mukaan huijaukseen.

Sosiaaliturvassa tämä on täysin toisin. Sosiaaliturvajärjestelmän kustannuksiin on jokaisen pakko osallistua, niin työntekijöiden kuin työnantajienkin. Palkasta pidätetään sosiaaliturvamaksut automaattisesti ja tavallaan piilotettuna osuutena työnantajien on maksettava työllistämisen sivukuluina lisää rahaa sosiaaliturvajärjestelmään. Ken tältä yrittää välttyä harmaan talouden kautta verot ja maksut kiertämällä, on pian kohtaava lain pitkän kouran.

Sama lain pitkä koura takaa sen, että lapsemme ja lastenlapsemme omine jälkipolvineen tullaan pakottamaan osallistumaan järjestelmän kustannuksiin tahtoivat he sitä tai eivät. Ikäluokkien pienentyessä tulevien polvien taakka tulee vain kasvamaan yhä suuremman osan väestöstä jäädessä saavalle puolelle maksavan puolen sijaan.

Vertailtavina on siis vapaaehtoisesti huijatuksi tuleminen ja pakottaminen mukaan suureen huijaukseen, viime kädessä lain pitkän kouran kantamalla aseella uhattuna. On todellakin loukkaus Hannu Kailajärveä, Bernie Madoffia, Charles Ponzia ja muita huijareita kohtaan tulla verratuksi moiseen vääryyteen!

Vaikka he ovatkin pahimmanlaatuisia huijareita, he ovat moninverroin eettisempiä kuin sosiaaliturvajärjestelmä. Ajatelkaa kuinka mahtavaa olisikaan, jos sosiaaliturva voitaisiin nostaa edes yhtä eettiselle tasolle kuin pyramidihuijaukset! Jos siitä vain tehtäisiinkin vapaaehtoinen eikä ihmisiä pakotettaisi mukaan saati jälkipolviemme tulevaisuutta uhrattaisi sen alttarilla!

Kauheudessaan kaunis ajatus, mutta toiveeksi taitaa jäädä poliittiset päättäjämme tuntien. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan he kyllä muistavat tuomita nämä pienemmät ja eettisemmät huijarit, mutta itse ovat tietenkin perinteiseen tapaan lakien yläpuolella.

 

[h/t Stefan Molyneux: Social Security is not a Ponzi Scheme!]

Kielletään kaikki!

Kun viisi vuotta sitten ehdotin vähemmän kuin puoliksi vakavissani kaiken kieltämistä, en arvannut, että joskus ehdottaisin sitä myös hieman enemmän vakavissani.

Erään nettikuvan innoittamana pohdiskelin nimittäin jälleen kerran kannabiksen ja muiden huumeiden laillistamiskysymystä sekä niiden nykystatusta laittomina aineina. En ole aivan varma, miten päädyin tuossa wanhassa kysymyksessä hieman uusille urille, mutta yllätyin hieman itsekin uudesta havainnostani.

Kun kannabiksen nykytilaa miettii tarkemmin, niin ei voi olla huomaamatta, että eihän siinä juurikaan vikaa ole. Ihmiset ostavat ja myyvät sitä, polttelevat ja leipovat muffinseihin, ja niin edelleen. Kauppa käy ja sekä ostajat että myyjät ovat tyytyväisiä, eikä ketään pakoteta mihinkään. Kuulostaa aivan vapaalta markkinataloudelta! Tilanne olisi kerrassaan erinomainen, elleivät valtion korstot ottaisi kiinni, vangitsisi ja sakottaisi satunnaisesti kiinnisaamiaan vapaaehtoisen kaupankäynnin osapuolia.

Kannabiksen laillistamista koskeva keskustelu käy kuitenkin kuumana ja suuri joukko ihmisiä yrittää tosissaan ajaa sen laillistamista. Mutta mitä laillistamisesta sitten seuraisi, ilmeisen valtion korstojen harrastaman pamputtamisen loppumisen lisäksi siis? No tietenkin lisää pamputtamista, joskin eri muodossa.

Laillinen kannabis olisi vahvasti säädeltyä, kuten tupakka, alkoholi ja eri asteisesti kaikki muutkin kaupoista saatavat tuotteet. Vain tietynlainen, vain tietyllä tavalla pakattu, vain tietyissä paikoissa viljelty, vain tietyissä paikoissa myytävä ja vain tiettyjen valmistajien tuottama kannabis kelpaisi lainsäätäjille ja byrokraateille lailliseksi aineeksi.

Lisäksi verotus astuisi mukaan koko tuotanto- ja myyntiketjuun. Yht'äkkiä sekä kannabiksen tuottajat että myyjät olisivat verovelvollisia tuloistaan, puhumattakaan kuluttajahintaan ilmestyvistä valmiste- ja arvonlisäveroista.

Tätäkö kannabiksen laillistamista ajavat oikeasti haluavat? Valinnanvara vähenisi ja tavara kallistuisi, verokarhun ja sääntelystä kicksinsä saavien byrokraattien hieroessa karvaisia käsiään. Lisäksi sääntelyn ulkopuolisten kannabistuotteiden tuottaminen, myyminen ja maahantuonti säilyisi varmasti kiellettynä tai rajoitettuna, aivan kuten tupakan ja alkoholin kohdalla. Ollaanko tässä vapaaehtoisesti tarjoutumassa vaihtamaan yksi paha moneen pienempään?

Kannabiksen nykytila laittomana aineena olisikin kerrassaan täydellinen, jos valtio ei pamputtaisi osallisia. Käräjien kautta tapahtuvan pamputtamisen vaihtaminen sääntelyn ja verotuksen kautta tapahtuvaan pamputtamiseen ei kuitenkaan vähennä pamputtamista vaan lisää sitä. Kannabiksen laillistajat kysyvät siis valtiolta, että voisiko tämä lyödä heitä sata kertaa nyrkillä sen sijaan että löisi kerran pesäpallomailalla.

Itse en tykkää väkivallasta yhtään sen enempää, vaikka se olisi kuinka hienovaraisempaa ja lievempää. Ainoastaan aloitteellinen väkivallattomuus on sivistynyttä. Tästä näkökulmasta looginen vastaus kannabiskysymykseen olisikin kaivautuminen syvemmälle maan alle. Pamputtaminen vähenisi välttämättä, kun osallisia ei saataisi niin paljon kiinni.

Tällä johdannolla pääsemmekin varsinaiseen asiaan. Jos vastustamme kaikkinaista pamputtamista ja väkivaltaa, niin emme voi haluta siirtää pimeillä (vapailla) markkinoilla olevia hyödykkeitä ja palveluita laillisille (säännellyille) markkinoille. Kääntäen on selvää, että vapaat markkinat laajenisivat, jos entistä useampi hyödyke ja palvelu kiellettäisiin. Ergo, kielletään kaikki!

No, kaiken kieltäminen on tietenkin käytännössä mahdotonta. Edes pähkähulluin joukko poliitikoita ei ottaisi asiakseen kieltää vaikkapa leipää ja maitoa, jos kohta veden kieltoa on silloin tällöin eri maissa poliitikkotasoltakin väläytelty. Mutta jotain vikaa järjestelmässä on, kun minkä tahansa hyödykkeen ja palvelun voisi toivoa olevan mieluummin laiton kuin laillinen.

Yksi kieltolakipolitiikan mielenkiintoisimpia lieveilmiöitä on muuten se, että se saa käytännössä yksinään aikaan pimeiden markkinoiden haitallisina pidetyt lieveilmiöt, kuten myyjien (usein järjestäytyneen rikollisuuden) häikäilemättömyyden, selvästi rikollisen toiminnan ja jopa jonkinlaisen käytännön toteutuksen porttiteoriasta.

Syy tähän on yksinkertaisesti se, että jonkin asian ollessa laitonta, turvallisuushakuiset (eli ns. lainkuuliaiset) yrittäjät eivät sille markkinalle lähde, jättäen pelikentän vapaaksi ehkä vähemmän yrittäjähenkisille ja -taitoisille mutta riskinottohalukkaammille laveamman tien kulkijoille. Toisin sanoen, kieltolakipolitiikka on suoraa tukea järjestäytyneelle rikollisuudelle rajatessaan rehelliset ja mahdollisesti kyvykkäämmät yrittäjät pois kilpailusta.

Kaiken kieltäminen voisi muuttaa tätä siinä mielessä, että kaikki yrittäjät olisivat osa pimeitä markkinoita, jolloin heillä ei olisi mitään syytä jättää esimerkiksi kannabiskauppaa järjestäytyneen rikollisuuden käsiin.

Luonnollisesti kaiken kieltäminen johtaisi myös valtion rahoituspohjan tuhoutumiseen ja siten valtion kaatumiseen, jolloin kaikesta tulisikin sallittua. Ei huono sekään.

Savolaiset ovat oikeassa

Sananvapautta vastaan hyökkäävät poliitikot, kolumnistit ja bloggarit ovat jälleen aktivoituneet. Heidän lempiaivopierunsa on tyypillisesti se, että sananvapaus on toki todella tärkeä, mutta että sananvapauteen liittyy aina vastuu. Tällä perustellaan sitä, että ihan kaikkea ei saisikaan sanoa, vaikka sana onkin vapaa, ja jos sitten sanookin jotain tähän kategoriaan kuuluvaa, niin sakkojen lisäksi voi häkki heilahtaa.

Kuten kaikki tietävät, Savossa asiat ovat toisin. Siellä vastuu siirtyy kuulijalle, ainakin siis ehdan savolaisen huastellessa. Vaikka tämä asia todetaankin useimmiten enemmän tai vähemmän huumorimielessä, niin silti se näyttää tekevän Savosta likipitäen ainoan paikan koko mualimassa, jossa asia ymmärretään oikein.

Mutta otetaanpas hieman pakkia ja palataan perusasioihin. Meillä kaikilla on aivot ajattelemiseen; äänihuulet, kieli, keuhkot, henkitorvi, hampaat ja huulet, jotka osallistuvat äänen ja puheen tuottamiseen; korvat sisäosineen kuulohavaintojen tekemiseen; sekä sormet, joista on suunnaton apu kirjoittamisessa, puhumattakaan koko joukosta muita ruumiinosia, joilla voimme tehdä yhtä jos toistakin.

Voinemme myös melkoisella varmuudella todeta, että jokainen meistä omistaa yksinoikeudella oman kehonsa kaikkine sen osineen, eikä näin ollen kukaan omista kenenkään muun kehon mitään osaa. Eikö niin? Minun ei tarvinne kertoa, mitä eriävän mielipiteen jättäminen tähän asiaan käytännössä tarkoittaisi.

Aivomme ovat meille täysin yksityiset. Niiden tilaa ja sisältöä ei voi kukaan muu havainnoida. Ajattelunvapaus on siis väistämättä aina täysi, koska vaikka ajatusrikokset lisättäisiinkin rikoslakiin, rikollisia ajatuksia ei voitaisi koskaan löytää ennen kuin aivojen omistaja pistää ajatuksensa täytäntöön. Toisin sanoen, koska omistamme aivomme, voimme tehdä niillä mitä ikinä haluammekin. Tietynlaisten ajatusten kieltäminen tai tietynlaisten ajatusten pakottaminen loukkaisivat omistusoikeuttamme omiin aivoihimme, vaikka tällaisen kiellon tai pakon toimeenpano ja valvonta olisivatkin mahdottomia.

Kuten edellä todettua, myös ääni- ja kirjoituselimemme ovat meidän jokaisen loukkaamatonta yksityisomaisuutta. Voimme siis tehdä niillä mitä ikinä haluammekin eli sanoa, laulaa, huutaa, kuiskata sekä kirjoittaa ja piirtää mitä ikinä mieleen juolahtaakin. Sananvapaus, tiedättehän. Tietynlaisen puheen tai kirjoituksen kieltäminen (tai pakottaminen) loukkaisi omistusoikeuttamme näihin oman kehomme osiin.

Omaa kehoamme koskeva omistusoikeus kohtaa rajansa siinä, että vaikka voimme tehdä kehollamme mitä ikinä haluammekin, niin emme voi tehdä sellaisia asioita, jotka loukkaavat jonkun toisen samaa oikeutta. Emme siis voi nyrkillämme lyödä toista ihmistä, koska se loukkaisi tuon toisen ihmisen omistusoikeutta hänen kehoonsa. Itseämme toki voimme lyödä, jos siltä tuntuu.

Puheen ja kirjoituksen kohdalla ristiriita tulee vastaan korvissa ja silmissä. Se, että omistamme korvamme ja silmämme, tarkoittaa oikeuttamme päättää muun muassa siitä, mitä kuuntelemme, mitä luemme, mitä emme kuuntele ja mitä emme lue. Sananvapauden rajoittaminen loukkaisi myös oikeuttamme kuulla ja lukea noita kiellettyjä asioita. Toisaalta, jos henkilö A puhuu jotain, mitä henkilö B ei halua kuunnella, ristiriita on valmis. Molemmilla on yhtä suuri omistusoikeus puhe- ja kuuloelimiinsä, joten itsensä omistamisen oikeudesta ratkaisua riitaan ei voi juontaa. Tällöin avuksi on otettava muut omistusoikeudet. Esimerkiksi jos B omistaa tilan, jossa A puhuu, hän voi pyytää A:ta lopettamaan tai poistumaan. Jos taas tilan omistaja on A, hän voi pyytää B:tä jatkamaan kuuntelemista, tukkimaan korvansa tai poistumaan. Jos tilan omistaa C, hän voi pyytää haluamaansa osapuolta tai heitä molempia poistumaan.

Kirjoitusten ja piirrosten kohdalla asia on toki vielä yksinkertaisempi. Jos B ei pidä A:n tuotoksista, hän voi kääntää sivua, vaihtaa nettisaittia tai tv-kanavaa, tai ihan vain ummistaa silmänsä. Jos taas C omistaa sanomalehden, hän ja vain hän päättää mitä sen sivuilla julkaistaan, eikä A:lla tai B:llä ole mitään oikeutta saada kirjoituksiaan julkaistua siinä lehdessä. Sananvapaus ei sisällä oikeutta saada sanomaansa julki muiden omistamissa medioissa.

Entä jos A kertoo B:lle, että C on tyhmä ja että tyhmät ihmiset pitäisi hakata, ja B tästä innostuneena menee ja hakkaa C:n? Onko A:lla tällöin sen paljon puhuttu sananvapauteen liittyvä vastuu puheestaan ja onko A osasyyllinen B:n tekoon?

Ei ole. Edellä esitetyn mukaisesti tässä tilanteessa A käyttää omistusoikeuttaan puhe-elimiinsä ja B käyttää omistusoikeuttaan kuuloelimiinsä. Kun viesti saavuttaa B:n itseomistamat aivot, kaikki mitä tapahtuu sen jälkeen, on vain ja ainoastaan B:n käsissä. Hän voi päättää, että A on itse tyhmä kun moisia puhuu, eikä tyhmiä muuten saa hakata. Hän voi siis päättää olla luottamatta A:han. Toisaalta, hän voi ottaa A:n viestin vakavasti ja vieläpä uskoa hänen älyttömän väitteensä hakkaamisesta. Kolmanneksi, hän on jo aiemmin saattanut päättää hakata B:n omien syidensä vuoksi.

Jos B sitten hakkaa C:n, se on ensinnäkin hänen oma päätöksensä ja toisekseen hänen ja vain hänen oma tekonsa. Kukaan muu ei voi olla siitä teosta vastuussa kuin B, ei edes vaikka voisimme jotenkin osoittaa, että kimmoke tekoon tuli A:n puheista eikä B:n omista aiemmista ajatuksista, mitä emme tietenkään voi tehdä, koska B:n aivojen sisältöön emme pääse käsiksi.

Mitä yhteiskunta siis voi tehdä A:lle, joka ilmiselvästi pyrkii yllyttämään ihmisiä hakkaamaan toisia ihmisiä? Ei mitään. Emme voi koskaan etukäteen tietää, ottaako kukaan A:ta vakavasti, emmekä jälkikäteen voi varmasti tietää, johtuiko jonkun muun teko A:n puheesta. Ja vaikka voisimmekin, vastuu on silti vain ja ainoastaan tekijän. Ajankohtaisesti verraten, ei sen paremmin lutkamainen pukeutuminen kuin lutkamainen puhekaan oikeuta raiskaukseen. Vastuu on aina vain ja ainoastaan tekijän.

Yksilöinä voimme kuitenkin tehdä jotain jokaiselle "A":lle, jos nämä heittäytyvät tuollaiseen naurettavaan käyttäytymiseen. Voimme kertoa jokaiselle A:n kuulijalle, että A on väärässä, pyrkien siten vähentämään A:n mahdollista onnistumista. Ja koska A on naurettava väittäessään, että ihmisiä saa hakata, voimme myös ihan vain nauraa A:lle. Toki itse suosittelen perusteltua keskustelua A:n argumenttien virheistä, mutta joskus nauraminen on ihan hyvä vaihtoehto.

Yksityisaseet sivistysvaltioissa – unohdettu näkökulma

Erkki Tuomioja (sd.) on tunnetusti sitä mieltä, että "sivistysvaltiossa tuliaseet kuuluvat vain viranomaisten käyttöön". Toisin sanoen, Erkki Tuomiojan mielestä sivistysvaltiossa tuliaseet eivät kuulu yksityisten kansalaisten käyttöön. Jää kuitenkin epäselväksi, ovatko Tuomiojan mielestä sivistysvaltioita sellaiset maat, joissa yksityinen aseenomistus on kielletty. Ryhtymättä veikkaamaan Tuomiojan mielipidettä asiasta, tarkastelkaamme yksityistä aseenomistusta historialliselta ja geopoliittiselta kantilta.

On koko joukko maita, joissa yksityisen aseenomistus on joko ollut tai on nykyisinkin kiellettyä. Yksi tunnetuimmista ja suurimmista on tietenkin edesmennyt Neuvostoliitto, jonka suuri ystävä Erkki Tuomioja on ainakin ennen ollut. Jos oletamme, että Tuomioja piti tai pitää Neuvostoliittoa sivistysvaltiona, tämä voisi tukea veikkausta, että Tuomiojan mielestä yksityisen aseenomistuksen kieltäminen on sivistysvaltion merkki.

Syyriassa yksityisen aseenomistuksen vitsaus on lähestulkoon saatu kitkettyä pois väestöstä, eikä yksityisomisteisia aseita ole kuin 3,9 sataa asukasta kohti (Suomessa 45,7). Vastikään Erkki Tuomioja vastusti äänekkäästi Syyrian Haman kaupungin väkivaltaisuuksia. Ensin luulin, että hän tarkoitti Syyrian armeijan vyörymistä kaupunkiin panssarivaunujen voimalla, mutta saattoiko hän sittenkin tarkoittaa hamalaisten aseellista puolustautumista?

Libyan viranomaisilla on huomattavasti enemmän työsarkaa yksityisen aseenomistuksen hävittämisessä, sillä sataa asukasta kohti aseita on siellä jopa 15,5, joskin 178 maan listalla siellä on vain 40. eniten aseita suhteessa väkilukuun (Suomessa 4. eniten). Joka tapauksessa, nuo tilastot lienevät vanhentuneita, sillä vastahan ranskalaiset pudottivat Libyan kansalaisille sankoin joukoin aseita. Niinpä, aseelliseen puolustautumiseen omaa hallitustaan vastaan. Tuomioja ei tainnut sentään vastustaa ranskalaisten Libyan kansalaisille tekemää aselahjoitusta, vaikka se tulikin yksityiseen käyttöön?

Yhdysvallat, tuo yksityisen aseenomistuksen mekka (88,8 asetta per sata kansalaista), omaa myös oman palansa historiaa sivistyksen vastaisten yksityisaseiden hyötykäytöstä. Vaikka amerikkalaiset siirtokuntalaiset saivatkin vapaussodassaan 1775-1783 Isosta-Britanniasta (omaa laillista hallitustaan vastaan taistelemiseen) apua Ranskalta, Espanjalta ja Alankomailta, olisiko koko rytäkkää edes syntynyt, ellei jokaisella itseään kunnioittavalla siirtokuntalaisella olisi ollut oma ase käytössään? Epäilemättä Tuomioja ei sitä harmittelisi, jos näin olisi päässyt käymään.

Noilta ajoilta on muuten joidenkin Yhdysvaltain osavaltioiden, kuten New Hampshiren, perustuslakeihin periytynyt niin kutsuttu "oikeus vallankumoukseen" -pykälä, joka kuuluu New Hampshiren kohdalla karkeasti suomennettuna näin: "Valtion ollessa perustettu koko yhteiskunnan yhteiseen hyötyyn, suojeluun ja turvallisuuteen, eikä minkään yksityisen edun ajamiseksi tai yhden ihmisen, perheen tai luokan ansioksi; joten milloin tahansa valtion päämäärien vääristyessä ja yleisen vapauden selvästi vaarantuessa, ja kaikkien muiden oikaisukeinojen osoittautuessa tehottomiksi, kansalla on oikeus ja sen pitäisikin uudistaa vanha tai muodostaa uusi valtio. Oppi siitä, ettei mielivaltaista valtaa tai sortoa tulisi vastustaa, on absurdi, nöyristelevä ja tuhoisa ihmiskunnan hyvän ja onnellisuuden kannalta."

Sinänsä ymmärrettävistä syistä edes yksityisen aseenomistuksen hanakimmat puolustajat eivät nykyisin erityisen innokkaasti muistuta siitä, että yksityisaseet ovat valtion viimeinen este käyttää rajatonta mielivaltaa kansalaisiaan kohtaan. Ei muistuteta edes siitä, että yksi kaikkien historiallisten totalitaaristen liikkeiden ensimmäisiä tekoja on riisua kansa aseista. Näin menetteli Stalin 1929 riisuessaan voitosta voittohon marssivan neuvostokansan aseista. Näin menetteli Hitler 1938 Kristalliyön jälkeisenä päivänä riisuessaan juutalaiset aseista. Näin menetteli Mussolini Italiassa. Ja niin edelleen.

Mao Zedong kirjoitti 1938: "Kaikki poliittinen voima tulee aseen piipusta. Kommunistisen puolueen täytyy komentaa kaikkia aseita, jolloin niitä ei koskaan voida käyttää komentamaan puoluetta." Niinpä.

Ei, en väitä, että suomalaisten tarkkuuspistooleilla, kivääreillä ja haulikoilla pysäytettäisiin mielivaltainen, totalitaristinen hallitus, jos sellainen [köh köh] joskus Suomeen tulisi, saati sitten ulkoinen hyökkääjä. Amerikan siirtokuntalaisten kivääreillä näin toki osittain tehtiin, mutta ei vastapuolellakaan vielä silloin ollut paljon kummoisempaa. Siitä huolimatta totalitaristiset hallitukset ovat aina pyrkineet riisumaan kansan aseista. Jo yksin se on merkki siitä, että kansalaisten aseet olisivat valtion mielivallalle ainakin hidaste, jos nyt ei este. Sanooko kenellekään muuten enää mitään nimi Eugen Schauman?

Ja ei, en väitä, että Erkki Tuomioja asevastaisella intoilullaan olisi valmistelemassa Suomeen totalitaristista hallitusta. Hän on todistetusti kannattanut sellaista ainakin joskus ainakin tietyissä muissa maissa, mutta mikään ei todista, että hän kannattaisi sellaista juuri nyt tai lähitulevaisuudessa Suomeen. Jos hänen tavoitteensa kuitenkin sattuisi toteutumaan, se kyllä edesauttaisi sellaisen mahdollista syntymistä.

Ja ei, A. B. Breivikillä ei ollut oikeutta tehdä sitä, mitä hän teki, eikä se liity tähän asiaan mitenkään.

En kannata aseellista toimintaa valtiota vastaan, kuten en mitään muutakaan väkivaltaa, mutta mielestäni sitä vihoviimeistä keinoa ei tule missään tapauksessa viedä kansalta pois.

Piste sodalle – ja muillekin kammottavuuksille

Kauan sitten, noin vuonna kukka, Donovan lauloi hittinsä Universal Soldier, jonka Hector sittemmin levytti suomeksi nimellä Palkkasoturi. Kuuntelin nuorempana, aatteellisesti joskaan ei vaatteellisesti hipahtavana kautenani usein tuota Donovanin biisiä ja nyt olen löytänyt sen ämpärikokoelmani kätköistä uudelleen. Hieno kappale.

En ole aivan tyytyväinen Hectorin esittämään versioon, joten käännän tähän itse uudelleen tämän kirjoituksen kannalta keskeiset kohdat, välittämättä musiikillisista seikoista.

"Hän on se, joka antaa kehonsa
sodan aseeksi,
ja ilman häntä tämä tappaminen ei voi jatkua."

"Hän on sotilas ja häntä on todella syyttäminen.
Hänen käskynsä eivät enää tule kaukaa,
vaan sieltä ja täältä ja sinulta ja minulta.
Veljet, ettekö näe,
näin emme laita loppua sodalle."

Kuten näemme, Donovan syyttää sodasta ensisijaisesti sotilaita, jotka suostuvat sotimiseen. En kiellä, etteikö sotilaitakin kävisi syyttäminen, kun he eivät kyseenalaista muuhun kuin puolustussotaan annettuja käskyjään.

Todellista syytä sotiin Donovan kuitenkin vain sivuaa lopussa. Siitä annan seuraavaksi puheenvuoron ranskalaiselle tuomarille, diplomaatille ja runoilijalle Étienne de La Boétielle (s. 1530, k. 1563), joka kirjoitti noin vuosina miekka ja kilpi vielä tänäkin päivänä - lähes viisisataa vuotta myöhemmin - lukijoitaan järisyttävän hittinsä Discours de la servitude volontaire (The Politics of Obedience: The Discourse of Voluntary Servitude (PDF); Kuuliaisuuden politiikkaa: Vapaaehtoisesta orjuudesta).

Tässä rahalainaus.

"Te surkeat, viheliäiset ja onnettomat ihmiset ja kansat, päättäväisinä oman onnettomuutenne perässä ja sokeina omalle edullenne! Te annatte riistää itseltänne omien silmienne edessä parhaat osat tuloistanne; peltonne rosvotaan, kotinne ryöstetään, perintökalleutenne viedään pois. Te elätte niin, että ette voi kutsua ainoakaan asiaa omaksenne; ja näyttäisi siltä, että pidätte itseänne onnekkaina, kun saatte lainaksi omaisuutenne, perheenne ja koko elämänne. Kaikki tämä turmio, tämä onnettomuus, tämä rappio, ei lankea niskaanne vieraiden valloittajien toimesta, vaan siltä yhdeltä taholta, jonka te itse teette niin voimakkaaksi kuin se on, jonka puolesta käytte urheasti sotaan, jonka suuruuden edestä ette kieltäydy tarjoamasta omia ruumiitanne kuolemalle. Se yksi, joka teitä näin hallitsee, omaa vain kaksi silmää, vain kaksi kättä, vain yhden kehon, ei yhtään enempää kuin vähäisimmällä ihmisellä kaupungeissanne asuvasta lukemattomasta joukosta; hänellä ei todellakaan ole mitään muuta kuin se valta, jonka te annatte hänelle itsenne tuhoamiseen. Mistä hän on saanut tarpeeksi silmiä teidän vakoilemiseenne, jos te ette anna niitä hänelle itse? Kuinka hänellä on niin paljon käsiä teidän hakkaamiseksenne, ellei hän lainaa niitä teiltä? Kaupunkienne yli marssivat jalat, mistä hän ne saa, elleivät ne ole teidän omianne? Kuinka hänellä on yhtään mitään valtaa yli teidän paitsi teidän kauttanne? Kuinka hän edes uskaltaisi käydä kimppuunne ellette te auttaisi häntä siinä? Mitä hän voisi tehdä teille, ellette te itse juonisi teitä ryöstävän varkaan kanssa, ellette te itse olisi avunantajia teitä tappavalle murhaajalle, jos te ette olisi itsenne pettureita? Te kylvätte viljanne, jotta hän voi ne hävittää, te rakennette ja kalustatte talonne antaaksenne hänelle omaisuutta rosvottavaksi; kasvatatte tyttärenne, jotta hän voi tyydyttää himonsa; koulutatte lapsenne, jotta hän voi antaa heille suurimman tuntemansa etuoikeuden -- johtaa heidät omiin sotiinsa, viedä teurastettaviksi, tehdä heistä ahneutensa palvelijoita ja kostonsa työkaluja; te alistatte kehonne kovaan työhön, jotta hän voi hemmotella itseään mielihyvillään ja kieriskellä likaisissa nautinnoissaan; teette itsestänne heikompia tehdäksenne hänestä voimakkaamman ja vahvemman pitämään itsenne kurissa. Kaikista näistä nöyryytyksistä, joita pellon eläimetkään eivät suostuisi kestämään, te päästäisitte itsenne, ette yrittämällä, ette toimimalla, vaan pelkästään haluamalla olla vapaita. Päättäkää olla palvelematta ketään ja samantien teistä tulee vapaita. En pyydä teitä nostamaan käsiänne tyrannia vastaan kaataaksenne hänet, vaan yksinkertaisesti vain, että ette enää tukisi häntä; sitten voitte nähdä hänet kuten suuren Rodoksen kolossin, jolta on vedetty jalusta alta, kaatumassa oman painonsa alla ja rikkoutumassa pirstaleiksi."

La Boétie kirjoitti diktaattoreista ja tyranneista, mutta hänen oppinsa pätee myös nykyvaltioihin sellaisenaan, jos kohta valtioilla kollektiivisen väkivallan apparaatteina ei ole ensimmäistäkään omaa silmää, kättä tai jalkaa. Häneltä opimme, että todellinen syy sotaan (ja moneen, moneen muuhunkin kamaluuteen) - kuten Donovankin laulussaan uumoili - olemme sinä ja minä.

Diktaattori tai valtio ei pysty mihinkään, ellemme me anna sen tehdä sitä, ellemme me jopa tue sitä teoissaan ja tarjoa sille sen tarvitsemia työkaluja. Vain meitä voi olla syyttäminen sodista, verotuksesta, mielivaltaisista laeista, toisinajattelijoiden vainoamisesta, ynnä muista valtioiden ilkeyksistä. Ja oikeasti, sen pysäyttäminen vaatii todellakin vain sen, että emme yksinkertaisesti enää tue sitä.

Veljet, ettekö näe, että näin me laitamme lopun sodalle?

Lasten päivähoito julkisena palveluna

Subjektiivinen päivähoito-oikeus nousee silloin tällöin poliittisen keskustelun aiheeksi. Päivähoitokysymykseen suhtaudun siten, että sekin asia kuuluu mielestäni yksin vanhempien ratkaistavaksi. Yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja tuet vääristävät tilannetta, vanhemmat tekisivät erilaisia päätöksiä ilman niitä.

Yhteiskunnan järjestämässä päivähoidossa (kuten muissakin yhteiskunnan palveluissa) on erotettava kaksi asiaa: palvelun kustantaminen verovaroista ja palvelun tuottaminen.

Nykyään on täysin väärin olettaa, että jotain palvelua (kuten päivähoitoa) ei tuotettaisi, jos yhteiskunta ei sitä tuottaisi. Yritysmaailma on myös opettanut, että monialaiset organisaatiot ovat hyvin harvoin tehokkaita, joten jokaisen organisaation kannattaa keskittyä ydinosaamiseensa ja ulkoistaa muut osansa.

Jos sitten oletetaan, että yhteiskunnan ydinosaaminen liittyy enemmän yhteiseen päätöksentekoon kuin päivähoitopalvelujen käytännön asioihin, niin pelkästään näistä lähtökohdista päästään siihen, että yhteiskunnan ei pitäisi toimia päivähoitopalveluiden (ja muiden vastaavien palvelujen) tuottajana.

Tämä johtopäätös ei sulje pois yhteiskunnan osallistumista kyseisten palvelujen kustantamiseen. Toisin sanoen ko. palvelut voitaisiin kustantaa verovaroista, vaikka ne olisivatkin yksityisten yritysten (esim. perhepäivähoitaja voisi olla yksityisyrittäjä) tuottamia.

Mietitäänpäs sitten sitä kustannuspuolta. Päivähoitopalveluthan rahoitetaan osittain palvelumaksuilla (eli vanhemmat maksavat kuukausittain maksua, joka riippuu heidän tuloistaan) ja suuremmalta osin verovaroista. Verovarat tulevat kaikilta kansalaisilta. Tässä tapauksessa veronmaksajat voidaan jakaa kahteen ryhmään, eli sellaisiin, jotka itse ovat päivähoitoikäisten vanhempia ja sellaisiin, jotka eivät ole.

Ensimmäisen ryhmän kohdalla kyse on rahan kierrättämisestä valtion kautta heille itselleen, eli he tukevat itse itseään eli maksavat veroina palveluista, joita itse saavat. Yksinkertaisempi, tehokkaampi ja paremmin kohdistuva ratkaisu heidän kohdallaan olisi se, että he maksaisivat kyseiset rahat itse suoraan palveluntuottajille. Jäisi välistä pois byrokratiankin kustannukset.

Toinen ryhmä on sekalaisempi. Siihen kuuluu mm. sellaisia, jotka ovat aiemmin olleet päivähoitopalvelujen asiakkaita, toisia, jotka tulevat myöhemmin olemaan asiakkaita, ja kolmansia, jotka eivät ikinä saa tai hanki lapsia, joten eivät myös ole ko. palveluiden asiakaskunnassa. Yhteistä tähän ryhmään kuuluville on se, että he kaikki maksavat veroissa palveluista, joita he eivät itse saa.

Toki, osa heistä on ollut tai tulee olemaan myös saamapuolella, mutta hyvin harva heistä jää pysyvästi nettosaajaksi, veroja kun maksetaan helposti jopa 40 vuotta, mutta päivähoitopalveluja käytetään harvoin pidempään kuin viidestä kymmeneen vuotta, jos sitäkään. Osa heistä (sekä tarkoituksella että vastentahtoisesti lapsettomat ja muuten päivähoitopalveluja käyttämättömät) puolestaan ovat koko ikänsä maksupuolella.

Joka tapauksessa, vaikka osa tai jopa kaikki kakkosryhmästä maksaisivatkin päivähoitoveronsa mielellään, nykykäytäntö ei kysy heidän mielipidettään, vaan pistää aseen heidän ohimolleen ja ottaa rahat sinänsä hyvään tarkoitukseen väkisin. Yhteiskunnalla ei voi olla sellaista oikeutta, koska yhdelläkään yhteiskunnan yksittäisellä jäsenellä ei ole sellaista oikeutta.

Millään ryhmällä ei voi olla enempää oikeuksia kuin sen jäsenillä. Jos joku yksittäinen henkilö tekee tuollaista, sitä kutsutaan rikollisuudeksi. Jos joku ryhmä tekee tuollaista, sitä kutsutaan järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Ja ei, yksittäisen henkilön tai mafian suorittamaa ryöstöä ei yhtään lievennä se, että rikollinen ostaa osalla ryöstösaaliistaan uhrilleen jotain palvelua, jota tämä saattaa tarvita tai olla tarvitsematta. Ei ole lieventävä asianhaara siis yhteiskunnankaan kohdalla.

Ei, en kannata yhteiskunnan järjestämää -- en sen tuottamaa enkä kustantamaa -- päivähoitoa. Vapaaehtoisen kanssakäymisen kautta saavutettaisiin siinäkin kaikille osapuolille paras lopputulos.

Sama järkeily koskee toki muitakin julkisia palveluita. Kaikki niistä maksavat, toiset enemmän, toiset vähemmän, ja kutakin palvelua käyttää vain osa. Kun nämä oikein ynnättäisiin, selviäisi, että suurin osa maksamistamme verovaroista palautuu meille itsellemme takaisin, vain pieni osa niistä menee vähempiosaisille, mahdollisesti sitä jopa suurempi osa menee parempiosaisille ja tietenkin järisyttävä osa itse koneiston pyörittämiseen. Järkee vai ei? No ei. 

 

[Tämä kirjoitus on hieman muokattu uudelleenjulkaisu 24.8.2009 kirjoittamastani alkuperäisestä kommentista.]